Nimi: Yötunteina
Kirjoittaja: Sädekehä
Ikäraja: k-11
Genre: Fluffy, romance, myös angst
Paritus: Ginny/Fleur
Vastuunvapautus: Hahmot kuuluu Rowlingille.
A/N: Jeij! Eka femmeni! Kiitos tästä kuuluu Kiirunalle, joka kommentoidessaan yhtä ficciäni sai haastettua minut tietämättään. (: Joo. En osaa itse sanoa tästä oikeastaan mitään. Paitsi, että olen aika lailla tyytyväinen, millainen tästä tulikaan, vaikka tämä ehkä onkin hieman.. kummallinen. Ja klisee ja nopeatempoinen ja muutenkin aika.. outo, mutta samalla tavanomainen. ää. : D No, kertokaa te, mitä pidätte! Kommentteja siis pyydän! (:
(Ja siltä varalta, että joku alkaa hämmästelemään, onko "yötunteina" edes sana, niinei se varmaan olekaan - paitsi nyt!)
Ja osallistuupa tämä sataseenkin.
--
Yötunteina
Silkkiset hiukset liukuvat veden lailla pitkin selkää. Valuvat alas loivaa kaarta, koskettavat hellästi olkapäitä, käsivarren vaaleaa ihoa. Muutama hunajainen suortuva tipahtaa silmille, koskettaa nauravia huulia, peittää suloisen hymykuopan.
Ja minä hukun rakkauteeni, ihastukseeni ja suruuni. Kylmä lasi painautuu kämmeneeni, leukaani, huuliini, otsaani. En osaa vain katsella, mutta kuinka voisinkaan koskettaa? Kävellä luoksesi, antaa huulieni hyväillä selkäsi jokaista nikamaa? Painaa suukkoja lantiosi tuntumaan, rinnoille ja kaulalle? Voisinko?
”Ginny!”
Yhtäkkiä on vain hiljaisuus. Punatut huulesi liikkuvat kiivaasti, hymyilet ja naurat puheesi säestyksellä. Kädet tanssivat ilmassa, sinä pyörähdät ympäri ja pyydät minua katsomaan. Ja minä haluaisin laskea katseeni, palavasti, epätoivoisesti. Mutta kuinka minä voisinkaan?
”Eikö mekko olekin varsin ’urmaava?”
Sydämeni tuntuu raskaalta, nielen joka ikisen kehun, palavan sanan. Nyökkään ja hymyilen. Olet todella kaunis, Fleur. Todella kaunis. Upea. Seksikäs.
”Se on todella hurmaava, Fleur.”
Illat ovat kylmiä ja yksinäisiä. Ikkunalauta on kova, mutta miten se nyt olisikaan pehmeäksi muuttunut. Kuulen askeleesi portaikossa, kevyet, ilmavat. Et tule huoneeseeni, jatkat matkaasi hiljaisessa talossa. Aistin kehosi lämmön, pehmeyden ja sulokkuuden. Painan silmäni kiinni ja kuvittelen sinut siihen. Nauramaan, hymyilemään, syleilemään minua.
”Menemmekö tänään jonnekin, Ginny-sisko?”
Sanat repivät jokaista soluani, polttavat rintaani, tukahduttavat. Pakottaudun hymyilemään, kohtaamaan pitkät ripsesi, viettelevät silmäsi ja ikuisen hymysi. Kuinka saatatkaan olla noin lähellä? Vain muutaman sentin päässä? Tunnen vienon hengityksesi kasvoillani, huulillani, kaulallani. Pystyn laskemaan jokaisen mustaksi maalatun ripsen, jokaisen puuterin sivalluksen täydelliseltä iholtasi, pystyn..
”Jos vain.. jäisimme.. tänne.”
Sanoja sanojen perään, yhtä turhia kaikki. Hämmennys tuskin syttyy kasvoillesi, kun kumarrun lähemmäs. Annan huulieni maistella kahvinmakuisia huuliasi, tunnustella niiden pehmeyttä, niiden punaisuutta. Puristan silmäni kiinni ja odotan hetkeä, jolloin työnnät minut pois läheisyytesi lämmöstä, läimäiset minua ja haukot henkeäsi. Torut minua vihaisena, kauniin soljuvalla äänelläsi, enkä halua sinun lopettavan. Katselen vain, kuinka huulesi liikkuvat, silmäsi palavat, ja kuinka sinä huomaat minut ensimmäistä kertaa koko elämäsi aikana. Aivan eri tavalla kuin ennen.
Hiljaisuus. Kukaan ei tartu, kukaan ei pyristele. On vain suudelma, ikuisuus ja lempeys. Vetäydyin hieman, vain sentin, ehkä kaksi. Olet edelleen siinä. Silmät kiinni, huulipunaa enää suupielissä. Hengitys on kiivasta, yllättynyttä ja pehmeää. Kätesi tärisevät, huulesi kaartuvat.
”Olen pahoillani.”
En ole pahoillani, en yhtään. Kohotat katseesi minuun, näen meren aallot ja tyynen taivaanrannan. Nauramme, yhteen ääneen, hiljaa toisiimme kietoutuen. Lämmin vartalosi painautuu minua vasten, tunnen jokaisen kaaren, jokaisen täydellisen muodon.
”Älä ole, Ginny. En minäkään ole.”
Joka aamu alkaa suudelmalla, poskelle, kädelle, kaulalle, ei ikinäkään huulille. Hämärät illat muuttuvat pehmeiksi, lämpimiksi ja suudelmientäytteisiksi. Yöt eivät ole enää kylmiä, tyhjiä ja yksinäisiä. Sinä täytät tyhjiöt kuiskauksilla, suudelmilla ja hellillä kosketuksilla. Kiiruhdat omaan vuoteeseesi vasta aamun valjettua, hiukset selkään liimautuneina, posket punaisina ja viekas hymy huulillasi. Ihastelen tanssiasi, odotan lukon kolahdusta. Hykertelen, nauran ja iloitsen.
”Sinä olet kaunis, Ginny.”
Suukotat niskaani, hymyilen. Sipaisu poskellani, kaulallani, hiuksissani. Vilkutat minulle, annat minun katsella sinua vielä hetken oven suussa. Aurinko kultaa poskipääsi, huulesi ja kimaltaa hiuksissasi kultapölynä. Painat vielä siron suukon sormenpäihisi, puhallat sen minulle. Olen nappaavinani sen kiinni katsellen, kuinka juokset nauraen ulos valoon.
”Minä rakastan sinua.”
Ja niinä kauniina yöntunteina minä unohdan, ettet sinä ikinä tule olemaan minun.
--