Verikyyneleet, 15/15 + epilogi, H/D, [K-11]

[Sierra]

Title: Verikyyneleet
Author: Sierra
Genre: Fluffy, romance, draama, humour, angst
Pairing: Harry/Draco, Ginny/Dean, Ron/Lavender, Ron/Hermione, George/Angelina
Rating: K-11
Summary: Harry on muuttunut kesän aikana, ja niin on myös moni muu. Omituisuudet alkavat Viistokujalta, mitä Malfoylle on tapahtunut? Ja kenet Harry tapaa Ollivandersilla? Suurin kysymys kuitenkin on: mitä Voldemort on tällä kertaa suunnitellut Harryn pään menoksi?
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot.
Warnings: Tämä on ensimmäinen pitkä ficcini, alussa on vähemmän kuvailua ja toimintaa, mutta toivon, että jaksatte lukea ensimmäiset luvutkin, koska se pohjustaa koko tarinaa.

A/N: Tällainen idea tuli päähän koulumatkalla, kun istuin bussissa. Siitä sitten vain lehtiö ja kynä käteen, lopputulosta tässä:

*

Verikyyneleet

Harry Potter näytti suoraan sanottuna syötävän hyvältä. Hän oli kasvanut kesän aikana pituutta, ja hän oli treenannut vartalonsa huippukuntoon. Mustat sotkuiset hiukset valuivat melkein silmien päälle, ja ne auttoivat peittämään arven. Hän muistutti hieman Siriusta teiniaikoinaan. Silmälasit olivat jääneet taka-alalle, Harry oli alkanut käyttämään piilolinssejä. Vaatetus oli muuttunut Dudleyn vanhoista ja kulahtaneista vaatteista upouusiin ja hyvin istuviin. Harry ei oikeastaan käyttänyt paljoakaan aikaa peilin edessä, kaikki vain näytti sopivan hänen päälleen. Joten kyllä, Harry Potter muuttui yhdessä kesässä yhdeksi Tylypahkan halutuimmista pojista.

Luku 1.

Harry pyyhki hikeä otsaltaan avatessaan ulko-oven. Hän oli juuri tullut yli tunnin lenkiltä.

Harry kurkisti olohuoneen puolelle. Dudley istui siellä jenginsä kanssa.

“Missä Vernon ja Petunia ovat?” Harry kysyi nykyään todella matalalla äänellään.

Dudley jengeineen kohotti katseensa.

“Jossain messuilla, miksi se sinua kiinnostaa? Olisitko halunnut mennä mukaan? Sori, mutta eivät he halua sinua minnekään mukaan”, Dudley sanoi ja alkoi virnuilla.

“Oi, tosi hyvä iso D!” yksi jengiläisistä kehui.

“Tuo oli niin surkea vitsi, että McGarmiwakin keksii paremman”, Harry sanoi huvittuneesti ja naurahti nähdessään Dudleyn kauhistuneen naaman.

“Si-sinä et saa puhua siitä paikasta täällä! Mistään siihen liittyvästä! Ja sinä tiedät sen!”

“Hah, Dudley. Mistä sinä tiedät, että puhuin Tylypahkasta?”

Dudley vavahti.

“Sinä pidät pääsi kiinni nyt, tai muuten…” Dudley puristi kätensä nyrkkiin.

“Tai mitä? Heität minua tyynyllä? Ota iisisti Dud”, Harry sanoi, ja päätti olla ärsyttämättä Dudleyta tämän jengin edessä enempää, ties mitä he yrittäisivät tehdä hänelle.

Yhtäkkiä yksi jengiläisistä, Gordon nimeltään, kysyi: “Hei iso D, kuka toi on, mihin se Harry hävisi?”

Harry alkoi nauraa. “En minä minnekään ole mennyt.”

“Tarkoitatko…? Mutta sinähän olet ihan eri näköinen ja -”

“Vanhempi kenties?” Harry kysyi pilke silmäkulmassaan. “Minä olen edelleen se sama Harry, jonka näit, öh, sinä riemukkaana päivänä neljä vuotta sitten. Ikävä sanoa, mutta ei tullut ikävä.”

“Kuinka sinä kehtaat puhua minulle noin? Viimeksi kun näin sinut juoksit pakoon”, Gordon sanoi ja laittoi kätensä ristiin.

“Voi en minä sinua enää pelkää. Dudley tietää, että ei kannata hyökätä minua vastaan. Voisin sanoa muutaman harkitun sanan.”

“Joo, niin kuin ‘äiti, auta’?” Piers pilkkasi.

Harryn sisällä kuohahti. Hänen kätensä tarttui automaattisesti taikasauvaan, joka oli hänen taskussaan.

“Älä pilkkaa äitiäni, senkin niljainen fletkumato!”

“Ai niin, sinun äitisihän on kuollut, toivottavasti joku koira tekee jätöksensä haudan päälle, ja mikä helvetti on fletkumato?”

“Ole hiljaa!” Harry huusi ja samalla olohuoneen hehkulamppu poksahti rikki.

Dudley alkoi tajuta tilanteen vaarallisuuden ja sanoi: “Hei tyypit, mennään hakkaamaan Archie.” Jengi totteli johtajaansa ja koko lössi nousi ylös. Dudley loi Harryyn vielä viimeisen säikähtäneen katseen ja johdatti jengin ulos talosta.

Harry harppoi yläkertaan monta porrasta kerrallaan. Päästyään huoneeseensa hän repi paitansa pois päältään ja heitti sen keskelle lattiaa. Harry kihisi kiukusta. Jos hän vain saisi taikoa koulun ulkopuolella.

“Heillä oli onnea”, Harry mutisi painellessaan kohti suihkua pyyhe lanteillaan.

*

Seuraavana aamuna Harry heräsi Hedwigin kolisteluun ikkunan ulkopuolella. Harry laahusti ikkunan luo ja avasi sen. Hedwigillä oli kirje mukanaan.

“Kiitos Hedwig…” Harry sanoi ja haukotteli heittäessään pöllölleen pari pöllönamia.

Harry huomasi ilokseen kirjeen olevan Ronilta.

Hei, Harry!

Hyvää syntymäpäivää! Toivottavasti jästit antoivat sinulle edes kunnollisen syntymäpäivälahjan, saat meiltä lahjat kun tulet tänne. Mutta asiaan, äiti sanoi, että voisit tulla meille jo tänään! Me lähdettäisiin tiedät-kyllä-minne ylihuomenna.
Isä sanoi, että tulee hakemaan sinut ihan normaalilla tavalla, mutta pahoin pelkään normaalin tarkoittavan jotain omituista. Sopiiko kahdeltatoista, lähetä vastaus heti.

Nähdään toivottavasti pian, Ron

Ps. Hermione on myös täällä, hän paasaa koko ajan SYLYSTÄ.

Harrya hymyilytti. Hän pääsisi vihdoin pois Likusteritieltä, pääsisi Kotikoloon ja Kalmanhanaukio kahteentoista, hän oli kuullut siitä niin paljon. Hän näkisi taas ystävänsä. Ja Siriuksen. Harry rustasi nopeasti viestin Ronille.

Hei, Ron!

Kiitti onnittelusta, ja sain todella käytännöllisen lahjan Dursleyiltä. Mitä muuta ihminen voi tarvita kuin kahta henkaria? Joo, keskipäivällä sopii tosi hyvin.

Nähdään kohta, Harry

Hän sitoi kirjeen Hedwigin jalkaan ja päästi pöllön ulos. Harry tunsi itsensä yhtäkkiä todella virkeäksi. Hän vetäisi aamuilmaa keuhkoihinsa, ja asteli sen jälkeen vaatekaapille.

Viiden minuutin kuluttua Harry astui puhtaaseen keittiöön. Vernon-setä, Petunia-täti, Dudley, ja Dudleyn serkku Anna, joka oli saapunut tunti sitten, istuivat keittiössä. He kaikki kohottivat katseensa. Harry, joka oli nähnyt Annan viimeksi kaksi vuotta sitten, tutkaili tyttöä kiinnostuneena. Hän oli muuttunut ihan mukiinmeneväksi, ottaen huomioon hänen olevan Dursley. Annalla oli vaaleat olkapäille ulottuvat hiukset, aika kapeat kasvot ja hän oli pukeutunut valkoiseen päästä varpaisiin. Harry tavoitti Annan silmät ja Anna henkäisi hämmästyksestä.

“Oletko sinä Harry?”

“Äh, älä viitsi, nähtiinhän me kaksi vuotta sitten”, Harry sanoi ja tunsi punastuvansa Annan tuijottaessa herkeämättä hänen vartaloaan.

“Vau, sinäpä olet… kasvanut!” Anna sanoi ja jäi tuijottamaan Harryn hiuksia.

Harry rykäisi ja käveli jääkaapille. Hän pystyi suorastaan tuntemaan Annan katseen takapuolellaan. Olihan hän tiennyt tytön olevan kiinnostunut hänestä, mutta koska hän ei itse pitänyt tytöstä, olihan tämä hänelle sukua, tuijotus tuntui epämukavalta. Harry nappasi appelsiinimehun, haki lasin ja istui pöydän ääreen. Vernon-setä luki lehteä, Petunia-täti nousi juuri pöydästä, Anna ja Dudley vain tuijottivat Harrya.

“Mitä?” Harry kysyi ja kaatoi samalla lasiinsa mehua.

“Mitkä nuo ovat?” Dudley kysyi hämmästyneenä osoittaen Harryn vatsaa.

“Nämäkö?” Harry kysyi ja virnisti. Dudley oli ilmeisesti tarkoittanut hänen vatsalihaksiaan, jotka näkyivät tiukan, mustan, pitkähiaisen t-paidan läpi.

“Niitä kutsutaan vatsalihaksiksi. Ne tulevat näkyviin jos liikkuu paljon eikä ole tuollainen herkkuperse niin kuin sinä.”

“Ole hiljaa poika! Et puhu pojalleni tuolla tavalla, ehei et ollenkaan”, Vernon-setä murahti lehden takaa.

“Joo joo. Muuten, minä lähden tänään Weasleyille. Ronin isä tulee hakemaan minut kahdeltatoista, käyhän se?” Harry sanoi sen kaiken hyvin nopeasti.

Vernon-setä laski lehtensä hitaasti alas, ja käänsi katseensa Harryyn.

“Ja millähän tavalla tämä mies tulee hakemaan sinua?”

“Ihan normaalilla tavalla.” Harry vastasi.

“Jaaha. Ja mitäköhän tämä normaali mahtaa tässä yhteydessä tarkoittaa?” Vernon-setä kysyi kaksoisleuat väpättäen.

Harry tirskahti muistaessaan viimevuotisen. Herra Weasley, Fred, George ja Ron olivat tupsahtaneet olohuoneeseen suoraan takasta, ja he olivat tullessaan tuhonneet puolet huoneesta.

“Öh, ihan normaalia sinulle, ei samalla tavalla kuin viimeksi. Luultavasti autolla.”

“Mistä te puhutte? Miten muuten muka voisi tulla tänne kuin autolla?” Anna kysyi silmät kiiluen mielenkiinnosta.

“No bussilla ehkäpä? Minun ei ole enää nälkä, lähden pakkaamaan”, Harry mutisi ja kapusi ripeästi yläkertaan. Asiat olivat alkaneet liikkua jo liian vaarallisilla vesillä.

Harry avasi matkalaukkunsa ja pakkasi vaatteensa, tulisalaman, näkymättömyysviitan ja pari kirjaa mukaansa, taikasauvan hän jättäisi taskuun.

*

Enää puolitoista tuntia.

Tunti.

Puoli tuntia.

Kolme minuuttia.

Harry kuuli kovan räksähdyksen ikkunansa alta ja kurkisti varovaisesti ikkunasta alas. Herra Weasley seisoi kukkapenkin vieressä ja puisteli kaapuaan.

“Herra Weasley!” Harry huikkasi.

Punatukkainen mies katsahti ylöspäin ja alkoi hymyillä nähdessään Harryn.

“Ah, Harry, pitkästä aikaa. En viitsinyt ilmiintyä suoraan huoneeseesi, olisit saattanut säikähtää. Tulen sinne nyt.”

Kuului taas uusi räksähdys ja Harry huomasi herra Weasleyn seisovan hänen huoneessaan.

“Hei”, Harry sanoi ja kätteli herra Weasleytä.

“Hei Harry, oletpas sinä muuttunut. Varoitan vain, Molly saattaa yrittää leikata hiuksiasi, olet varmaankin kuullut hänen ja Billin kiistoja? Mutta sinä taidat olla jo minuakin pidempi! Ron on varmaan jo sinua lyhyempi.”

“Äh, enpä nyt tiedä, en minä nyt niin paljon ole muuttunut”, Harry sanoi virnistäen.

“No eihän sitä itse huomaakkaan”, herra Weasley sanoi ystävällisesti ja katseli Harryn huonetta innoissaan. Harry työnsi kätensä taskuihinsa ja rummutti jalallaan lattiaa.

Lopulta herra Weasley tajusi irrottaa katseensa radiosta ja keskittyä olennaiseen.

“No niin, onko sinulla kaikki pakattuna? Hedwig on tällä hetkellä Ginnyn hoidossa, voin taikoa nämä sinun tavarasi Kotikoloon. Kaikki varmasti mukana?”

Harry nyökkäsi. Herra Weasley heilautti sauvaansa ja Harryn tavarat katosivat.

“Mitä jos sinä menisit hyvästelemään alakertaan? Minä jään mielelläni tänne, minusta tuntuu, että setäsi ei kauheasti pidä minusta…”

Harry nyökkäsi toistamiseen ja peitti tirskahduksensa. Vernon-setä ei todellakaan unohtaisi herra Weasleytä ihan heti.

Hän avasi oven ja pujahti olohuoneeseen, missä kaikki neljä istuivat.

“Minä lähden nyt”, Harry sanoi ja odottamatta vastausta hän palasi takaisin huoneeseensa.

Herra Weasley tutki juuri taskulamppua selväsi kiinnostuneena.

“Olen valmis.”

Herra Weasley hätkähti ja pudotti taskulampun kädestään.

“Ohhoh, säikähdin ihan kunnolla. Mutta nyt mennään, tartu kädestäni kiinni.”

“Siis, ilmiinnytäänkö me?” Harry kysyi hämmästyen.

“Joo, tämä voi tuntua vähän epämukavalta, mutta kunhan pidät lujaa minusta kiinni niin ei käy kuinkaan.”

Harrya ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän muisti, kuinka jotkut huolimattomat noidat ja velhot olivat ilmestyneet jonnekin ilman toista kättään. Se sai Harryn puristamaan herra Weasleyn kättä todella kovaa.

“Okei, valmista? Voisit vaikka ajatella Kotikolon puutarhaa, se auttaisi paljon. Nyt mennään.”

Harry puristi silmänsä kiinni ja ajatteli puutarhaa. Ensin hän luuli tukehtuvansa. Tuntui kuin joku olisi painanut hänen suulleen näkymättömän tyynyn, joka puolelta vartaloa kiristi, aivan kuin Harryn nahka olisi käynyt liian pieneksi. Tuntemus oli kuitenkin hetkessä ohi. Harry päästi herra Weasleyn käsivarresta irti ja avasi silmänsä. Hän seisoi Kotikolon edessä.
Autuas hymy levisi Harryn kasvoille ja hän huokaisi. Tätä hän oli odottanut koko kesän. Päästä pois Likusteritieltä, mahdollisimman kauas Dursleyistä.

“Oletko kunnossa?” herra Weasley kysyi huolestuneena.

“Joo, kaikki on hyvin.”

“Mennään ripeästi sisälle, Molly odottaa sinua.”

Herra Weasley johdatti Harryn sisälle Kotikoloon.

“Kotona ollaan!” herra Weasley huudahti ja käveli keittiöön. Harry seurasi perässä ja näki ensimmäisenä kellon, joka kertoi missä kukakin Weasley sillä hetkellä oli.
Seuraavaksi hän huomasikin olevansa rouva Weasleyn tiukassa syleilyssä.

“Voi Harry, siinähän sinä olet! Oletpas sinä kasvanut! Onko sinulla nälkä?”

“Hei rouva Weasley, on minulla vähän nälkä”, Harry sanoi hymyillen häntä nyt paljon lyhyemmän naisen päästäessä hänet pois syleilystään.

“Mutta voi! Sinun tukkasi on todella pitkä! Mitä jos minä vähän leikkaisin sitä…?” rouva Weasley ehdotti pirteästi ja pörrötti Harryn hiuksia.

“Öh, ei tarvitse, pidän siitä tällaisena, kiitos vain”, Harry sanoi vaivaantuneena. Herra Weasley hymyili hänelle anteeksipyytävästi.

He kaikki kolme kävelivät peremmälle keittiöön. Herra Weasley ja Harry istahtivat pöydän ääreen ja rouva Weasley palasi liedelle vahtimaan kauhaa, joka hämmensi itsekseen lihakeittoa.

Harry katseli ympärilleen herra Weasleyn alkaessa tutkimaan lehteä. Keittiö oli juuri sellainen kuin hän oli muistanut sen olevan. Kodikas, lämmin, täynnä erilaisia taikaesineitä ja kirjoja. Huonekalut olivat jykevää puuta.

“Miten kesä on mennyt, kultaseni?” rouva Weasley kysyi Harrylta.

“Ihan hyvin, en ole oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin liikkunut. Läksyt tein heti alkukesästä.”

“Oletko sinä syönyt tarpeeksi?” rouva Weasley kysyi tuimasti.

“Joo, ihan hyvin…”

“Sinä näytät kyllä lihaksikkaammalta kuin viimeksi, Ronald on pelkkää luuta ja nahkaa.”

“Enhän ole!” kuului närkästynyt ääni Harryn takaa. Harry käännähti ympäri ja kohtasi parhaan ystävänsä kasvot.

“Harry! Luulin sinua joksikin isän kollegaksi! Mitä kuuluu, kaveri?” Ron sanoi hölmistynyt hymy huulillaan.

“Ihan hyvää, sinulle? Et sinä minusta ole luuta ja nahkaa!” Harry sanoi ja virnisti.

“No sitä minä olen äidillekin yrittänyt selittää! Kuule, mennään yläkertaan, ruuassa kestää vielä varmaan hetki, äiti?”

“Menkää te vain, tulkaa kaikki alas viidentoista minuutin kuluttua.”

Harry nousi pöydästä ja huomasi olevansa kuitenkin vielä vähän Ronia lyhyempi. Ron ei ollut muuttunut kuin pituudeltaan, toisin kuin Harry. Pojat kiipesivät kohti Ronin huonetta, ullakon räyhähenki kolisteli putkia, Harry tunsi olonsa todella kotoisaksi.

“Täällä on sitten vähän sekaista, Hermionenkin tavarat ovat jostain syystä laitettu huoneeseeni”, Ron selitti ja avasi oven.

Jälleen kerran Harrysta tuntui kuin olisi astunut tulipesään. Seinät olivat räikeän oranssit ja päiväpeitteessä koreili edelleen kaksi suurta k-kirjainta. Kirkaisu keskeytti Harryn ajatukset.

“Ron! Kuka tuo on?” Hermione kiljaisi ja osoitti Harrya.

“Herm, luulin että sinulla on terävät hoksottimet, pitääkö minun todellakin esitellä teidät toisillenne?” Ron kysyi huvittuneena.

“Mitä ihm -?” Hermione aloitti, mutta George alkoi puhua hänen päälleen.

“Terve, Harry. Mitä kuuluu?”

“Moi kaikki, edelleenkin kuuluu hyvää, montakohan kertaa olen toistanut sen tämän päivän aikana?” Harry sanoi ja naurahti.

“Harry?! Voi Harry, anteeksi kauheasti! En tunnistanut sinua!” Hermione huudahti ja riensi halaamaan Harrya.

“Ei se mitään, missä Fred on?”

“Hän on vessassa, tulee pian”, kuului tytön ääni Ronin sängyn suunnalta.

“Ai moi Ginny, en huomannutkaan sinua!”

“Sinä olet muuttunut paljon”, tyttö sanoi, häivä ihailua äänessään.

Harry tunsi punastuvansa.

“No niinhän kaikki sanoo, minä en itse kyllä huomaa mitään eroa…”

“Et itse muka huomaa? Oletko katsonut peiliin lähiaikoina?” Fred sanoi ovensuusta.

“Moi Fred”, Harry sanoi ja kääntyi katsomaan toista kaksosista. “Ja kyllä minä katson peiliin joka aamu.”

“Sinä olet pidempi kuin viimeksi, sinun hiuksesi ovat kasvaneet, ja missä sinä tuollaiset lihakset olet hankkinut? Lisäksi sinä käytät paljon parempia vaatteita ja äänesi on madaltunut. Missä lasisi ovat?”, Hermione selitti huitoen vilkkaasti käsillään.

“Minä- mitä?” Harry kysyi hämmentyneenä.

“Kuulit kyllä, sinua oli aika vaikea tunnistaa!” Ginny puuskahti.

“No, kuten isäsi sanoi, ei sitä itse huomaa, ja no, minä olen liikkunut ja käytän piilolinssejä, helpompi käydä lenkillä ilman laseja”, Harry sanoi ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli suoraan puutarhaan, se rehotti vieläkin samalla tavalla. Harry näki perunapäisen menninkäisen kävelevän huojuen aidan toiselta puolelta kohti yhtä puutarhan puskista.

“No mitä te olette tehneet täällä? Oletteko käyneet Kalmanhanaukiolla vielä kertaakaan?” Harry kysyi ja riisti katseensa ikkunan ulkopuolella pörräävästä ampiaisesta.

“Emme ole, me olemme pelanneet aika paljon huispausta, ja äiti on pakottanut meidät siivoamaan”, Ron vastasi.

“Okei…” Harry sanoi ja käänsi katseensa kaksosiin. Jostain syystä he virnistivät toisilleen.

“Mitä nyt?” Harry kysyi Frediltä.

“Mietittiin vain -” Fred aloitti.

“- että mitenkäs tyttörintamalle kuuluu?” George lopetti veljensä lauseen.

“Sinähän olet nyt paljon komeampi kuin viime vuonna -”

“- tytöt varmasti pyörtyilee jalkojesi juureen Tylypahkassa.”

“Sinä et tarvitse edes meidän pyörrytyspastilleja, -”

“- astut vain samaan huoneeseen kuin muut ja tytöt alkavat pyörtyillä -“

“- voisit vain kävellä samaan huoneeseen kuin Malfoy on, et tarvitsisi edes sauvaa, jotta saisit hänet tainnutettua.”

Kaikki rämähtivät nauramaan.

“Mi-mitä ovat pyör-pyörrytyspastillit?” Harry kysyi pidellen vatsastaan kiinni vedet silmissään.

“Ne ovat yksi meidän nerokkaimmista keksinnöistä, mutta ne ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Kerromme sinulle kaiken ruuan jälkeen, äiti taitaa huutaa meitä”, George sanoi ja käveli portaikkoon.

“Harry muuten, me menemme sitten huomenna Viistokujalle”, Hermione sanoi.

“Okei, ovatko Tylypahkan kirjeet siis tulleet?”

“Ne tulevat jossain vaiheessa tänään, tule jo!”

Harry nousi penkiltä jolle oli kirjaimellisesti retkahtanut saadessaan naurukohtauksen, ja seurasi ruskeatukkaista ystäväänsä ovesta ulos.

[Wave]

Iik! Ihanan piristävää luettavaa    Henk. koht. tykkään paljon näistä ficeistä joissa Harry on se nättipoika  
Virheitä en löytänyt yhtään. Toivoisin kuitenkin että lisäisit enemmän kuvailua ja henkilöiden ajatuksia ja eleitä ja tämmöistä; joissain kohdin tuntui kuin olisi lukenut pelkkää näytelmän käsikirjoitusta, jossa on pelkät repliikit.
Osaat miun mielestäni kuiten kirjoittaa hyvin, itse kun osaan kirjoittaa vain ääliöhuumorijuttuja  Pistä ihmeessä jatkoa! Yksi kysymys: missä vuodessa tyypit elävät?

[Sierra]

Aaaah kiljuin riemusta huomatessani kommentit Kiitti molemmille, ja eletään viidettä vuotta unohtu tosiaankin kertoa, ja Wave, oot ihan oikeessa, kuvailu on jäänyt vähän taka-alalle, sitä siis kehiin lissää    

Innostuin taas niin paljon, että menenkin tästä jatkamaan toista lukua !

*Rutistus*

[eemi]

Mä en ymmärrä miten sä voit olla näin hyvä kirjottaan : > Oon tykänny sun kaikista jutuista, mutta tosiaankin kaipaan kans sitä kuvailuu enemmän tähä, mut 2 luvus sitte   Enkä ymmärrä miks aina sanot että toi on iha huono tai jotain muuta sellasii, ku on nää ainaki parempiii ku mun omat<3

[Sierra]

eemi: Mä ihan punastun     Ja joo niinkun oon täs jo pariin kertaan sanonut, niin kakkos luvussa oon yrittänyt kuvailla enemmän, mutta alunperin ajattelin tehdä tästä sellaisen et puhutaan tosi paljo, mut hei, mielelläni muutan ajatuksia kun pyydetään
Ja syy siihen miksi sanon näitä huonoiksi, on se, että en oo ennen laittanu julkisesti esiin mitään tuotoksiani, ja oon aikas epävarma näistä, en tiä mitä ihmiset aattelee, ja kun viel lukee jotain tosi hyviä ficcejä ni alkaa oma teksti kuulostaa ihan paskanjauhamiselta
Ja älä vähättele ittees äläkä vertaa, oon lukenu sun juttujas ja ne on hyviä, kaikilla on erillainen kirjotustyyli, ei oikeestaan kannata verrata, vaikka itekkin niin teen...

Muuut, kiitos kommentista. <3

~ Sierra kiittää

[Sierra]

Luku 2.

Harry ei ollut muistanut, kuinka mukavaa hänellä oli viimeksi Kotikolossa ollut. Rouva Weasley hössötti koko ajan, mutta se oli mukavaa verrattuna Dursleyiden nälvimiseen. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa Harrylla oli hauskaa. Vaikka he joutuivatkin siivoamaan, ja kuulivat joutuvansa siivoamaan vielä Kalmanhanaukiollakin, (Ronin mielestä se oli todella törkeää) heillä oli silti paljon vapaa-aikaa. Harry oli monta kertaa yhden päivän aikana saanut yli varttitunnin mittaisen naurukohtauksen, viimeksi kun yksi ryhmyistä oli karannut ja hajottanut keittiön ikkunan. Rouva Weasley oli hutkinut Ronia soppakauhalla yli minuutin, se oli loppunut Ronin pakenemiseen paikalta ja kovaan ääneen sadatteluun. Nyt Harry oli Ronin huoneessa pakkaamassa tavaroitaan arkkuunsa. He kävisivät Viistokujalla ja yöllä he lähtisivät Kalmanhanaukiolle.

“Oletko nähnyt pyjamaani?” Ron kysyi ja avasi yhden jykevän yöpöytänsä laatikoista.

“Sitä vaaleansinistä, joka on liian pieni, vai sitä mustaa, jossa on yksisarvisen kuva?” Harry kysyi virnistäen.

Ronin korvat punehtuivat.

“Sitä mustaa.”

“Muistaakseni Ginny varasti sen sinulta kostoksi hänen hiusharjansa rikkomisesta.”

“Ai niin, no voisitko sinä käydä hakemassa sen? Minä en tällä hetkellä ehdi”, Ron ehdotti toiveikkaasti.

“Sori, en ehdi, hae itse”, Harry sanoi ja heitti paketin suklaasammakoita arkkuunsa.

“Voi hitsi, saan luultavasti kirjan päähäni…”

“Mitä?” Harry kysyi kiinnostuneesti. Ei Ginny ennen ollut tuntunut väkivaltaiselta.

“Joo, Ginny heittää kaikkia nykyään jollain, viimeksi sain mustepullon takaraivooni”, Ron sanoi.

Harry alkoi nauraa kuvitellessaan Ginnyn jahtaamassa Ronia pitkin peltoja mustepulloja heitellen.

“Mikä nyt noin hauskaa on?”

“Ei mikään, unohda. Mene nyt hakemaan se pyjama”, Harry sanoi ja sulki matka-arkkunsa.

*
Taivas oli kirkkaan sininen ja pilvetön Harryn, Weasleyiden ja Hermionen kävellessä kohti uutta autoa. Harry arveli sen olevan taas taialla suurennettu, ja niinhän se olikin. He kaikki ahtautuivat autoon, ja Ginny paukautti oven kiinni.

Tunnin kuluttua maalaismaisema alkoi pikkuhiljaa muuttua enemmän ja enemmän kaupunkilaismaiseksi. Aurinko porotti suoraan Harryn takaraivoon, ja se sai pojan hyvin uniseksi. Lopulta tunkkainen ilma ja auton hurina saivat Harryn nukahtamaan. Hän näki todella kummallista unta. Unessa Draco Malfoy jahtasi Harrya pitkin Tylypahkan käytäviä pinkit jättisakset kädessään. Harry kääntyi nurkan taakse ja yritti päästä pakoon, mutta yhtäkkiä uni muuttui. Harry huomasi katselevansa kyyristelevää miestä, joka mutisi jotain. Hän tunsi suunnatonta mielihyvää nähdessään miehen selvästi olevan tuskissaan. Harry kohotti taikasauvansa -

“Harry! Me ollaan perillä viiden minuutin kuluttua, herää jo!” Ginnyn ääni kuului jostain kaukaisuudesta.

Harry hätkähti hereille ja tunsi kaikkien tuijottavan häntä. Hän silotti kädellään paitansa reunaa, joka oli rypistynyt, ja käänsi katseensa muihin. Ginny tuijotti häntä hämmästyneenä, Fred ja George vain virnuilivat, Ron raapi nenäänsä ja käänsi katseensa ulos, herra ja rouva Weasley keskittyivät vain ajamiseen. Hermione hymyili silmät tuikkien.

“Mitä?” Harry kysyi ja haroi mustia hiuksiaan, jotka olivat valahtaneet hänen silmilleen.

“Sinä sanoit unissasi, öh, yhden jutun”, Ginny selitti vaivaantuneena.

“Jaa, no minkä?”

“Sanoit: ‘Draco, apua! Älä leikkaa sitä irti!’ Fred sanoi ja työnsi nyrkkinsä suuhun, jotta ei olisi alkanut nauraa. George tuuppasi veljeään kylkeen ja katsoi muista poispäin, ilmeisesti pidättäen nauruansa.

“Ääh, enkä sanonut, ihan totta. Ja mitä minä sillä muka olisin tarkoittanut?” Harry sanoi ja punastui, tietäen tasan tarkkaan mitä oli tarkoittanut.

“Sehän oli vain uni? Taidetaan olla perillä”, Hermione sanoi ja osoitti sormellaan ulos. He näkivät ikkunasta piskuisen pienen pubin ulko-oven, jonka yläpuolella roikkui kyltti.

“Vuotava Noidankattila”, herra Weasley sanoi matkaoppaan tavoin ja pysäytti auton.

He kaikki kahdeksan astuivat autosta ulos, ja herra Weasley lukitsi autonsa oven.

“Noniin, lapset. Mennään.”

Harry astui ensimmäisenä hämyiseen baariin. Piipunkatku tunkeutui nenään ja sai Hermionen yskimään. Hampaaton baarimikko Tom soi heille tuskaisen hymyn ja Harry lähti kävelemään kohti taka-ovea. Yksi vanhoista miehistä piippu kädessään kuitenkin pysäytti hänet.

“Harry Potter?” mies kysyi hinkuvalla äänellään.

Harry käännähti ympäri. “Niin?”

“Vaimoni sanoo sinua valehtelijaksi”, vanhus sanoi ja osoitti kävelykepillään Harrya rintaan.

“Mutta minä uskon sinua, Hän-joka-jääköön-nimeämättä on todellakin palannut, eikö näin ole?”

“Öh, joo, kiitti, me mennään…” Harry mutisi vaivaantuneena. Kuinkahan moni on ottanut todesta Päivän Profeetan lehtijutut?

Rouva Weasley katsoi Harrya myötätuntoisesti ja viittasi kaikki astumaan ulos baarista. He seisoivat nyt pienellä takapihankaltaisella, jossa olevasta roskakorista leijui pahanhajuisia huuruja. Ginny nyrpisti nenäänsä hajun takia ja veti hihansa nenän eteen. Harry mietti, kuka avaisi portin Viistokujalle. Herra Weasley näytti miettivän samaa. Koska kukaan ei tehnyt mitään, herra Weasley veti taikasauvansa viittansa alta ja napautti rapistunutta tiiliseinää kolmasti. Harry seisoi paikallaan, katsoen, kuinka hänen lempipaikastaan Lontoossa paljastui koko ajan lisää ja lisää kauppoja ja kuppiloita. Vihdoinkin hän pääsi taikamaailman pariin.

“Harry, tuletko sinä?” Ron kysyi ja heilutti kättään Harryn kasvojen edessä.

“Ai mitä? Joo…” Harry sanoi ja lähti Ronin perässä kävelemään Viistokujalle.

Fred ja George näkivät Leen seisovan uuden Koukero-nimisen pilakaupan edustalla, tutkailemassa purppuranpunaisia julisteita, joita oli liimattu pitkin ikkunoita.

“Hei, me mennään tuonne, Lee viittoo meille. Nähdään äiti, kaikki…” kaksoset huusivat jo vähän matkan päästä.

Harry näki Leen sanovan jotain Fredille, ja osoittavan ilmeisesti juuri Harrya. Harry ihmetteli Leen käyttäytymistä, ei kai hänkin ollut uskonut Profeetan valheita? George vilkaisi Harryyn päin ja sanoi jotain Leelle. Leen silmät levisivät hämmästyksestä ja Harry kuuli pojan huudahtavan jotakin. Mistäköhän oli kysymys? Harry lähti Ronin ja Hermionen kanssa Irvetaan ja Ginny, rouva Weasley ja herra Weasley lähtivät Säilä&Imupaperiin.

*
Harry, Ron ja Hermione astelivat alas Irvetan marmoriportaita. Joka askeleella Harryn massiivinen kultapussukka kilahteli iloisesti pojan taskussa, ja se sai Ronin hieman huonolle tuulelle. Aurinko paistoi suoraan heidän kasvoihinsa. Hermione nosti hiuksensa pois niskastaan ja kiinnitti ne yhdellä syömäpuikolla nutturalle. Kolmikko jäi hetkeksi seisomaan Irvetan edustalle. Viistokuja vilisi velhoja ja noitia, Harry melkein vannoi nähneensä Kohtalottarien rumpalin pujahtavan Korkkaus&Kilistys nimiseen baariin.

Harrylla alkoi olla jo tuskastuttavan kuuma, olihan hänellä päällään valkoinen, jälleen pitkähiainen t-paita, ja mustat pillifarkut. Hermionella ja Ronilla ei näyttänyt olevan yhtään sen vilpoisempi olo, vaikka Hermionella oli kevyt vaaleanpunainen kesämekko, ja Ronilla vaaleat puuvillahousut ja vaaleansininen t-paita.

“Mitä jos mentäisiin jäätelölle tai jonnekin?” Hermione kysyi pyyhkiessään hikipisaran pois otsaltaan.

“Joo mennään, ihan kuin olisin saunassa”, Harry sanoi ja alkoi etsiä katseellaan sopivaa kahvilaa.

“Mikä on sauna?” Ron kysyi kiinnostuneena leveä hymy naamallaan.

“Se on sellainen kuuma huone, minne mennään ilman rihman kiertämää ja heitetään kuumille kiville vettä”, Hermione sanoi ja lähti kävelemään Vahvaqon jäätelöbaarille päin.

“Ihan typerä jästien keksintö”, Harry lisäsi. “En ole ikinä pitänyt saunomisesta.”

Ron nyökkäsi hämmentyneenä ja lähti kävelemään Hermionen perään. Harry näki Ronin paidan liimautuneen hien takia pojan selkään, ja kiitti Merliniä, että hänen paidassaan hiki ei näkynyt ulospäin. Harry lähti ystäviensä perään, ja kääri samalla paitansa hihoja rullalle.

*

“Kaksi kurpitsajäätelöä, yksi kurpitsamehu ja vohveleita, kiitos”, Hermione tilasi ja ojensi tarjoilijalle punaiset nahkakantiset ruokalistat. Tarjoilija heilautti sauvaansa ja ilmaan ilmestyi suuri lehtiö, johon näkymätön kynä alkoi kirjoittaa tilausta. Tarjoilija tarttui lehtiöön ja lukaisi nopeasti siinä olevan tekstin. Sitten hän nyökkäsi pikaisesti kolmikolle ja katosi korot kopisten kahvilaan.

Harry, Ron ja Hermione olivat saaneet kahvilan viimeisen ulkopöydän, jonka vieressä seisoi massiivinen auringonvarjo. He kaikki olivat todella kiitollisia siitä. Viiden minuutin kuluttua tarjoilija palasi, Harry huomasi naisen lisänneen punaista huulipunaa, nyt sitä oli ihan liikaa.

“Jäätelöt, olkaa hyvä”, tarjoilija sanoi ja ojensi lasikulhot Ronille ja Hermionelle. “Kurpitsamehu ja vohveleita…”

Harry kiitti tarjoilijaa ja tarttui lasiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt maistaa mehua, koska tarjoilija oli jäänyt tuijottamaan Harrya, ja Hermione sieppasi lasin Harryn kädestä.

“Jos sinulla on jotakin asiaa, sano se nyt, koska me halutaan alkaa nyt syömään”, Hermione sanoi napakasti ja tuijotti herkeämättä vaalean naisen kasvoja, jotka alkoivat punottaa.

“Hmm, anteeksi, kyllä, ei minulla mitään asiaa, Harry Potter… ystävät…” nainen mutisi ja lähti vauhdikkaasti seuraavaan pöytään.

“Hmph, epäkohteliasta tuijottaa tuolla tavalla, vaikkakin -” Hermione sanoi ja jatkoi nojautuessaan lähemmäs ystäviään, “- sinusta onkin kirjoitettu lehdissä. Ei se tarkoita, että olisit jotenkin näyttelykoira tai jotain.”

“Joo no, minusta tuntuu, että tämä on vain alkua”, sanoi Ron synkästi ja työnsi lusikan suuhunsa. “Mhitenhöhän khoulussa shuhthaudutaan shinuun?”

“Ron, älä viitsi sikailla, ja olet ihan oikeassa, minusta tuntuu, että tämä on vasta alkua”, Hermione sanoi ja katsoi paheksuvasti Ronia, joka työnsi jo uutta lusikallista suuhunsa, ja katseli ihmisiä vilisevää katua mielenkiinnolla.

“Toivottavasti Malfoylle on tapahtunut jotain, eikä hän tule kouluun. Minä en jaksa hänen piikittelyään tänä vuonna!” Harry puuskahti ja hörppäsi kurpitsamehuaan hieman likaisesta lasista.

Hermione vain pudisti päätään ja syventyi jäätelöönsä. Se oli ilmeisesti ihanan kylmää, koska tytön kasvoille levisi sama autuas ilme kuin Ronilla oli. Harry alkoi jo toivoa, että olisi ottanut myös kurpitsajäätelöä. Hän haukkasi palan yhdestä melko kuivista vohveleistaan, ja alkoi miettiä hyvää puheenaihetta.

“Muuten, milloin saan synttärilahjani? Sanoit vain minulle kirjeessä, että saan sen kun tulen Kotikoloon”, Harry sanoi Ronille.

“Hoo”, Ron sanoi ja nielaisi kuuluvasti, “saat lahjat sitten kun me mennään Kalmanhanaukiolle.”

“Ai, okei…”

Harry otti toisen vohvelin, kurpitsan makuisen.

“Joka paikkaan tungetaan kurpitsaa”, Harry mutisi ottaessaan jo kolmatta vohveliaan.

Yhtäkkiä Ronin silmät levisivät ja hän alkoi nauraa.

“Ka-katsokaa!” Ron parkaisi ja osoitti Säilä&Imupaperin eteen.

Harry ihmetteli hetken Ronia, joka takoi nyrkeillään pöytää, mutta kun Hermione tuuppasi häntä kivuliaasti kylkeen, hän käänsi katseensa. Harryn silmiin osui vaaleahiuksinen, pitkä, hyvännäköinen miehenalku, jolla oli muodikkaat, kulmikkaat silmälasit. Seuraavaksi hän tajusi ketä tuijotti. Harry purskahti mielipuoliseen nauruun ja veti vohvelinpalan väärään kurkkuun. Ron hakkasi hänen selkäänsä.

“Malfoy?!” Harry huudahti ja putosi penkiltä alkaessaan nauraa kahta kauheammin blondin ilmeelle. Malfoy näytti juuri sellaiselta, kuin Grabbe opettajan kysyessä jotain. Hämmentyneeltä ja nurkkaan ajetulta.

“Draco Malfoy, silmälasit? Voi hyvä Merlin!” Hermione hämmästyi ja alkoi kikattaa kuin pikkutyttö.

Malfoy tuijotti epäuskoisesti kolmikkoa ja lähti kävelemään heitä kohti eksyneen näköisenä.
Ron auttoi Harryn ylös maasta ja he kaikki vaikenivat.

“Nyt se taas alkaa, olkaa varuillanne…” Harry mutisi ja valmistautui Malfoyn kohtaamiseen.

Malfoy käveli heidän pöytänsä luokse, veti neljännen tuolin pöydän alta ja istuutui Ronin kauhistuneen ilmeen saattelemana.

“Päivää Granger, Weasley, kaunis ilma tänään”, Malfoy sanoi ja nyökkäsi heitä kohti.

Tyrmistynyt hiljaisuus.

“Missä vaiheessa minusta tuli Weasley ja Hermionesta Granger?” Ron kysyi silmät lautasen kokoisina. “Mitä sinä taas yrität?”

“En minä yritä mitään, olen vain päättänyt olla ystävällisempi”, Malfoy sanoi ja käänsi katseensa Harryyn. “Ja saanko udella kuka sinä olet? Luulin, että Weasley ja Granger liikkuisivat vain Potterin kanssa.”

Siinä vaiheessa Harry sai lievän shokin.

“Mitä sinä - tai siis, tarkoitatko - häh?” Harry takelteli ja tuijotti Malfoyta aivan kuin tärähtänyttä.

“Malfoy, nyt kyllä kerrot meille mihin sinä pyrit. Kohtelet meitä kuin olisimme kaukaisia ystäviäsi ja et muka tunnista Harrya! Sinulla on jokin taka-ajatus!” Hermione sanoi ankarasti ja naputti lusikallaan pöydän pintaa saadakseen sanoihinsa voimaa.

Nyt oli Malfoyn vuoro hämmästyä.

“Potter? Mitä helvettiä!” platinapää huudahti ja alkoi tuijottaa Harrya intensiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin. “Oletko sinä muka Potter? Hah, en usko.”

“Ikävä kertoa totuus, mutta olen minä”, Harry sanoi ja paljasti arpensa hiuksiensa alta.

“MITÄ?!” Malfoy huusi ja nousi ryminällä seisomaan. Hän näytti suorastaan kauhistuneelta.

“Mitä ihmeellistä minussa muka on?” Harry tivasi.

“No tätä me ollaan yritetty selittää sinulle, olet muuttunut niin paljon, että sinua on vaikea tunnistaa!” Hermione selitti, aivan kuin olisi kertonut pikkulapselle, että yksi plus yksi on kaksi.

“A-aijaa?”

“Kyllä! Nytkö sinä sen sitten huomaat? Kuinka monta ihmistä siihenkin tarvittiin?”

Malfoy nyökytteli heidän vieressään jostain syystä tulipunaisena, ja vaihtaen painoaan jalalta toiselle.

“Mikäs sinulle tuli?” Harry kysyi Malfoylta, joka hoki nyt Merlinin nimeä.

Vihdoin Malfoy tajusi olotilansa, ja alkoi saada kiinni normaalista itsestään.

“Ai no päivää Potter, hmm, kesän aikana siis voi muuttua paljonkin. Mutta nyt palaan kysymykseeni.”

“Mihin kysymykseen? Hah, ARVASIN. Sinulla olikin jokin taka-ajatus!” Ron sanoi voitonriemuisena.

“No jos niinkin voi sanoa. Tiedättekö te mistä voi ostaa piilolinssejä?” Malfoy kysyi ja istuutui jälleen, siirtäen tuoliaan huomaamattomasti lähemmäs Harrya.

“Piilolinssejä? No hyvä idea, nuo lasit ovat aika kamalat. Milloin sinä silmälasit sait?” Harry kysyi virnuillen.

“Hah, paraskin puhuja, kenellä itsellään oli monta vuotta hirveät lasit! Kesällä kävin jossain kirotussa näkötestissä Pyhässä Mungossa, ja sain lasit, täyttä helvettiä tämä on”, Malfoy sanoi ja sipaisi vaaleita hiuksiaan huolimattomasti taaksepäin.

Harry näytti kieltään Malfoylle, joka vain kohotti toista kulmaansa.

“No minusta tuossa Ollivandersia vastapäätä voi ostaa piilolinssejä”, Hermione sanoi, ääni kuvastaen selvästi, että hän toivoi Malfoyn häipyvän.

“Selvä, nähdään koulussa Potta”, Malfoy sanoi ilkikurisesti ja lähti ripeästi kolmikon luota.

“Jonain päivänä minä vielä kuristan tuon hillerin”, Ron sanoi hampaitaan kiristellen.

“Hän vain esitti ystävällistä, hemmetin Malfoy”, Harry lisäsi äkäisenä ja kulautti viimeisen pisaran kurpitsamehuansa alas kurkustaan.

Hermione pudisti päätään ja pyysi tarjoilijaa tuomaan laskun.

Siinä odotellessa Harry kaivoi taskustaan kirjalistan ja lukaisi sen läpi.

“Hei kuulkaa, me tarvitaan vaan kolme uutta kirjaa, ja -“ Harry aloitti mutta pysäytti lauseensa tuijottaessaan kadun toiseen päähän. Siellä seisoi vaaleahiuksinen tyttö, jolla oli vihreä mekko. Harry hieraisi silmiään, hän oli nähnyt väärin. Hänen oli ollut pakko nähdä väärin. Harry avasi silmänsä ja näki edelleen tytön. Ei tytön näkemisessä yleensä mitään omituista ollut, nyt sattui vain olemaan, että tyttö oli nimeltään Anna. Anna Dursley.

*

A/N: Jatkoa tulee mahdollisimman pian, kommenttia kerjään Toivoisin et kertoisitte vaikka mikä oli hyvää, mitkä kohdat, lainaisitte vaikka tosta tekstistä tolla ihmeen quote jutulla. <3

[Sierra]

miiuu3: kiitos paljon kommentistas, ja jos yhtään lohduttaa, niin kolmas luku on jo alotettu harmi vain, että koulussa on tällä hetkellä aika paljon kokeita ja tämmöstä, mutta yritän parhaani mukaan kirjottaa lisää <3

[Giselle]

Sitä sitten vedettiin viaton meikäläinen sanattomaksi..
Ihanaa tekstiä, ainut mikä tuli mieleen lukiessa oli, että sitä kuvailua saisi olla enemmän, mutta siitä oli kai jo sanottukkin niin.. Ihana idea, muistuttaa jostain, mutta ei nyt tule mieleen mistä (:
Jatkoa kinuan.

[Claudia]

Aivan ihana! Taidan rakastaa tätä ficciä.
Malfoylla silmälasit? Hehee.. Mahtaa olla jännän näköinen.
En nyt mitään järkevämpää sanottavaa keksi, kuin että jatkoa ja pian!  
-C

[Sierra]

Giselle: juu, siitä kuvailusta on todellakin sanottu aika monta kertaa   mistäköhän tää sinua muistuttaa  toivottavasti en kirjoita samanlaista kuin jollain muulla, idea tuli ihan omasta päästä kylläkin... kiitos ihanasta kommentista<3

Claudia: Draco Malfoy ja silmälasit olis todellakin huvittava näky x> kiitoss paaaljon kommentista<3 (rakastaa?! oikeastioikeasti *pomppii ylös alas* uiui )

[Wave]

Et usko kuinka paljon hekotin tätä lukiessa    Anteeksi, siis nyt ei tule rakentavaa. Todella hyvää tilanne komiikkaa oot saanu miun mielestä aikaan  
Jatkoa toivoisin...

[Sierra]

Wave: OIKEASTI?! Minusta en keksi mitään hyviä juttuja näihi lukuihin ja kaikki huumori-jutut tuntuu ihan tylsiltä! Kiiiiiiitos paljon kommentistas <33

[eemi]

Luku 2.
Ei tytön näkemisessä yleensä mitään omituista ollut, nyt sattui vain olemaan, että tyttö oli nimeltään Anna. Anna Dursley.

Tosta kohasta tykkäsin : > Se oli aivan ihana tarina taas<3 Tykkään näistä sun tarinoistas <3 Koskas muutes heität sen haasteen?

[Sierra]

A/N: eemi: kiitos paljon kommentistas, tarkotatkohan sitä haastetta, mistä puhuttiin mesessä? Se mihin lupasin paritukseksi D/Herm?

Luku 3.


“Harry! Mikä sinulle tuli?” Hermione tivasi hätääntyneenä ja tuijottaen Harrya.

 Harry ei vastannut heti. Hän tuijotti Annaa tytön kävellessä Ollivandersille päin.

“Minusta tuntuu, että näin juuri Annan”, Harry sanoi tyrmistyneenä ja kääntäen katseensa ystäviinsä. Hermionen tummanruskeat silmät paloivat halusta ymmärtää, kuka Anna oli, ja Ronin ilme oli hämmentynyt.

“Hän on Dudleyn serkku, Anna Dursley!” Harry ilmoitti huomatessaan, että tytön etunimi ei vaikuttanut toisiin mitenkään.

“Mitä? Minä luulin, että Dursleyiden suvussa ei ole ainuttakaan noitaa tai velhoa!” Hermione sanoi, nousi seisomaan ja alkoi etsiä Annaa katseellaan. “Minkä näköinen hän on? Minne hän meni?”

“Näet pian, hän meni Ollivandersille”, Harry sanoi, ja maksoi laskun tarjoilijalle, joka seisoi kiireisen näköisenä hänen vieressään.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat ja ryntäsivät ulos Vahvaqon jäätelöbaarista kohti Ollivandersia. Harryn kengät osuivat katuun yhä useammin, ja lopulta hän pinkaisi juoksuun. He pysähtyivät Ollivandersin ikkunan eteen. Hermione löyhytti kädellään kasvojaan, ja Ron nojasi polviinsa. Harry painoi otsansa viileää lasia vasten ja katseli sisälle. Anna olin selin häneen, ja herra Ollivander avasi tummanvihreää, pölyistä, pientä laatikkoa tämän edessä. Harryn sydän pamppaili, kun hän huomasi Ollivanderin tuijottavan häntä suurilla silmillään. Harry vetäytyi pois ikkunan luota.

“Minä menen sisään”, hän ilmoitti yksinkertaisesti, ja tarttui hilseilleeseen puuoveen, joka narahti kun sen avasi.

Sisällä on painostavan kuuma ilma. Ron ja Hermione seurasivat häntä vaitonaisina sisälle. Ron istuutui huteralle tuolille yhden korkean hyllyn eteen, ja Hermione meni hänen viereensä seisomaan. Harry jäi seisomaan ikkunan eteen. Anna ei vieläkään ollut huomannut mitään. Hän piteli kädessään sauvaa, jonka kärjestä sinkoili hopeisia ja violetteja kipinöitä. Herra Ollivander nyökkäsi Annalle hyväksyvästi ja asetti taikasauvan takaisin silkkipaperikääreisiin. Harry vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Lopulta Anna sai maksettua taikasauvansa, ja tyttö jäi laittamaan sitä kassiinsa selkä edelleen Harrya päin.

“Päivää, herra Potter, tapaamme siis jälleen. Et kai sinä ole rikkonut sauvaasi?” herra Ollivander kysyi hinkuvalla äänellä, ja Harry hätkähti.

“E-en, minä vain…” Harry aloitti, mutta Anna keskeytti hänet.

“Harry! Merlinin nimeen, oletko sinä se Harry Potter?!”

“Anna, ole hiljempaa, minä -”

“Voi hyvä Merlin, sinä olet se Harry Potter! Minä tunnen Harry Potterin!” Anna kirkui ja syöksähti Harrya kohti kassit käsivarsillaan, ilmeisesti yrittäen halata poikaa.

Harry hypähti taaksepäin, aivan kuin olisi juuri seissyt tulikuumilla hiilillä.

“A-anna! Rauhoitu!”

“Harry! Harry, Harry, Harry!” Anna hihkui, ja alkoi kuulostaa jo pelottavasti Lockhartilta.

Harry tarttui Annaa olkavarsista, ja ravisti tyttöä hellävaroen. Annan kasvoille levisi autuas hymy Harryn käsien koskettaessa tytön ihon pintaa.

“Anna, kuuntele. Miten sinä voit olla täällä?” Harry kysyi ja löi yhtäkkiä itseään kämmenellä otsaan. “Tai siis, kyllä minä tiedän miksi sinä olet täällä, olet noita, vai mitä?”

“Olen, olin ennen Australia-nimisessä koulussa. Se on Australiassa.”

Hermione pyöräytti silmiään.

“Mille luokalle tulet Tylypahkaan?” Ron kysyi ja Anna käänsi katseensa punahiuksiseen poikaan.

“Minä tulen neljännelle, samoin ystäväni Lisa Winter, mutta nyt minun on mentävä. Oli tosi kiva nähdä, Harry”, Anna sanoi ja iski Harrylle silmää.

Anna lähti kävelemään epäonnistuneen viehkeästi Ollivandersilta pois.

Ilmaan jäi roikkumaan typertynyt hiljaisuus. Herra Ollivader yskäisi ja laahusti korkeiden hyllyjen sekaan, jättäen jälkeensä pölyhahtuvia.

“No, olipas hän… erikoinen”, Ron mutisi ja sai Harryn tyrskähtämään.

Hermione näytti erittäin happamalta, ja tuijotteli vastakkaiseen suuntaan.

“Mikäs sinulla on, Herm?” Harry kysyi ihmetellen.

“Äh… ei mikään, huomasin vain, että tuo Anna katsasti teidät molemmat…”

“Häh?”

“No siis, tiedättehän. Katsoi sillä tavalla. Ylhäältä alas asti”, Hermione sanoi ja jostain kumman syystä punastui hivenen.

Ron näytti samalta, kuin olisi vähän aikaa sitten nähnyt ylisuuren kärpäsenraadon.

*

Myöhään yöllä, tähtien täplittäessä tummansinistä, melkein mustaa taivasta, suuri joukko ihmisiä käveli vesilätäkköisellä kadulla. Kadun kulmassa oli ruostunut metallikyltti. Siinä luki koristeellisella käsialalla Kalmanhanaukio. Joukko käveli numero 11 ja 13 väliin, ja yksi heistä kaivoi taskustaan rypistyneen paperinpalan, ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä. Talojen väliin alkoi ahtautua toinen talo, numero kaksitoista. He kaikki nousivat kiviset portaat ylös, pidemmät henkilöt pälyilivät ympärilleen, kunnes sytyttivät paperinpalan tuleen, ja astuivat muiden mukana suuresta ovesta sisään. Paperin pala leijaili yhä palaen tuulen mukana vesilätäkköön, ja sammui.

Harry työntyi muiden mukana tummaa käytävää pitkin, raahaten matka-arkkuaan ja Hedwigin häkkiä. Hän tarkisti kädessään olevasta rannekellosta ajan. Se näytti samaa kuin kadulla monta minuuttia sitten!

“Minun kelloni on rikki!” Harry huudahti ja sai vastaukseksi monta sihahdusta.

“Shh, ole hiljaa kultaseni, selitämme sinulle kyllä kaiken…” rouva Weasley kuiskasi.

Harry nyökkäsi ja herra Weasley painoi sormensa huulilleen. He hiipivät ohi virttyneiden kuvakudosten suuria portaita kohti. Ron meni ensimmäisenä, raahaten suurta matka-arkkua perässään. Harryn piti pidättää nauruansa nähdessään Ronin punaisen ja hikisen naaman vain parin porrasaskelman jälkeen.

Herra ja rouva Weasley suunnistivat keittiöön, jossa kuulemma oli Siriuskin. Harry oli halunnut rynnätä keittiöön saman tien, mutta Hermione pakotti häntä kantamaan omat tavaransa yläkertaan. Harrya kyllä kiinnosti nähdä taloa, mutta vielä enemmän häntä kiinnosti nähdä kummisetänsä.

“Noin, minä jätän nämä tähän, tuleeko joku mukaani?” Harry kysyi ja täräytti matka-arkkunsa suuren tammisängyn jalkopäähän.

“Minä tulen”, Hermione sanoi ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. “Käyn vain viemässä tämän tuonne viereiseen huoneeseen…”

“Tuletko sinä Ron?”

“Joo, Fred, George ja Ginny menivät jo, Ginny muuten nukkuu Hermionen kanssa, Fred ja George ovat tuolla yläkerran huoneessa”, Ron sanoi ja käveli portaikkoon.

Harry lähti Ronin perässä alakertaan. He olivat jo aulassa kun Hermione tuli huohottaen heidän taakseen.

“Ette sitten voineet odottaa?” tyttö sihisi ja katsoi poikia myrkyllisesti. “Ei ole kamalan kivaa jäädä tuonne ylös yksin!”

“Sori ‘Mione, Harry halusi vain nähdä Siriuksen”, Ron kuiskasi.

“Mikä ihmeen ‘Mione? Älä viitsi kutsua minua niin, Ronnie.”

“Äh, joo joo.”

“Olkaa jo hiljaa”, Harry kuiskasi ärtyneesti ja käveli hiljaa keittiötä kohti.

Kun Harry astui keittiöön joka ikinen ihminen pöydän ääressä vaikeni. Harry katsoi pöytäseuruetta: Remus Lupin, vieressään pinkkihiuksinen nuori nainen, joka hymyili ystävällisesti, Sirius, nyt paljon terveemmän näköisenä, herra Weasley, ja tumma, pitkä mies, joka näytti juuri tekevän lähtöä.

“Hei”, Harry sanoi ja heilautti epävarmasti kättään, ihmetellen, miksei Sirius tehnyt tai sanonut mitään.

“Morjens, Harry”, pinkkihiuksinen nainen sanoi. “Minä olen Tonks.”

“Kingsley Kahlesalpa”, tumma mies sanoi ja nyökkäsi.

Harry heilautti kättään uudelleen.

Sitten Sirius nousi ylös. Mies näytti hämmentyneeltä huomatessaan Harryn muodonmuutoksen. Miettikää nyt. Olisit viisitoistakesäisenä näyttänyt samalta kuin kummipoikasi näyttää sillä hetkellä. Lisäksi kummipoikasi näyttää myös parhaalta ystävältäsi, joka on kuollut. Pienoinen järkytys tai jotain?

“Harry, mukava nähdä”, Sirius sanoi ja käveli Harryn luokse kädet levällään.

“Hei Sirius”, Harry sanoi ja hymyili halatessaan kummisetäänsä. “Minulla olikin ikävä.”

Jostain syystä Sirius tiukensi otettaan Harrysta hetkeksi, mutta silmänräpäyksessä se olikin jo ohi. Harry katsoi nyt tarkemmin kummisetänsä kasvoja irtautuessaan halauksesta, ne olivat paljon pehmeämmät ja vähemmän riutuneet kuin viimeksi.

“Onko teillä nälkä? Syökää nyt iltapalaa, ja sitten menette nukkumaan, aamulla kerromme kaiken tästä paikasta”, rouva Weasley sanoi ruosteisen lieden viereltä.

Harry, Ron ja Hermione nyökkäsivät, ja istuivat tammipöydän ääreen. Samassa Fred, George ja Ginny saapuivat keittiöön ja purskahtivat raikuvaan nauruun.

“Me ollaan pidätelty naurua aulasta asti, me tavattiin Oljo!” Ginny huudahti naurunsa välistä ja kompastui koholla olevaan lautaan kävellessään pöytää kohti. Harry ja Ronkin alkoivat nauraa.

“Kuka on Oljo?” Harry kysyi ja sai vaivoin lopetettua naurunsa Ginnyn istuutuessa naama nauramisesta punaisena pöytään.

“Se on kotitonttu, hyödytön pikku tomukasa sanon minä”, Sirius murahti ja nosti jalkansa pöydälle.

“Sirius! Jalat pois pöydältä, minä tuon sinne pian ruokaa!” rouva Weasley sanoi ankarasti ja osoitti keittiöveitsellä Siriusta.

Sirius nauroi sitä haukahtelevaa naurua, jota Harry oli kaivannut koko kesän.

“Onko täällä kotitonttu?” Hermione kysyi kiinnostuneena, ja näytti jostain syystä kamalan ovelalta.

“Joo, se on ihan mielipuoli, ollut suvulla iät ajat. Sen ainoa toive on, että sen pää naulataan puulevyyn ja ripustetaan seinälle muiden kotitonttujen joukkoon”, Sirius sanoi ja laski jalkansa takaisin pöydän alle rouva Weasleyn tiukan katseen alla.

“Annetaanko sille palkkaa?” Hermione kysyi, ja näytti vieläkin hirveän ovelalta.

Sirius pudisti päätään. Hermionen kasvoille levisi voitonriemuinen ilme, ja tyttö pamautti pöytää kämmenellään.

“HA! Arvasin, siksi minulla onkin teille kaikille asiaa! Oletteko ikinä miettineet, miltä tuntuu olla kotitonttu? Raataa päivät pitkät ja…”

“…olla huonosti kohdeltuna”, Ron kuiskasi Harrylle naama leveässä virneessä, “hän on pitänyt tuon saman puheen jo kolmasti.”

Harry yhtyi virneeseen ja nojautui pöytää kohden.

“…etkä saisi siitä edes palkkaa! Tai siis, miettikää nyt! Siksi minulla onkin ilo esitellä teille S.Y.L.K.Y! Se on -” Hermione jatkoi paasaamistaan innokkaana.

“Hermione! Oljo on vanha, se vaalii perinteitä. Se ei halua palkkaa!“ Sirius keskeytti.

“Minusta sinä olet hyvällä asialla, mutta kotitontut on tarkoitettu palvelemaan, ne pitää siitä. Eivät ne halua palkkaa, niiden kunnia-asia on palvella isäntäperhettään”, Lupin sanoi ja hymyili ymmärtäväisesti Hermionelle, joka näytti närkästyneeltä.

“Mutta luulisi juuri sinun ymmärtävän, sinuakin halveksitaan, koska olet ihmissusi! Jos ihmiset vain olisivat vähän avarakatseisempia -”

“Hermione. Ole kiltti, jätetään tämä asia tältä illalta, jooko? Iltapala taitaa olla valmista, Molly?” Sirius sanoi ja peitti haukotuksen kädellään. “Minua katsos hieman väsyttää.”

Hermione sulki suunsa ja näytti todella nyrpeältä.

*

Aamulla Harry heräsi rouva Weasleyn kovaan ääneen.

“…ja minulla on vielä kakkukin tekemättä, nouskaa ylös!”

Harry avasi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellaan. Ron oli jo lähtenyt, pojan sänky oli myllerretyn näköinen. Harry haukotteli ja nousi ylös. Kylmä lattia sai Harrylle kylmänväreitä, ja hänen teki mieli käpertyä takaisin sänkyyn. Harry kuitenkin käveli matka-arkulleen, ja avasi sen. Päällimmäisenä oli hänen näkymättömyysviittansa, kauniisti laskostettuna. Harry oli saanut sen Dumbledorelta ensimmäisenä vuotenaan Tylypahkassa. Hän pystyi muistamaan sen päivän kuin eilisen. He olivat Ronin kanssa ihmetelleet, kuka viitan oli lähettänyt. Vihdoin oli selvinnyt, että viitta oli kuulunut Harryn isälle, James Potterille. Harry hymyili muistolleen, ja nosti näkymättömyysviitan pois matka-arkusta. Hän otti esille tummansiniset farkut, ja valkoisen t-paidan. Lopulta Harry päätti pukea päälleen myös punaisen villapaidan, koska talossa oli niin koleaa.

Saatuaan vaatteet päälleen, Harry käveli jykevät portaat alas, ja hiippaili hiljaa aulan ohi keittiöön, josta kuului vaimeita keskustelunpätkiä:

“…kenellä on vielä lahjoja?”

“…hän tulee minä hetkenä hyvänsä, vauhtia!”

Harry kurtisti kulmiaan. Mitä oli tekeillä?

Hän käveli keittiön puolelle.

“Aamuja.”

“Huomenta, Harry! Hyvää myöhäistä syntymäpäivää, kultaseni!” rouva Weasley sanoi aurinkoisesti, ja viittoi kädellään pöydällä lojuviin lahjapaketteihin.

“Mitä -? Ääh, ei teidän olisi tarvinnut! Oikeasti, ovatko nämä kaikki minulle?” Harry sanoi hämmästyen.

“Ovat, ovat. Tuossa päällimmäisenä on minun lahjani, tuo iso paketti taitaa olla Frediltä ja Georgelta…” Sirius sanoi hymyillen ja viittoi paketteihin päin.

Harry tunsi itsensä tyrmistyneeksi kävellessään lahjakasaansa kohti. Ensin hän otti käteensä pienen, sievän valkoiseen paperiin käärityn rasian.

“Keneltä tämä on?” Harry kysyi kiinnostuneena.

“Me emme tiedä”, herra Weasley sanoi, “avaa se!”

Harry repi paperikääreet rasian ympäriltä. Rasia oli tummanvihreä. Hän avasi sen. Sisällä oli halvan jäljennöksen näköinen kultaketju, josta roikkui hopeisia kirjaimia.

“Tässä lukee ‘hani’! Keneltä tämä oikein on?” Harry kysyi ja Ginny purskahti nauruun.

“Sinultako? Ginny, minusta sinä olet ihan okei, mutta -”, Harry aloitti mutta Ginny ohitti Harryn lauseen käden heilautuksella.

“Ei se ole minulta! Minusta tuntuu, että se on sinun ihailijaltasi, Hermione kertoi jostain Annasta?” Ginny sanoi ja pyyhkäisi punaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan.

“Annalta? Anna Dursleyltä? Jos tämä on häneltä -” Harry sanoi ja heilutti kädessään olevaa korua, “- niin en uskallakaan arvata mitä sain teiltä muilta!”

Fred ja George virnuilivat, ja George sanoi:  “Avaa meidän paketti.”

Harry tarttui suureen neliskanttiseen pakettiin, ja repi sen päältä violetin lahjapaperin. Sen alta paljastui pahvilaatikko, jonka sisällä oli viisitoista valetaikasauvaa.

Harry alkoi nauraa.

“Hei, näitä saatan tarvita ensi lukukaudella!”

“Joo, me vähän ajateltiin siihen suuntaan”, Fred sanoi ja pukkasi veljeään kylkeen.

Harry ei ollut koskaan ennen saanut niin paljon lahjoja. Hän sai Siriukselta kirjan, joka sisälsi kaikkein oudoimmat selitykset noitavainoille. Se oli oikeastaan todella mielenkiintoinen. Lupin oli ostanut pienen marmorikuulan näköisen, joka muutti mielialan mukaan väriä. Hermionelta Harry sai kalliin näköisen sulkakynän, jonka pystyi pienentämään, jotta sitä voisi kuljettaa aina mukana. Ron antoi suuren rasiallisen suklaasammakoita, Hagrid oli valmistanut syntymäpäiväkakun, joka oli jo pahasti homeessa, herra ja rouva Weasley antoivat Harrylle uuden juhlakaavun.

“Kiitos kauheasti kaikille, en ole ikinä saanut näin paljon lahjoja!” Harry huudahti ja riensi halaamaan rouva Weasleyta.

“Eipä tässä mitään, kultaseni! Mutta nyt, ota aamiaista, minä alan tekemään kakkua.”

Pian Ginny nousi ylös.

“Harry, minä tein sinulle tällaisen kortin, se ei ole paljoa, mutta synttärionnittelu kuitenkin”, tyttö sanoi ja ojensi Harrylle purppuranpunaisen pahvikortin.

“Ai, no, kiitos Ginny!” Harry sanoi iloisesti yllättyneenä ja halasi Ginnyä toisella kädellään. “Tosi kilttiä sinulta!”

Ginny lehahti tulipunaiseksi ja istui ohi tuolistaan.

A/N: Tämä oli nyt lyhyempi luku, pahoittelen! Seuraava on taatusti pidempi, siinä mennään jo Tylypahkaan asti (H/D-faneille voin kertoa, että pientä sähköä ilmassa on luvassa!) Joten pitemmittä puheitta, saa kommentoida lisää!

[Sierra]

A/N: kiitos miiuu3 jälleen kommentista! Tässä todella lyhyt luvunpoikanen *ryömii häpeissään sängyn alle*
Mutta se on vain sen takia, että minusta tätä lukua seuraavat tapahtuvat on parempi kirjoittaa uudessa luvussa!

Luku 4.

Kirkkaanpunainen Tylypahkan pikajuna seisoi raiteillaan tupruttaen höyryä ilmaan. Sää oli sateinen ja pilvinen, taivas oli masentavan harmaa. Harry työnsi kärryään laiturilla eteenpäin, avoinna olevaa vaununovea kohti. Hän nosti matka-arkkunsa pois kärryistä, ja alkoi työntää sitä vaunuun.

“Voisiko joku auttaa?” Harry huudahti kasvot nihkeinä ja hiukset todella sekaisina kovien ponnistelujen takia.

Onneksi joku tarttui junan sisäpuolelta Harryn arkkuun, ja he saivat kuin saivatkin arkun junaan. Harry suoristi ryhtinsä, ja pälyili junassa ympärilleen kiittääkseen auttajaansa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt lähistöllä. Ainoa ihminen, jonka Harry näki, oli Draco Malfoy, jolla oli ilmeisesti piilolinssit. Poika nojaili tyynesti lähimmän vaunuosaston lasioveen, ja tutkaili Harryn kasvoja kulmiensa alta.

“Malfoy.”

“Potter.”

“Olitko se sinä?”

“Mitä?”

“Autoitko sinä minua?”

“En, mitä jos liikkuisit eteenpäin, takanasi taitaa olla ihmisiä”, Draco sanoi ja avasi vaunuosaston oven kädellään. “Nähdään pian, Potter.”

Harry näytti kieltään. Siitä oli näyttänyt tulleen tapa. Hän lähti raahaamaan arkkuaan eteenpäin käytävällä, Ginnyn tullessa perässä. Jokaisessa vaunuosastossa näytti olevan joku. Harryn kulkiessa ohi ihmiset hiljenivät ja osoittelivat häntä. Harry kuuli muutamia keskustelunpätkiä, ennen kuin oppilaat sulkivat vaunuosastojensa oven:

“…kuka tuo on?”

“Ei kai se ole Potter?”

“Merlinin nimeen, hän on komea!”

“…etkö sinä muista niitä lehtijuttuja? Hän on sekopää…”

“…seksikäs! Apua!”

Harry tunsi punastuvansa viimeisen kommentin kohdalla. Lopulta hän ja Ginny pysähtyivät tyhjältä vaikuttavan vaunuosaston eteen.

“Onko siellä ketään?” Harry kysyi.

“Ei kai, mene vaan”, Ginny sanoi ja huokaisi, “vauhtia.”

“Mikäs sinua noin ärsyttää?”

“No, kun nostit matka-arkkuasi portaita, tytöt ja pojat päästivät pitkiä ja syviä huokaisuja. Sinä et sitä itse tajua, mutta olet upean näköinen!” Ginny äyskähti, ja rynnisti Harryn ohi vaunuosastoon.

Harry seisahtui paikalleen, ja katsoi molempien olkiensa yli vaivihkaa. Silloin hän vihdoin huomasi. Kaikki oppilaat tuijottivat häntä. Ja tällä kertaa kukaan ei tuijottanut hänen arpeaan, vaan hänen vartaloaan, hiuksiaan, vaatteitaan. Joku vislasi. Harry pörrötti huomaamattaan hiuksiaan, ja asteli epävarmasti vaunuosastoon silmäniskujen saattelemana. Ginny oli jo asettunut istumaan. Harry nosti matka-arkkunsa Nevillen kanssa tavaratelineelle. Nevillen kasvot punottivat, niin kuin yleensä.

“Moi Harry, Ginny. Menikö kesä hyvin?”

“Joo, itselläsi?”

“No joo, isoäiti laittoi minut lukemaan ahkerasti, mutta en vieläkään tajua miten akonikum ja…” Neville alkoi selittää.

Harryn aivot vaihtuivat vapaalle, ja hän alkoi tuijotella ulos junan ikkunasta. Ron ja Hermione olivat menneet valvojaoppilaitten vaunuosastoon.

*

Alkoi sataa. Pisarat iskostuivat ikkunaan ja muodostivat vesivanoja lipuessaan lasipinnalla tuulen mukana. Harry oli ottanut suosikkipisaroitaan. Sillä hetkellä Kalkaros-niminen pisara kilpaili Sirius-nimisen pisaran kanssa, kumpi saavuttaa ensimmäisenä ikkunan reunan. Sirius voitti.

Yli tunnin kuluttua Ron ja Hermione saapuivat. Ron näytti tylsistyneeltä, Hermione ärsyyntyneeltä.

“Miten meni?” Harry kysyi ja hymyili.

“Tylsää”, Ron tokaisi ja heittäytyi makaamaan penkille. “Paiskaa yksi suklaasammakko.”

Harry heitti Ronille sammakon ja katsoi kysyvästi Hermionea.

“Mikäs sinulla on?”

“Ihmiset eivät osaa käyttäytyä! Minulta kysyttiin jatkuvasti, että onko sinulla rintaasi oikeasti tatuoitu unkarilainen sarvipyrstö! Siis, haloo!” Hermione huudahti Harrylle ja asettui istumaan.

Harry katsoi Ginnystä Nevillen kautta Roniin. Lopulta kenenkään pokka ei enää pitänyt. He kaikki alkoivat nauraa ja osoitella toistensa naurettavia ilmeitä. Naurunremakan keskeytti napakka koputus. Hermione lopetti naurunsa kuin seinään ja katsoi lasioven toiselle puolelle. Siellä oli Anna ja joku hänen ystävistään. Harry huokaisi raskaasti ja viittoi Annaa tulemaan sisälle. Anna suoristi toppiaan, virnisti ystävälleen ja tuli vaunuosastoon.

“Moi Harry, tämä on Lisa, Lisa Winter”, Anna sanoi ja osoitti ystäväänsä.

“Moi…” Harry mutisi ja kohautti olkiaan Nevillen kysyvälle ilmeelle.

“Meillä olisi asiaa, tulisitko tuonne meidän vaunuosastoon?” Lisa kysyi ja iski silmää.

Ron esitti oksentavansa.

“Öh, sanokaa vain tässä…” Harry sanoi.

“Ei, tule nyt vain!” Anna sanoi ja tarttui Harrya tämän vihreästä neuleesta.

“Okei, okei. Tulen pian”, Harry sanoi ystävilleen.

“Tulekin sitten, en aio raahata sinua pois sieltä! Käsiäni jomottaa…” Ron valitti ja sulki silmänsä raskaasti.

Harry nousi ylös ja oikaisi mustia, suoria housujaan.

Kolmikko käveli käytävälle ja Lisa sulki oven perässään. Harry tutkaili nyt tarkemmin tyttöä. Tällä oli vaaleanruskeat hiukset, ja hän oli hieman pyöreä. Annalla ja Lisalla oli molemmilla valkoiset topit ja farkkuhameet.

“Öh, eikö teillä ole kylmä?” Harry kysyi tyttöjen kävellessä eteenpäin uteliaiden katseiden alla.

“Oi ei, ei ole”, Anna sanoi ja virnisti. “Tule Harry, mennään tuonne vessan oven lähelle, siellä ei ole vaunuosastoja…”

He jatkoivat kävelyään. Lisa meinasi kompastua korkokengillään, Anna käveli ylimielisesti hymyillen. Harry alkoi pitää Annasta koko ajan vähemmän.

“Niin mitä asiaa teillä oli?” Harry kysyi vessan oven edessä, ja rummutti jalallaan lattiaa.

Anna hymyili ilkikurisesti ja napsautti sormiaan. Vessasta ryntäsi suuri tyttölauma, joka veti Harryn mukanaan poikien vessaan. Harry työnnettiin kovakouraisesti vessan seinää päin, ja hänen päänsä kolahti kivuliaasti sinisiin kaakeleihin.

“Aih! Mikä teitä riivaa?” Harry karjaisi ja yritti koskettaa takaraivoaan kädellään. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kolme tytöistä pitelivät hänen käsistään kiinni. Kaksi roikkui Harryn jaloissa, Lisa piteli hänen vartaloaan paikoillaan.

“Anna! Mitä te teette? Päästäkää minut!” Harry huusi, ja hänen äänensä alkoi olla jo yllättävän kimeä murrosikäisen pojan ääneksi.

Anna virnisti kömpelösti, ja tarttui Harryn kasvoista kiinni.

“Anna! Lopeta tuo!”

“Mutta minä haluan sinua Harry!”

“Merlinin nimeen, auttakaa joku!”

Anna yritti painaa huulensa Harryn huulia vasten, mutta osuikin Harryn otsaan pojan yrittäen rimpuilla irti.

“Harry, rakastan sinua! Olet uskomattoman seksikäs ja haluttava! Ihmettelen, miksi olet yhä sinkku!”

Harry punastui, ja yritti rimpuilla kahta kauheammin irti tyttöjen muodostamista ihmiskahleista.
Minähän olen kuin punasteleva pikkupoika, hän mietti.

“NYT SAA RIITTÄÄ! Päästäkää minut irti, tai manaan teidät alimpaan helvettiin!” Harry kiljui suoraa kurkkua, toivoen jonkun kuulevan.

Vihdoin hän kuuli äänen, jota oli odottanut. Joku avasi oven. Tytöt Harryn ympärillä jähmettyivät, ja höllensivät otettaan Harrysta. Harry tajusi tilanteen nopeasti, ja rynnisti nopeasti ulos vessasta tönäisten auttajaansa.

Hän juoksi eteenpäin käytävällä, väistellen oppilaita, jotka tuijottivat hänen sekaisia vaatteitaan ja punaista naamaansa. Joku kuitenkin laittoi jalkansa Harryn eteen, ja poika kaatui rähmälleen kovalle puulattialle. Harry kirosi kovaan ääneen, mutta lopetti sanatulvansa tuntiessaan hellän käden tarttuvan omaan käteensä. Harry kohotti katseensa, ja huomasi tuijottavansa kauniisiin, jäänharmaisiin silmiin…
Jotka nyt vain jostain syystä sattuivat kuulumaan Draco Malfoylle.

“Öh, kiitti…” Harry mutisi Dracon vetäessä hänet ylös lattialta.

“Eipä mitään Potter. Kai sinutkin pitää lihansyöjäkukilta pelastaa”, Draco sanoi ja jätti hyvin hämmentyneen näköisen Harryn taakseen.

*

Draco käveli tutulla kävelytyylillään omaan vaunuosastoonsa, hymyillen pilke silmäkulmassaan.

Potterin ilme oli tämän arvoista, hän mietti napatessaan Pansylta lakritsitaikasauvan.

*

Harry, Ron, Hermione, Neville ja Ginny astelivat marmoriportaita kohti suurta salia. He olivat naureskelleet jo valmiiksi junassa miettiessään opettajien ilmeitä heidän nähdessään Harryn. Nyt he kaikki astuivat saliin, ja lähtivät kävelemään vakiopaikkaansa kohti Rohkelikon pöydässä. Ron ja Ginny alkoivat nauraa äänetöntä naurua.

“Mitä? Mitä nyt?” Harry kuiskasi huvittuneesti.

Ron ja Ginny eivät sanoneet mitään, vaan painoivat kasvonsa kaapujensa hihaan.

Hermione nojautui Harryn puoleen heidän istuutuessaan.

“Se on varmaan sitä Weasley-huumoria. Ei sitä ymmärrä kukaan muu kuin suvun jäsenet.”

Harry tyrskähti ja katsoi opettajienkorokkeelle. Kalkaros näytti tavallistakin äreämmältä.

“Katsos Kalkkista, huono päivä kenties?” Ron sanoi ja alkoi nauraa uudelleen.

“Ihan totta Ron, tuota menoa sinun vatsalihaksesi ovat yhtä hyvät kuin Harrylla!” Parvati yhtyi keskusteluun, ja lipaisi huuliaan katsoessaan Harrya.

“Häh?” Harry hämääntyi ja kääntyi (jälleen kerran) hieman punehtuneena poispäin. Ensiluokkalaisia käveli pitkässä jonossa sisään. Kaukaa katsottuna mustiin kaapuihin sonnustautuneet oppilaat olisivat näyttäneet suurelta käärmeeltä.

“Minulla on hirveä nälkä”, Harry sihahti.

“Mitä?” Dean kysyi ihmeissään.

“Minulla on hirveä nälkä!” Harry sanoi tällä kertaa kovempaa, ja sai lähistöllä istuvan ujon tokaluokkalaisen hätkähtämään kauhuissaan.

“Harry, sinä - sinä sihiset!” Hermione kuiskasi vaivaantuneena.

Harry kurtisti kulmiaan ja haroi mustia hiuksiaan. “Sori.”

Hän antoi katseensa kiertää Luihuisten pöydässä. Draco oli syventynyt keskusteluun Zabinin kanssa.

Malfoylla on oikeastaan aika kauniit kasvonpiirteet, Harry mietti, ja järkyttyi vakavasti ajatuksistaan.

Voi hyvä luoja, ajattelinko minä Malfoyta? Hänen hymynsä junassa sai minut sekaisin! Äh, ei sillä tavalla! hän mietti ja pudisti päätään. Ehkä.

[Charm]

UUU tää vaikuttaa tosi lupaavalt ! Kai kirjotat jatkoo kohta?

[Pati]

oijoi jäin koukkuun aivan herkulliselta vaikuttava ficki jatkoa odotellaan pian

[Sierra]

A/N: kiitos molemmille kommentista<3 tässä siis seuraava luku:

Luku 5.

”Harry, me myöhästytään yrttitiedosta!” Hermione huusi oleskeluhuoneesta poikien makuusaliin.

Ron seisoi hänen vieressään koululaukku olallaan, tuijottaen Lavender Brownia. Tyttö selitti jotain vilkkaasti Dean Thomasille. Hermione heitti musertavan katseen Roniin.

”Mene katsomaan, mikä hänellä kestää! Ala mennä jo!”

Ron kohautti olkiaan ja lähti portaita pitkin kohti makuusaleja. Yhdessä kuvakudoksista oli velho, jolla oli sininen samettipuku. Sen oikea paikka oli poikien makuusalissa. Velho viittoi vilkkaasti poikien makuusalia kohti, ja selitti jotakin vieraalla kielellä.

”Joo, joo. Ole hiljaa!” Ron mutisi ja riensi makuusaliin.

Ensimmäinen vilkaisu Harryyn riitti tajuamaan tilanteen. Poika makasi keskellä lattiaa. Hän oli peittänyt kasvonsa käsivarsillaan, ja kiemurteli kuin päästäkseen pois näkymättömistä kahleista. Ron riensi Harryn luokse, ja polvistui tämän viereen.

”Harry! Haenko apua?”

Harry päästi matalan valituksen. Ron tarttui ystävänsä käsiin, ja veti ne melko kovakouraisesti pois Harryn kasvojen edestä. Näky sai Ronin mielen järkkymään. Mustatukkaisen pojan silmistä valui nestettä. Sitä voisi ensin luulla itkemiseksi, mutta kukaan, ei kukaan, joka on terve, ei itke verikyyneliä. Punaisia pisaroita oli pitkin Harryn kasvoja, ne olivat tuhrineet kaavun ja valkoisen kauluspaidankin.

”Harry! ” Ron sai huudettua, hänen äänensä tärisi pelosta.

Ääni sai toiset oppilaat ryntäämään oleskeluhuoneesta makuusaliin. Suurin osa tytöistä alkoi kirkua kovaan ääneen. Ginny, joka oli ilmeisesti juuri tullut edelliseltä tunniltaan, rutisti pelokkaana Deania. Dean näytti jähmettyvän hetkeksi, mutta kiersi sitten käsivartensa Ginnyn vapisevan olemuksen ympärille. Hermionen hiukset hapsottivat leteiltä, ja hänkin oli polvistunut Harryn vierelle.

”Auttakaa nyt joku!” tyttö kiljaisi, mutta kaikki pysyivät loitolla.

”Äh, hyvä on! Jättäkää ystävä pulaan! Ei hän ole mikään sekopää!”

Ron ja Hermione tarttuivat Harrya käsistä, ja nostivat tämän seisomaan huterasti. Se oli yllättävän helppoa. Pojan silmistä tursusi yhä verikyyneleitä kaavulle ja poskille.

Ei olisi pitänyt jättää häntä yksin, McGarmiwa käski minun pitää häntä silmällä! Hän on niin kevytkin, Hermione ajatteli kauhuissaan, ja lähti raahaamaan puolitajutonta Harrya Ronin kanssa kohti oleskeluhuonetta.

”Avatkaa joku edes ovi!” hän kirkui jo lähes mielipuolisesti.

Parvati juoksi ovelle ja aukaisi sen, mutta hypähti nopeasti pois tieltä käsirenkaat helisten.

”Ah, kiitos!” Hermione huokaisi sarkastisesti ja lähti viemään Harrya Ronin avustamana sairaalasiipeen.

*

Käytävillä oli tungosta, mutta missään ei näkynyt opettajia. Kukaan ei vaivautunut auttamaan, koska Harry todellakin oli karmivan näköinen. Veri peitti kasvot melkein kokonaan. Suuri Luihuisjoukkokin vaivaantui siirtymään kolmikon tieltä, Draco Malfoy mukaan lukien. Mutta mitä seuraavaksi tapahtui, sitä kukaan ei osannut aavistaakaan.

Draco Malfoy, Luihuisen oma täydellinen prinssi, juoksi Harryn luokse, tarttui tätä takaapäin kainaloiden alta.

”Ottakaa te Harrya jaloista kiinni, hän ei pysty kävelemään!” Draco sanoi, ja puhalsi hiuksiaan pois otsaltaan.

Ron kohotti kulmiaan Hermionelle, joka oli kaikkien muidenkin tavoin huomannut Dracon käyttäneen Harryn etunimeä.

”Mitä?” Draco ärähti kärsimättömästi ja pyöräytti silmiään.

Ron pudisti päätään ja tarttui Hermionen kanssa Harrya jaloista.

*

Sairaalasiiven ovet oli leväytetty auki, ja sisältä kuului puheensorinaa. Harrya kantavat Draco, Ron ja Hermione kävelivät nopeasti sisään. Matami Pomfrey kirkaisi ja riensi viitta hulmuten Harryn luokse. Draco kohotti katseensa, ja hämmästyi nähdessään rehtori Dumbledoren. Tämän yleensä niin tuikkivat silmät olivat nyt apeat ja ehkä vähän säikähtäneetkin.

”Rehtori, me emme tiedä mitä tapahtui, hän vain…” Hermione sanoi ja hänen äänensä sortui.

Ron kaappasi Hermionen halaukseen.

Matami Pomfrey kantoi Harryn Dracon avustuksella yhdelle valkoisista sairaalavuoteista.
Dracon kasvot olivat huolesta väärentyneet, se jos mikä ihmetytti Ronia ja Hermionea.

”Draco, minulla olisi asiaa. Tulisitko mukaani?” Dumbledore sanoi vakavana ja viittoi Dracoa lähtemään mukaansa.

”Onko tuolla jotain tekemistä tämän kanssa?” Ron huudahti vihaisena ja katsoi silmät salamoiden vaaleatukkaista poikaa.

”Ron, rauhoitu. Dracolla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, menkää te vain tunnille, ja selittäkää Pomonalle missä Harry on”, Dumbledore totesi rauhalliseen äänensävyyn ja jätti hämmentyneet Ronin ja Hermionen taakseen.

”Rehtori, minä vannon, en ole tehnyt mitään Ha-Potterille!” Draco sanoi ja katsoi anovasti Dumbledorea.

”Tiedän, minun täytyy silti kertoa sinulle tämä. Tiedätkö sinä, miksi Harry itkee verikyyneliä?”

”En, pitäisikö, rehtori?”

”En uskonutkaan, että tietäisit. Kaikki liittyy kaikin puolin Voldemortiin.”

Draco hätkähti. ”Pimeän Lordiin? Mutta miten?”

Dumbledore huokaisi ja katsoi nyt suoraan Dracon silmiin.

”Hän nousee taas.”

”Minä - minä tiedän sen, rehtori!”

”Lucius tietysti kertoi, mitä muuta voikaan kuvitella. Mutta minusta tuntuu, että et ole isäsi poika, niin kuin sitä yleisesti sanotaan. Vai olenko väärässä?”

”En ole, rehtori. Minä en halua olla isäni”, Draco sanoi hiljaa, ja sipaisi vaaleita hiuksiaan.

”Niin arvelinkin. Silloin minulla ei ole mitään ongelmaa, jos kerron sinulle tämän. Harry itkee verikyyneliä, koska Voldemort yrittää päästä hänen ajatuksiinsa, ja manipuloida niitä.”

Draco pysyi hiljaa, ja he alkoivat taas kävellä.

”Koska Harryn äiti antoi vahvan suojan kuollessaan poikansa puolesta, Harryn mieleen tunkeutuminen on Voldemortille vaikeaa. Harry vastustaa kovasti, mutta hän heikkenee. Hän on heikentynyt jo monta vuotta. Mieleen tunkeutuminen saa ikävät muistot pintaan, ja Harryn muistot ovat hirvittäviä. Siksi hän normaalisti itkisi normaaleja kyyneleitä”, Dumbledore jatkoi.

”Mutta?” Draco kysyi kiinnostuneena.

”Verikyyneleet johtuvat siitä, kun Voldemort viime vuoden lopulla otti Harryn verta ja rakensi ruumiinsa perustan sillä. Ihminen ei voi katsoa omia muistojaan. Koska Harryn ja Voldemortin välillä on side, mieleen katsominen ei ole turvallista. He näkevät samalla pienen osan omista ajatuksistaan. Ja silloin syntyy verikyyneleitä. Harry itkee omaa vertaan. Se kuulostaa vaaralliselta, mutta veri ei tule Harrysta itsestään, vaan -”

”- Voldemortista”, Draco henkäisi.

”Juuri niin. Ja aina kun Voldemort katsoo Harryn mieleen, hän luovuttaa tavallaan omaa vertaan. Ymmärsitkö?”

”Ymmärsin, rehtori, mutta jos Harry heikkenee… kuoleeko hän?”

”Hän heikkenee, kyllä, mutta samalla Voldemort heikkenee. Meidän täytyy vain toivoa, että Voldemort pitää taukoa. Voldemort tietää verikyyneleistä, hän yrittää tappaa Harryn heikentämällä tätä, mutta kuten jo tiedät, se ei käy hänelle itsellekään riskittömästi.”

Draco pysähtyi äkillisesti ja kohotti katseensa Dumbledoreen. Molempien silmistä heijastui tuskaa.

”Eikö ole mitään keinoa, millä tämän kaiken voisi estää tapahtumasta Harrylle?”

Dumbledore huokaisi ja tuijotti Dracon vasemman olan ylitse kaukaisuuteen.

”On olemassa yksi keino, ja se on rakkaus. Syvä rakkaus. Jommankumman on rakastuttava palavasti, sillä kun ihminen rakastuu, ihminen muuttuu. Voldemort ja Harry olisivat täysin erilaisia, eikä heidän välillään olisi enää sidettä.”

”Eli Harryn täytyy rakastua?”

”Ellet sitten usko, että Voldemort rakastuisi.”

Draco hymähti.

”En usko, rehtori.”

”Ongelma on, että Harry ei oikein osaa rakastaa.”

”Ei osaa?”

”Niin.”

”Mutta miksi -?”

”Hän on kokenut liikaa menetyksiä, sydän menee rikki. Mutta nyt, toivoisin, että et kerro tästä kenellekään, et edes Harrylle. Lupaathan, Draco?”

”Lupaan rehtori, mutta miksi kerrot minulle tämän?”

”Minulla on omat syyni”, Dumbledore tokaisi, ja käveli suurin harppauksin käytävällä eteenpäin, jättäen Dracon taakseen.

Draco oli hätkähtänyt rehtorin melko tylystä vastauksesta, mutta lähti tunnilleen, ajatukset yhä harhaillen.

Harry, Voldemort, verikyyneleet… Harry… Harry…

*

Ensimmäinen huispausottelu Rohkelikon ja Luihuisen välillä lähestyi, mutta Harrya oli kielletty lentämästä. Harry vihasi sillä hetkellä matami Pomfreyta, joka oli saanut Angelinan määräämään Harrylle hetkellisen pelikiellon.

”Mutta miksi, Angelina?” Harry valitti ja muutti asentoaan kömpelösti sairaalavuoteellaan.

”Koska sinä olet liian heikko, pääset täältä vasta kolmen päivän kuluttua, et ole sitä paitsi treenannut yhtään! Kuuntele nyt!” Angelina huudahti ärtyneenä Harryn ilmeelle. ”Sinä odotat täällä ja lepäät, Ginny pelaa sinun paikkaasi.”

*

Harry makasi hiljaa kuunnellen huispausstadionilta kantavia ääniä ja hurraahuutoja. Lee Jordan selosti, joten Harry kuuli hyvin, mitä pelissä tapahtui. Rohkelikko johti 80-30.

Pian kuitenkin kuului outoa kuminaa, ja pian kirkumista, joka kaikui tiluksilla linnaan saakka.

”Herttinen sentään! Mitä tuolla tapahtuu?” matami Pomfrey kauhisteli ja juoksi ikkunaan. Harrykin yritti nousta, mutta hänen päätään kivisti liikaa.

Viiden minuutin kuluttua sairaalasiiven painavat ovet avautuivat, ja Luihuisen joukkue marssi sisään, kantaen yhtä pelaajaansa. Joukkueen vihreät kaavut olivat repaleiset, ja kasvot hikiset. Pansy Parkinson juoksi joukkueen perässä sisään, heitti ilkeän katseen Harryyn, ja kääntyi taas joukkueeseen päin.

”Hoi! Kuka siinä on? Mitä on tapahtunut?” Harry huikkasi matami Pomfreyn hääriessä joukkueen luona.

”Täällä on herra Malfoy, yritä nyt nukkua.”

Harryn sisuskalut heittivät volttia. Dracolle oli käynyt jotain. Harry kohottautui hieman vuoteeltaan ja katsoi Dracoa. Hyvä, ettei Harry pudonnut sängyltään.
Kasvot olivat likaiset ja yltäpäältä veressä.
Ja toisen käden hiha oli kääritty ylös, ja siinä lainehti musta merkki, pääkallo, jonka suusta työntyi käärme.

Pimeänpiirto, Harry ajatteli, ja alkoi vaipua lääkkeen ansiosta taas levottomaan uneen, ajatukset Dracossa.

[Charm]

UUUU ! tää on mielenkiintonen! jatkoa vaa !

[Sierra]

A/N: Kiitos jälleen kerran kommentista <3^^ ootte ihania! <3 ^
Tässä siis kuudes luku, aikas paljon angstia täynnä koittakaa kestää!

Luku 6.

Harry pääsi vihdoin sairaalasiivestä lokakuun puolivälissä. Sää oli syksyisen kirpeä, ja värikkäitä lehtiä leijaili ilmavirtojen mukana sisälle asti.

Harrylle oli vihdoin ja viimein kerrottu kaikki pimeänpiirrosta Dracon käsivarressa, viikkoa sairaalasiiven tapahtumien jälkeen. Vaikka Harry huojentuikin kuullessaan, että Dracon tuominen sairaalasiipeen oli ollut vain luudalta putoaminen, ja että pimeänpiirto oli vain silmälumetta Luciusta varten, ja että Draco oli nyt heidän puolellaan, hän ei vieläkään ymmärtänyt Dracon yllättävää puolenvaihtoa, tai sitä, miksi Dumbledore katsoi häntä aina niin surullisesti.

Harry käveli pitkästä aikaa taas yksin järven rantaan. Rannalla oli pieni ja heiveröinen puu, jonka juurelle hän yleensä jäi makaamaan, ja katselemaan elämää ympärillään. Päivä oli tuulinen, ja sai Harryn hiukset sotkuisemmiksi. Hän heittäytyi taas rennosti ruoholle makaamaan posket punaisina.

Lehtiä putoili satunnaisesti puista, se oli Harrysta aika omituista. Hän ei koskaan oikein ollut ymmärtänyt koulussa opetettua biologiaa. Häntä ei ollut kiinnostanut. Yleensä hän oli jäänyt tuijottelemaan ikkunasta ulos, tai miettinyt tiettyä asiaa koko koulupäivän. Se vain oli hänen luontonsa. Hän oli haaveileva ja keskitti mielenkiintonsa vain omasta mielestään tärkeisiin asioihin.

Vesipisaroita alkoi putoilla taivaalta, ja Harry lähti juoksemaan kovaa vauhtia linnaa kohti koululaukku päänsä päällä.

*

“Minä menen nyt, lupasin Deanille, että - no, lupasin yhden asian, joten -” Ginny sanoi ja punertui nenänpäästään, “- minä menen. Moikka!”

Harry heilautti kättään, mutta tuijotti yhä Hermionea.

“Niin mitä sinä oikein sanoitkaan?” Harry kysyi.

“Harry, kuuntele nyt! Miksi sinä itket verikyyneleitä?” Hermione kysyi tuskan sävyttämällä äänellä hieman hysteerisesti.

“Minä olen sanonut jo! En tiedä!” Harry puuskahti ja huokaisi. “Luuletko, etten kertoisi, jos tietäisin?”

Hermione teki jotain olkien kohautuksen ja nyökkäyksen väliseltä liikkeeltä näyttävää, ja syventyi taas kirjaansa.

Harry alkoi tuijotella taas oleskeluhuoneen takkatuleen. Kello oli melkein kahdeksan, Ron oli saanut jälki-istuntoa uudelta opettajalta, professori Pimennolta.

Harry alkoi vajota jonkinsorttiseen horrokseen, mutta säpsähti kuullessaan jonkin koputtavan ikkunaa. Hän nousi vaivalloisesti nojatuolista, ja meni ikkunalle. Tunturipöllö lehahti sisään Harryn avatessa ikkunan.

“Hei Hedwig!” Harry huudahti yllättyneenä, ja otti Hedwigiltä tulleen kirjeen käteensä.

Iltaa Harry,

En ollut varma, missä olet, joten lähetin pöllösi hakemaan sinut. Toivoisin, että tulisit hetimmiten kansliaani. Minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa, joka koskee Siriusta. Pidä kiirettä!

Rehtori Dumbledore

Harryn vihreät silmät liikkuivat vilkkaasti kirjeen tekstiä mukaillen, ja ne jäivät tuijottamaan yhtä sanaa moneksi sekunniksi. Siinä samassa Harry pudotti kirjeen kädestään, ja kylmiä väreitä kulki pitkin hänen selkäänsä.

“Hermione, minun täytyy mennä!”

*

Harry juoksi kohti Dumbledoren kansliaa mahdollisimman lujaa. Kirje oli ollut selvästi kiireellä kirjoitettu.

Siriukselle on tapahtunut jotain! Ei, ei… ei voi olla totta! Tämän täytyy olla painajaista, Harry mietti kauhunsekaisin tuntein.

Professori McGarmiwa seisoi kansilian sisäänkäynnin edessä.

“Tule, Potter.”

Professori McGarmiwa sanoi salasanan, joka oli sitruunatoffee, ja käveli ripeästi portaat ylös Harry vanavedessään. Dumbledore istui työpöytänsä takana, ja silmissä kimmelsivät pienet kyyneleenpoikaset.

“Rehtori…” Harry henkäisi ja seisahtui keskelle kansliaa.

McGarmiwa käveli huoneen seinustalle.

“Harry, minulla on ikäviä uutisia”, Dumbledore sanoi ja painoi hetkeksi päänsä.

“Ei kai vain…” professori McGarmiwa huokaisi surullisesti.

“Harry, Sirius on kuollut.”

Harryn aivot lakkasimat toimimasta. Hänen sydämensä pysähtyi. Maailma melkein pysähtyi, lehdet putoilivat puista kuin hidastetussa filmissä. Hän ei voinut puhua, ääni oli hukkunut jonnekin hänen ruumiiseensa.

Harry valahti polvilleen, ja painoi päänsä.

“Älä valehtele…” hän kuiskasi, ja ensimmäinen kyynel putosi lattialle, ja hajosi miljooniin eri osiin.

“Olen niin pahoillani”, Dumbledore sanoi hiljaa.

Harryn ruumis vapisi rajusti, nyt kaikki tuntui pyörivän hänen ympärillään. Harry yritti kohottaa katsettaan, ja tuijottaa ulos rauhoittuakseen, mutta horisontti keikkui hänen silmissään.

“Älä… valehtele”, Harry sanoi niin hiljaa ja hallitusti kuin vain pystyi, ja purskahti sitten raivokkaaseen itkuun.

Sirius oli kuollut, kaikki oli menetetty. Hänen rakkaimpansa oli revitty pois yksi kerrallaan, jäljelle oli jätetty vain tyhjyys. Kylmä tyhjyys.

*

Hän ei tullut seuraavana aamuna aamiaiselle. Feeniksin killan jäsenille, ja heidän perheilleen oli ilmoitettu Siriuksen kuolemasta. Sirius oli halunnut mennä hetkeksi ulos koirahahmossa, eikä ollut ottanut varoituksen sanoja korviinsa. Yksi sana riittää kuvaamaan siitä seuraavia tapahtumia. Kuolonsyöjät.

Hermione, Ron, Fred, George ja Ginny olivat yrittäneet koko seuraavan päivän tavoittaa Harrya, mutta kukaan ei ollut onnistunut, poika oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ja Dracokin oli huomannut sen.

“Missäköhän Potter on?” Draco kysyi Blaiselta, ja kurtisti kulmiaan.

“En tiedä, hänen kummisetänsä kuulemma kuoli eilen… varmaan itkee itsensä puhki”, Blaise vastasi ja virnisti. “Ihan kuin jotakuta kiinnostaisi.”

“Mm”, Draco mutisi melko järkyttyneenä.

Hän päätti etsiä Harryn käsiinsä, ja lohduttaa tätä. Niin epäluihuismaista kuin se olikin, hänestä tuntui, että oli velkaa Harrylle. Ja lisäksi hän piti Harrysta. Liikaakin.

*

Draco pujahti kuvakudoksesta soihduin valaistuun salakäytävään. Hän halusi eroon rasittavasta tyttölaumasta, joka seurasi häntä kaikkialle. Pansy ei enää jostain syystä seurannut häntä, mutta nyt tytöt näyttivät kilpailevan Pansyn paikasta.

Draco käveli eteenpäin käytävällä ja kuljetti kättään rosoista kiviseinää pitkin. Hän ei ollut nähnyt Harrya koko päivänä.

Äänekäs valitus sai Dracon seisahtumaan paikalleen. Hän käveli hitaasti ääntä kohti, ja lopulta hänen silmiinsä osui mustatukkainen poika, joka istui selkä seinää vasten, polvet koukussa, kädet polvien ympärillä ja pää painettuna alas. Ja poika hytkyi, vesipisarat putoillen pitkistä, sotkuisista hiuksista.

“Öh, Harry?” Draco kysyi.

Harry kohotti kasvonsa, ja katsoi kimmeltävillä silmillään Dracoa.

“Si-sinä!”

“Harry, olen niin pahoillani! Kuulin Siriuk -” Draco aloitti.

“Ole hiljaa! En jaksa, kun olet noin kiltti, erilainen kuin ennen! Miksi kaikki muuttuu?” Harry kiljui kurkku suorana ja painoi kasvonsa kämmeniinsä vuodatustansa häveten.

Draco hätkähti Harryn sanoista, ja halusi enemmän kuin mitään muuta halata poikaa sillä hetkellä. Hän halusi kertoa, että kaikki on hyvin, mutta hän ei voinut. Hän oli ollut jo liian läpinäkyvä, pian Harry aavistaisi jo jotain.

“Ha-Potter, minulla ei ole aavistustakaan”, Draco tokaisi päällepäin viileästi, ja kääntyi poispäin, silmät kuvastivat kuitenkin surua. Hänen sisimpänsä itki.

*

Harry palasi muiden keskuuteen vasta kahden päivän kuluttua. Dumbledore oli antanut Harrylle luvan olla pari päivää pois, Harry oli yöpynyt tarvehuoneessa.

Ron ja Hermione olivat olleet suunniltaan huolesta, Hermione oli halannut häntä todella tiukasti heidän nähdessään ensimmäisen kerran Siriuksen kuoleman jälkeen.

Anna ja Lisa, joista oli molemmista tullut Luihuisia, yrittivät saada Harrya treffeille kanssaan harva se päivä. Se ärsytti Harrya suunnattomasti.

Dracoakin oli alkanut ärsyttää melkein kaikki. Jos vain Pansylla oli liikaa ripsiväriä, Dracon päivä meni pilalle. Ja sekin ärsytti Dracoa. Jokaisessa päivässä tuntui olevan vikaa.

Harry ja Draco käyttäytyivät toisiaan kohden kuin olisivat ilmaa. Harry häpesi itseään Dracon nähtyä hänen itkevän, Draco häpesi omaa viileyttään ja töykeyttään.

Kello oli kuusi, kun Draco istui kirjastossa suuren kirsikkapuisen pöydän ääressä tekemässä taikaolentojen hoidon läksyjä. Pienikokoinen ekaluokkalainen tuli Dracon viereen, tyrkkäsi kapean kirjeen pojan käteen ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi ulos kirjastosta. Draco hämmästyi tytön käytöstä, mutta ei lähtenyt tytön perään, koska kirjeen sisältö kiinnosti häntä todella paljon.

Hyvä Draco,

Toivoisin, että saapuisit kansliaani tänään kahdeksalta. Älä kerro kenellekään, minne olet menossa.

Ystävällisin terveisin, rehtori Dumbledore

Ps. Salasana on hapanpastilli

Draco taitteli kirjeen ja työnsi sen viittansa sisätaskuun.