Ikäraja: S
Genre: angst, ööää ei kai muuta
Summary: Minä olisin tuon nuotion palettua, muututtua hiillokseksi ja sammuttua vihdoin vapaa. Vastuuvapaus: Row-täti omistaa, minä leikin.
A/N: En oikein itsekään tiedä mistä tämä tuli, luultavasti jonain yön tuntina aloin pohtia mitä Padmalle tapahtui sodan jälkeen ja tällaista siitä syntyi.
Osallistuu Tupa-haasteeseen. Ai niin ja omistettu
Cealle, suloisuus!
Roikotin jalkoja alas katonreunalta ja katselin, kuinka muistojeni nuotio paloi hiljalleen loimuten savupiipun päällä. En mennyt lähemmäs, sillä en halunnut unohdussavun tarttuvan ja hyvänolontunteen ja toivon poistuvan kehostani. En enää ikinä. Minä olisin tuon nuotion palettua, muututtua hiillokseksi ja sammuttua vihdoin vapaa. Ja aioin olla paikalla todistamassa menneisyyden ikuisuushäviötä, kun tuhkista ei enää nousisikaan feenikslintua eikä kukaan tai mikään enää kahlehtisi minua kivuliaasti tähän maahan.
En enää kyennyt katsomaan loimuavia liekkejä, sillä näin niissä tanssivat menneisyyteni varjot ja saatoin kuulla haamujeni kirkuvan nimeäni tuuleen. ”Padma! Padma!” ne huusivat ja itku tärisytti taivaanrantaa. Muista puhuttiin sotasankareina, mutta oikeat taistelijat upotettiin todellisuuden kylmään mereen ja pakotettiin katsomaan menetyksiä suoraa silmiin. Toiset antoivat siinä kohtaa periksi itsekin, mutta ne, jotka eivät kyenneet, saivat urheudenmitalin sijaan terapeutin käyntikortin ja vakiovuoteen pyhässä Mungossa. Potteria kyllä juhlittiin aamunkoittoon ja sen yli, mutta toisia rohkeita rohkelikkoja ei muisteltu edes graniittikiven vertaa.
Ja sen kaiken minä tahdoin unohtaa. Tuskan, kivun ja kaiken mikä muistutti kodista, Tylypahkasta ja siitä ah-niin-sankarista Potterista, joka tuhosi elämäni, hänhän tämän sai kuitenkin loppupeleissä aikaan. Kaiken senkin, mikä muistutti minua
Parvatista, minä halusin unohtaa.
”Parv, annathan minulle anteeksi, missä kaukana oletkaan?” kuiskasin tuuleen.
Se joko vei viestini perille tai ei, mutta siinä pelissä minulla oli sentään viidenkymmenen prosentin voitonmahdollisuus. Todellisuus oli toista luokkaa eikä mitään takeita ollut. Jos siis tahdoin olla onnellinen, minun oli oltava sitä niin hyvin kuin taisin eikä jäätävä paikoilleni junnaamaan. Toiset liikkuivat jo, mutta heille sopi muistaa ja muistella. Siihenkin oli syy: he olivat menettäneet paljon mutteivät kaikkea, toiset eivät ehkä mitään. Mutta kun minulla ei ollut mitään muuta kuin haamuja, oli sisäiset luutakomerot siivottava ja todisteet poltettava menneisyysnuotiolla. Sitten minä olisin vapaa ja eteeni aukeaisi mahdollisuuksienvärinen tulevaisuustaivas. Ja kuka tietää, ehkä jonakin päivänä oppisin lentämään.
