Nimi: Elämänkeitos
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: sallittu
Paritus: Sirius/Remus
Genre: draama
Summary: Elämä on kuin noidankattila.
A/N: Oli enää yksi sana jäljellä ja huomenna (kinuttu vähän myöhäisempi) deadline FF10:een ja jäljellä yksi sana: Noidankattila. Mitä mie nyt siitä keksisin? Sitten aloin vain kirjoittaa. Ja tuota.. Tästä tuli mitä tuli, pientä tajunnanvirtaa muka hienolla vertauskuvalla. Näkökulma on Siriuksen. Kyllä tätäkin saa kommentoida, jos vaan jotain saatte tästä irti.
Elämä on kuin noidankattila, pyörin ympyrää siinä kun joku suurempi voima yrittää saada minut sekoittumaan kaikkeen muuhun, että maaginen koostumus valmistuisi. Eihän se koskaan onnistu, ei elämä ole koskaan
valmis, eikä minua saa sulatettua muiden sekaan niin kuin pitäisi, minä vain saan pääni sekaisin kaikesta pyörimisestä, vaikka joskus sekoittaja vaihtaakin suuntaa.
Sitten kun lisätään vielä kaikki ulkoiset tekijät niin kuin ihme keppostelijat jotka käyvät noidankattilani luona silloin kun sekoittaja ei huomaa ja lisäävät joukkoon jotakin, mikä saa kaiken räjähtämään – niinkin on käynyt monta kertaa. Niin kuin silloin yhden kerran kun äitini löi minua ja olin viisivuotias. En ihan tajunnut, mitä se tarkoitti, mutta tiesin, ettei äidin olisi pitänyt niin käyttäytyä. Kun lyöntejä tuli lisää, turruin siihen, ja lopulta aina kärsivällinen sekoittaja keräsi taikajuomanrippeet lattialta ja laittoi ne takaisin kattilaan – ja sekoitti, aina vain sekoitti.
Sitten on aina ihmisiä jotka luulevat että joku toinen on unohtanut seoksesta suolan ja lisäävät sitä itse, kunnes sekoituksessa on niin paljon suolaa, ettei se korosta seoksen omaa makua, vaan sen sijaan pilaa koko keitoksen. On myös niitä jotka tekevät kaikesta liian makeaa, mutta minun elämänkeitoksessani on ehdottomasti liikaa suolaa.
Mutta elämääni helpottaa se, että samassa keitoksessa on muitakin. Voimme yhdessä olla sulautumatta ja uida vastavirtaan. Mutta entä jos ui vielä siitäkin vastavirrasta vastavirtaan? Jos meitä on neljä, ja olemme aina yrittäneet uida noidankattilassa eri suuntaan kuin sekoittaja haluaisi, mutta yhtäkkiä vedän yhden heistä mukanani ja me alammekin kellua virran mukana? Ja sitten muut eivät seuraakaan, emmekä oikeastaan haluaisikaan heidän seuraavan. Tapaamme heidät aina puolivälissä ja he virnuilevat kun näkevät meidät käsikkäin.
Ehkä kaikki on niin kuin kaiken pitäisikin olla. Ehkä keitokseen alkaa pikku hiljaa tottua. Ehkä suolan maku häviää ajan myötä. Ehkä olemme onnellisia juuri siinä missä olemme, ja ehkä sekoittaja lisää vain jotain vaihtelua elämään. Minusta on ihan mukavaa, että Remus on samassa keitoksessa kanssani. Ja sekin on mukavaa, että aina välillä voin suudella häntä, ja minusta melkein tuntuu, kuin tämä elämä (joka hautuu suunnattomassa noidankattilassa) voisikin olla se täydellinen taikajuoma.
