Nimi: Täydellinen tanssi
Ikäraja: sallittu
A/N: Yritin jotenkin onnistua vastaamaan
Morsmordren haasteeseen (mutta haasteissa on aina se huono puoli, että aina minusta tuntuu, että jokin haastajan toivoma asia jää toteuttamatta). Haaste on tällainen:
Originaaliteksti joka keskittyy tanssiin, sen rytmiin ja intohimoon mikä siihen kohdistuu.
Erityisesti tekstin loppuosaan on inspiroinut
Bon Jovin Memphis lives in me.
Joten... yritys alkakoon.
Täydellinen tanssiIhan pienenä se oli hauskaa, pari tuntia ohjattua leikkiä tarhan päälle. Mitä voi lapsi edes enempää toivoa? Minä rakastin sitä.
Vähän vanhempana se oli harjoittelua. Kehityin koko ajan, ja se oli mahtavaa. Ihailin isompiani, halusin olla niin kuin he, ja jaksoin yrittää. Minä pidin siitä.
Murrosiässä se oli yhtä helvettiä. Kukaan ei arvostanut sitä, mitä tein.
”Ai mitä, harrastatko sä jotain balettia vai? Kato, mäki osaan – pliéeee” ja räkänaurut päälle. Pahinta oli, että mikään mitä tein ei ollut tarpeeksi: en kehittynyt tarpeeksi nopeasti, en osannut sitä minun piti, ja harjoituksia oli aivan koko ajan.
Niinpä minä lopetin, tai luulin lopettavani. Olin tanssimatta melkein kaksi viikkoa – melkein, koska tanssin itsekseni lähes joka päivä kahden viikon ajan odottaessani uusien tanssituntieni alkua. Minä vaihdoin tyylilajia, ja minua arvostettiin. En kuitenkaan ole koskaan katunut, että tanssin balettia niin pitkään. Voisin aloittaa uudestaan milloin tahansa.
Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Voin istua kotona ja tuijotella erilaisia tanssiohjelmia, eikä minusta koskaan tule yhtä hyvää kuin niiden osallistujista. Voin kuunnella perheeni elämöintiä tai muuttaa pois, voin opiskella tai tehdä töitä tai ryhtyä sosiaalipummiksi. Tanssijaa minusta ei tule ikinä. Ei oikeaa sellaista. Voin mennä kavereiden kanssa baariin ja nytkähdellä sen epämääräisen jumputuksen tahtiin, jota he kutsuvat musiikiksi.
”Hei, sähän harrastat tanssia, näytäpä pari hyvää liikettä!” he sanovat ja saatan ehkä joskus humaltuneena vetäistä muutaman piruetin, jotka ovat järkyttävän huonoja ja joita kaverini ihailevat silmät pyöreinä; muut pitävät minua vain pröystäilijänä. Eikä ihmekään, sillä oikeat tanssijat eivät edes joisi itseään humalaan baarissa.
Minä olen sekatanssija. Haluan tanssia niin kuin tunnen, en pitäytyä tyylilajeissa. Minulla on vahva pohja, minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, niin minulle aina sanotaan.
”Oikeat ballerinan otteet! Harmi, että lopetit niin aikaisin.”Olin jälleen palaamassa tanssitunnilta. Olin hikinen ja pääni oli täynnä opettajan neuvoja. ”
Älä liiku niin isosti, tämä liike kuuluu tehdä pienesti! Kuvittele, että markkeeraisit – ja ei, ei jalkaa siihen, alemmas ja enemmän koukkuun, muista pehmeät polvet – nyt ei
olla balettitunnilla!” Minä tiesin, että neuvot olivat omaksi parhaakseni ja minä totisesti halusin kehittyä, mutta eikö tanssissa ole kyse juuri
omasta liikekielestä – miksi pitää viilata pilkkua?
Kun saavuin kotiin, minua odotti yllätys, joka iski minuun niin että menetin paikan- ja ajantajuni. Ehdin vain riisua uudet mustat kangaskenkäni ja heittää treenikassini lattialle, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää hellesää ja ilta-aurinko porottamassa pilvettömältä taivaalta, rappukäytävä ja tutuntuoksuinen koti. Oli vain teksti joka syöpyi aivoihini kuin ei koskaan lähtisi pois, teksti joka oli lapulla ja lappu keittiön pöydällä niin että näin sen saman tien, mutta se oli merkityksetöntä. Vain tekstin sanomalla oli väliä, se korvensi reiän minuun ja tuntui kuin en olisi saanut henkeä. En oikeastaan ajatellut mitään, työnsin vain kengät takaisin jalkoihini ja säntäsin ulos.
Isoisäni oli kuollut.
En ollut ollut edes erityisen läheinen hänen kanssaan, hän asui liian kaukana. Silti se sattui, sattui, sattui. Miksi ihmisten pitää kuolla?
Minulla oli kuulokkeet korvilla, kun juoksin portaat alas pystymättä edes ajattelemaan vaihtoehtoa nimeltä hissi. Repäisin ulko-oven auki ja juoksin pois taloyhtiön pihalta, tietä pitkin, musiikit korvissani hakaten. En edes tajunnut, mitä kuuntelin. Mutta minä tiesin tarkalleen, mihin juoksin.
Parin minuutin kuluttua olin perillä. Seisoin pienellä hiekkatien pätkällä, johon pääsin autiota katua pitkin, ja joka päättyi pieneen metsään. Täällä ei ikinä ollut ketään.
Kun pysähdyin, ilmavirta lakkasi ja minulle tuli uskomattoman kuuma. En välittänyt siitä, vaan odotin, kuinka hengitykseni tasaantui, ja sitten etsin kappaleen, jota tarvitsin siihen hetkeen.
Ensimmäiset tahdit annoin rauhoittumiselle. Suljin silmäni ja seisoin suorana paikoillani. Isoisä oli oikeasti poissa. En voisi enää ikinä istua tuskaisen pitkää matkaa autossa tai junassa odottaen pääseväni mummolaan. Silmäni kostuivat. En ollut vielä aivan valmis luopumaan siitä mahdollisuudesta, vaikka liian harvoin sitä käytinkin.
Hegitin kerran sisään, ja uloshengityksellä otin kaksi hidasta askelta taaksepäin silmät yhä suljettuina. Sitten taivutin äkisti vartaloni ja käteni vasemmalle puolelle, siitä nostin ensin vartalon ja sitten kädet suoraksi kohti taivasta. Taivasta, jonne isoisä nyt oli matkalla.
Hengitin uudestaan. Tunsin voiman itsessäni. Tunsin, kuinka tarve kihelmöi jokaista soluani, ja tunsin, kuinka minä pystyisin tällä hetkellä tekemään ihan mitä tahansa. Pystyisin voittamaan jokaisen kilpailun, jota olin televisiosta katsonut, ja vielä enemmänkin. Annoin tarpeelle periksi ja annoin liikkeen viedä.
Käännös, kumarrus, taivutus, pyörähdys, ojennus, eläytyminen. Taivas oli pilvetön, ja kun katsoin ylös, aurinko sokaisi minut, mutta se tuntui vain hyvältä, aivan kuin minun ei olisi tarvinnutkaan nähdä enää ikinä mitään. Hengitin musiikkia sisään ja tanssia ulos. Tunsin, kuinka sävelet virtasivat kehossani ja saivat sen tekemään asioita, joista olin itse vain hämärästi tietoinen.
Isoisä oli aina niin itsepäinen. Hän oli halunnut jäädä asumaan yksin suureen taloon vielä senkin jälkeen, kun hänen vaimonsa kuoli.
Maistoin suolan. Se oli hikeä ja kyyneliä sekaisin, ja se maistui oikealta.
Lihaksiani särki. Taivuin entistä enemmän, ojennuin pitemmälle kuin aiemmin, huohotin raskaasti enkä hymyillyt. Hymy oli muita varten, minä tanssin nyt itselleni.
Ja isoisälle.
Kyyneleet virtasivat taas. Asetin vasemman jalkani eteen varpaat ulospäin, oikea oli kaukana takana. Oikea käteni oli edessä, kyynärpää tarpeeksi ylhäällä ja sormet juuri tasan niin kuin niiden kuuluikin. Vasen käteni liikkui sivullani aivan kuin musiikki korvissani. Selkäni taipui taakse, näin metsän puut ylösalaisin, mutten pitkään, sillä nousin ylös ja tein piruettisarjan, joka meni aina harjoituksissa pieleen. Mutta tänään tiesin pystyväni siihen. Jokainen lihakseni oli jännittynyt, keskivartaloni oli kannatellumpi kuin koskaan silloin, kun oikeasti yritin. En yllättynyt, kun piruettini eivät loppuneet silloin kuin yleensä vaan pyörin vielä kolme kierrosta lisää ennen kuin tunsin tarvetta pysähtyä.
Huohotin aivan kuin olisin juuri juossut puolitoista tuntia, mutta en ollut saanut tarpeekseni. Voima sisälläni ei ollut vähentynyt lainkaan, vaan se poltteli minua tahtoen päästä ulos. Halusin antaa sille tilaa, halusin liikkua nopeammin ja paremmin kuin koskaan ennen. Vaihdoin baletista jazziin ja jazzista nykytanssiin nopeammin kuin sävelet seurasivat toisiaan, sillä niin minusta tuntui hyvältä. Minun ei tarvinnut tehdä niin kuin käskettiin, sain unohtaa markkeerauksen ja määrätyt askelkuviot. Hiekka ympärilläni pöllysi korkeuksiin, ja sen läpi siivilöityvä aurinko oli minun oma parrasvaloni, parempi kuin kenenkään muun.
Minä elin tarinan, jonka musiikki minulle kertoi. Elin sen aivan yhtä todellisesti kuin kuka tahansa ihminen elää oman elämänsä. Kuin isoisä eli omansa. Ja ne kaikki elämät ovat täynnä tunnetta. Minä olin täyttynyt tuosta tunteesta. Liike oli yhtä kuin tunne, asia jonka oli pakko päästä minusta ulos etten räjähtäisi.
Tämän takia minä olin tanssinut kaikki ne vuodet. Tämän hetken ja muiden tämänkaltaisten. Sillä jos minulla ei olisi ollut keinoa päästää tunnetta ulos, minä tosiaan olisin räjähtänyt.
Kappale lipui kohti loppua. Tunsin sen jäsenissäni, voiman tunne alkoi hiipua musiikin mukana. Niin sen kuuluikin olla, sillä senkaltaista voimaa ei tarvinnut muuhun kuin tähän. Käytin viimeisetkin rippeet siitä mikä minussa oli jäljellä, liike muuttui rajummaksi ja rajummaksi: en halunnut luopua siitä vielä. Tunsin olevani elossa niin kauan kuin tanssin, mutta tanssin oli loputtava, ja niin minä hidastin ja pysähdyin lopulta kokonaan.
Katsoin eteeni. Hiekka oli täynnä syviä jälkiä, uudet mustat kenkäni tarvitsivat pesua, kaulalleni ja huulilleni putoilevat kyyneleidensekaiset hikinorot olivat liimanneet hiukseni kasvoihini. Kuulokkeeni kaikuivat vielä viimeisiä säveliä, sitten musiikki loppui, ja tuli hiljaisuus.
