Kirjoittaja Aihe: Koska koskaan ei - (NM/RL, K-11, angstiromantiikka)  (Luettu 2703 kertaa)

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 366
  • Banneri @ Crysted
Otsikko: Koska koskaan ei -
Kirjoittaja: Melodie
Paritus: Narcissa/Rita, Narcissa/Lucius.
Ikäraja: Sanoisin, että K-11.
Tyylilaji: Femslash. Ja... hmm. Romantiikkaa ja angstia? No, sinne päin kumminkin. Haasteficci.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja enkä saa rahaa.
Tiivistelmä: ”Koska koskaan ei rakastu niihin joihin pitäisi, aina vain niihin vääriin ihmisiin, ei koskaan oikeisiin, niihin jotka rakastuvat takaisin, toisiinsa; siksi Narcissa Malfoy on rakastunut vastavihityn aviomiehensä sijaan nuoreen toimittajanaiseen – ”

A/N: Pidin haasteesta ja tämän kirjoittamisestakin; se on pidempi kuin sen piti, vaikka se ehkä ohitti hieman haasteensa. Ja tässä ficissä on sadan sanan lause.
Saa luvan olla viimeinen vanha ficci, jonka nyt laitan tänne (myöhemmin ehkä sitä hettiä, jos löydän).
Haaste oli Beelsebuttilta;

Lainaus
Narcissa kuvataan aina trofee-vaimona, silkkana koristeena. Minä uskon, että Mustan tyttärellä on varmasti taikavoimia omastakin takaa. Ehkäpä ennen Dracon syntymää Narcissa oli itsekin tiiviimmin kuolonsyöjissä mukana? Ehkäpä hän taisteli, koki jännitystä, törmäsi kenties uteliaaseen reportteriin, Ritaan, joka oli tietysti tuolloin nuorempi ja vasta-alkaja urallaan. Ehkäpä Ritan kovaksikeitetty olemus ei ollut vielä kehittynyt, vaan Narcissa sai hänet yllätettyä "housut kintuissa" ^^


-

Koska koskaan ei -


I

Pimeyden piirto on vihreä huuliaan lipova symboli taivaankannella, se hehkuu kuin miljoonina tähtinä. Tumma yö on valaistunut tuoreesta nuotiosta, poltetusta talosta jonka seinät hehkuvat punaoransseina liekkimerinä. Taas yksi hoidettu, Narcissa rastittaa mielessään olevasta listasta – tämä on jo kolmas talo tällä viikolla. Hän miettii, mitä tapahtuisi, kun kaikki esteet olisi raivattu syrjään. Pimeyden lordi hallitsisi maailmaa – antaisi palkintoja uskollisemmille alamaisilleen. Narcissa toivoo kuuluvansa niihin.

Hän katsoo liekehtivää taloa vielä hetken, pohtii, ehtivätkö sen asukkaat pelastua vai paloivatko kotinsa mukana (kuten mahonkihuonekalut) ja kaikkoontuu sitten paikalta ohut hymy kasvoillaan.

Seuraavana päivänä on Päivän profeetassa syyttävä kirjoitus jälleen yhdestä palaneesta talosta; etusivulla hehkuu mustavalkoinen kuva Narcissan luomasta Pimeyden piirrosta. Hän suorastaan säädyttömän ylpeä, tuijottaa kuvaa ja hymyilee, päättää leikata sen lehdestä. Hänen ensimmäinen Pimeyden piirtonsa, ensimmäinen, jonka hän teki yksinään. Hänen ensimmäinen oma tapauksensa, hänen ensimmäinen poltettu talonsa. Tähän asti hänellä oli aina ollut joku mukanaan; Lucius, Bellatrix. Mutta nyt hän – vihdoinkin – on sopiva piirtämään itse omat piirtonsa, polttamaan talonsa, katkomaan sillat takaansa. Ja kuulumaan Kuolonsyöjiin, eliittiin. Voldemortin joukkoihin, tämän lähimpiin tukijoihin. Hän katsoo itseään peilistä, teräviä valkoisia hampaita, yli olkapäiden valuvia vaaleita hiuksia – sata harjanvetoa päivittäin – ja sinisiä silmiä. Kampaa hiuksiaan, levittää huulille kirkasta punaa joka saa ne hehkumaan epäluonnollisissa sävyissä, rohkeina liikennemerkkeinä kohti hänen sisintään. Puuteroi kasvojaan: niiden kalpeuden pitää olla korostettua. Hänen yllään oleva tumma kaapu on leikattu viimeisimmän muodin mukaisesti ja nuolee hänen vartaloaan luvaten paljon; paljastamatta mitään.

Lopulta hän on valmis lähtemään. Onneksi hänen ei tarvitse käyttää julkisia kulkuvälineitä – siinä tapauksessa hän olisi jo auttamattomasti myöhässä. Sen sijaan hän kaikkoontuu asuntonsa oven ulkopuolelta (vain, koska kaikkoontuminen ja ilmiintyminen on estetty sisällä asunnossa) ja päätyy lopulta pellon reunaan lähelle Kuolonsyöjien senpäiväistä kokoontumispaikkaa.
Ensimmäiseksi pellolle päädyttyään hän näkee sisarensa; Bellan vyötäisille ulottuvat tummanruskeat hiukset hulmuavat tuulessa ja hän seisoo hymyilevän Luciuksen vieressä. Narcissa liittyy heidän seuraansa nopein askelin.

Se päivä on harvinainen; Pimeyden lordi kunnioittaa heitä läsnäolollaan. Narcissa tuijottaa palavasilmäistä, kalpeaa velhoa joka seisoo korokkeella vähän matkaa hänen edessään ja puhuu; Voldemort puhuu, puhuu ja puhuu – ja saa jokaisen paikallaolijan epäröimättä uskomaan sanoihinsa.
Bellatrix tuijottaa Voldemortia punaiset huulet raollaan, hänen silmänsä hehkuvat jokaisesta miehen lausumasta sanasta. Luciuksen käsi on kiertynyt omistavasti Narcissan käden ympärille, ja jokainen kuuntelee silmissään säkenöintiä, sormenpäissä kipinöitä, kuinka Voldemort jakaa heille tehtäviä; kertoo maailmanvalloituksensa suunnitelmia.

Hitaasti myrsky alkaa nousta, tuuli iskee puuskittaisesti kohti ja hukuttaa vähitellen Pimeyden lordin sanat pauhunsa alle. Närkästyneenä Voldemort vilkuilee taivaalla olevia pilviä, mutta kun ne alkavat syytää heidän niskaansa suuria, raskaita vesipisaroita, hän kiljaisee jokaisen kyllä tietävän mitä pitää tehdä ja kaikkoontuu tiehensä, jättäen aukion sekasorron valtaan.

Lucius irrottaa otteensa Narcissan kädestä ja vilkaisee Bellaan, jonka tummat hiukset liehuvat tuulen myötä hänen kasvoillaan.
”Meidänhän pitää puhua siitä suunnitelmasta, vai mitä?” Lucius lausahtaa miellyttävällä äänellään.
”Niinpä kai”, Bellatrix myöntää ivallisella äänellä ja tarttuu sormenpäillään Luciuksen sormiin.
”Narcissa, nähdään huomenissa – tulen luoksesi”, Lucius hymähtää. Bella vilkaisee sisareensa silmissään verhottua voitonriemua.
”Niin. Nähdään, sisko.”
He kaikkoontuvat yhdessä, käsi kädessä.
Sade on jo lakannut ja kuolonsyöjät katoavat sankoin joukoin paikalta.

-

Narcissa on paikalla viimeisenä, seisoo hytisten keskellä aukiota ja hymyilee kummallisesti; antaa tuulen repiä vaatteitaan ja hiuksiaan, sotkea meikin (kylmän tuulen silmiin nostattamat kyyneleet valuvat alas kasvoja, jättäen jälkensä puuteriin). Hitaasti hän astelee poispäin, nauttien siitä miten terävät ilmahiukkaset repivät ihoa.
Vähän matkan päässä hän havaitsee liikettä. Uteliaasti hän hivuttautuu kohti pensaikkoa, valmiina vapauttamaan oksaan takertuneen jäniksen. Pensaikossa ei kuitenkaan ole jänistä.

Nainen on juuri kaikkoontumassa tiehensä, mutta Narcissa saa otteen hänen punertavan puseronsa hihasta ja siirtyy naisen mukana tämän uuteen asemapaikkaan.
Hän löytää itsensä Viistokujalta. Nainen seisoo hänen vieressään torjuva ilme kasvoillaan, ja Narcissa huomaa tämän olevan nuorempi kuin hän uskoikaan.
”Narcissa Musta”, hän esittäytyy naiselle tyynesti, ojentaa valkoisen kätensä.
”Rita Luodiko”, nainen vastaa ja kättelee häntä vastentahtoisesti. Narcissa tarkkailee Ritan kiharia tummanvaaleita hiuksia, älykkäitä vihertäviä silmiä ja homssuista asua.
”Sinä salakuuntelit.”
”Minä olen toimittaja”, Rita vastaa rintaansa röyhistäen, vaikka tietääkin sen vaaralliseksi.
”Toimittaja...” Narcissa maistelee sanaa huuliaan mutristaen. ”Ja ajattelit kirjoittaa jutun Pimeyden lordin painajaismaisista bakkanaaleista ja paljastaa kuolonsyöjäkansan kaikille lehtesi lukijoille?”
”Vähän siihen suuntaan”, Rita sanoo potkiskellen vaivautuneena kivimurskaa jaloissaan.
”Olet ennalta arvattava... Ritakos sinun nimesi olikaan?”
”On.”
”Ah. Mutta, minä sain sinut kiinni itse teosta. Haluaisitkohan päätyä lordini luo kertomaan juttuideastasi? Ehkäpä hän antaisi sinulle oikein haastattelun?”
”Luuletko?” Rita kysyy silmät hehkuen ennen kuin ehtii ajatella, mitä on sanomassa. Narcissa nauraa.
”Ei, en luule. Mitäköhän minun sinulle pitäisi tehdä?” Narcissa kysyy jokaista sanaa venyttäen. Hänen vieressään seisova Rita (jonka puseron hihasta hän yhä pitää kuin huomaamattaan kiinni) katselee mukulakivien reunoja ja pudistelee päätään.
”Ole kiltti, älä tapa minua”, hän sanoo sitten anovasti, katsoo Narcissaan silmät tulvillaan. Narcissa yllättyy tytön äkillisestä hyökkäyksestä; pyynnöstä, jota ei olisi osannut odottaa.
”Tapa sinua... mitä oikein luulet, en kai minä niin tekisi?”
”Sinä olet kuolonsyöjä. Taistelut... poltot... murhat...” Mielenkiinnokseen Narcissa huomaa, että Ritan ääni vapisee. Vihdoinkin joku pelkää häntä, eikä hänen siskoaan, kihlattuaan tai jotakuta muuta työtoveriaan.
”Oi, saat elämäni kuulostamaan kamalalta. Minusta se on jännittävää. Jos en aivan erehdy, sinäkin haet jännitystä; tai sitten olet vain mainetta kaipaava idiootti, joka luulee huijaavansa koko lordi Voldemortin kuolonsyöjäjoukkoa – ja lordia itseäänkin”, Narcissa hymisee, kuin unohtaen sen, ettei lordi itse, eikä kukaan muukaan hänen alamaisistaan Narcissaa itseään lukuun ottamatta ollut huomannut yksinäistä tarkkailijaa.
”En minä...” Rita mumisee, kalveten koko ajan.
”Kerro nyt minulle, miten sinä pystyit olemaan paikalla ilman, että kukaan huomasi?”
”No... tuota... tulin vasta kun kaikki olivat lähteneet!”
Narcissa kiskaisee naisen hiuksista lähemmäs itseään ja katsoo tätä silmiin:
”Älä valehtele minulle.” Puna nousee Ritan kasvoille (Narcissa seuraa kiinnostuneena niiden värivaihteluja) ja hän katsoo poispäin Narcissan silmistä. ”Älä koskaan valehtele minulle.”
”Minä olen animaagi, ja eläinmuotoni on pieni ja huomaamaton”, Rita tunnustaa.

Narcissa oppi koulussa ulkoa listan jokaisesta rekisteröityneestä animaagista, ja koulun jälkeen on päivittänyt listaansa sitä mukaan kun uudet animaagit ovat rekisteröityneet. Niinpä hän tietää, ettei Rita Luodikon nimeä ole listassa.
”Nimesihän oli Rita Luodiko?”
Rita nyökkää hitaasti.
”Rekisteröitymätön animaagi...” Narcissa toteaa. ”Mielenkiintoista. Siitäpä vasta saisi upean lehtijutun, vai mitä?”
Tällä kertaa Rita kalpenee. Hän tietää kyllä, ettei rekisteröitymättömiä animaageja katsota hyvällä, ja se tietäisi loppua hänen toimittajan uralleen – hänen intohimolleen. Hän pudistelee päätään.
”Leiki mukana”, Narcissa sihahtaa.
”Öh... siitä saisi hienon lehtijutun”, Rita mumisee.
”Niin minustakin”, Narcissa vastaa innokkaasti. ”Kokeillaanko heti? En ole kovinkaan taitava tämän kaltaisissa asioissa, mutta kyllä minä aina jotakin saan kirjoitettua. Vai tahdotko kirjoittaa sen itse?”
”En... ehkä sitä ei kannata... kirjoittaa nyt heti...”
”Vai niin. Mutta, jos sinä yrität kirjoittaa jotain, mitä sinun ei pitäisi kirjoittaa, niin tiedäthän, että minä saan kyllä jonkun kirjoittamaan sen jutun.”
”Eivät he usko sinua.”
”Mitä väliä? Siinä vaiheessa sinun maineesi on jo tuhoutunut.”
”Minä...”
”Ole hiljaa.” Narcissa liu’uttaa kättään alemmas Ritan hiuksilla, hipaisee leukaa ja olkapään kaarta. Rita kostuttaa huuliaan nopealla kielenlipaisulla ja katsoo poispäin. ”Mutta muista, että minä saan sen koska vain julki, ja sitähän sinä et tahdo.”
Narcissa painaa huulensa hitaasti Ritan huulille, joiden pinta alun perin vaaleanpunertava pinta muuttuu suudelman jälkeen tummemmanpunaiseksi (Narcissan verenvärisen huulipunan sävyiseksi). Narcissa on irrottanut otteensa toisen hihasta ja salamannopeasti, kesken suudelman, Rita kaikkoontuu tiehensä.

Tyrmistyneenä Narcissa katsoo tyhjää ilmaa edessään ja kiroaa muutaman kerran ponnettomasti.


-


II

Narcissa istuu tuijottamassa puolityhjää huoneistoaan. Kampauspöydän tuoli on valkoinen, se tuntuu kovalta istua – hän on istunut siinä jo puolisen tuntia. Monet asunnon tavaroista on jo pakattu laatikoihin, ja se yksi kirkkaanpunainen seinä on tyhjillään. Yhden kaapin ovessa on yhä kiinnitettynä Voldemortin värväyslehtinen, jonka reunaan on kirjoitettu punaisella kynällä osoite, jota Voldemort joukkoineen on jo aikoja sitten lakannut käyttämästä yhtenä asemapaikoistaan.

Narcissa miettii – Luciusta, tulevia häitään, siskoaan (joka rakastaa hänen miestään) ja tyttöä joka karkasi häneltä. Totta puhuen hän ei ymmärrä, miksi oikeastaan suuteli tätä; hetken mielijohteesta hän painoi huulet toisen huulille, lisäsi naisen elämään verenpunaisen sivusävyn. Se voisi tuhota hänen maineensa, elämänsä; liiton, jota hän ei halua, miehen kanssa jota hän ei rakasta – liiton, joka hänen täytyy solmia, itsensä, sukunsa ja kunniansa vuoksi, koska hän tahtoo olla jotain. Jo silloin, kun hän oli nuorempi, hänen isänsä lupasi hänet Luciukselle – ei Bellaa, ei koskaan Bellaa, vaikka tämä rakasti Luciusta jo silloin vähän enemmän (hyödyttömästi) – ja vanhennuttuaan hän on alkanut ymmärtää kaikki hyötynäkymät, joita liitossa on; Lucius on Voldemortin suosiossa, hänen kanssaan Narcissakin pääsisi nousemaan korkeampaan asemaan; Lucius on hyvästä ja rikkaasta velhosuvusta, hänen vaimonaan koko velhomaailma arvostaisi Narcissaa (vaikka vihaisikin häntä – mutta sitähän he tekevät nytkin); Luciuksella olisi rahaa kustantaa hänen oikkunsa ja lapsi, jonka hän tietää haluavansa, Luciuksella olisi varaa maksaa sille kaikki, Luciuksella oli ulkonäköä antaa lapselle perittäväksi ja maine, jonka turvin lapsi nousisi korkeammalle kuin kukaan. Koska Narcissa tietää tämän kaiken, hän on menossa naimisiin Luciuksen kanssa, muuttamassa tämän luokse ja alkamassa elämän rouva Lucius Malfoyna. Rakkaudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä (kummankaan puolelta).

Huokaisten Narcissa nousee ylös valkealta penkiltään ja kasaa loput tavaroistaan laatikoihin, jotka siirrettäisiin Luciuksen ja hänen vanhempiensa hallussa olevaan Malfoyn sukukartanoon heti häiden jälkeen. Vaikka Luciuksen vanhemmat asuttavat yhtä osaa talosta, se on silti tilava ja Narcissa elättelee toivoa, ettei hänen tarvitsisi törmätä tuleviin sukulaisiinsa kovinkaan usein. (Tietenkään toive ei tule toteutumaan; Luciuksen vanhemmat eivät jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta puuttua tuoreen miniän elämään.)
Narcissa kaikkoontuu asuntonsa oven ulkopuolelta ja siirtyy vanhempiensa hallinnoiman kartanon portille. Kun hän vetää narusta joka saa kilinän kaikuvan ympäri taloa, hän muistaa jokaisen kerran kun on palannut milloin mistäkin ja kiskonut narusta, joskus kauemmin, joskus vain hetken. (Joskus portti oli auennut heti kun hän vain on hipaissut narua, se oli hämmentänyt häntä ja yön pimeinä hetkinä ahdistanut – joku vahti hänen tulemisiaan ja menemisiään.)
Tällä kertaa portti aukeaa vasta hetken kuluttua, juuri, kun Narcissa on nykäisemässä narusta uudelleen.

Hänen siskonsa seisoo oven takana, Bellatrixilla on yllään lyhyt, tumma hame ja hiukset on letitetty selänpuolelle.
”Ai sinä”, hän toteaa ja siirtyy portin edestä sen verran, että Narcissa pääsee livahtamaan sisälle.
”Hei”, Narcissa tervehtii, ja Bellatrix vastaa samalla tavalla. He kävelevät yhdessä talolle eikä kumpikaan sano mitään.
Andromeda on vastassa ovella. ”Narcissa!”
Narcissa halaa siskoaan, joka onnittelee häntä tulevan avioitumisen johdosta. Narcissa hymyilee ja kiittää vuolaasti, yrittää näyttää siltä, kuin olisi pian käymässä alttarille rakastettunsa kanssa (eikä Bellan ilmeestä päätellen epäonnistu ainakaan pahasti).
”Tavarani on pakattu ja ne voi siirtää”, Narcissa sanoo isälleen joka katsoo häneen kasvot jähmeinä ja ylpeinä – tyttö täyttää hänen tahtonsa.

-

Häät ovat muutaman päivän päästä.
Narcissan morsiuspuku on pitkä, valkoinen hame, joka on koristeltu runsailla pitseillä. Sen laahus on metrin pituinen ja liehuu takana hänen kävellessään. Morsiuskimpussa on tummanpunaisia ruusuja, Luciuksella on samanlainen tumman takkinsa napinlävessä. Narcissa hymyilee rakastuneen ihmisen tavoin; keskittää huomionsa Luciuksen hyvään ulkonäköön ja kohteliaisuuteen.

Kun hän silloin aamulla herää vanhempiensa luota, hän ei hetkeen muista, että on Suuri päivä. Hän hymyilee, venyttelee raukeasti ja jäykistyy tajutessaan tänään olevan se päivä, kun hän menettää vapautensa. Lucius Malfoylle, joka tekee hänestä kauniin linnun kultaiseen häkkiin.
Hän nousee ylös ja kääriytyy pörröiseen aamutakkiinsa, katselee itseään omituisesta, keramiikkakehyksisestä peilistä, joka on huoneen seinällä. Sotkettuaan hiuksensa harkitun tarkasti hän suunnistaa aamiaispöytään, jossa hänen sisarensa istuvat juomassa appelsiinimehua ja hymyilemässä kohteliasta hymyä (harjoitusta tulevaa päivää varten). Hän kaataa mehua lasiin ja kieltäytyy pekonista, kuten kaikki muutkin ovat tehneet mutta silti sitä tarjotaan jokaiselle.

Seuraavaksi on aika pukeutua; he kerääntyvät yhteen huoneeseen ja Narcissa alkaa pukeutua. Bellatrix ojentaa hänelle sukkanauhoja ja hanskoja ja sitten hän pukee ylleen valkoisen röyhelöunelmansa ja Andromeda meikkaa hänet; huulipuna on samaa sävyä kuin ruusut.

Juhlat järjestetään Malfoyn kartanolla. Vieraita alkaa kerääntyä jo aikaisin aamulla; kaikki merkittävät ja useat vähemmän merkittävätkin velhosuvut. Ihmiset järjestäytyvät rykelmiin seinänvierustoille, juttelevat matalalla äänellä. Narcissa seisoo hermostuneena huoneen etuosassa, sermin takana ja silmäilee vieraita, jotka silmäilevät seinävaatteita, joiden takana palvelijat silmäilevät juhlia.
Sirius Mustakin on paikalla. Hän seisoo ovensuussa, tummat hiukset valuvat rikkinäisinä kasvoille ja vaatteet roikkuvat yllä. Miten helvetissä Sirius on päässyt sisälle?
Regulus seisoo salin toisella laidalla, hymyilee niin kuin liian nuorina aikuistuneet katkerat pikkupojat hymyilevät; katsoo veljeensä kuin ei tuntisi.

Luciuksen vanhemmat seisovat itsetietoisina ovensuussa ottamassa vieraita vastaa; kättelevät näitä, lausuvat kohteliaisuuksia ja sysivät heidät sitten sisemmälle, Narcissan vanhempien käteltäväksi.
Lucius seisoo myös sermin takana, valkoisella korokkeella jolla heidät vielä vihittäisiin. Kunhan vain kaikki tuntisivat olonsa kotoisaksi ja hyväksi tai olisivat edes päässeet sisälle.

Mustien ja Malfoyden avioliitto on suuremman luokan seurapiiritapahtuma, se on asia, joka kiinnostaa ihmisiä. Ja koska ihmiset ovat kiinnostuneita, he tulevat paikalle riippumatta siitä, mitä mieltä oikeasti ovat heistä.
Velhojen keskuudessa kaikki tuntevat toisensa, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitäisivät toisistaan. Silti Narcissa Mustan ja Lucius Malfoyn häissä on läsnä suuri osa velhomaailmanväestä, riippumatta puolista; sellaisella hetkellä niillä ei ole väliä, koska onhan kyseessä sentään häät. Täysiveriset velhohäät (joista jokainen nauttii, vaikka kuinka velhot ja noidat nykyään voisivat avioitua tavallisten ihmisten kanssa... sentään kaikki ovat velhoja, vanhat perinteet nousevat kukkaan; he ovat velhosukua ja ylpeitä siitä).

-

Narcissa seisoo alttarilla pitsiunelmassaan, jollaisen jokainen haluaisi (jokainen joka on mennyt naimisiin vaatimattomammassa asussa on kateellinen hänelle, lähettää silmistään pieniä salamoita ja pyytää anteeksi) ja katselee, kuinka Lucius lähestyy häntä ihmismassojen välissä olevaa kapeaa käytävää pitkin. Joku nykii häntä hihansuista, toinen hiuksista, mutta Lucius ei vilkaisen heihin päinkään. Hänen hiuksensa on sidottu taakse rusetilla ja hän hymyilee vinosti.
Bellatrix ja Andromeda seisovat Narcissan toisella puolen morsiusneitoina, hänen isänsä taas toisella puolen, valmiina luovuttamaan hänet seuraavalle miehelle joka saisi kuvitella hallitsevansa häntä. Luciuksella on kopea katse silmissään kun hän kumartaa miehelle, joka ojentaa sanaakaan sanomatta tyttärensä käden tämän puolisolle.

Narcissa hymyilee huntunsa takana ja katselee tulevaa miestään, jonka silmät ovat terästä – eikä hän koskaan onnistu pettämään niitä; hän puhuu vain hopeaa ja vaikka teräs voi olla kaukaa katsottuna kuin hopeaa, hopeaa puhumalla ei voi terästä huijata (kuten ei terästä puhumalla hopeaa). Niin lähellä ne ovat toisiaan ja silti niin kaukana, ei koskaan voi tietää kumpaa olet (ja jos valehtelet kerran liikaa väärällä kielellä, se voi olla lopullisuus).
Mutta Narcissa ei välitä, hän hymyilee – valehtelee – miehelleen hopeaksi jos tahtoo ja mies saa luulla tai olla luulematta, että hän rakastaa.
Mutta Narcissa toivoo lapselleen hopeisia silmiä.

Pappi lausuu ratkaisevia sanoja monotonisesti, nopealla läpättävällä äänellä kuin peläten, että jos hän ei heti saisi sanottua kaikkea, jompikumpi parista kyllästyisi ja peruuttaisi – ja hän saisi syyt niskoilleen.
Hän suorastaan värisee kysyessään, onko kenelläkään mitään liittoa vastaan (”puhukoon nyt tai vaietkoon iäti”). Bellatrix liikahtaa kuin tahtoisi sanoa vastaan, mutta kukaan muu ei hievahdakaan, ei uskalla vastustaa avioliiton sakramenttia joka jo vuosia sitten sovittiin ja nyt sinetöidään.

Lopulta vihintä on ohitse, morsianta on suudeltu ja juhlaväki on hajaantunut syömään.
Narcissa seisoo hengästyneenä seinän vierellä ja vastaanottaa onnitteluja vastavihityn puolisonsa kanssa, kun paikalle tulee ihminen, jota hän ei olisi enää uskonut näkevänsä – Rita Luodikko. Nainen seisoo epäröiden heidän edessään ja toivottaa oikein paljon onnea avioliiton johdosta. Narcissa katselee häntä huntunsa takaa tutkivasti ja muistelee heidän edellistä tapaamistaan (sadetta Viistokujalla).

”Olisikohan mitenkään mahdollista, että voisin saada haastattelun?” Rita täräyttää kysymyksen äärimmäisessä rohkeuspuuskassaan, ja kun Lucius katsoo hänen terässilmillään hän kaipaa joko hyvin piilotettua pähkinäpensasta johon kätkeä päänsä, tai tarpeeksi leveää rakoa lattialautojen välissä jotta sinne voi vajota; mutta hän ei saa kumpaakaan.
”Et!” Lucius jyrähtää, ja asia on melkein sillä käsitelty.
”Minä voin antaa haastattelun, kunhan olen ensin vastaanottanut onnittelut”, Narcissa lausuu, muotoillen jokaisen sanan tarkasti suussaan, pyöritellen niitä, artikulaatio tavallistakin terävämpänä. Luciuksen pää heilahtaa kuin narusta vetämällä kun hän kääntyy tyrmistyneenä katsomaan uutta nukkeaan, joka puhuu ilman lupaa (ja vasten Luciuksen sanoja).
”Et”, Lucius toteaa liian rauhallisella äänellä (se on terästä).
”Kyllä”, Narcissa vastaa ja hymyilee miehelle huulet raollaan, tavalla, joka saa itse kunkin veren vähän kuumenemaan.
Lucius ei vastaa, hän kääntyy seuraavan vieraan puoleen merkiten eleillään audienssin päättyneeksi. Narcissa hymyilee Ritalle kevyesti ja kääntyy itsekin taikaministerin vasemman käden puoleen, kiitellen tätä onnitteluista käheällä äänellä.


-


III

Narcissa seisoo yhä samassa kohdassa, mutta nyt ihmisryhmä hänen ympäriltään on kadonnut hakemaan virvokkeita ja juoruamaan – vaatteista, politiikasta ja sisustuksen huonommista puolista. Hänen katseensa etsii, mutta koska hän ei muuten liikahdakaan, alue, jota hän haravoi, on kohtuuttoman kapea (ja silmien heiluttaminen saa päänsäryn kangastelemaan hänen otsassaan).
Ja sitten Rita seisoo hänen edessään kalpeana, vaaleat hiukset sotkussa.
”Haastattelu?” hän kysyy ohuella äänellä. Narcissa nyökkää hymyillen:
”Tehdään se jossain vähän sivummalla...”

He vaeltavat halki talon, kunnes lopulta pääsevät osaan jonne juhlasalin melu ei ylety.
”Mennään vaikka tänne”, Narcissa ehdottaa, ja Rita jää tuijottamaan suu avoinna huonetta, jota hallitsee jättimäinen parivuode jonka ympärillä on tummanpunaiset verhot. Lattia on laatoitettu ja valkoinen, Narcissa lipuu sen poikki ja istuutuu risti-istuntaan vuoteelle, järjestelee hameen ympärilleen.
Epäröiden Rita seuraa hänen perässään ja istuutuu itsekin vuoteelle. Narcissa vetää verhot kiinni.
”Hääsviitti”, Rita sanoo. ”Makuuhuoneenne.”
”Verhoista tulee salakerhontuntu.”
”Miksi juuri Lucius Malfoy?” Rita kysyy kaivaessaan lehtiötä laukustaan.
”Koska hän on rikas ja komea”, Narcissa kikattaa. ”Ja koska hänet on määrätty minulle ja koska hänellä on maailma jonka minä tahdon – mutta älä sinä sitä lehteen laita... tai mikäs siinä vaikka laittaisitkin, mehän kuitenkin olemme jo naimisissa.”
Rita kirjoittaa nopeasti, mitä Narcissa sanoo; kirjain kirjaimelta, sana sanalta, täsmälleen niin kuin Narcissa sen sanoo.
”Miltä tällaiset ’seurapiirihäät’ oikein tuntuvat? Etkö tahtoisi vain nauttia perhepiirissä?”
”En. Sehän melkein tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi viettää aikaa sukuni kanssa... ei, en tahtoisi viettää näitä juhlia vain heidän kanssaan. En tahdo tuntea heitä, en nähdä. Varsinkaan Luciuksen sukua. Se olisi liian epätoivoista – lopulta sellainen pureutuisi liian syvälle jokaisen sieluun ja meihin kaikkiin sattuisi. Siksi on parempi järjestää suuret ja hienot häät – vaikeat asiat voi unohtaa.”
”Rakastatko miestäsi?”
Narcissa naurahtaa kuivasti, kaivaa tyynyn alta esiin tupakka-askin ja sytyttää taikasauvansa heilautuksella tupakoista yhden, toveriensa peilikuvan, jossa ei ole mitään erilaista kuin muissa – se vain palaa ensimmäisenä.
”Mikäs tuo kysymys on olevinaan? Sinä tahdot tietää, rakastanko minä aviomiestäni? Mutta, minähän menin naimisiin! Hänen täytyy olla sydämeni valittu, minun aurinkoni ja tähteni! Se, jota palvon salaisimmilla tavoilla yön pimeinä hetkinä, se jonka ylistävänä vaimona huudan rakkauttani päivästä toiseen. Ei, Rita, en minä rakasta Lucius Malfoyta.”

Rita keskeyttää Narcissan katkeran puhetulvan painamalla huulensa tämän huulille – niin kuin silloin kerran ennenkin, vaikka nyt kummastakin tuntuu kuin se olisi tapahtunut useammin, kuin he olisivat lapsesta saakka olleet kasvaneet huulistaan kiinni toisiinsa.
Mutta koska mikään ei mene niin kuin toivoisi, eivät hekään mene. Heillä on vain hetkiä – yksi kaksi kolme – aikaa kasvattaa huulensa yhteen jotta voisivat seuraavassa hetkessä – neljä viisi kuusi – särkeä sen siteen ja sitten kasvattaa sen taas uudelleen – seitsemän kahdeksan yhdeksän – ja uudelleen uudelleen uudelleen. Heillä on vain muistot ja toiveet, lopunajan alun ajatukset toisistaan, jälkikuvat kuumista huulista, sykkivästä verestä vasten omaa ihoa.
Niinpä Rita hitaasti alkaa irrottaa hääpukua Narcissan yltä vaikka sen pitäisi olla Luciuksen tehtävä; miehen pitkien valkoisten sormien pitäisi riistää vaate vaimonsa yltä ja sitten rakastella niin, että palvelijat kuulisivat sen alakertaan ja sanoisivat Luciuksen kyllä olevan niin miehinen mies.
Mutta koska Rita riisuu pukua, ei talo järky, eivätkä palvelijoiden korvat. Edes Luciuksen mieleen ei tule etiäisiä, vaikka hänen tietysti pitäisi (sillä sielunsa osalla, joka on telepaattisessa yhteydessä hänen vaimonsa sielun vastaavan osan kanssa) tietää vaimonsa pettävän häntä.
Ei, Lucius ei järky. Ainoat, jotka järkkyvät, ovat he kaksi: vahankalpea Mustien prinsessa, Lucius Malfoyn tuore aviopuoliso, nainen joka tietää mitä tahtoo ja mitä sen vuoksi pitää tehdä, Narcissa; nuori toimittaja uransa nousun kynnyksellä joka rakastui melkein varattuun naiseen, vaaleat kiharat hiukset jotka kastuvat sateessa koska hän ei koskaan muista ottaa sateenvarjoa mukaan, Rita (joka vain halusi tehdä tähtiartikkelin).

Koska koskaan ei rakastu niihin joihin pitäisi, aina vain niihin vääriin ihmisiin, ei koskaan oikeisiin, niihin jotka rakastuvat takaisin, toisiinsa; siksi Narcissa Malfoy on rakastunut vastavihityn aviomiehensä sijaan nuoreen toimittajanaiseen jonka on tavannut kahdesti, vaikka hän ei Mustana ja nykyisenä Malfoyna koskaan – koskaan koskaan koskaan – myöntäisi rakastuneensa tähän.
Rita on liian nuori ja rohkea ja syvällä; jos hän olisi rakastunut mukavaan mieheen journalistikoulusta, kaikki olisi hyvin, oi, niin hyvin. Mutta Rita elää hullunkaipuuta, sokaistumisen pelottomuutta ja halua nähdä kauemmas ja rakastui järjettömästi kauneimpaan näkemäänsä naiseen, Mustan tyttäreen joka ei koskaan voisi olla hänelle, mutta hän ei välitä silloin kun myöntää että rakastaa.

Kun he sitten kiskovat vaatteita toistensa yltä siinä vuoteessa, jossa Narcissa ja Lucius tulevat myöhemmin siittämään lapsensa, ha ajattelevat toisiaan ja erillisiä tulevaisuuksiaan – vuosia, jolloin näkisivät toisensa vain ohimennen, sattumalta – vilinässä kadulla, huulten kaarena jonkun toisen kasvoilla.
Siksi he itkevät; he tahtoisivat lähemmäs toisiaan ikuisiksi ajoiksi, liimaantua kärpäspaperin tavoin toistensa silmiin, kasvaa ylimääräisiksi kylkiluiksi.

Narcissan hame on hankala riisua yltä, mutta Rita onnistuu lopulta ja hymyilee sitten. Narcissakin hymyilee, mutta hänen hymyssään on (on aina oleva, siitä asti) katkera sivusointi joka saa hänen ilmeensä surulliseksi haavoittuneeksi, se saa miehet rakastumaan hänen loukkaantuneeseen sieluunsa – eivätkä he tiedä mitään. Ritan hame on punainen ja nuolee ihoa, mutta Narcissalle ei tuota hankaluuksia hivuttaa sitä hänen yltään, hän ei tahdo hankaluuksia ja pelkkä luonteenlujuus saa hameen lähtemään yltä ensimmäisellä yrittämällä.

Tummanpunaiset verhot vahtivat heitä, suovat heille suojaansa kun he hitaasti tutustuvat toisiinsa tavalla, jolla ihmiset ovat tutustuneet ennen heitä ja tulevat tutustumaan heidän jälkeensä, mutta heille se tuntuu uudelta, tutkimattomalta ja oudolta, todelliselta uudelta asialta, kuten se tuntui niistä kaikista ennen heitä ja sitten vielä kaikilta heidän jälkeensä. Vaikka aikojen alusta jokainen on tiennyt, että se menee niin, kaikkina aikoina jokainen on tuntenut sen uudeksi ainakin alussa. Se uutuudenviehätys, ne pohjattomat tunteet jotka vielä silloin olivat täysiä, malja huipussaan ja siitä ammennettavaa enemmän kuin sen jälkeen – sen jälkeen tuntuu, että sitä pitää säännöstellä, ettei se vain loppuisi kesken, ei voi tietää ketä tahtoisi rakastaa (kuten ensimmäisellä tavalla mutta ei se koskaan onnistu).

Ritan kädet vaeltavat Narcissan iholla, Narcissa upottaa sormensa syvälle Ritan hiuksiin ja hengittää niitä vasten kuin tallentaakseen jokaisen yksityiskohdan siihen mielensä kansioon, jossa on se ihminen, jolle tahtoo antaa kaikkensa.

Narcissa ei tiedä, koska on rakastunut. Hän näki tytön, suuteli tätä ja sitten myöhemmin alkoi tietää, että pitää tästä. Lopulta, tällä hetkellä hän tietää rakastavansa jokaista kohtaa hänessä, äänen kevyitä painoja ja kasvojen kaaria, kaikkea. Mutta Mustat eivät rakastu eivätkä varsinkaan vääriin ihmisiin; siispä Narcissa ei ole Musta, ei aito perillinen ja siksi onkin hyvä, ettei hän ole vanhin lapsi – Bellatrix on sisältä ja päältä sitä mitä pitääkin olla ja perii kullan ja kunnian, kruunun joka sopii hänen hiustensa sävyyn. Bellatrix tietää mitä tehdä, kuten Narcissakin tietää; ero on siinä, että jos se täytyy tehdä, Bella tekee sen mielellään ja rakastaa sitä, Narcissa ei koskaan opi kunnolla rakastamaan vaikka tietääkin että pitäisi.

Hän rakastaa polttaa tauluja yön pimeydessä koska niistä nousee niin kaunis savu, hän rakastaa polttaa talojakin koska liekit tanssivat mustuuteen kuvioita joiden kauneus viiltelee sormenpäihin pieniä haavoja. Hän on kuolonsyöjä koska tahtoo olla, hän tekee mitä täytyy koska tahtoo, mutta silti se mitä täytyy ei ole sama asia kuin se mitä tahtoo vaikka tahtoisi tehdä mitä täytyy. Hän on naimisissa Lucius Malfoyn kanssa koska hänen täytyy, hän taistelee pimeyden puolella koska tahtoo – hän näkee kauemmas ja syvemmälle, tietää ettei aina voi saada mitä tahtoo ja siksi pitää ottaa se mitä saa, se, mikä täytyy ottaa. Mutta ei hän koskaan opi sitä hyväksymään.

Joten Narcissa ja Rita rakastavat toisiaan ohikiitävän hetken ja muistavat sen aina; vaikka Narcissa ei enää myöhemmin muista edes suurinta osaa kerroistaan Luciuksen kanssa, hän muistaa jokaisen Ritan kanssa viettämänsä hetken.

He pukeutuvat tyyninä ja arvokkaina, Rita kerää lehtiönsä ja kynänsä, Narcissa sijaa vuoteen kuin siihen ei olisi koskaan kajottukaan. He auttavat toisiaan pukeutumaan ja vain vaivoin onnistuvat estämään itseään; ettei se lipsahda vaatteiden poistamiseksi. Rita järjestelee Narcissa kampauksen, sitten he kävelevät yhdessä alakertaan – eivät fyysisesti käsikädessä, mutta henkisesti sitäkin enemmän; jos löytää jonkun joka ymmärtää, ei siitä kannata päästää irti (vaikka kaikki olisi vain harhaa).

Ja se haastattelu ei ilmesty koskaan.


-


IV

Vaikka Lucius pitää ystävyyttä epäsopivana, Narcissa ja Rita tapaavat viikoittain. Useimmiten he vain istuvat kahviloissa, tuijottavat ulos pimenevään iltaan ja puhuvat – haluavat jakaa jokaisen ajatuksensa toisen kanssa ennen kuin heidän täytyisi lopettaa se (sillä heidän täytyy lopettaa, molemmat tietävät sen).
Ajoittain he poikkeavat halpoihin motelleihin ja nauttivat niiden kiireisestä, tahriutuneesta tunnelmasta, paljastumisen vaarasta. Yhdessä he seisovat juna-asemilla ja nauttivat lähdön tunnelmasta – niin kauan se on helppoa kunnes heistä jompikumpi on se, kenen pitäisi lähteä.

Rita käy iltapäiväteellä Narcissan luona ja he puhuvat supisten siitä, millainen rakastaja Lucius on vaikka kumpaakaan ei oikeastaan kiinnosta. Se on heidän kosketuksensa arkeen, tavalliseen elämää; se muistuttaa heitä siitä, että Narcissa on Luciuksen eikä oikeastaan ollenkaan Ritan, he vain rikkovat Narcissan valoja rakastamalla toisiaan.

On yksi asia josta koskaan ei puhuta; Narcissa on kuolonsyöjä, ja kuolonsyöjät tekevät kamalia asioita, vaikka eivät sitä itse myöntäisikään. Ei Narcissakaan tahtoisi, että joku tulisi polttamaan hänen talonsa vain koska haluaa nähdä nuotion; kyllä Narcissa ymmärtää ettei se aina ole niinkään oikein. Mutta hän tahtoo nähdä kiihottavat nuotionsa, laatia vihreät kartat taivaille ja hymyillä tulen valossa vääntynyttä mielipuolista hymyä.
Hän kokoontuu salaisiin paikkoihin ja nauttii joukkohurmasta kun heistä jokainen vaipuu syvälle Voldemortin tarkkaan harkittujen, pimeitä syövereitä syleilevien sanojen ansiosta; jokainen tuntee sen saman riemun ja se yhdistää heitä.
He korruptoivat hallitusta, tappavat viattomia, taistelevat kaikkea sitä vastaan mitä muut katsovat oikeaksi ja rakastavat sitä.

Siispä koskaan ei mainita sanallakaan, että Narcissa on kuolonsyöjä – Rita ei halua kysyä eikä Narcissa halua kertoa (koska pelkää epäpyhän riemunsa kuvastuvan kasvoiltaan ja Ritan huomaavan sen nautinnon jota hän tuntee asioista joita Rita pitää sietämättöminä). Narcissa taikoo Ritalle monimutkaisia ruusukoreja mutta ei koskaan kerro, mitä muuta osaisi tehdä – hänen taikansa ovat ihmeellisiä, vuosien aikana kehitettyjä pimeyden loitsuja joita kukaan ei tahdo kohdata yksin pimeässä huoneessa. (Siksi Narcissalla pitää olla mies; eihän hän voisi kohdata sitä kaikkea yksin kun valot ovat jo sammuneet.)

”Rakastatko sinä häntä? Nyt?” Rita kysyy naamionkaltaisella äänellä eräänä iltana kun he istuvat juomassa kahvia tunnelmallisessa kahvilassa, jossa ei koskaan ole paljoa ihmisiä.
”Ei, en minä häntä rakasta – hän on unelmieni täyttymys, kaunis mies, hänellä on kaikkea mitä kukaan voisi haluta ja hän palvoo minua jos tahdon, mutta minä en kuitenkaan rakasta häntä, siinä hän ei voi voittaa, hän saa nokilleen joka kerta, koska vaikka joskus rakastaisin häntä, en koskaan rakasta häntä, en niin kuin vaimot rakastavat miehiään. Minusta ehkä tulee läheisriippuvainen häneen takertuva naikkonen joka tahtoo hänen jumaloivan itseään, mutta en rakasta häntä kuten pitäisi.”
”Minä olisin tahtonut rakastua kerran; poikaan puolikuiseen, opiston parhaaseen kirjoittajaan joka hymyili vain minulle ja sanoi kiharoitani kauniiksi – kävimme treffeilläkin pari kertaa – mutta koskaan en rakastunut vaikka teeskentelinkin niin, ja soveliaan ajan jälkeen päätin suhteen koska en tahtonut tieten tahtoen alistaa itseäni rakkaudettomalle liitolle joka perustuu siihen, että hänestä minulla oli kauniit kiharat, ja että minä olin hullaantunut häneen.”, Rita kertoo, hänestä on ihana puhua menneisyydestään ja tulevaisuudestaan ja perheestään ja ystävistään ja kirjoittamisestaan ja lehdistä ja ja ja ja ihan mistä vaan, kunhan se vain on Narcissalle, josta tuli pieniä tähdenlentoja ja unelmien poikasia ja nykyhetki.

Sitten Narcissa tulee raskaaksi.
Hän kertoo ensimmäisenä Ritalle, sitten vasta myöhemmin miehelleen.
Rita hymyilee, toivottaa paljon onnea ja tarjoaa tuoremehua, eihän odottavan äidin ole soveliasta juoda viiniä, hän hymyilee ja hymyilee ja suutelee Narcissaa naistenhuoneessa kun kukaan ei näe, mutta kun hän pääsee kotiinsa, hän itkee. Itkee mennyttä ja tulevaa, itkee sitä että nykyhetki loppuu ihan kohta, hän menettää Narcissan sille miehelle josta tämä vakuuttaa ettei rakasta ja sille lapselle jonka Narcissa on aina halunnut. Ja Rita itkee, itkee niin että kyyneleet kuluvat loppuun ja nauraa sitten; niin ettei pysty pitkään aikaan tekemään kumpaakaan.
Ja kun hän on itkenyt, nauranut ja potkinut seiniä tarpeekseen, hän tapaa Narcissan. Narcissa on jopa kauniimpi kuin ennen, kevyt pyöreys on alkanut levitä hänen vatsalleen, huulet ovat kirkastuneet ja silmissä loistaa riemu, jota Rita ei niissä ole koskaan nähnyt. Nyt hän tietää, että Narcissa alkaa rakastaa miestään; hän ei voi olla rakastamatta aurinkonaan sitä, joka antaa hänelle tuon kaiken, antaa lapsen jonka hän tarvitsee (sen, mitä Rita ei ikinä voisi antaa).

Narcissan hiukset kimaltelevat auringonvalossa kun he kulkevat käsikynkkää, hymyilevät toisilleen niin kuin rakastuneet ihmiset hymyilevät ja puhuvat.
Sitten he menevät Ritan luokse (ensimmäistä ja samalla myös viimeistä kertaa) ja juovat vettä kannusta koska Narcissa ei tahdo riskeerata mitään ja koska Rita ei tahdo juoda alkoholia – punaista viiniä jota on säilönyt keittiönkaappeihin tätä varten – jos ei Narcissakaan juo. Sen voi säästää myöhemmäksi, antaa syntymäpäivälahjaksi ystävälle tai itkeä itsensä sen avulla uneen sitten myöhemmin.
He rakastavat toisiaan kuten niin monet kerrat ennenkin, hymyilevät toisilleen niin paljon että suupieliä alkaa kiristää mutteivät sittenkään voi lakata hymyilemästä. He kietoutuvat toisiinsa ja uppoavat hetkiinsä, toisiinsa ja huomiseen joka on vuorossa myöhemmin, mutta ei aivan nyt.

Aamulla Narcissa lähtee Ritan luota, suutelee tätä hyvästiksi ja sanoo ovelta hei.
”Hei”, Rita vastaa ja kun ovi loksahtaa kiinni, se aloittaa tulevaisuuden (vaikka sitä silloin ei vielä tiedäkään).

Myöhemmin he tapaavat satunnaisesti, mutta eivät koskaan niin. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin, se myös loppuu, ja he katoavat toistensa elämistä – tervehtivät jos tulevat kadulla vastaan.
Rita lähetetään töihin toiselle puolelle Iso-Britanniaa; vaikka hän ei tahtoisi lähteä, hänen täytyy kuitenkin koska hän ei voi katkaista siipiä siltä asialta joka hänet pitää pinnalta sitten kun Narcissa ei pidä.
Niinpä Rita lähtee ja Narcissa jää.
Narcissa vilkuttaa rakastetulleen lentokentältä ja Rita vilkuttaa koneesta vaikkei Narcissa sitä näe.

Hän menee kauemmas, omistautuu sille lapselle josta teki jo nuorena elämänsä tarkoituksen. Hän omistautuu miehelleen ja poseeraa illat koristeena nurkassa huonekasvin vieressä kun mies pitää juhlavia illallisia joihin tarvitaan edustusvaimo (hän ei saa sanoa mitään ettei puhuisi ristiin miehensä kanssa).
Kun lapsi syntyy, niillä asioilla ei ole väliä. Narcissa elää pojalleen, istuu tämän kanssa hiekkalaatikollaan ja miettii ainoaa rakkauttaan, sitä, ettei voi saada sitä jonka haluaisi tai tarvitsisi. Lucius on hänen lohdutuspalkintonsa ja jonkin arvoinen vain koska antoi hänelle sen, jota hän tarvitsi; pojan, jota hän rakastaa ja rakastaa.
Joskus Narcissa näkee Ritan Viistokujalla (”Hei!” – ”No hei.”) ja välillä lukee tämä juttuja lehdistä (”... vaikka taikaministerin virkaan etsitään pystyvää ja vahvaa miestä, on Cornelius Toffee silti ehdokasluettelon kärjessä. Me kysyimme, miksi näin, mutta...); niissä näkyy katkeroitettu sävy jota Narcissa katuu välillä, vaikka tunnistaa saman jopa omissa sorminivelissään.


Ja loppujen lopuksi ei kukaan enää muista, että Narcissa Malfoy ja Rita Luodiko olivat joskus ystäviä (mutta koska he itse muistavat, mitä he olivat, ei sillä ole väliä; he rakastivat toisiaan eri tavalla kuin muita ja se on ainut jota he muistavat).
« Viimeksi muokattu: 24.11.2014 23:44:03 kirjoittanut Unohtumaton »

Puhpallura

  • Vieras
Re: Koska koskaan ei - (NM/RL, K-13, angstiromantiikka)
« Vastaus #1 : 17.01.2008 19:50:40 »
Mä jäin kyllä sanattoamksi luettuani tämän. Niin kaunis, ja toisaalta myös surullinen ja katkera.
Paljon olit saanut tunteita mahtumaan tähän
Todella hyvä oli!

Puhpallura kiittää ja kumartaa

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 366
  • Banneri @ Crysted
Vs: Koska koskaan ei - (NM/RL, K-13, angstiromantiikka)
« Vastaus #2 : 05.03.2008 00:25:59 »
Wow! Kommentti ja tähän ja anteeksi että huomaan vasta nyt, sellaisesta on vain pakko kiittää. Kiitos, Puhpallura. Loistavaa että pidit. ^_^

eniale

  • conquistador
  • ***
  • Viestejä: 182
Vs: Koska koskaan ei - (NM/RL, K-13, angstiromantiikka)
« Vastaus #3 : 05.03.2008 02:04:39 »
Mmm. Tässä oli monta monta hienoa kohtaa, varsinkin tämä:
Lainaus käyttäjältä: Melodie
Hän on kuolonsyöjä koska tahtoo olla, hän tekee mitä täytyy koska tahtoo, mutta silti se mitä täytyy ei ole sama asia kuin se mitä tahtoo vaikka tahtoisi tehdä mitä täytyy. Hän on naimisissa Lucius Malfoyn kanssa koska hänen täytyy, hän taistelee pimeyden puolella koska tahtoo – hän näkee kauemmas ja syvemmälle, tietää ettei aina voi saada mitä tahtoo ja siksi pitää ottaa se mitä saa, se, mikä täytyy ottaa.

Toisaalta lukija jäi surulliseksi mutta toisaalta mitään ei alun perin odotettukaan. Kaunista kieltä ja kauniita naisia :) Kiitokset.
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
avatar: mezzoprism

iidiz

  • Vieras
Vs: Koska koskaan ei - (NM/RL, K-13, angstiromantiikka)
« Vastaus #4 : 15.06.2011 14:30:13 »
En ois never ever uskonu mut meinas itku päästä, oonkoha mä tulossa tunteelliseks?
Jotain niin mahtavaa, ettei sitä ihmis aivot voi käsittää. Kiitos tästä. :)