Nimi: Veli, joka petti itsensä
Genre: angst kai
Ikäraja: sallittu
one-shot
Paritukset: ei ole
PoV: Bill Weasley
A/N: Osallistuu Weasleyn perhepotretti -haasteeseen Billillä. Vähän harmittaa tämän ficin toteutus, kun tästä piti tulla paljon tunteikkaampi, mutten sitten tainnutkaan osata... No, kommentteja kaipaan joka tapauksessa, enkä säikähdä negatiivistakaan palautetta! (:
Veli, joka petti itsensä
Charlie on aina ollut lempiveljeni. Ehkä se johtuu siitä, että olemme porukan vanhimmat, tai sitten jostain muusta. Nuoremmasta kastista minä pidän silti eniten Ronista. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä hän muistuttaa eniten minua: hän ei ole lyhyt ja voimakasrakenteinen kuten Charlie ja kaksoset, hän on enemmän minunkaltaiseni hontelo. Kenties jokin siinä viehätti minua, kun olin pieni ja hän vielä pienempi.
Kun istuin kotonani simpukkamökissä rakkaan vaimoni Fleurin kanssa sinä kyseisenä sateisena iltana, kun kuuntelimme meren turhautumista kallioita vasten ja nautimme rauhastamme kaiken keskellä, ja kun Ron silloin äkkiä ilmaantui paikalle – silloin minä en pitänyt hänestä lainkaan.
Hän oli märkä ja näytti siltä, kuin olisi vähän itkenytkin. Hänen silmänsä olivat pelokkaat ja anovat, hän näytti kärsineeltä ja kovia kokeneelta, mutta yhtä kaikki hän oli hengissä ja terve. Ensin olin varma, että Harry ja Hermione olivat kuolleet tai vähintään loukkaantuneet vakavasti, tarvitsivat apua, ja Ron oli tullut luokseni hakemaan sitä. Niinpä minä säntäsin hänen luokseen toimintavalmiina, laskin käteni hänen olalleen ja puhuin niin kuin sellaisessa tilassa olevalle puhutaan: melkein huusin, jotta ääneni voittaisi tuulen, vaadin häntä heti kertomaan, mitä on tapahtunut.
Järkytyin, kun hän vain pudisteli päätään ja ravisti käteni pois. Hän katsoi minua surullisena ja lyötynä.
”Minä lähdin”, hän kuiskasi, ja ne sanat iskivät minuun niin kuin en olisi uskonut minkään tuon kyseisen pikkuveljen sanoman voivan tehdä. Jos puhdasveriset tunsivat näin kohdatessaan verenpetturin, minä tajusin tasan tarkkaan, miksi he halusivat niin kiihkeästi tappaa heidät. Ron oli pettänyt perheen, killan, koko aatteen. Kaikki meistä olisivat juosseet Harry Potterin rinnalle empimättä suorittamaan tehtävää, ja Ron, joka oli päässyt mukaan, oli lähtenyt?
En voinut käsittää. En pystynyt puhumaan mitään moneen hetkeen. En pystynyt viemään veljeäni sisälle, mieleeni ei edes tullut mitään sellaista. Olin varmasti joskus ajatellut jossain kohti väärin: kun olin tajunnut hänen muistuttavan itseäni fyysisesti, olin kaiketi luullut hänen muistuttavan edes jollain lailla itseäni myös henkisesti. Olin ehkä kuvitellut ymmärtäväni häntä. Mutta olin ollut väärässä – minä en ikinä, ikinä, ikinä voisi tehdä niin kuin Ron oli tehnyt.
”Minä ihan totta lähdin”, Ron sanoi, ja hetken jo kuvittelin, että hän kuulosti tyytyväiseltä itseensä, että kurkun karheus johtui onnesta, kunnes tajusin vilkaista häntä.
Hän näytti tosiaan surkealta. Hän puristi toisella kädellään taikasauvaansa ja toisella läpimärkää kaapuaan aivan kuin pieni lapsi tuttua nallekarhua. Hän tuijotti tyhjyyteen, kuin ei olisi edes tajunnut minun seisovan vieressä. Hänen olemuksensa huokui järkytystä ja hänen silmänsä olivat niin täynnä katumusta, että niitä ei voinut katsoa kauaa. Hänen ääneen myöntämänsä rikos tuntui painavan hänet kasaan kuin vanhuksen.
Minä tosiaan olin ollut väärässä kuvitellessani Ronin samanlaiseksi kuin itseni. Hän oli paljon, paljon enemmän: paljon uskollisempi ja rohkeampi kuin minusta voisi koskaan tullakaan. Sille oli syynsä, että juuri hän eikä kukaan muu meidän puolellamme taistelevista oli lähtenyt Harry Potterin mukaan.
”Tule, mennään sisään”, sanoin ja asetin käteni uudestaan hänen harteilleen.
