Lööperiikka, kiitos kommentista (:
Jatkossa on hiukan kestänyt, mulla ei oikein ispis ole iskenyt viime aikoina. Kiitos kuitenkin kommentoijille ja tietysti
Renezmeille joka betaa tekstit. Tämän luvun loppu (baari) on kuintenkin betaamatonta, koska muutin sen lähes kokonaan. Eli ne virheet, jotka sieltä löytyy on minun syytäni.
Vielä yksi asia. Kaikki te, jotka luette, olisitteko niiin ystävällisiä, että heittäisitte edes pienen kommentin?
Tätä on paljon mukavempi aina jatkaa, kun tietää että niitä lukijoitakin on.
Luku 3 – Seattle eri merkityksissään
Alice’s PoVNousin varhain aamulla ja näppäilin heti ensimmäiseksi iPhoneeni Bellan numeron. Hän vastasi ääni tokkuraisena ja arvasin hänen olleen nukkumassa. Tietysti.
”Huomenta, Bella!” huudahdin luuriin pirteänä. Bella voihkaisi hiljaa ja kuulin hänen kömpivän ylös sängystä. ”Alice, nyt on niin varhainen aamu, että voisit toivottaa hyvää aamuyötä”, Bella nurisi. Tuhahdin, jättäen hänen vähemmän älykkäät nurinansa huomiotta.
”Ajattelin, että haluaisit ehkä tulla Seattleen kanssani tänään? Ota toki Nessie mukaan.” Bella haukotteli kovaäänisesti ja tiesin sillä sekunnilla, ettei hän suostuisi.
”Kuule nyt, Alice. Kello on
viisi, emmekä ole lähdössä Nessien kanssa yhtään minnekään. Sitä paitsi, emme pääse tänään. Esme ja Carlisle tulevat käymään”, Bella selitti. Huokaisin syvään ja pyörittelin sitten silmiäni. Miksi Esmen ja Carlislen piti juuri tänään matkustaa Floridasta tapaamaan poikaansa?!
”Selvä sitten. Matkustan 45 minuutin matkan aivan
ypöyksin ja shoppailen kuusi pitkää tuntia
ypöyksin”, sanoin parhaalle ystävälleni. Kuulin Bellan tukahduttavan joko naurun tai haukotuksen. Epäilin vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa.
”Kuusi tuntia?! Alice, en olisi lähtenyt mukaasi, vaikka olisit soittanut kolme tuntia myöhemmin. Hei hei ja pidä hauskaa”, Bella mumisi ja sulki luurin. Kohautin olkapäitäni hiukan välinpitämättömästi ja annoin asian olla. Pärjäisin mainiosti yksinkin.
Heitin kännykkäni petaamattomalle sängylle ja astelin kylpyhuoneeseen. Harjasin hiukseni nopeasti ja aloin meikata itseäni huolellisesti. Olin menossa ihan
oikeaan kaupunkiin, jossa ihmiset ihan
oikeasti välittivät miltä näytin. Luulisin.
Levitin vielä ripsivärin huolellisesti ja olin vihdoin ja viimein tyytyväinen lopputulokseen. Hiuksiin en viitsinyt lisäillä mitään, sillä menisin tänään kampaajalle. Hiustenpesu siellä maksoi turhan paljon.
Heitin yöpaitani yltäni ja jätin sen lojumaan allastasolle. Vetäisisin sen päälleni sen jälkeen, kun olisin käynyt suihkussa illalla.
Menin takaisin makuuhuoneeseeni ja astelin sieltä suoraan valtavaan vaatehuoneeseeni. Omaan taivaaseeni.
Lopulta päädyin valitsemana päälleni normaalit farkut, mustat avokkaat, mustan röyhelötopin ja valkoisen nahkalaukun. Laukkuuni laitoin lompakon ja iPhonen.
Kello näytti kahdeksaa ja päätin lähteä.
**
Jasper’s PoV Heräsin myöhään. Todella myöhään. Digitaalisen herätyskellon vihreät numerot näyttivät outoja lukemia:
8:23. Mitä ihmettä?
En muistanut päivää jolloin olisin herännyt näin myöhään. Tai mennyt nukkumaan niin aikaisin. Los Angeles oli liian vilkas kaupunki nukkumiseen. En juhlinut, mutten nukkunutkaan kovin paljoa. Forks oli unen kaupunki, sillä ketä huvitti tunkeutua ulos tuohon sumuun ja tihkusateeseen?
Heitin peiton yltäni ja kiedoin aamutakin ympärilleni. Astelin varovasti käytävälle, sillä en tiennyt mitään Rosalien tai Emmettin nukkumistottumuksista.
Hiiviskelyni oli aivan turhaa. Kun saavuin olohuoneeseen, huomasin Emmettin istuvan ruokapöydän ääressä kahvimukin ja sanomalehden kera. Nirppanokka blondia ei näkynyt missään.
”Huomenta”, Emmett murahti ja huomasin ilokseni, että eilispäivän kiukkuisuus oli haihtunut Emmettistä yön aikana. Hän oli taas oma itsensä. Suurimmaksi osaksi.
”Huomenta”, vastasin ja otin kahvimukin pöydältä. Se oli selvästi tarkoitettu minulle. Kaadoin mustaa nestettä kuppiin ja istahdin pöydän ääreen.
”Tuliko Rosalie yöksi kotiin?” kysyin varovaisesti hetken hiljaisuuden kuluttua. Emmett nosti katseensa hitaasti lehdestä ja murahti jälleen. ”Tuli.”
Ei siitä sen enempää.
Hörpin kahviani hitaasti ja mietiskelin kaikessa rauhassa päiväsuunnitelmaani. Voisin piipahtaa lapsuudenkotiini, vaikka vanhempani asuivat vanhainkodissa. Siitäkin talosta oli tuskin jäljellä muuta kuin homehtunut kuori.
Pian Emmett sai lehden luettua, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen pöydästä. Toivottavasti hän ei jatkaisi tenttaamistani.
Otin sanomalehden käteeni ja levitin sen auki. Otsikot pomppivat silmilleni ja aloin lukea niitä. Olimme Emmettin kanssa aivan hiljaa siihen saakka, kunnes pääsin sivulle, jossa ilmoitettiin vapaista työpaikoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin tulevaisuudellani.
”Voisin lukea lääkäriksi…tai mennä töihin kioskiin”, mumisin kokeeksi, aikomuksenani rikkoa painostava hiljaisuus välillämme.
Kuulin Emmettin tuhahtavan epäuskoisena. ”Oletko varma, etteivät ylivertaiset lakilahjasi mene hukkaan kioskikopperossa?”
Nostin katseeni Emmettiin, joka tuijotti minua kulma huvittuneesti koholla. Sitähän minäkin.
”Olen”, vastasin uhmakkaasti. En nimittäin aikonut enää palata lain pariin.
”Ammateista tulikin mieleen, mitä
sinä teet työksesi?” kysäisin aidosti kiinnostuneena siitä, millä Emmett hommasi leivän pöytään.
”Olen valmentaja yhdellä kuntosalilla”, Emmett vastasi hiukan hymyillen.
”Missä se kuntosali on?” esitin jatkokysymyksen ja taittelin lehden pienempään kokoon.
”Port Angelesissa”, Emmett vastasi jälleen ja häntä selvästi huvitti pienoinen tenttaukseni.
”Ahaa”, mumisin, sillä en keksinyt enää mitään, mitä olisin kysynyt valmentajan työhön liittyen. Itse en paljon kuntosaleja harrastanut, mutta uimista kylläkin. Jos oli aikaa.
”Huvittaisiko sinua lähteä illalla baariin?” Emmett kysyi äkkiä virnistäen leveästi. Kohautin olkiani, mutta sanoin kuitenkin: ”Miksipä ei.”
”Hienoa! Olen tarvinnut ikuisuuden baariseuraa. Edward…on perheen
isä ja eikä lähde koskaan mukaani”, Emmett selitti ja nauroi sitten hyväntuulisena.
”Niin. Edward on isä, kuten sinäkin kohta”, mumisin. Oli hetken ajan hiljaista ja sitten tajusin lipsahdukseni. Oho.
”Vai niin. Bella on taas juorunnut, niinkö?” Emmett kysäisi kulmat mietteliäästi kurtussa. Hän ei ollut vihainen. Onneksi.
”Hmm. Miten niin
taas?” väistin kysymyksen, sillä en tahtonut myöntää Bellan kertoneen Rosalien raskaudesta, vaikka Emmett jo näköjään tiesi sen.
”No, hän ei yleensä ole kovin kova juoruilemaan, mutta Bellalla on yksi ystävä. Alice Cullen. Kun ne kaksi pääsevät yhteen ja teekuppien ääreen –”, Emmett keskeytti oman lauseensa ja napsautti sormiaan merkitsevästi. Jaaha.
”Aijaa”, mumisin, tietämättä mitä Emmettin sanoihin olisi pitänyt vastata. Se ei kuitenkaan häntä vaivannut. ”Selvä sitten, mennään illalla Seattleen”, Emmett sanoi tyytyväisenä ja nousi ylös. Hän vei kuppinsa tiskipöydälle ja poistui sitten käytävään. Kuulin hänen menevän eteiseen ja ähkinnästä päätellen hän yritti saada joitakin vaikeasta laitettavia kenkiä jalkaansa.
”Minne sinä menet?” huusin ja join kahvini loppuun. En vaivautunut tekemään itselleni muuta aamupalaa, koska en ollut tottunut siihen. Losissa siihen ei ollut koskaan aikaa, jos sattui olemaan kiireinen asianajaja. Ei ei ei! Älä ajattele sitä, Jasper!
”Töihin”, Emmett jylähti takaisin ja kuulin miten ulko-ovi jysähti kiinni hänen perässään. Kiirehdin nopeasti ikkunaan ja näin, miten Emmett peruutti mustan Mercedeksen autotallista ulos. Olihan se arvattavissa, että hänellä oli hieno auto.
**
Alice’s PoV Työnnyin sisään jonkin sortin sisustusliikkeeseen. Ympärilläni lainehti kaikenmaailman tekstiilejä jokaisessa sateenkaarenvärissä ja
meinasin mennä sekaisin. Pääni kuitenkin pysyi selvänä, sillä olin todella kokenut shoppaaja.
Astelin suoraan tiskille, jonka takana seisoi ystävällisen näköinen nainen.
”Päivää. Tarvitsisin hiukan apua”, tervehdin kohteliaasti. Nainen nyökkäsi hymyillen. ”Päivää. Mitä olisit etsimässä?”
”Tyynyjä. Minulla on sininen sohva asunnossani ja kaipaisin sen rinnalle jotain muutakin väriä. Lähinnä ajattelin violettia, sillä olohuoneen yksi seinistä on violetti”, selitin nopeasti ja nainen nyökkäili ymmärtäväisenä. ”Selvä. Onko sinulla mitään toiveita materiaalin suhteen?”
”Ei oikeastaan. Haluaisin ainakin nyt aluksi vilkaista mitä on tarjolla”, sanoin hymyillen. Nainen johdatti minut valikoiman ääreen ja vietin hänen seurassaan pitkän tovin. Lopulta kasassa oli ainakin kymmenen tyynyjä, joihin olin lopulta päätynyt. Muutama violetti ja valkoinen pörrötyyny, pari normaalia violettia ja pari normaalia valkoista ja loput olivat violettiraitaisia.
Kannoin autooni kaikki tyynykasat ja maksoin vähintäänkin kohtuullisen hinnan niin ihanista ja laadukkaista tuotteista. Seuraavaksi suuntaisin kangaskauppaan, josta ostaisin verhon kankaisiini. Ompelisin ne sitten itse myöhemmin kotona.
Nousin harmaan Audini kyytiin ja asettelin rakkaat Pradan kenkäni polkimille. Nakkasin toisen rakkaani, Guccin laukun viereiselle istuimelle ja lähdin ajamaan kohti kangaskauppaa, josta tiesin saavani laadukkaita kankaita.
Ei mennyt aikaakaan, kunnes pysäköin pienen tiilitalon eteen. Talo ei ollut aivan keskustan tuntumassa, mutta tiesin sen olevan kaupungin paras kangaskauppa.
Avasin valkoisen ulko-oven nopeasti ja astuin sisälle kauppaan. Kello kilkahti – aivan kuten omassa kaupassani – merkiksi saapumisestani ja eikös hetken kuluttua itse kaupan omistaja, Sarah Schmidt astunut takahuoneesta kaupan puolelle.
”Ai hei, Alice”, Sarah huudahti hymyillen leveästi. Hän harppoi nopeasti luokseni ja sulki minut pikaiseen syleilyyn. ”Mitä kuuluu?”
Laskin käteni hänen kapeilta harteiltaan, enkä estänyt ystävällisen hymyn leviämistä kasvoilleni. ”Hienoa. Kuuluu todella hienoa. Olen Seattlessa ja olen shoppaillut koko pitkän päivän! Jalkojani hiertää nämä avokkaat ja farkut ovat liian kuumat, mutta ei se mitään. Kuuluu silti hienoa.” Sarah nauroi omaa, helisevää nauruaan ja heitti vaaleat, pitkät hiuksensa olkansa yli selkään. ”Hienoa, että kuuluu hienoa.”
”Entä itsellesi?” kysäisin ja annoin katseeni kiertää puodissa. Löysin katseellani jo muutamia hienoja kankaita hyllyistä.
”Hienoa minullekin. Meillä menee Daven kanssa hyvin”, Sarah selitti ja rykäisi sitten. Hän astui taas kauppiaan rooliin.
”Miten voin olla avuksi?” hän kysyi kasvot peruslukemilla, sinisissä silmissään valpas katse. Se huvitti minua, mutta myös Sarahia; hän oli mutristanut huulensa yhteen sillä tavoin, että tiesin hänen pidättelevän naurua.
”Etsin verhokangasta olohuoneeseen ja keittiöön. Olohuoneeseen ajattelin jotain sinistä tai violettia ja keittiöön jotakin vaaleaa, hiukan punertavaa väriä. Löytyykö?” Puhuessani Sarah oli lähtenyt liikkeelle ja vetänyt hyllyköistä kankaita. Näin sinivalkoisia, violetteja, tummansinisiä, vaaleansinisiä, valkoisia ja lukemattomia muita kankaita. Mahtavaa!
Aloin kiertää huoneessa ja tutkia kankaita yksitellen, Sarahin edelleen kävellessä ympäri huonetta ja valiten kankaita valkoisilta puuhyllyiltä. Lopulta hän asteli luokseni kenkien korot kopisten ja kysyi mielipidettäni. Nostin katseeni sinisestä, lumovasta kankaasta. Tässä oli ehdottomasti olohuoneen verhot.
”Pidän tästä. Paljon”, mumisin ja nostin kankaan näkyville. Se oli tummansinistä, läpinäkyvää pellavaa. Sarah nyökkäsi hymyillen. ”Tiesin sinun pitävän siitä. Pellava antaa sisustukseen luonnonläheistä tunnelmaa”, Sarah sanoi ja nosti kankaan syliinsä. ”Minäpä käyn mittaamassa oikeankokoiset pätkät. Voisit sillä välin etsiä keittiöön sopivan kankaan”, Sarah sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Käännyin katselemaan kankaita ja uppouduin valitsemisen ihanaan ja kurjaan tunteeseen.
Kun Sarah astui taakseni ja ilmoitti, että kangas on leikattu valmiiksi, minulla oli juuri oikeanlainen kangas keittiön verhoihin. Beigeä puuvillaa, jossa oli epätasaisin välein vaaleita kuvioita. Sarah ilmoitti luulleensa, että hylkäisin sen loppupelissä. Tällä kertaa hän ei tuntenutkaan minua niin hyvin kuin luuli.
Kun olin saanut ostokseni maksettua ja tungettua ne jo muutenkin täyteen autoon, päätin poiketa enää kauneushoitolaan kampaajalle. Joku siellä voisi varmastikin nyppiä kulmakarvani myös.
**
Jasper’s PoV Kun Emmett vihdoin tuli kotiin, kello oli jo kahdeksan. Hän parkkeerasi Mercedeksen autotalliin ja löntysteli sisälle päin raskain askelin. Rosalieta ei ollut näkynyt koko päivänä. Hyvä niin, sillä olisin luultavasti kuollut sen katseen voimasta.
Olin viettänyt sen tylsän ja hyvin pitkän päivän lojumalla Emmettin sohvalla, surffailemalla tv-kanavilla ja käymällä kävelemässä Forksin autioilla kaduilla. Se oli ollut lievästi sanottuna mielenkiintoista. Paikka oli muuttunut vain hyvin vähän kymmenen vuoden aikana ja olin jopa nähnyt muutaman tutun omakotitalojen pihoilla tai kaupan edustalla. Yksi oli tunnistanut minut kouluajoilta ja tervehtinyt epäuskoisen näköisenä. Ei ihmekään.
Emmett keskeytti mietteeni tempaistessaan ulko-oven auki vähän liiankin lujaa. Olin melkein varma, että saranat olivat narahtaneet kummallisesti.
”Hei Jazzy! Miten hurisee?” Emmett kysyi virnistäen leveästi. Hän istahti nojatuolille ja nakkasi autonavaimet sohvapöydälle.
”Ei ihmeempiä. Entäs itselläsi? Oliko mukava päivä töissä?” kysyin vähän välinpitämättömään sävyyn ja suljin television. Emmett rypisti kulmiaan äänensävylleni, mutta antoi asian ilmeisesti olla. ”Mikäpä siinä”, hän vastasi. ”Meille tulee niin hauskaa illalla. Harmi ettei Edward pääse. Tekee mieli kaivaa vanhat muistot esiin.”
”Ahaa. Hakataanko siis tänään joku? Tai siis hakkaatko sinä? Kenties varastetaan kaupasta viinaa ja tupakkaa?” kysyin muka viattomalla äänensävyllä, jonka takana olin ärtynyt. Minua ei huvittanut enää tehdä noita juttuja. Ei näköjään Emmettiäkään, sillä hän pudisti kiivaasti päätään. ”No ei. Ajattelin vain, että pidettäisiin yhdessä hauskaa. Niin kuin ennen vanhaa. Vai onko sana ’hauska’ sinulle täyttä hepreaa herra lakimies?” Emmett virnuili.
Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni. ”Ei ole. No, herra valmentaja, milloinka sitä ollaan lähdössä?” kysyin ja nousin sohvalta pystyyn. Emmett nousi myös ja virnisti tyytyväisenä. ”Vaikka heti, herra Los Angelesin-huippu-asianajaja”, hän nauroi ja rymisteli makuuhuoneeseensa ilmeisesti vaihtamaan vaatteita.
Kävelin itse rauhallisempaa tahtia perässä, en tosin Emmettin ja Rosalien makuuhuoneeseen, vaan omaan väliaikaiseen huoneeseeni.
Muutaman tuskallisen minuutin kuluttua päädyin valitsemaan yksinkertaisen, mustaan kauluspaidan, josta jätin kolme ylintä nappia auki ja käärin hihat kyynärpäihin. Jalkaani laitoin vaaleat farkut. Minulla oli aika vähän tällaisiin tilaisuuksiin tarvittavia vaatteita, sillä olin viettänyt hyvin vähän aikaa elämästäni baarissa.
”Kamu, oletko valmis?” kysyi Emmett koputuksen saattelemana oveni takaa. Vedin nopeasti käteni vaaleiden hiuksieni läpi ja astelin sitten ulos huoneestani.
”Oho. Täytyy myöntää, että ei hullumpaa, kaveri”, Emmett sanoi vilkaistuaan vaatteitani. Kohotin kulmaani yllättyneenä. ”Oho itsellesi”, mumisin ja tallustelin eteiseen. ”Millä olisi tarkoitus mennä? Luultavasti emme ole ajokunnossa sitten kun on aika palata.”
”Tilasin taksin. Jonka pitäisi olla kohta pihassa, sillä se oli jossain Seattlen ja Forksin välisellä tiellä, tulossa jo muutenkin tännepäin”, Emmett selitti ja veti kengät jalkoihinsa. ”Toivottavasti et soittanut Matthew Lawrencelle. Hän vasta innostuisi kovasti, jos saisi
sinut kyytiinsä”, naureskelin ja vedin omatkin kenkäni jalkoihini. Emmett kohautti olkiaan.
Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua kuulin pyörien pyörähtävän pihaan ja heti sen jälkeen torvi tööttäsi kovaäänisesti.
**
Taksi ajoi pienen baarin pihaan ja kävelimme sisälle, vilauttaen nopeasti papereita portsarille, joka nyökkäsi meille hyväksyvästi. Ei meidän olisi välttämättä tarvinnut ottaa papereita mukaan, sillä näytimme aivan ikäisiltämme.
Paikka näytti mukavalta. Tanssilattia ja baari oli eritelty niin, ettei minulla ollut onneksi minkäänlaista mahdollisuutta joutua tanssimaan. Paitsi jos joutuisin sinne kännipäissäni. Ajatus puistatti.
Kohdistin tarkkailevan katseeni baariin, joka oli aika täynnä. Siellä oli kaksi baaritiskiä, joiden takana olevat baarimikot näyttivät kiireisiltä. Keskelle lattiaa oli laitettu korkeita pöytiä ja penkkejä, jotka muodostivat pieniä ryhmiä. Ilmassa haisi vahvana tupakka. Harmi, ettei paikka ollut savuton.
”Mennäänkö baariin?” Emmett kysyi ja osoitti tiskiä, jonka ympärillä oli hiukan vähemmän ihmisiä. Nyökkäsin. ”Mennään.”
Istahdimme baaritiskin ääreen ja jäimme odottamaan, että tiskin takana työskentelevän tyypin kiire hellittäisi hiukan.
Vihdoin suuri seurue hälveni tiskin äärestä ja pääsimme tilamaan. ”Kaksi olutta”, Emmett murahti ja nakkasi muutaman setelin pöydälle. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”No, Jasper. Aiotko iskeä tänään ketään?” hän kysyi asialliseen sävyyn, mutta tunsin hänet niin hyvin, että huomasin sanojen takana piilevän huvittuneisuuden.
”En”, vastasin nopeasti ja vastaanotin oluen, joka tyrkättiin eteeni. Juoma oli hyvää.
”Niinpä niin. Minun on vähän vaikea kuvitella sinua iskemässä ketään”, Emmett naurahti ja siemaisi oluttaan. Kohautin olkiani. Ei ollut aikamustakaan iskeä ketään.
”Oletko vielä neitsyt?” hän täräytti ja nielaisin olutta väärään kurkkuun. Emmett sai takoa minua selkään hyvän tovin, ennen kuin sain pihistyä hampaideni välistä: ”No en todellakaan. Mitä sinä oikein ajattelet?”
”Höh. Totta puhuen, en tiedä”, hän mumisi ja kulautti lopun oluen kurkkuunsa. Tuijotin entistä parasta kaveriani kulmat koholla, mutta annoin asian olla. Olin tiennyt aina, että hän oli vähän outo.
Tiirailimme hetken hiljaisuuden ajan ympärillemme ja sitten Emmett ehdotti, että istahtaisimme yhteen neljänhengen pöytään muutaman metrin päässä tiskistä. Suostuin ja istuimme pöydän ääreen. Emmett etsi tarjoilijan käsiinsä ja tilasi toiset oluet meille.
”Näitkö?” Emmett kuiskasi, kun tarjoilijan selkä loittoni. Kohotin kulmiani ja siirsin kysyvän katseen Emmettiin. ”Mitä olisi pitänyt nähdä?”
”No tuo tarjoilija, idiootti!” Emmett ärähti ja huitaisi vähäeleisesti tarjoilijan suuntaan.
”No näin minä”, mumisin ja työnsin tyhjän olutlasin syrjään. Emmett ärähti turhautuneena. ”Et sillä tavalla kuin olisi pitänyt nähdä!”
Huokaisin ärtyneenä ja käänsin katseeni hitaasti kaapin kokoiseen kaveriini. ”Miten hänet olisi pitänyt nähdä?” ärähdin minä vuorostani. Emmett huokaisi kyllästyneenä. ”Sillä tavalla, miten jokainen mies olisi hänet nähnyt. Siis jokainen mies, joka ei ole elänyt viimeiset kymmenen vuotta selibaatissa”, Emmett tuhahti ja tuijotti minua epäuskoisena.
Jätin selibaatti asian omaan arvoonsa ja jatkoin outoa väittelyämme. Tai keskusteluamme, miten sen nyt halusi ilmaista. ”Miten jokainen mies olisi nähnyt hänet?”
”Voi hyvä jumala sinun kanssasi, Jasper! Mistä rautalangasta minun pitää vääntää, että tuo tarjoilija oli
kuuma ja
seksikäs ja sillä oli hyvä
perse”, Emmett huudahti ja heilautti kättään niin suuressa kaaressa, että oli hutaista sillä yhtä hentoa naista päähän. Nainen mulkoili meitä, mutta hän ei ollut ainut, joka oli kääntänyt katseensa meihin Emmettin huudon takia. Jokainen baarissa olija oli varmasti kuullut sen ja melkein jokainen kääntynyt katsomaan.
”Emmett. Pääsikö unohtumaan, että olet naimisissa ja kohta lapsen isä? Silloin ei enää tuijoteta vieraiden naisten takamuksia”, mumisin ja tartuin häntä tiukasta ranteesta, vetäen sen korkeuksista takaisin pöydänpinnalle.
”Uh. Luulenpa, että olen naisen seurassa,
Janica. Edwardkaan ei ole koskaan noin nipo. Oletko kuullut sanontaa: katsoa saa, mutta ei koskea? Täyttä asiaa”, Emmett urahti ja pyöritteli silmiään. Huokaisin turhautuneena ja jätin uuden lempinimeni omaan arvoonsa.
”Tässä oluenne, herrat.” Kuin tyhjästä luoksemme ilmestynyt tarjoilija sanoi ystävällisesti ja ojensi oluet eteemme. Ilmeestä päätellen – omahyväinen, pieni hymy – hän oli kuullut jokaisen sanamme. Hienoa.
”Toisitko kaksi Manhattania?” Emmett kysyi ja hymyili vinosti. Nainen nauroi matalasti ja nyökkäsi.
”Rosalie tappaa sinut, kun kerron, että flirttailit tarjoilijan kanssa”, mumisin ja otin kulauksen uutta juomaani. Emmett virnisti leveästi. ”Ei tapa, koska et muista enää huomenaamuna mitään”, hän nauroi. Kohotin kulmaani huvittuneena. ”Ahaa, sinä juotat minut humalaan?”
”Totta hitossa, Jazzy”, Emmett nauroi ja kalautti lasimme yhteen. Sitten hän otti pitkän huikan olutta. Olin melkein varma, että hän röyhtäisisi päälle, mutta en osunutkaan oikeaan.
”Miten ajattelit sen tehdä?” kysyin ja tutkin tarkasti katseellani kullanruskeaa nestettä lasissani, vaikkei siinä ollutkaan mitään mielenkiintoista.
”Nojaa…täytyy myöntää, etten ole vielä suunnitellut asiaa kovin pitkälle”, hän huokaisi ja joi jälleen lasistaan.
”Ja vaikka suunnittelisitkin, tuskinpa sen onnistuisi.”
**
”Kolmosella, hyvä mies! Yksi…kaksi…kolme!” Emmett huusi ja kumosi drinkin kurkkuunsa. Minä kumosin omani ja irvistin hiukan. Mutta vain hiukan.
”Emmett, monennetko nämä olivat?” mumisin ja tyrkkäsin lasin syrjään. Se luisui pöytää pitkin ja tömähti muiden tyhjien lasien seuraan. Niitä oli todella monta. Saattoi myös olla niin, että tarjoilija oli jossain välissä vienyt muutaman tarjottimellisen pois. En ollut varma.
”Varmaan sadannet”, Emmett huudahti ja nauroi sitten, vaikken nähnyt asiassa mitään huvittavaa. Nauru oli kuitenkin tarttuvaa ja aloin itsekin hohottaa.
”Oli sadannet tai ei, minusta tuntuu, että herrojen on aika poistua”, ilmoitti tarjoilija, joka ilmestyi jostain viereemme. Emmett tuijotti naista hetken järkyttyneenä ja alkoi nauraa.
”Kuulepas nyt neiti hyvä, me olemme maksavia asiakkaita”, huudahdin ja vedin haparoiden takkini taskusta muutaman setelin. Siinä taisi olla…50 dollaria? Ojensin rahat naiselle, joka pujotti ne nopeasti mekon kaula-aukosta sisään.
”Maksavia tai ei, minusta tuntuu, että teidän on lähdettävä”, nainen ilmoitti nyt jääräpäiselle äänellä ja heilautti kättään jollekin toiselle takanamme. Ehdimme tuskin kääntää päätämme, kunnes tajusimme että jokin iso raahasi meitä ovea kohden. Ehkäpä portsari?
”Emmett! Sinä – sinä – sinä onnistuit!” huusin täysiä kaverini korvaan, joka repesi nauramaan. Jos hän olisi ollut selvin päin, hän olisi luultavasti lyönyt portsaria. ”Missä Jazzy, missä?” hän huusi korvaani ja hetken minusta tuntui, että olin menettänyt kuuloni.
”Minun humalaan juottamisessani”, huusin takaisin. Jokin suuri – ai niin, se portsari viskasi meidät pihalle ja kuulin oven paukahtavan kiinni jäljessämme. Tuijotimme toisiamme, emmekä nauraneet.
”Rosalie tappaa minut”, Emmett uikutti hiljaa ja kömpi asvaltilta ylös. Nousin hänen perässään ja etsin puhelintani. Pitäisi kai soittaa taksi.
”Hah! Sinun pitäisi olla vastuullinen, herra McCarty. Olet naimissa! Ja mitä lapsesi ajatteleekaan, jos isä kulkee päivät pitkät salilla ohjaamassa kuumia misuja ja baarissa pyörimässä seksikkäiden kissojen ympärillä?” kysyin ja aloin nauraa. Puhelin lipesi sormistani ja räsähti asvalttiin. Tuijotin kallista kosketusnäytöllistä puhelintani hölmistyneenä. Oliko se todella mennyt rikki?
”Voi paska!” ärähdin ja kyykistyin. Koko puhelin oli palasina. Helvetti. Se oli maksanut 445 dollaria!
Emmett alkoi nauraa vieressäni ja sillä hetkellä olisin mieluusti lyönyt häntä. Suoraan suuhun ja kuullut mielelläni, miten hampaat rusahtaisivat rikki nyrkkini alla. Rauhoitin kuitenkin itseni ja potkaisin puhelimen säpäleet syrjään. Ostaisin huomenna uuden.
”Sinun täytyy soittaa taksi”, ärähdin ja tyrkkäsin nyrkillä Emmettin rintaa. Hän nauroi hiljaa ja kaivoi puhelimen esiin.
