Nimi: Ritari ja Neito
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Axis Powers Hetalia / Hetalia: World Series
Genre: draama, historia, one-shot
Ikäraja: S
Henkilöt: Liechtenstein, Sveitsi ja sir Ulrich von Liechtenstein(OC)
Disclaimer: En omista Hetaliaa vieläkään
A/N: Minä taas, hei!
Lueskelin yksi päivä vanhoja ritariseikkailuja ja siellä joukossa oli tarina vaeltajaritari sir Ulrich von Liechtensteinista, joka eli 1200-luvulla. Tarinan mukaan hän vaelsi ympäri Itävalta-Unkari-Sveitsi alueita ja haastoi muita ritareita saadakseen kunniaa edustamalleen neidolleen. Ja hänen nimellään saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että yhdistin tarinan Hetaliaan...
Ritari ja Neito
Teräväpiirteinen ritari kannusti ratsuaan lähemmäs haastajaansa. Toinen ritari oli jo sonnustautunut valmiiksi sotisopaansa, joka hohti kirkkaana auringonvalossa, ja hänen valkoinen ratsunsa oli koristeltu turnajaisväreillä, vaikka kaksi ritaria kohtasikin vain aukiolla metsän keskellä. Kummankin miehen seuralaiset seurasivat hiljaisina kauempaa, kun ritarit pääsivät tarpeeksi lähelle puhuakseen.
”Sir Ulrich von Liechtenstein, oletan”, haastaja sanoi ja hänen peitsensä päässä liehuva lippu paukahti tuulessa.
”Oletat aivan oikein”, ritari vastasi kohteliaasti ja hillitsi innokasta sotaratsuaan, ”sir…?”
”Sir Leonard von Gern”, toinen sanoi aivan yhtä kohteliaasti, ”huhut kertovat, että sinä haastat jokaisen kohtaamasi rohkean ja pelottoman ritarin taisteluun kanssasi.” Sir Ulrich nyökkäsi myöntävästi.
”Huhut ovat toisinaan aivan oikeassa”, hän vastasi, ”haasteilla ja voitoilla kerään kunniaa neidolleni sekä hänen ylitse muiden yltävälle kauneudelleen ja lempeydelleen.” Nyt sir Leonard huomasi vaeltavan ritarin aseenkantajan vierellä ruskean kepeäjalkaisen ratsun selässä istuvan nuoren neidon, jonka pitkät vaaleat hiukset olivat palmikoitu olan ylitse. Ritari kohotti kypäränsä silmikkoa ja kumarsi naiselle kohteliaasti.
”Myönnän hänen suloisuutensa”, sir Leonard vastasi ylevästi, ”mutta uskallan väittää, ettei hänen kuuluisa lempeytensä ylitä minun neitoni hehkuvaa kauneutta ja hellyyttä.” Sir Ulrich ohitti ne sanat sujuvasti ja ohjasi tanssahtelevan ratsunsa sivulle päin.
”Taistelemmeko siis neitojemme kunnian puolesta?” hän kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen, ”minun voittoni tarkoittaa sinun suosionosoitustasi minun arvon neidolleni, ja sinä saat kaikki kolme ratsuani, jos minun kohtalonani on häviävä.” Sir Leonard kohotti peitsi kättään hyväksyen haasteen ja kumpikin ritari palasi hetkeksi aseenkantajiensa luokse ennen taistelun alkua.
”Lady Lily”, sir Ulrich pyysi neidoltaan, ”olenko kunnioitettu kantamaan sinun värejäsi tulevassa kampailussa?” Liechtenstein katsoi hymyillen ritariaan ja irrotti kaulaansa solmitun punasinisen huivin.
”Totta kai, arvon ritarini”, hän vastasi lempeästi ja kietoi huivinsa miehen käsivarren ympärille. Sir Leonard oli jo valmistautunut ja hän odotteli toista ritaria nopeasti kyhätyn turnajaiskentän toisessa päässä. Tapojen ja kohteliaisuussääntöjen vaatimusten mukaan he tervehtivät toisiaan kunnioittavasti ja aloittivat sitten taistonsa.
Pienet kahden ritarin turnajaiset olivat nopeasti ohi, kun sir Ulrich sai viidennen kierroksen jälkeen pudotettua kolmannen ja viimeisen kerran sir Leonardin ratsunsa selästä. Pahimmilta vammautumisilta oli vältytty ja ritarit kiittivät toisiaan kohteliaasti taistelun päätyttyä. Sitten he kumpikin ohjasivat ratsunsa taistelua seuranneen Liechtensteinin luokse ja laskeutuivat ratsailta hänen edessään.
”Häviöni myöntäen osoitan kunnioitukseni arvon ladylle”, sir Leonard sanoi ja suuteli nuoren naisen ojentamaa kättä, ”kauneutenne häikäisee kurjia silmiäni enkä usko olevani suuresti ylistetyn lempeytenne arvoinen.” Liechtenstein hymyili hiukan hämillään kehuista, hän ei ollut vieläkään ehtinyt tottua niihin.
”Arvon sir”, hän vastasi, ”kiitän kauniista sanoistanne.” Sir Leonard lateli vielä muutamia ylitsevuotavia ylistyksiä Liechtensteinin kauneudesta ja jaloudesta, tosin hitusen nyreissään häviönsä vuoksi.
”Saanen arvailla, että olette matkalla suurturnajaisiin”, sir Leonard lopulta sanoi lopettaen Liechtensteinin ylistämisen, ”te, sir Ulrich von Liechtenstein, aiotte tiettävästi kerätä sieltä lisää kunniaa suuresti arvostetulle neidollenne?”
”Siinä olette aivan oikeassa sir Leonard von Gern”, sir Ulrich vastasi, ”tarkoitukseni on ottaa osaa niihin turnajaisiin, kuten jokaisen ritarina itseään pitävän kuuluukin.” Sir Leonard nyökkäsi myöntävästi ja vielä muutaman vaihdetun korusanan jälkeen hän ja hänen seurueensa jatkoivat matkaansa.
”Sir Ulrich”, Liechtenstein sanoi toisen ritarin poistuttua, ”saanen vielä kerran esittää vastalauseeni sille, että te otatte haasteita vastaan minun kunniani tähden.” Sir Ulrich kumarsi ja suuteli neidon kättä kevyesti.
”Lady Lily, teille kaikki on sallittua”, hän vastasi kohteliaasti, ”mutta ymmärtänette, että ritarin valani velvoittaa minua puolustamaan daamini kunniaa ja varsinkin kuin te, lady Lily von Liechtenstein, jaatte saman nimen kanssani.” Liechtenstein nyökkäsi hiljaa ja he lähtivät jatkamaan hetkellisesti keskeytettyä matkaansa kohti turnajaiskaupunkia.
”Jos sinun on pakko, sir”, Liechtenstein vastasi.
****
Vuosittaiset suurturnajaiset olivat kutsuneet paikalle monia kuuluja ritareita ja aatelisia ympäri Euroopan ja monet nuoret sekä kokemattomatkin olivat tulleet paikalle saadakseen mahdollisesti kunniaa haastamalla itseään arvokkaampia miehiä. Myöskään katsojat eivät olleet sen vähäpätöisimpiä. Korkeilla aitiopaikoilla aatelisneidot ja heidän palvelijattarensa kannustivat värejään kantavia ritareitaan. Heidän joukossaan istui myös Liechtenstein, joka vaiteliaana ja hiljaisena seurasi kuinka sir Ulrich voitti ritarin toisensa perään keräten kunniaa hänelle.
”Arvoisat kilpailijat”, kuuluttaja huusi ja sir Ulrich ratsasti yksin radalle, ”onko täällä ketään, joka vielä olisi tarpeeksi rohkea ja kunnioitettu haastamaan sir Ulrich von Liechtensteinin!” Monet taitavat ja arvostetut ritarit olivat jo hävinneet Liechtensteinin värejä kantavalle sir Ulrichille ja moni oli jo osoittanut kunnioituksensa naiselle. Liechtenstein ei muistanut, milloin olisi kuullut yhtä paljon koristeltuja lauseita ja ylistyksiä yhden päivän aikana ja ne alkoivat jo kyllästyttää häntä. Eikä häntä huvittanut edes huokailla kiltisti, kuten muut neidot tekivät joka kerta kun joku ritari saapui hakemaan suosiotaan.
”Minä haastan hänet!” joku huusi sivummalta yllättäen ja kaikkien katseet kohdistuivat ruskean ratsun selässä valmiina istuvaan mieheen, jonka peitsen päässä liehui punainen, valkoisella ristillä koristeltu viiri.
”Minä otan haasteesi riemuiten vastaan”, sir Ulrich vastasi, ”saanen kuulla nimesi, sir?”
”Vash Zwingli”, mies vastasi ja yleisössä alkoi hämmentynyt mutina. Aikoiko joku aateliton ja ritariarvoa omaamaton haastaa sir Ulrich von Liechtensteinin, jolle olivat jo monet kuulut ja pelottomat ritarit hävinneet tämänkin päivän aikana? Sir Ulrich kuitenkin vain kohotti peistään tervehtien haastajaansa.
”Tiennet kai, että häviösi merkitsee kunniaa minun arvon ladylleni?” hän kysyi kuuluvasti. Vash kohotti leukaansa ylpeästi ja hänen silmänsä pyyhkäisivät yleisön joukkoa pysähtyen hetkeksi Liechtensteinin kohdalle. Naisen ympärillä istuvat neidot lähes kirkuivat jännityksestä, mutta Liechtenstein oli yhä hiljaa ja katsoi vierasta miestä tiukasti. Jokin tässä vaikutti hyvin tutulta… Aivan kuin hän tuntisi miehen entuudestaan.
”Tiedän sen hyvin”, Vash vastasi, ”eiköhän aloitetta sitten.”
Ratsujen kaviot löivät maata ja peitset oli heitetty eteenpäin kohtaamaan vastaan ratsastava mies. Alun hämmennyksen jälkeen yleisö oli siirtynyt saman tien suoraan sir Ulrichin voiton kannalle. Ei kai kukaan voisi voittaa häntä. Ei ainakaan sellainen, jolla ei ollut edes ritarin arvoa. Ensimmäinen kierros oli kuitenkin yllätys kaikille, sillä Vashin peitsen pehmustettu kärki tömähti voimalla sir Ulrichin kilpeen ja heitti ritarin alas ratsunsa selästä. Yleisössä oli ensin täysin hiljaista, mutta sitten alkoi valtava kohina ja epäuskoiset huudahdukset täyttivät ilman, kun sir Ulrich nousi maasta ja kiipesi takaisin aseenkantajansa tuoman ratsun selkään.
Toinen kierros oli tasapeli. Kummankin miehen peitset hipaisivat toista, mutta sekä ritari että Vash pysyivät hevostensa selässä. Jännitys yleisön joukossa vain kasvoi ja Liechtenstein harmitteli itsekseen sitä, että aatelisneidot hänen ympärillään supisivat liian häiritsevästi. Nuori nainen itse seurasi yhä hiljaisena kahta miestä turnajaiskentällä.
Kolmannella kierroksella sir Ulrich onnistui tiputtamaan haastajansa alas. Yleisö hurrasi, kun ritari laukkasi areenan ympäri ja Vash sieppasi ratsunsa kiinni. Neljäs kierros vain lisäsi jännitystä, sillä haastajan onnistui tiputtaa jo toistamiseen arvostettu ritari alas ratsunsa selästä. Samalla hän kuitenkin myös hajotti peitsensä, mikä toi yhden pisteen myös sir Ulrichille. Tilanne oli siis tasapeli ja seuraava kierros voisi ratkaista koko tilanteen. Yleisö suorastaan pidätti henkeään ratsukoiden valmistautuessa kohtaaman toisensa ja Liechtenstein tuijotti Vashia nyrkit yhteen puristettuina. Hän näki kuinka miehen toinen käsi puristui ohjien ympärille ja kuinka hän heitti peistään ylös juuri ennen kuin sen kärki olisi osunut ritarin kilpeen ja tiputtanut tämän satulasta. Sen sijaan sir Ulrichin peitsi löi voimalla hänen rintahaarniskaansa ja nuorukainen lyötiin alas maahan. Yleisö oli vielä hetken hiljaa, mutta puhkesi sitten hurraahuutoihin. Sir Ulrich von Liechtenstein oli voittanut, kuten kuuluikin, mutta Vash Zwingli oli tarjonnut hänelle oivan vastuksen ja yleisölle elämyksen. Kaikki taputtivat, kun ritari ja nuori mies tervehtivät toisiaan.
Liechtenstein nousi paikaltaan muiden taputtaessa ja laskeutui nopeasti portaat alas kannatellen hameensa helmoja käsillään. Hän hengitti hetken syvään ja asteli sitten areenalle niin, että hänen ritarinsa ja tämän haastaja saattoivat nähdä hänet. Sir Ulrich huomasikin neitonsa ja asteli tätä vastaan saattaakseen hänet areenalle muiden eteen. Yleisö taputti taas, mutta Liechtenstein keskittyi vain tarkastelemaan miestä, joka tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sormille kevyen suudelman tervehdykseksi.
”Arvon lady”, Vash sanoi, ”on ilo tavata sinut viimeinkin.” Liechtensteinista mies näytti edelleenkin hyvin tutulta, mutta hän ei kyennyt muistamaan missä olisi voinut tavata hänet.
”Ilo on täysin minun puolellani, Vash Zwingli”, hän vastasi kuitenkin kohteliaasti, ”saanen tiedustella, miksi hävisitte tahallanne?” Kysymys oli hyvin suora ja sir Ulrich jähmettyi järkyttyneenä kuultuaan sen, mutta Vash Zwingli vain hymähti kevyesti.
”Koska tahdoin tavata sinut, Liechtenstein”, hän vastasi mutkattomasti.
”Mi… Miten tiedät nimeni?” Liechtenstein kysyi yllättyneenä. He puhuivat niin hiljaa, että ainoa joka kuuli heidät, oli sir Ulrich, joka seisoi aivan Liechtensteinin vierellä. Vash piteli vieläkin kiinni Liechtensteinin kädestä.
”Muistat minut ehkä paremmin toisella nimelläni”, hän totesi, ”olen Sveitsi.” Liechtensteinin silmät pyöristyivät hiukan yllätyksestä hänen muistaessa sen pienen pojan, jonka hän oli tavannut kauan sitten. Tuntui oudolta kohdata toinen valtio näin pitkän ajan jälkeen.
”Mukava tavata sinut pitkästä aikaa”, nainen sanoi ja naurahti. Sitten hän käännähti ja etsi mekkonsa taskusta yhden punasinisistä huiveistaan, jonka ylänurkkaan oli kirjottu kruunun kuva.
”Toivon, että otat lahjani vastaan”, hän pyysi ja ojensi huivin miehelle. Vastaukseksi Sveitsi ojensi toista käsivarttaan, jotta nainen saattoi solmia huivin sen ympärille. Sen tehtyään Liechtenstein hymyili ja niiasi pienesti, mutta Sveitsi tarttui uudestaan hänen käteensä ja antoi toisen kevyen suudelman hänen sormilleen.
Kiitoksia Liechtenstein”, hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen, ”kunnes seuraavan kerran tapaamme.” Liechtenstein nyökkäsi ja hymyili yhä ritarinsa vierellä.
”Minä odotan sitä tapaamista”, hän vastasi ujosti ja antoi sir Ulrichin saattaa itsensä pois areenalta.
A/N2: Kommentteja? Kutsuin Liechtensteinia nimellä Lily von Liechtenstein, koska minulla ei ole hajuakaan hänen ihmisnimestään ja tuo kuulosti sopivalta. Sir Ulrich on myös pitkälti oma hahmoni, vaikka saman niminen henkilö onkin oikeasti ollut olemassa. Luovin taas hiukan.
