Nimi: Ikävä
Beta: Laolei, kiitos<3
Kirjoittaja: Upsila
Genre: drama, angst ja huomaamatonta romantiikkaa
Paritukset: Minerva/Tom (Riddle)
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
A/N: Mmh, teki mieli kirjoittaa kirjeaiheinen ficci tällä parituksella, joten tälläinen syntyi sitten lopulta. Tämä menee Vuodenaika-haasteeseen (Syksy).
5.10.2017
Tom,
minä ikävöin sinua. Tiedän, että tämän kirjeen alku kuulostaa todella säälittävältä, mutta minä en voi lakata ajattelemasta sinua. En lakannut ajattelemasta silloinkaan kun sinä sulauduit varjoihin ja riistit viattomien henget, en pystynyt koskaan sulkemaan kasvojasi sydämestäni. Sinä olit ollut aina erityinen ihminen.
Tänään satoi, tiesitkö sen? Taivas itki, ruohomeressä oli pieniä lammikoita, syysmyrskyn jälkeinen tuuli vinkui peltikattoa vasten ja tiet värjäytyivät mustavalkoisiksi syksyistä taivasta vasten. Kai muistat syksyn ja lokakuun? Kun raju tuulenpuuskahdus riepotteli puiden kullankeltaisia lehtiä kolostaan, kun lintuparvet levittivät siipiään muuttomatkalleen ja kun muta tarttui kengänpohjiin ja sotki kaavun helmoja pyörteisiinsä.
Minä heräsin aamuyöllä omaan huutooni, joka kaikui hämyisen varjon selkärankaa pitkin ja pelkäsin katsoa kuvajaistani peilin säröilevästä pinnasta; ehkä minä pelkäsin näkeväni sinun savunharmaat silmäsi sieltä. En halunnut itkeä, vaikka sinä aiheutitkin riipivän kylmyyden ympärille ja täytit sydämeni katkeranmustilla sanoillasi. Toisinaan minä haluisin palata aikaan jolloin hiukseni hohkaisivat yönmustaa ja katseemme kohtasivat ensimmäistä kertaa, kun lajitteluhattu pisti sinut välittömästi luihuiseen. Estää sinua, suudella ja anella palamaan takaisin.
Minusta tuntui, että olen liian vanha ja arvoton maailmalle. Täytin eilen vuoden lisää, vaikka tahtoisin vain istua rauhassa hilseilevän terassin kiikkutuolilla ja siemailla teetä liian suuresta teekupista. Kiltalaiset olivat kuitenkin varsin hyväsydämisiä ihmisiä, kun leipoivat minulle vinohkon täytekakun ja hurrasivat korviasärkevästi kuorossa taloni eteisessä. Tiedätkö, olisin tahtonut, että sinä olisit seisonut heidän joukossaan ja hymyilemässä minulle. Keskellä oli kuitenkin tyhjä aukko ja minä luovuin toivosta, että et olisi oikeasti kuollutkaan. Kyllä minä sinusta välitän yhä, mutta me valitsimme vain erilaiset polut, jotka kiskaisivat meidät irti toisistaan.
Sinä kuitenkin unohdit minut, kun hamusit seitinohuilla käsilläsi taikamaailman valtaa kannattajiesi kanssa. Minä en unohtanut, sinä unohdit.
Muistatko kun ensimmäistä kertaa kohtasimme kasvokkain Dervissi & Paukku - Tylyahon velhotarvikeliikkeessä? Sinä hymyilit viileän kohteliaasti, esittelit pyynnöstäni kärmeskielen taitojasi ja puhuimme toisillemme kuin vanhat tuttavuukset; meillä oli niin paljon yhteistä. Rakastimme kirjojen pölyisiä sivuja, kirjaston hiljaista sikermää ja läksyjen valtavaa vuorta. Sinä olit kuin kauan kadotettu henkilö, joka kuunteli puhumatta väliin ja veti ihmisiä puoleensa salaperäisillä mytologialla ja ratkaisemattomilla arvoituksilla.
Tom, kun sinä suutelit minua ensimmäistä kertaa, olin seitsemännessä taivaassa. Suudelmasi oli viileä ja kevyt; et kysynyt lupaa vaan kurottauduit vain suutelemaan huuliani Kielletyn metsän reunalla; sormesi sivelivät kylmettynyttä ihoani ja silmäsi tuikkivat yön haalistunutta kangasta vasten. Poltit merkkisi huuleeni ja näin silmissäsi lupauksen jäädä viereeni.
Sitten sinä lähdit, muutit itsesi pirulaiseksi ja katosit salaperäisesti murhattuasi pikkuisen Harryn vanhemmat. Minä olin katkeran vihainen ja musertunut sinun takiasi ja vannoin hukuttavani itseni Tylypahkan oppitunneihin - en halunnut suoda ajatuksia sinulle yhtään. Olit hullu ja pirun muovaama, en nähnyt sinussa enää tuntemani Tomia.
Liityin lopulta kiltaan taistellakseni hyvän puolella. Sinä et ollut enää tuntemani Tom, joten minulla ei ollut mitään menetettävää. Niin minä ainakin luulin, mutta taisin katua aavistuksen jälkeen päin, että en pysynyt rinnallasi loppuun asti.
Ehkä kun minäkin pääsen pian haudan lepoon, toivon, että näemme pian ja annat minulle anteeksi virheeni. Kuolemakaan ei estä meitä rakastamasta toisiamme ja syksyn väriloisto voi viimein hymyillä huulillamme (kyllä, muistan, että syksy oli lempivuodenaikasi). Ehkä voisimme kävellä puistossa lokakuun sumussa, katsoa ikkunan takaa sadepisaroiden kaltevaa ropinaa ja ihailla syksyn värjäämiä lehtiä kellumassa jääkylmän järven pinnalla. Vain me, yhdessä paratiisissamme eikä kukaan muu.
Minä ikävöin sinua, Tom. Niin, vieläkin kaiken tämän jälkeen.
Ehkä näemme pian,
Minervasi.