Ficin nimi: Singahtanut sunnuntai
Kirjoittaja: jossujb aka jjb eli allekirjoittanut
Fandom: BBC:n kesän 2010 minisarja Sherlock (joka luonnollisesti perustuu Sherlock Holmesiin)
Genre: Drama, slash, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Vastuuvapaus: Conan Doyle omistaa hahmot, uustulkinnan omistanee BBC, minä se vain leikin ilman rahallista korvausta.
A/N: Palvon BBC:tä. BBC kesän minisarjallaan jossa Sherlockia näytteli Benedict Cumberbatch (Ha! Vai en muka opi kirjoittamaan nimeä!) ja Watsonia söpö Martin Freeman valloitti sydämeni. Jos et tunne ks. sarjaa vielä, kehotan kirjoittamaan Youtubeen Study in Pink ja tsekkaamaan miltä modernisoitu klassikkokaksikko näyttää 2010 Briteissä. Lukuisat viittaukset, lainaukset ja uudelleen tulkinnat klassisista tarinoista sulatti sydämeni (paras esimerkki on kolmen piipullisen polttaminen muutettuna kolmeksi nikotiinilaastariksi <3). Ficcaaminen on minun fanittamiseni pakollinen lieveilmiö, kestäkää sen kanssa.
Singahtanut sunnuntai
Tiedättekö ne sellaiset päivät kun ei tee yhtään mitään muuta kuin syö keksejä ja katsoo telkkaria aina siihen saakka kunnes passivoituneeseen pääkoppaan singahtaa vastaus ongelmaan, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Yleensä nämä päivät ovat sunnuntaita.
Näin kärkeen selvennettyäni voinkin siis aloittaa tihkusateisesta sunnuntaista ennen prime-timea. Sherlockia en ollut muutamaan päivään nähnytkään, enkä niin pistänyt väliksikään, koska viikko terveyskeskuksessa oli ollut puuduttava flunssa-aallon iskettyä joka toiseen nokkaan koko Lontoon läänillä. Samaa kurkkukipua ja tippuvaa nenää kahdeksasta neljään, aina lauantain päivystysvuoroon asti. Tällaisia hiljaisia hetkiä Baker Streetillä sattui niin harvoin, etten sellaisen ilmaantuessa olisi pakotettunakaan keksinyt yhtään parempaa tekemistä kuin roskaruuan ja tosi-teeveen.
Tämän sunnuntain singahdus liittyykin juuri tähän oivallukseen. Milloin oikein lakkasin käymästä ulkona? Viimeisimpiä treffejä en enää muista. Todennäköisesti siksi, että ne menivät jonkun Sherlockin tekstiviestikampanjan takia pipariksi, ja ilmeisesti sen söpön kollega-Jennyn kanssa tie oli noussut pystyyn. Jotenkin se meidän juttu ei ottanut tuulta alleen, oli siitä Jennyn kanssa riitaakin kun tulin käymään vain silloin kun töiden ja Sherlockin bisnesten väliin jäi suikale tyhjää.
Siinä se onkin oikein klassinen viikonlopun realisaatio, perusteellinen otsalohkon sivallus.
Sherlock voi soittaa neljältä aamuyöllä käskien ilmestymään Tower Bridgelle seuraavassa varttitunnissa.
Sherlock voi ilmaantua klinikalle potilaaksi tekeytyneenä vain kyllästyttyä puhumaan itsekseen.
Sherlock voi sotkea aistini pelkällä pahastuneella mykkäkoululla.
Pointtina siis, että Sherlock voi ja Sherlock saa, koska Johnille sopii ja John antaa.
Kämppäkaverista on tullut jonkin sortin prioriteetti pienessä elämässäni. Onko siis enää mikään ihmekään jos oma äitinikin sympatiapuheluissaan jo kyselee milloinko tuon “sen pojan” näytille vakuutellen ettei “elämäntapani” ollenkaan vaikuta hänen rakkautensa määrään. Samassa hengenvedossa muistaa vielä huomauttaa miten nykyään on niitä keinoja vähän erikoisemmillekin pareille saada perhettä.
“Äiti-rakas, ymmärrät nyt hiukan väärin kun enhän minä suinkaan Sherlockin kanssa…” yleensä yritän änkyttää ennen kuin minut synnyttänyt naisihminen keskeyttää lauseen välistä tohkeissaan:
“Kyllä, kyllä, nykynuorisolla ole mikään kiire, hyvähän se vain on kun tutustutaan ja rakastutaan ihan rauhassa eikä syöksytä sinne alttarille suinpäin ensipusuttelusta, mutta kun niitä lapsenlapsia olisi niin kiva… “
“Niin äiti, niin…” auttaa vain huokaista, ei maksa vaivaa panna hanttiin.
Sitten on näitä hyvää päivää-tuttuja, jotka kävelevät lähestulkoon aina vastaan kauppakasseja kantaessani. useimpien häveliäisyys ilmeisesti estää ihan suoraan kysymästä mitä siellä erikoisen elämäntapavalintani takana oikein on. Vähän kauttarantain tunnustellaan olisiko oikein kysyä mitä “sille Sherlockille” kuuluu, niin kuin kysytään seurustelevilta tuttavilta tavatessa kumppanin kuulumisia.
Eipä näistä epäselvyyksistä ole niin haittaa ollut. Sherlock ei näytä edes huomaavan väärinkäsityksiä, eikä näe vaivaa korjatakseen muiden luuloja. Onhan se toki nykyään vähän erikoista jos kaksi nuorta miestä asuu kimpassa jos ei ole sinne päin kallellaan. Onko sitten maailmassa ollut viimeaikoina joku avoimuusmuutos, vai onko kohdalle sattunut silkkaa tuuria, mutta turpaan ei ole uhattu vetää jos nyt joku onkin hoksannut entistä sotilasta selän takana homotella.
Mussutin suklaamurukeksejä suoraan paketista. Ovi kävi eli Sherlockin oli kaiketi ajanut nälkä kotiin kun seuraava osoite oli jääkaappi. Olisi ollut kilttiä varoittaa, ettei siellä ollut enää muuta kuin etikkakurkkupurkki, voileipäpikkelssiä ja rasioita jotka sisältävät ihmisten ruumiinosia. En halua tietää miksi. En tiedä miten myöskään ikinä voisin selittää kaikki sairaat kokeiden jämät tässä läävässä jos joku päivä poliisi kolkuttelisi ovella etsien Sherlockia rikoksesta syytettynä - syyttömänä, syyllisenä, syystäkin kumpikin kuulostaa täsmälleen yhtä todennäköiseltä.
“Oliko hyvä johtolanka?” kysyin tarjoamatta keksejäni.
“Monimutkainen, yllättävä ja tavattoman viihdyttävä”, Sherlock vastasi täydellisen innottomasti. “Umpikuja”, hän lisäsi heittäytyen sohvalle pahansisuisena. Hymähdin myötätuntoisen oloisesti juurikaan herkeämättä telkkarin tuijotuksesta. Laskeutuva hiljaisuus painosti luovuttamaan keksipaketin omistusoikeuden parempiin käsiin. Murahtelin kuin laiska bulldoggi kuten isälläni oli tapana jäätyään tossun alle, eli alinomaa.
“Minäkin seurailin yhtä vaatimatonta johtolankaa tänään”, tokaisin viitaten laiskaan pohdiskeluuni menettäessäni seuraavaksi kaukosäätimen hallinnan. Älkää kysykö logiikkaa sen takia miksi muuten koko televisiota halveksiva mies valitsee ohjelmakseen aina sen sisällöttömimmän hutun jopa verrattuna omiin ala-arvoisiin mieltymyksiini. Se saattaa ehkä liittyä jotenkin siihen, ettei roskasta opi mitään, joten ei niin sanotusti tarvitse delegoida mitään turhaa nippeliä muistin lokeroista. Tiedelehtien mukaan aivoihin mahtuu enemmän kuin yhdenkään olemassa olevan tietokoneen kovalevylle ja silti Sherlock on vakaasti sitä mieltä, ettei maan pääministerin tunnistaminen ole vaivan väärtiä.
“Ihanko totta?” Sherlock totesi rouskuttamisensa ohessa. En ihmettelisi jos hän ei olisi syönyt viimeiseen kolmeen päivään mitään. Niin kuulemma jahdissa käy - tai jos jahtia ei ole mailla halmeillakaan. Koska tyyppi ei koskaan kun itse kaupassa ostamassa edes maitoa olen täysin varma omasta mielestään maailman älykkäimmän olennon kuolemisesta nälkään ellen olisi herra etsivää ruokkimassa kuin lemmikkipupua. Mahassa kipristelee nyt kun mietin ettei mieleeni ole juolahtanutkaan lopettaa hyysäämistäni, vaikkei aikuisen miehen tekemiset tai tekemättä jättämiset minulle kuulu. Johtopäätöksiä ei siis ole kuin yksi. Täytyisi äkkiä kaivaa jostain rohkeutta myöntää se ääneenkin.
“Minä rakastan sinua”, oli sunnuntaisingahdukseni tulos, mutta Sherlock näytti enemmän pettyneeltä kuin kiinnostuneelta kaivaen taskusta kännykkäänsä.
“Ja se johtolanka?” hän ärähti nakuttaen nopeasti tekstiviestiä polvet koukussa maata murjottaen. Osasin kyllä odottaa outoa suhtautumista, mutta näin luu kurkussa en muistanut olleeni ihan vähään aikaan.
“Ei ole kuule mikään helppo myöntää umpiheterona rakastuneen parhaaseen kaveriinsa”, korotin ääntäni ymmärrettävän loukkaantuneena. Mairittelevaa vastausta nyt Sherlockilta oli turha odottaa mihinkään, mutta tunnevammaisuus on yksi piirre jota on kyllä vaikea ymmärtää. Sherlock itse toisinaan väittää muuten olevansa diagnosoitu sosiopaatti, vaan siihen hän ei taida uskoa itsekään aivan tosissaan. Jonkin sortin epätyypillinen autismi tai vastaava saattaisi ehkä tulla kysymykseen, mutta en ole oikean alan lekuri saati pätevä antamaan edes summittaista arviota.
Sherlock se vain näpläsi puhelintaan. Mulkoilin, hän vilkaisi pikaisesti minua silmiään pyöritellen.
“Toisin kuin ehkä televisiosta sukupuoliasiansa käsittäen, niin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus biseksuaalille törmätä taipumuksiinsa yllättäin sattuman kautta. Se, jos koit suuntautumisesi järkytyksenä, ei tee seikasta mitenkään mielenkiintoista.”
Olisin tosissani tässä vaiheessa voinut leipäistä kyömyn nenän niskan puolelle ellen sivistyneenä ihmisenä olisi hillinnyt itseäni purren kieleen haavan.
“Selvä. Aivan. Suuntautuminenhan se tässä olikin se koko pointti. Menikö sinulta nyt koko “rakastan sinua”-tunnustuksen viesti ohitse, vai ihanko piruuttasi olet mulkvisti?”
Ristin käteni ja murjotin. Rouva Hudson tuli samassa riennoiltaan ja käväisi olohuoneen puolella päivittelemässä sotkun määrää. Ilmapiirin raskauden huomattuaan hän peruutti hiljaksiin pois anteeksi pyydellen. Sherlock kipaisi paukauttamassa oven kiinni napaten läppärin tullessaan. Kuulin Windowsin avaamisäänen. Sitä paitsi se oli minun kannettavani! Minun kolmella salasanalla lukitsema koneeni joka aukesi Sherlockille vaivatta. Murisin kun Sherlock nakutti ja klikkaili - ja nakutti ja klikkaili vähän lisää.
Uteliaisuus otti kuitenkin suuttuneesta miehestä ylivallan ja kysyin mikä helkkari voi olla niin kiinnostavaa. Todellisuudessa kirosin vähän pahemminkin, mutta jätettäköön se nyt mielikuvituksen varaan. Sherlock ei nostanut katsettaan, mutta näyttö valaisi huoneen pimeälle puolelle jääneet kasvot ja näin hänen hymyilevän.
“Tarkistan maistraattien aukioloaikoja.”
Koska en ymmärrettävistä syistä uskonut korviani nappasin koneen suoraan hänen sylistään.
“Todella kypsää kettuilla kustannuksellani…”, aloitin vakuuttavasti kunnes sanat lukkiutuivat kurkkuuni tuijottaessani selaimen avanneet oikeasti parisuhteen rekisteröimisen muodollisuuksia selventävän linkin. Äkkiä kuulin sydämeni tykytyksen korvissani, pyyhkäisi nenääni ja rullasin sivua alas.
“Itse asiassa olin tarkistanut ne jo aikaisemmin, katso vaikka sivuhistoriasta”, Sherlock myhäili minun vain kirotessa sivuhistoriaa selaillessani, että työsuhdeläppäriäni ilmeisesti kokopäiväöisesti käyttää ihminen jonka käsitys yksityisyydestä ja salassapitovelvollisuudesta on käytännössä nolla. Sähköpostit, foorumikirjoitukset, blogit, ja suosikkilistat olivat tässä huushollista julkista omaisuutta. Sosialisoinnin riemuvoitto.
“Alustavasti olin ajatellut toukokuun kolmatta, jos vain sopii. Sinulla kun on kuitenkin jotain pitkäveteisiä suunnitelmia seremoniaa varten, joihin menee sitten iäisyyksiä aikaa”, Sherlock puhui kuin mistä tahansa pikkuasiasta käännellen telkkarin kanavia skitsofreenisesti yhdestä toiseen. Pudistelin päätäni nojaten polviini purren rystystä.
“Oliko tuo kosinta?” varmistin.
“Puuttuiko siitä polvistuminen vai ihanko huviksesi töllötät suu ammollaan näyttäen tavallistakin typerämmältä."
Koska suu alkoi kuivaa loksautin leukani kiinni. Jatkoi kieleni pureskelua. Katselin Sherlockia silmästä silmään punniten kumpi meistä oli nyt seonnut.
“Niin, mutta…” änkytin haeskellessani jotain sanottavaa, mutta pää oli tyhjä autio kuin napapiirin jäätikkö, päässä naksutti tyhjää, sama kuin olisi tuuli käynyt korvasta korvaan aivoihin törmäämättä.
“Mutta, mutta, aina ollaan mutisemassa. Sinä rakastat minua, minä kosin siis sinua. Kumpi noista kahdesta kohdasta jäi epäselväksi?”
Saadakseni rauhan ajatuksilleni melkeinpä läimäytin käteni Sherlockin huulille että hän olisi edes sen sekunnin hiljaa kun rivieni kokoamiseen menisi.
“Vastaa nyt tähän yhteen kysymykseen: rakastatko sinä minua?” sain lopulta kysyttyä. Reaktio oli lähellä kaikkien paheksuvien tuhahdusten äitiä.
“Sekö nyt pienessä kaalissasi kiikastaa!” hän huudahti nykäissen käteni väkisin alas. Mielialani kävi jossain mielipahan pohjamudissa harkitessani uudestaan sitä sosiopaattisuutta. Aina, tarkoitan siis todellakin aina, Sherlock luovi loogisimman ratkaisun kautta. Miksi siis tässäkään olisi mitään poikkeusta.
“Sherlock… kun, en minä voi… tai halua, öh, suhdetta vain siksi että se on järkevää”, sanoi ja ääneni melkein murtui. En olekaan ennen antanut kellekään rukkasia. Miten se nyt minuun sattuu enemmän?
“Aah, tosiaan. Yksinkertainen John haluaa siis ne kolme taikasanaa. Ennalta arvattavaa” Sherlock kuiskasi itsekseen kumartuen lähemmäksi. Hän vei kätensä selälleni näppäillen selkärankaani villapaidan lävitse. Korvaani hän henkäisi epätodellisen pehmeästi:
“Minäkin rakastan sinua.”
Vietimme tekstiviestin mittaisen tauon.
“Tiedätkö sinä edes mitä rakastaminen on?” kysyin siinä mielessä pöllämystyneenä, etten ole laisinkaan varma että termistömme on ihan samalla aaltopituudella. Kun minun kirjoissani tällaiseen rakastamiseen, vähän syvempään kuin kaveruuteen kuuluu vähän jotain muutakin kuin puhumista. Rakastamisen olisi nyt parempi tarkoittaa sherlockiksi samaa kuin watsoniksi tai todella ärtyisin.
“Syömmein lyö vain sulle, ilman sua en voi elää, jada jada”, Sherlock jäkätti potkien sohvatyynyä joka ei ollut kenellekään tehnyt mitään pahaa. Kiinnitin huomion paljaisiin varpaisiin, nuolin säärtä ja reittä, tutkiskelin kauluspaidan rypyt ja ihailin poskipäitä ja kiharien mustien hiuksien sotkuisia kaksihaaraisia. Sherlock nyrpisteli nenäänsä tekstailunsa ohesta kun nuolaisin huultani poskien punehtuessa ja käsien hiotessa.
“Ai seksiäkö sinä vain tarkoitit. Onpa pitkäveteistä", hän parahti väsyneesti. "Ota sitten vaatteet pois, palaan asiaan kun olen saanut tämän viestin lähetettyä.”
En voinut sille mitään että aloin hervottomasti hekottaa.
“Äkkiä se meidänkin kuherruskuukausi latistui pakkopullaksi”, naureskelin niin että vesi valui silmistä. Sherlock asetti pinkin kännykkänsä vatsaansa vasten hetken päästä yhtyen nauruun.
“Ilmoitin vain Mycroftille lähettäväni häiden laskun valtiolle”, hän sanoi. Nauruni yltyi hillittömämmäksi miettiessäni sitä vähän sammakon näköistä vanhempaa Holmesia kovapuupöytänsä takana.
“Mitäs hän siihen vastasi?” hekotukseltani kysäisin ja siirryin nojatuoliltani sohvalle seuraksi. Sherlock ei varsinaisesti tullut liki, mutta ei pannut pahakseen kun kieräytin käteni vyötärön ympäri. Imeksin huuliani pehmeämmiksi.
“Lupasi maksaa vaikka torvisoittokunnan kunhan lakkaan häiritsemästä”, hän kuittasi myöntyen sitten ensisuudelmaan saadakseen kaiketi minut lopulta uskomaan, ettei kyseessä ollut vain mauton vitsi.
Ja täytyy sanoa, että kyllä sitä on olemassa huonompiakin sunnuntain päähänpistoja kuin sen ymmärtäminen että oli salakavalasti mennyt rakastumaan mahdottomaan ihmiseen. Tosin en kyllä näin suoralta kädeltä keksi paljoa huonompaa, mutta minä olenkin terapeutteni mukaan traumatisoitunut ja tunne-elämältäni epävakaa, joten mitä sopi odottaakaan. Sopii muuten toivoa, ettei äiti nosta haloota niistä lapsenlapsista, koska niitä ei vain tule niin kauan kun jääkaapissa lojuu ihmisenosia.
FIN
