Title: Kaikella on tarkoitus
Author: Sleepless
Pairing: Sirius/Remus
Genre: Angst, romance, one-shot
Rating: K-11
A/N: Ficci sijoittuu aikaan, kun Sirius ja Remus olivat nuoria ja jäseninä Feeniksin killassa.
Kalmanhanaukio on tässä Killan päämajana, vaikka kirjoissa niin ei ollutkaan, toivottavasti ei pahasti häiritse. Kommentit enemmän kuin toivottuja ^^
**
Pimeältä Lontoon kadulta kuului kaksi vaimeaa poksahdusta. Puut havisivat tuulessa ja hetken näytti siltä, kuin miehet olisivat ilmestyneet kadulle tyhjästä. Harvat ohikulkijat pudistelivat päätään ja kävelivät rivakasti ohitse, ties keitä tähän aikaan illasta saattoi olla liikkeellä. He eivät nähneet, kuinka pidempi mies tarttui toisen käteen ja he molemmat kiiruhtivat kadulta toiselle, häviten lopulta näkyvistä.
Remus seurasi Siriusta sokkona, tunsi toisen käden puristavan tiukasti omaansa, kannustaen ja rohkaisten kulkemaan rivakasti tällä jästien asuinalueella, sillä kuka tahansa saattoi seurata heitä. Ilman Siriuksen tiukkaa otetta Remus olisi varmasti lyyhistynyt kadulle, hän ei edes tajunnut kuinka kovasti tärisi ja kuinka kyyneleet valuivat hallitsemattomina pitkin hänen likaisia poskiaan. Kuoleman kuvat välähtelivät hänen silmissään, veren haju oli kiinni heidän vaatteissaan, kaikki oli kuin yhtä painajaista. Ajatukset vilisivät hänen päässään, hänen oli vaikea hengittää.
Oli ollut kaunis päivä, aivan kuin kaikki sitä edeltäneetkin. Mutta se tumma varjo oli silti seurannut heitä kaikkialle, ainainen pelko Kuolonsyöjien hyökkäyksistä, uusista kuolemantapauksista, Voldemortista itsestään. Heistä kukaan ei kuitenkaan ollut osannut aavistaa, että sinä päivänä, kauniina elokuun iltana, Kuolonsyöjät hyökkäisivät, keskellä Lontoota. Kenties se oli jonkinlainen varoitus, kenties vain hauskanpitoa, Remus ei välittänyt tai halunnut tietää.
Kaaos oli seurannut hyökkäystä, ihmiset olivat kiljuneet ja huutaneet, juosseet henkensä edestä. Remus ei tiennyt, kuinka monta jästiä hän oli jo nähnyt kaatuvan kuolleena maahan tarttuessaan raivon vallassa taikasauvaansa. Kilta oli paikalla, Remus näki Siriuksen raudanharmaiden silmien kauhistuneen katseen, kun tämä näki edessään vallitsevan tuhon. Kiroukset lentelivät ilmassa, jotkut osuivat kohteeseensa, jotkut iskeytyivät ohi ja hajottivat ikkunoita pirstaleiksi.
Ja sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, Kuolonsyöjät lähtivät jättäen kauhun, jollaista Remus ei ollut koskaan elämässään tuntenut.
Hän oli nähnyt tapahtumat kuin sumun läpi, uskomatta näkemäänsä, haluamatta uskoa. Ja Sirius oli joka hetki hänen vierellään, ja sitten Dumbledore. Vakavin ja synkin kasvoin tämä sanoi jotain Siriukselle, Sirius nyökkäsi ja kuiskasi Remukselle, että heidän täytyisi ilmiintyä Kalmanhanaukiolle.
Remus totteli, kykenemättä ajattelemaan, täristen hillittömästi koleassa tuulessa. Vielä ennen ilmiintymistään hän saattoi nähdä ihmiset, jotka nyt makasivat täysin liikkumattomina kadulla, kuoleman sammuttamat silmät kauhistuttavasti auki jääneinä, syksyisen tuulen tanssittaessa pudonneita lehtiä heidän ruumiidensa ympärillä.
***
He saapuivat Kalmanhanaukion portaille ja Sirius lausui hätäisesti loitsut, jotka avasivat oven. Hän ei irrottanut hetkeksikään otettaan Remuksen kädestä, kai aavistaen tämän sekavan tilan. He astuivat sisälle koleaan eteiseen, riisuivat päällysvaatteensa ja sitten Sirius katsahti Remukseen, ja vaikka hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, Remus näki Siriuksen silmissä saman tuskan, kuin minkä tiesi näkyvän omistaan.
”Remus, jos sinä kävisit vaikka peseytymässä ja vaihtamassa vaatteet, minä järjestelen sillä aikaa asioita”, hän sanoi hiljaa ja tarkasteli Remusta huolestuneesti päästä varpaisiin. Remus tiesi kasvoissaan olevan lukemattomia polttelevia naarmuja, ja hänen vaatteensa olivat veren tahrimat ja repeytyneet. Hän nyökkäsi Siriukselle voimattomana ja käveli hitaasti yläkertaan kylpyhuoneeseen. Mennessään hän mietti, mitä Sirius oli tarkoittanut asioiden järjestelyllä. Luultavasti tämä puhuisi tulisijan kautta Dumbedorelle, kysyisi ketkä Killasta olivat kuolleet, ketkä yhä elossa… Remusta pelotti, mutta samalla hän tunsi ylpeyttä Siriuksesta. Tämä oli niin vahva, niin murtumaton. Mutta niin vahva kuin Sirius olikin, Remus tiesi, ettei kukaan voisi kestää tällaista loputtomiin. Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun Siriuksen tyyni ulkokuori järkkyisi, ja tämä vaipuisi siihen samaan epätoivoon kuin kaikki muutkin ympärillään. Remuksesta tuntui, ettei hän jaksaisi pitää pystyssä enää ainuttakaan ihmistä itsensä lisäksi. Kaikki tuntui sortuvan, pyyhkiytyvän pelon tieltä, jättäen pelkän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen.
Remus sulki silmänsä ja pyyhki vihaisena pois poskelleen karanneen kyyneleen. Hän ei saanut olla heikko, hänellä ei ollut oikeutta siihen.
Remus huokaisi ja yritti koota itsensä ennen alakertaan menoa. Hän ei halunnut aiheuttaa Siriukselle lisää murheita vaikuttamalla liian järkyttyneeltä. Häntä kammotti se, kuinka hiljainen Kalmanhanaukio oli, kuinka talon harmaat seinät huokuivat pahaa tahtoa. Ja vielä eilen Kiltalaiset olivat olleet täällä kaikki yhdessä, nauraneet ja iloinneet siitä, ettei uusia hyökkäyksiä ollut tullut. Vielä eilen talo oli täyttynyt äänistä ja ihmisten askelista, ja nyt oli kuolemanhiljaista. Vain hän ja Sirius, tiedottomina siitä, näkisivätkö niitä ihmisiä enää koskaan.
Ja täällä hän vietti lapsuutensa, Remus mietti lähtiessään laskeutumaan portaita alas.
Nähdessään Remuksen saapuvan Sirius pomppasi nojatuolistaan ja riensi tämän luokse vakavin kasvoin. Hänkin oli vaihtanut vaatteensa, eivätkä hänen kasvoissaan olevat haavat enää vuotaneet.
”Puhuin juuri Dumbledoren kanssa. James ja Peter ovat molemmat kunnossa”, Sirius sanoi, ja vasta silloin Remus tajusi mitä olisi voinut tapahtua. Mitä jos James tai Peter olisi kuollut? Mitä jos hän olisi puhunut heille eilen viimeisen kerran?
Sirius huomasi Remuksen kasvoilta pakenevan sen vähän värin, joka niillä oli vielä ollut, ja siirtyi yllättäen lähemmäs halaten toista lohduttavasti. Remus ei enää voinut pidätellä kyyneleitään, kun tapahtumien kauheus iski häneen täydellä voimalla. Sirius tiukensi otettaan Remuksesta, joka kuiskasi tukahtuneesti toisen olkapäähän: ”Luojan kiitos olet elossa.”
He seisoivat siinä, kolkon ja pimeän talon pölyisellä lattialla, ikuisuudelta tuntuvan hetken, toisiinsa takertuneina. Lopulta Sirius irrottautui Remuksesta ja katsoi tätä kysyvästi silmiin. ”Jaksatko sinä?”, hän kysyi ja Remus nyökkäsi vähän vaivautuneesti. Hän siirtyi nojatuoliin istumaan ja katseli, kuinka Sirius kaatoi heille tuliviskiä kahteen lasiin. Hänenkin kätensä tärisivät hieman.
Sirius ojensi Remukselle lasin ja hetken he istuivat ääneti, kummankin ajatukset kietoutuneina samaan asiaan.
”Ovatko muut Kiltalaiset kunnossa?”, Remus viimein uskaltautui kysymään. ”Kukaan ei onneksi ole kuollut. Elfias ja Sturgis joutuivat Pyhään Mungoon, mutta tulevat kuntoon”, Sirius sanoi ja Remus nyökkäsi. Heillä oli ollut onnea.
”Mutta ne kaikki jästit.. ”, Remus kuiskasi ja Sirius katsoi häntä surullisesti. ”Remus, me kaikki yritimme suojella heitä parhaamme mukaan. Emme vain pystyneet.. pystyneet pelastamaan heitä kaikkia.”
He molemmat istuivat kauan aikaa sanaakaan sanomatta, ja ainoa ääni synkässä huoneessa oli kellon hiljainen tikitys.
”Sirius, kerro minulle miksi? Miksi tällaista pitää tapahtua?”, Remus lopulta puuskahti ja yritti epätoivoisesti tavoittaa Siriuksen katseen.
”En tiedä.”, Sirius sanoi hiljaa. Hän tarkkaili Remusta hetken ja sanoi sitten:
”Mutta sen tiedän, etten halua koskaan menettää sinua.”
Remusta katsoi Siriusta yllättyneenä, mutta pakottautui sitten hymyilemään hieman. ”Et sinä menetäkään.”
”Voitko luvata sen?”, Sirius kysyi ja ennen kuin Remus ehti vastata, tämä nousi yllättäen ylös, käveli Remuksen luo ja polvistui nojatuolin vierelle.
”Sirius, mitä..?”, Remus aloitti mutta ei ehtinyt sen pidemmälle, kun hän tunsi Siriuksen pehmeät huulet omillaan. Sirius todellakin suuteli häntä, ja kaiken tapahtuneen keskellä Remus oli liian sekaisin ajatellakseen selkeästi, joten hän vastasi suudelmaan. Siriuksen käsi kiertyi hänen niskansa taakse ja toinen lepäsi hänen polvellaan. Kun Siriuksen huulet muuttuivat vaativimmiksi, ja kädet siirtyivät avaamaan paidan nappeja, Remus äännähti ja irtautui Siriuksesta. ”Mitä sinä teet?”, hän kysyi hämmästyneenä, melkein vihaisena. Vaikka tämä hetki olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa hänen unelmiensa täyttymys, hän ei pystynyt ajattelemaan selkeästi. Ei ollut oikea aika tällaiseen, ihmisiä oli kuollut, kaikki oli sekaisin..
Sirius katsoi Remusta hieman anteeksipyytävän näköisenä, ja hetkellisen intohimon takana välkähti suru.
”Ajattelin, että jos minulle ei tule enää tämän jälkeen tilaisuutta toteuttaa tätä, minun täytyy tehdä se nyt”, hän sanoi ja silitti Remuksen hiuksia, kumartuen sitten kuiskaamaan hänen korvaansa: ”En välitä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, ja haluan että tiedät sen.”
Remus tuijotti Siriuksen harmaisiin silmiin, ja suuteli tätä yllättäen uudelleen. Sirius vastasi suudelmaan hellästi, eikä Remus olisi halunnut sen loppuvan. Sillä hetkellä hän ymmärsi Siriusta täysin. Koskaan ei voinut tietää, milloin kaikki olisi liian myöhäistä.
”Sirius, anna anteeksi. Tämä kaikki vain on niin kamalaa, etten pysty ajattelemaan selkeästi. Sinäkin olet minulle tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan toinen”, Remus sanoi suudelman loputtua, ja Sirius hymyili ensimmäistä kertaa koko illan aikana.
Hän halasi vielä nopeasti Remusta, ja nousi sitten ylös. ”Minä menen nyt nukkumaan. Voit tulla myöhemmin perässä jos haluat. Muut tulevat huomenna.”
Remus jäi katsomaan Siriuksen perään, kun tämä nousi portaita ja katosi yläkertaan. Muutaman minuutin kuluttua hän seurasi perässä, tietäen ettei enää koskaan halunnut hukata ainuttakaan hetkeä, jotka saattoi viettää Siriuksen kanssa.
Ei nyt, kun heillä vielä oli toisensa.
