Metsä näyttää erilaiselta eri valoissa || Remus (Kelmit), shuffle-haaste, S

[Mustalupiini]

Nimi: Metsä näyttää erilaiselta eri valoissa
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Draama
Paritus: Noup.
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Summaus: Metsä näyttäytyy sinulle aina eri tavalla, riippuen siitä kuka sinä olet siellä vieraillessasi.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on Rowlingin enkä minä hyödy tästä taloudellisesti.
Haasteet: Shuffle-haaste.

KK: Tämä haaste on niin mielenkiintoinen että leikin sen parissa taas. (viime kerta) Taasen tajunnanvirtaa eikä mitenkään maailmaamullistavaa, mutta minulla oli kuin olikin tälläkin kertaa tavallaan hauskaa tätä kirjoittaessa. Se kun on niin erilaista.
Omistukset Guadalupelle joka ei päästä mua nukkumaan, kun ei muuta tekemistä ole niin tätä syntyy <3
Biiseinä toimivat Sonata Arctica - Victoria's secret, Nightwish - Eva, The Rasmus - Madness ja Sonata Arctica - The Power of one.
Kommentteja on aina erittäin mukava saada.

              Metsä näyttää erilaiselta eri valoissa


Metsäpolku on pehmeä jalkojeni alla.
Nautin juoksemisesta. Nautin siitä kun tuuli pyyhkii kasvojani, kun saan vain mennä niin kovaa kuin jaloista lähtee. Ja minun jaloistanihan lähtee, oi kyllä vain lähtee.
Niin lähtee myös Siriuksen jaloista. Ja Jamesin. Peterin töpötassuista sen sijaan ei, mutta hän matkustaa Jamesin kyydissä.
Pimeyden eri sävyt värittävät maisemaa ja täysikuu heittää maisemaan oman sävynsä. Tämä on tavallaan kaunis näky. Öinen metsä, minä pidän siitä.
Tällä hetkellä minä tunnen eläväni. Kiihdytän vauhtia, heitän Jamesille ja Siriukselle haasteen. Jos he uhkaavat ohittaa minut – mitä he eivät kyllä tee – niin minulla on kyllä keinoni pysäyttää heidät. Oi, kyllä minulla on. Kynteni, hampaani, kokoni ja voimani...
Ei, en pysäyttäisi heitä sillä tavalla. En vahingoittaisi heitä. Mutta haaste on jo heitetty, ja minä aion voittaa tämän kilpailun juoksemalla.


Huilumusiikki on kaunista. Minun on helppo kuvitella sitä leijumaan – kyllä, musiikki voi leijua – ympärillemme kun kävelemme pitkin polkua josta ei ole enää paljon näkyvissä, metsä on ottamassa omansa takaisin. Itse asiassa luulen, että kävelemme välillä jossain ihan muualla kuin polulla, mutta nyt harhaudun aiheesta.
Ajattelin huilumusiikkia. Haikeaa mutta kevyttä musiikkia – melkein kuulen sen nyt kävellessäni eteenpäin, kuullessani Siriuksen, Jamesin ja Peterin askelet takaani. Me olimme tulossa tänne suunnittelemaan kostoa jollekulle, mutta minusta tuntuu että se on nyt unohdettu. Tämä metsä sai meidät tunnelmansa valtaan, ei jollain hölmöllä, lapsellisella tempulla ole väliä. Ja tämä metsä vaatii kunnioitusta, ymmärrän nyt ettei täällä edes voisi suunnitella mitään kostotoimenpiteitä, niiden toteuttamisesta puhumattakaan. Metsä ei sallisi sitä.


”Pojat, eikö tämä ole aika hullua?” Huudan.
”On on, ehdottoman hullua! Liian nopeaa, liian ääliömäistä, aivan typerää, ja siksihän me tätä teemmekin!” Sirius huusi takaisin, ja Peter päästi pitkän riemunkiljunnan suustaan Jamesin nauraessa vieressä.
Tämä on pelottavaa, aivan täysin karmivaa, mutta tavallaan myös hauskaa. Eikä meitä voi mikään pelastaa. Mutta mitäs pienistä. Meillä on suojaloitsut. Niissä on halkeamia, mutta kyllä ne aina sen verran pitävät, että jos lennämme puuta päin niin pysymme suurin piirtein ehjinä. Huispauksen pelaaminen metsässä on hauskaa.
”Pojat, miksi me edes -?”
”Ei selityksiä!” James karjahtaa villisti ja peli jatkuu.


Minä kuulen hiljaisuutta. Pelkkää hiljaisuutta ympärilläni. Metsä on hiljainen. Taivas on hiljainen. Minä itse olen tyhjä ja hiljainen.
Vuosia on kulunut siitä kun viimeksi riehuimme tässä metsässä. Me, joita ei enää ole. Me, jotka kadotimme toisemme yksi kerrallaan. Minä olen ainoa joka on enää jäljellä, eikä minunkaan olemustani voi juuri kehua. En minä ole kokonainen ilman muita. Jos vertaat yhden raunioituneen ihmisen kykyjä ja voimia siihen, mitä neljällä terveellä miehellä yhdessä on, ei varmaan jää epäselväksi, kumpi voittaa. Eihän?
Ei yhden voimilla pitkälle pötkitä.
Huudahdan hiljaa. I hate to live my life. Ääneni jää kaikumaan puista, mutta se tukahtuu nopeasti. Ilmapiiri painostaa. Jotain tulee tapahtumaan aivan kohta. Minua kihelmöi. Tunnen, kuinka se jokin on aivan tapahtumaisillaan, ja odotan sen tuloa. Odotan, odotan, odotan. Mutta se ei tapahdukaan. Ei, vaikka se on aivan kielen päällä.
Ja sitten ymmärrän. Minun kuuluu sysätä se tapahtuma alkuun. Siirrän hieman jalkojani seistäkseni tukevammassa asennossa. Oksa rasahtaa poikki kenkäni alla. Pienet pisarat alkavat sataa päälleni.
Vesisade yltyy nopeasti. Se huuhtoo minusta viimeisenkin elämänhalun pois. Tämä maa ei ole enää minua varten. Kohotan pääni ylöspäin ja annan veden viedä kaiken. Sade yltyy, yltyy, yltyy. Alan kuulla kuiskauksia ympäriltäni. Minä liu’un pois.
Viimeiseksi kuulen kuinka oletukseni mukaan suurikokoinen korppi nousee raakkuen lentoon jonkin puun oksalta. Sitten on taas pelkkää hiljaisuutta.