Ficin nimi: Melkein aikuisia
Kirjoittaja: jossujb
Genre: Angst, AU, one-shot
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: ei parituksia, päähenkilöinä Harry ja Sirius
Varoitukset: Sisältää alkoholismia ja itsetuhoisuutta, suosittelen lähestymään asiaankuuluvalla varovaisuudella.
Vastuuvapaus: Enpä omista mitään, vaan kaikki kuuluvat Rowlingille, huvikseni kirjoitan ilman rahallista korvausta.
Yhteenveto: Entäs jos Peter Piskuilan olisi saanut rangaistuksensa ja Harry päässyt pois sukulaistensa nurkista asumaan sen ihmisen kanssa joka oikeasti hänestä välittää?
A/N: En voi väittää, etteikö tämän kirjoittaminen olisi ollut terapeuttista. Taisin tuossa vääntää vähän itkuakin, mutta haluan toki huomauttaa, että jos tässä nyt onkin omakohtaisia kokemuksia käytetty hyväksi, niin tarina on täysin fiktiivinen ja tahallisesti kärjistetty/vääristelty.
Niin, taustoista ei varmaan muuta tarvitse sanoa kuin aloin Azkabanin vangin elokuvaa katsoessani miettiä millainen kasvattaja Siriuksesta 12 vuoden Azkabanin ja vihansekaisen katkeroitumisen jälkeen olisi tullut. Kyseessä on siis Alternative Universe, ja ensimmäinen tässä genressä tekemäni valtaus. Kerro toki mitä mieltä olet.
Melkein aikuisia
Tyytyväisyys suuren vääryyden korjaantumisesta, koston makeus tai joku sen sellainen jäi kyllä toiseksi, vaikka Harry oli toki jotenkin jopa raakalaismaisella tavalla tyytyväinen petturi-Piskuilanin vääjäämättömättä kohtalosta Azkabanissa, ja ennen pitkää ankeuttajien käsissä. Tosin, ei kai sellaisesta kohtalosta aivan tosissaan voi olla mielissään. Pitäisi olla päästään aika sairas, jos oikeasti olisi mielissään jostain niin karmeasta kuin ankeuttajan suudelmasta.
Tosissaan Harry oli kuitenkin iloinen tietäessään, ettei hänen enää ikinä tarvitsisi astua jalallakaan Likusteritielle. Ei enää pientä huonetta ja pahaa ruokaa, tyhjästä saatuja korvapuusteja tai joka aamuista huutamista. Siriuksella ei ehkä ollut rahaa, tai tarkemmin ottaen kotiakaan, mutta kummisetänä hän lupasi hyvittää kaiken tuhatkertaisesti kunhan saisi itsensä tolpilleen.
”Kalmanhanaukio ei ole erityisen kotoisa, mutta eiköhän se meille miehille käy, vai mitä?” Sirius tietysti oli sanonut ja Harry uskoi. Mikä heillä miehillä oli ollessa, pidetään vain verhot huutavan taulun päällä ja pistetään kotitonttu siivoamaan pölyjä. Eletään poikamiestenelämää, koko kesä!
Sirius lupasi näyttää miltä velhojen kesäkarnevaalit näyttäisivät, tai huispauksen alkukarsinnat. Piti käydä katsomassa Viistokujan kesäkahviloita ja pistää vanhat pölyiset huoneet kunnon miehisen näköisiksi maalaamalla joka paikka punakultaiseksi. Vanhan Luihuisen tuvan taulun päälle taiotaan tökerö leijona ja nauretaan.
Mutta aina meneminen lykkääntyi seuraavaan päivään. Joskus Siriuksella oli paha olo, eikä häntä huvittanutkaan lähteä minnekään. Kovasti hän kyllä pyyteli anteeksi ja Harry aina siihen, ettei sille voi mitään jos on kipeä. Vaikka eipä Siriusta oikeasti vaivannut sanoista huolimatta flunssa, eikä Harry ollut niin tyhmä että olisi kuvitellut aamuisen oksentelun siitä johtuvan. Eiköhän sillä ollut enemmänkin tekemistä juodun kaljan kanssa kuin muulla. Niin nöyryyttävää vielä neljäätoistakaan täyttämättömälle pojalle joutua palauttamaan jästikauppaan kummisetänsä tyhjiä pulloja viikonlopun jälkeen, kun mies itse ei jaksanut nousta sängystä. Miten noloa oli vierailla parantajanliikkeessä ostamatta jo kolmatta kertaa viikossa päänsärkyyn lievikettä.
Mutta ei Harry oikein osannut olla vihainen, kun eihän se nyt Siriuksen vika ollut jos hän oli katkera ja vihainen. Monta kertaa Sirius oli itkenyt iltamyöhällä miten kauheaa hänen oli ollut Azkabanissa ja miten koiranakin se painostava ilma oli tehnyt hänestä seinähullun. Parhaimman mukaan Harry yritti lohduttaa, mutta humalassa ollessaan Sirius ei kuunnellut puhetta, tai jos kuuntelikin, niin pian hän unohti ja aloitti saman itkuvirren alusta. Joskus Harryllä tietysti ratkesi hermo ja hän huusi täyttä kurkkua miten hän tulee hulluksi kun niskaan kaadetaan koko ajan paskaa eikä lupauksia pidetä. Ärsyttäähän se kun illalla ei saa nukutuksi kun kummisetä itkee ja puhuu piruilleen pitkin yötä, tullen sitten huoneeseen viimein kun on saanut unenpäästä kiinni vain kertoakseen kuin Harry on parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut.
Aina kyllä Sirius surkutteli ja pyysi anteeksi huonouttaan selvinpäin ollessaan.
”Kun en minä ole olenkaan täydellinen, etkä tietysti ansaitse tällaista kummisetää”, Sirius inisi usein kun Harry laittoi ruokaa, jotka hän oli itse käynyt ostamassa itselleen, tai pestessä pyykkiä, kun mitään ei ollut enää puhtaana, tai vaihtaessa lakanoita, kun ne jo haisivat, tai ruokkimassa Hiinokkaa, joka oli laihtunut. Yleensä Harry ei kehdannut vastata mitään, kun häntä kävi sääliksi.
”Tottakai rakastan sinua Harry, mutta kun olen tällainen huono.”
Jotenkin Harry kyllä tiesi ettei tällaiseen surkutteluun olisi saanut vastata päätä taputtamalla ja uskottelemalla ettei sillä ollut väliä, kun tottakai sillä oli väliä. Ei sitä voinut pyyhkiä pois, ettei joka päivä välttämättä saanut ruokaa jos ei itse asiasta huolehtinut. Eikä sitä saanut antaa anteeksi jos omassa kypsymättömässä teinimetakassaan saakin nyrkistä silmään, eikä asiallisia rajoja ja rakkautta. Ihan hyvin Harry tiesi anteeksiannollaan ripittävän Siriuksen taas puhtaaksi, eikä mikään muuttunut lupauksista huolimatta.
Joskus Harry karkasikin joksikin aikaa, itki jossain piilossa, mutta tuli takaisin, kun kyllähän silti rakasti Siriusta, joka oli hänelle valonpilkahdus kuitenkin alusta lähtien synkässä elämässä. Sirius oli vain sairas. Ei kai siitä saa kokonaan ihmistä syyttää? Ei sairauksille mitään mahda. Mutta miksei Sirius silti halunnut parantua, vaikka Harrylla alkoi olla niin paha olo, ettei hän pystynyt nukkumaan?
”Olen minä yrittänyt, mutta tajuatko sinä miten rankkaa tämä on kun pitää pitää huolta tuommoisesta teinistäkin kun on omiakin ongelmia? Sinäkään se et tee mitään muuta kuin murjotat huoneessasi kuin joku prinsessa, voisit vähän auttaa tämän huushollinkin pyörittämisessä, melkein aikuinen ihminen. Passatako aikuista pitäisi?”
Siinä mielessä Harry oli kyllä fiksu, että hän kyllä tiesi ihan vuorenvarmasti, ettei se ollut hänen vikansa jos Sirius olikin kännipäissään kusipää. Mutta kyllä se silti nakersi kun sitä jäydettiin hänen mieleensä aina kun vain Siriuksella oli paha mieli ja tarve vierittää syytä jonkun muun niskoille.
Ei varmaan Siriuskaan tiennyt miten pahalta nimenomaan tuntui kun kutsutaan alaikäistä aikuiseksi, kun se nyt nimenomaan ei ole totta.
Vaikka sitä tiesi ihan hyvin, että kummisedällä se ongelma oli, niin pian siitä omassa päässä muodostui ihan Harrynkin ongelma. Se näkyi sitten ihan Tylypahkassakin kun koulu alkoi. Mutta tietenkään Harry ei kertonut kenellekään miten huonosti hän voi, koska eikö toisenlainen elämä ollutkin sitä mitä hän oli halunnutkin? Eikö olisi itsekästä alkaa heti julistaa miten kaikki ei ollutkaan kuin kiiltokuvassa.
Sitä paitsi, tuskin Ron olisi ymmärtänyt jos Harry olisi kertonut kuinka pahaksi hänen ja Siriuksen välillä oli mennyt. Hermione taas olisi ymmärtänyt ihan väärin ja kertonut opettajille tai Dumbledorelle tai mille lie viranomaisille, jotka eivät tajuaisi mistään mitään, vaan luulisivat Harryn kärsivän, vaikka Sirius oli oikeasti Harrylle niin tuikitärkeä. Jos jostain syystä Harryn tie joutuisi takaisin Likusteritielle, niin siihen hän tiesi kyllä kuolevansa, kun se ei ollut mikään vaihtoehto.
Vaan ei se tämäkään ollut enää mitään elämää, vaan pelonsekaista odottamista. Kun pitää hymyillä ja olla hauska, menestyä koulussa ja olla kunnollinen kun ei meinaa millään pysyä itse kasassa. Joululomalla Siriuksen kanssa tuli niin pahasti riitaa.
”Tapa itsesi, niin olisi kaikilla helpompaa!”
Aika kovasti sanottu, eikä edes tarkoituksella. Kyllä aikuinen, täysin oppinut velho ja animaagi itsensä hengiltä saa, eikä epäonnistu. Siksi kyseessä oli täysin säälittävä sairaan ihmisen säälinkerjääminen. Nyt riitti niitä päähän taputtajia ja Harrya kuvotti ja oksetti ja ahdisti. Miten voisi ikinä sanoa sille kuvatukselle rakastavansa, jos sitä rakkautta voi vain käyttää noin julmalla tavalla kiristykseen? Miten Sirius saattoi tehdä jotain noin sydämetöntä, vaikka sanoikin välittävänsä?
Ja kaiken tämän jälkeenkin Harry rakasti Siriusta ja antoi anteeksi.
”Voi, Harry, anteeksi, kyllähän minä sinua rakastan.”
Aikamoista sanahelinää. Kamalinta oli tietää, että vaikka nuo sanat olisivatkin olleet totta, varmaan ne olivatkin, niin edes rakkaudesta ei ollut enää vetämään vertoja sille itsekkyydelle minkä masennus ja alkoholismi oli Siriukseen kasvattanut. Alkoi olla jo Harryllekin vaikea välittää piirun vertaakaan.
Onko se sitten ajan kysymys kun se rakkauskin kuolee eikä jää jäljelle enää mitään mistä pitää kiinni? Vai olisiko sittenkin umpikujasta ulospääsyä? Tässä vaiheessa Harry ei enää tiennyt pitääkö suojamuurejaan pystyssä vai kaatako korttitalonsa itse, kun joka vaihtoehto oli ihan yhtä kivulias. Kun tulisi nyt joku ja näyttäisi miten päästä ylös, mutta kun kukaan ei välitä, eikä kukaan näe!
Viidennen vuoden lopussa tuli kuitenkin Harryn seinä vastaan. Niin kova törmäys ettei siitä enää selvinnyt hymyilemällä. Hermionelle oli ihan turha väittää että liemientunnille oli pakko mennä, ihan kädestä pitäen hän talutti sairaalasiipeen ja käski olla siellä.
”Hei Harry. Tarvitsetko nenäliinan? Ota pari ja kerro mikä vaivaa”, matami Pomfrey oli ystävällisesti sanonut ja saattanut pois muiden silmien alta. Harry oli vielä kovasti inttänyt että kyseessä oli pelkkä erehdys. Matamipa kuitenkin tiesi, etteivät kaikki murtumat ole luissa, eikä mustelmat lihassa.
Matami laittoi Siriukselle tarkat rajat ja ilmoitti miten käy jos niitä ei noudateta. Hän oli kuitenkin reilu tapaus, että antoi Siriukselle mahdollisuuden nousta alhostaan tarjoten kättä, eikä ollenkaan siksi että Harry olisi sitä häneltä jotenkin anonut, vaan ihan omaa viisauttaan.
Vielä tosin ei voi sanoa ovatko Harryn ja Siriuksen asiat todella alkaneet parantua, vai onko kyseessä vain väliaikainen tyyni. Enää Harrysta ei kuitenkaan tuntunut aivan toivottomalta ja siinä olisi joka tapauksessa ihan hyvä alku.
FIN
