Ficin nimi: Onnellista loppua ei ole olemassakaan
Kirjoittaja: Annoy, eli minä
Beta: Fell, suuret kiitokset hänelle.
Ikäraja: S
Genre: hurt/comfort, hiukan angst
Pairing: Edward/Bella
Fandom: Twilight
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille, ja teksti minulle.
Summary: Bella ei rakastakaan Edwardia enää.
A/N: Ei ihan parhaita tekstejä, mutta on tää nyt ihan ok. Toivottavasti tykkäätte : )
Onnellista loppua ei ole olemassakaan
Bella PoV.
Mieltäni vaivasi eräs asia. Asia, joka oli häirinnyt minua jo kauan, vaikka olinkin yrittänyt vaientaa sen olemattomiin. Mutta nyt oli aika paljastaa se, sillä olin salannut sen liian kauan. Minun täytyi kertoa totuus Edwardille. Olin valehdellut hänelle jo kuukausia, ja en voinut jatkaa tätä, en enää. Syyllisyys oli kasvanut liian vahvaksi. Hän ansaitsi kuulla totuuden. Vaikka se satuttaisikin.
Ja se satuttaisi häntä, sen tiesin varmasti. Se murtaisi hänet, särkisi hänen sydämensä. Satuttaisi se myös minuakin, mutta ei niin paljon. Sillä minähän se olen joka aiheutti tämän koko sotkun. Minä, minä, minä. Koko juttu oli minun vikani. Yksin minun.
Olin yrittänyt niin kovasti korjata asian, mutta olin epäonnistunut surkeasti. Olin koittanut joka ikistä keinoa minkä keksin, mutta mikään ei ollut auttanut. Ja koko ajan olin tiennyt sisimmässäni että mikään ei auttaisi enää, vaikka en ollut suostunut myöntämään sitä itselleni. Enkä oikein vieläkään myöntänyt sitä kunnolla. Halusin niin kovasti uskoa minun ja Edwardin onnelliseen loppuun. Aikaisemmin kaikki oli ollut niin täydellistä. Edward oli rakastanut minua, ja minä häntä, ja olisimme kuolleet toistemme puolesta milloin tahansa. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi, ja aluksi näyttikin että saisin onnellisen loppuni Edwardin kanssa. Mutta ei elämä ikinä mene niin, vaikka kuinka yrittäisikin.
En rakastanut Edwardia enää. En pariin kuukauteen. Jokin oli saanut tunteeni muuttumaan. Ennen olin seurannut häntä sokeasti kuin lammas, mutta kun muutuin vampyyriksi, kaikki muuttui. Alkuviehätyksen jälkeen huomasin, että en enää tarvinnut häntä niin paljoa kuin ennen. Hän alkoi ärsyttää minua enemmän. Suudelmat alkoivat tuntua kiusallisilta, ja yritin välttää niitä niin paljon kuin oli mahdollista ilman että kenenkään epäilykset heräisivät. Jasper kyllä taisi huomata, että tunteeni olivat muuttuneet, mutta hän ei puhunut siitä eikä näköjään ajatellutkaan sitä, sillä Edward ei huomannut. Siitä olin hänelle kiitollinen.
Ja pian tajusin, että olin koko ajan rakastanut vain haavekuvaa. Olin uskotellut itselleni että Edward olisi se oikea, sillä tokihan hän oli komea, huomaavainen, ja vieläpä jotain mitä kukaan normaali poika ei ollut; vampyyri. Mutta en rakastanut häntä itseään, ja tajusin sen liian myöhään. Niin, olin maalannut oman haavekuvani ja luullut että se oli totta. Mutta oikea totuus tulee kuitenkin vastaan, ennemmin tai myöhemmin.
Jonkin aikaa toivoin että se oli vain ohimenevä vaihe, että oppisin taas rakastamaan Edwardia jos yrittäisin, ja sitten kaikki olisi kuin ennenkin. Ja me saisimme onnellisen loppumme.
Kuinka typerä olinkaan kun luulin niin.
Monena päivänä päätin että tämä on se päivä, tänään kerron totuuden Edwardille. Mutta aina jänistin. Kai minä edelleen toivoin, että asiat korjaantuisivat. Sitten eräänä päivänä, minä todellakin päätin, että nyt minä teen sen, nyt minä kerron totuuden. Se oli aivan tavallinen päivä Cullenien perheessä. Tai no, melkein. Alice liihotteli ympäriinsä ja järjesteli jokaisen pikkuesineen parempaan asentoon. Carlisle istui nojatuolissaan ja luki jotain lääketieteestä kertovaa paksua kirjaa. Esme piirteli jotain paperille, luultavasti uusia sisustussuunnitelmia. Emmett ja Rosalie olivat jossain, ja en edes halunnut tietää mitä he tekivät. Edward soitteli hiljaa pianoa. Jasper vain istui ja katseli huoneessa olijoita. Mutta minä en ollut kuten normaalisti. Sillä olin hermostunut ja peloissani. Tiesin että tämä se on, vihdoin minä kerron totuuden.
Edward? Meidän pitää puhua. Se on tärkeää. Mennään metsään, en halua että muut kuulevat, ajattelin. Edward nyökkäsi ja nousin tuolistani.
"Minä ja Edward käymme metsästämässä, tulemme kohta takaisin", sanoin muille. Kukaan ei edes huomioinut että me olimme menossa, paitsi Jasper. Hän nosti katseensa käsistään ja katsoi suoraan minuun. Minuun iski kauhea tunne, sillä tiesin, että hän tuntisi kaiken mitä minäkin. Hän katsoi minua uudelleen, tällä kertaa surullisella ja hiukan säälivällä ilmeellä. Hän tiesi, että se tapahtuu nyt.
Annoin hänelle varoittavan katseen, sillä hänen pitäisi pitää ajatuksensa kurissa. Minä kertoisin kaiken itse. Jasper nyökkäsi, ja vilkaisi samalla Edwardia, joka oli jo ovella. Jasperilla oli kasvoillaan surullinen ilme. Yritin olla välittämättä siitä, ja juoksin suoraan metsään. Edward seurasi minua.
Juoksin niin kauas, että kukaan ei pystyisi kuulemaan meitä. Paikka oli pieni niitty, jonka läpi kulki kirkas metsäpuro. Sydäntäni vihlaisi. Paikka muistutti hiukan meidän niittyämme. Kaikki ne ihanat muistot olisivat pian mennyttä.
"Mistä sinä halusit puhua, Bella?" Edward kysyi. Hänellä oli huolestunut ilme. "Onko jokin vialla?"
"O-on", änkytin ja yritin kerätä rohkeutta. "On eräs asia joka sinun pitäisi tietää."
"Mikä se on, kulta?" Edward kysyi.
"Edward, minusta meidän ei pitäisi olla enää yh-yhdessä", sain juuri ja juuri henkäistyä.
Hänen ilmeensä muuttui, se oli sekoitus sokkia, epäuskoa ja järkytystä. Hetken aikaa hän tuijotti minua, saamatta sanakaan suustaan. Sitten ymmärrys iski häneen. Hänen silmänsä suurenivat ja hän aukoi suutaan ja haukkoi henkeään vaikkei sitä tarvinnutkaan. Katsoin häntä hiljaa ja toivoin että hän sanoisi jotain. Mutta hän vain tuijotti minua ja näytti siltä että voisi pyörtyä jos pystyisi. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän vajosi polvilleen maahan.
"Edward!" huudahdin ja syöksyin hänen luokseen.
"Tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta..." hän toisteli ja hänen silmänsä näyttivät tyhjiltä, ikään kuin hän ei olisi enää tässä maailmassa.
"Edward!"
"Tämä ei ole totta, tämä ei ole totta-"
"Edward! Mikä sinulla on?"
"TÄMÄ EI OLE TOTTA!"
Aloin mennä paniikkiin, sillä Edward näytti menneen aivan sekaisin. Kyykistyin hänen viereensä ja tartuin hänen käsivarsistaan ja ravistelin häntä. Hän ei reagoinut siihen mitenkään. Lopulta läpsäytin häntä, vaikka en olisi halunnut, mutta minun oli pakko. Se tepsi.
"Tämä ei ole totta", hän kuiskasi kerran ja sitten lyyhistyi kokonaan maahan ja piilotti kasvonsa käsiin.
"Edward, olen niin pahoillani. En todellakaan halunnut että tässä kävisi näin. Usko minua. Ja tiedän että tämä ottaa koville. Jos jotain olisi vielä tehtävissä, tekisin sen, mutta kun ei ole. Tämä vain ei toimi enää."
"Miksi?" hän kuiskasi käsiensä lomasta.
"Tunteeni sinua kohtaan ovat muuttuneet. En vain rakasta sinua enää, vaikka mitä sanoisinkin", sanoin hänelle, vaikka minua inhottikin olla niin tyly. Mutta olin niin itsekäs että tein tämän helpommaksi itselleni, vaikka minun olisi pitänyt ajatella Edwardia enemmän.
"Bella, älä. Minä rakastan sinua. En voi elää ilman sinua", Edward aneli.
"Minä tiedän että sinä rakastat minua, ja vaikket välttämättä uskokaan, se merkitsee minulle todella paljon", sanoin lempeästi. "Mutta vaikka kuinka tahtoisinkin, en voi vastata tunteisiisi. En enää."
Nousin seisomaan ja se aiheutti välittömän reaktion Edwardissa. Hän ponkaisi pystyyn ja tarttui käsiini. Ravistelin käteni irti ja käännyin lähteäkseni. Mutta sitten käännyinkin takaisin.
"Anna anteeksi, Edward. Minä todella yritin, yritin niin kovasti", sanoin. Jos olisin voinut itkeä, olisin jo kyynelehtinyt. Sillä vaikka en häntä enää rakastanutkaan, hänelle tulisi aina olemaan iso paikka sydämessäni. Hän oli silti todella tärkeä minulle, kaiken sen jälkeen mitä olimme kokeneet yhdessä.
Sitten käännyin ja lähdin kävelemään pois. Olisin voinut kadota sekunnissa, mutta jostain syystä en halunnut. Takanani Edward lyyhistyi uudelleen maahan ja alkoi nyyhkyttää. Purin huultani. Olisin niin kovasti halunnut palata hänen luokseen, lohduttaa häntä, kertoa että kaikki tulisi olemaan kunnossa. Mutta pakotin itseni lähtemään.
Puhelimeni soi. Alice. Katkaisin puhelun saman tien. En kestänyt puhua kenenkään kanssa, en nyt. Ja tiesin, että minun pitäisi katkaista kaikki siteeni Culleneihin, vaikka se tulisikin olemaan erittäin tuskallista.
Niityn reunassa käännyin katsomaan Edwardia viimeisen kerran. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet siinä kunnossa. Hän oli polvillaan maassa, kädet kasvoillaan ja nyyhkytti kuivaa itkua.
"Hyvästi, Edward. Toivottavasti annat minulle jonain päivänä anteeksi. Olen niin pahoillani. Kaikesta mitä olen aiheuttanut sinulle. Sinä tulet aina olemaan todella tärkeä minulle. En unohda sinua koskaan. Olet aina sydämessäni. Aina. Vaikka mitä tapahtuisi", kuiskasin hiljaa. En tiedä kuuliko hän, mutta sillä ei ollut väliä. Tärkeintä oli että itse tiesin sanoneeni ne sanat.
Sitten, yhdessä hujauksessa, olin poissa. Poissa Cullenien luota, poissa siitä täydellisestä elämästä josta olin aina haaveillut. Poissa Edwardin luota. Vain jonkin aikaa sitten elämäni oli ollut kuin satua. Ja sitten, vain pienen hetken jälkeen, kaikki olikin poissa. Kadonnut ikiajoiksi.
Elämä on julma. Ensiksi se antaa kaiken mitä olet ikinä halunnutkaan, ja sitten se ottaakin kaiken pois. Se leikittelee kanssasi, saa sinut tuntemaan itsesi heikoksi ja kykenemättömäksi tekemään mitään. Yhtenä hetkenä luulet tietäväsi mitä se tuo tullessaan, ja toisena kaikki onkin särkynyt. Jäljelle ei jää mitään.
En saanutkaan täydellistä elämääni. En satumaailmaani, en kaunista linnaani, en täydellistä perhettäni, en komeaa prinssiäni. Vaikka olin ollut niin varma että saisin kaiken sen. Mutta tässä sitä nähdään miten julma elämä on.
Onnellista loppua ei ole olemassakaan. Ehkä saduissa, mutta ei oikeassa elämässä. Ei ikinä.
