Nonniin, nyt sain aikaseks laittaa tänne jatkoa.
Kiitos
jennumiulle,
Lööperiikalle,
raww!ille ja
aurorelle kommenteista. Ja
mordelove, niinku sanoin niin on tosi kivaa että tulee uusia lukijoita. Ja yritän ettiä sen virheen jos löydän.
Ja tässä tulee.
9. lukuLauantaina Jasper ajoi autollaan pihaamme sovittuun aikaan. Näin ikkunasta hänen odottavan autossaan minua. Niin kuin hän oli sanonut, oli aurinkoinen päivä. Isä oli jo lähtenyt kalaan, aikomuksenaan olla siellä koko päivä tietysti.
Minä otin varmuuden vuoksi mukaan talvitakkini, lähdin ulos ja lukitsin oven. Menin Jasperin autolle, jossa hän odotti minua tyynen näköisenä. Saman tien kun olin saanut turvavyöni kiinni, hän peruutti pois pihasta.
”Huomenta”, hän sanoi. ”Nukuitko hyvin?”
”Ihan hyvin. Entä sinä?”
”En kovin kehuttavasti”, Jasper sanoi ja hymyili nopeasti kuin jollekin sisäpiirin vitsille. Olin huomannut, ettei hän ollut koskaan hymyillyt aidosti, eikä pitkään. Oikeastaan voin sanoa, etten ollut nähnyt hänen hymyilevän lainkaan, niin vähän hän hymyili.
”Aiotko kertoa sen ’koko totuuden’ tällä matkalla?” minä kysyin uteliaasti.
”Aion”, hän vastasi lyhyesti. ”Itse asiassa en usko, että sinä ymmärrät sitä heti, niin ajan tavallista hitaampaa, että jää aikaa kertoa.” Katsoin nopeusmittaria. Se osoitti sadan kilometrin tuntivauhtia, enkä halunnut edes ajatella, mitä Jasperin tavallinen tarkoitti.
”Se… Siitä on todella vaikea kertoa”, Jasper aloitti. ”Minä en tiedä mistä voisin aloittaa.”
”Jospa aloittaisit alusta?” minä ehdotin.
”Entä jos ei ole alkua?” hän puolestaan kysyi. Olin juuri sanomassa jotain, kun harmaa sumu täytti näkökenttäni ja lysähdin penkin selkänojaa vasten.
”Se on totta”, Jasper sanoi. ”Usko minua. Se on totta.” Ja minä tiesin mikä hän oli. Ja tiesin, että hän puhui totta. ”Minä uskon sinua”, kuiskasin. ”Alice?!” kuulin Jasperin äänen. ”Mikä sinulla on?” Palasin todellisuuteen. Käännyin äärimmäisen hitaasti katsomaan häntä.
”Minä uskon sinua.”
Jasper katsoi minua kummallisesti. ”Mistä sinä voit tietää?”
Minä henkäisin syvään. ”Nyt on minun vuoroni kertoa. Jasper, sinun ei pitäisi ällistyä, koska tiedän, että sinä itse jostain kumman syystä osaat manipuloida toisten tunteita. Et uskokaan, kuinka ihanaa on löytää maailmasta joku toinenkin, joka ei ole tavallinen. En ole kertonut tästä kenellekään, koska pelkään, että minut laitetaan jonnekin shokkihoitoihin tai käytetään tieteellisiin tutkimuksiin.” Ääneeni hiipi epätoivoinen sävy. ”Nyt sinun on vuoro uskoa minua. Minä näen ennenäkyjä.”
En ollut koskaan kuvitellut sellaista hetkeä. Silloin ei ollut mitään. Minulla oli tyhjä olo ja tuntui kuin – niin, en tuntenut mitään. Jasper oli hiljaa, hän ei edes hengittänyt. Nyt me kummatkin tiesimme salaisuuden toisesta.
”Olet oikeassa”, Jasper sanoi pitkältä tuntuvan ajan kuluttua. ”En ole ällistynyt juuri sen takia, että en ole itsekään tavallinen. Mutta emme myöskään ole ainoita. Minun perheessäni on parilla muullakin joku epätavallinen lahja.”
”Mutta entä se toinen juttu?” sanoin pienesti. ”Se mikä sinä olet…”
”Sinä taisit nähdä äsken näyn?” Minä myönsin nähneeni.
”Ja minä säästyin kertomisen vaikeuksista.”
”Mutta nyt kun tiedän, niin kerrotko itsestäsi muuta?”
”Jos lupaat olla järkyttymättä”, hän sanoi puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan.
”Hyvä on.”
”Älä nyt keskeytä. Ensinnäkin, minä olen vampyyri. Minun perheessäni – tai laumassa – kaikki ovat samanlaisia, paitsi Renesmee. Muistathan hänet? Hän on puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen. Ei, älä kysy vielä, selitän kohta. Carlisle on lauman johtaja. Hän loi Rosalien, Edwardin, Esmen, Emmettin ja Jacobin. Edward loi Bellan ja Renesmee on oikeasti heidän tyttärensä. Rosaliekaan ei ole oikeasti minun siskoni. Me vain olemme niin samannäköisiä, että esiinnymme kaksosina. Bella ja Renesmeekin esiintyvät.”
”Kun vampyyri luodaan, ruumis tarvitsee sekä omaa vertansa että vampyyrin myrkkyä. Ne muokkaavat kolmen päivän ajan ruumista, jonka jälkeen vampyyri on luotu. Ensimmäisen vuoden vastasyntynyt vampyyri elää lähes täysin vainunsa varassa. Hän tuntee pelkästään verenjanoa eikä pysty hillitsemään itseään. Tietysti on olemassa poikkeuksia. Kuten meidän Bella. Hänen lahjansa on niin sanottu kilpi. Kun hänet luotiin, hän pystyi täydellisesti vastustamaan verenjanoaan. Renesmeekin pystyy, mutta hän on eri asia. Vain puoliksi vampyyri.”
”Kun ruumis kokee muutoksen, se parantuu yli viisinkertaisesti. Näkö, kuulo, refleksit ja esimerkiksi juoksu parantuvat. Minäkin voin juosta nopeammin kuin maailman nopein auto.
Lahjat ovat myös ihmiselämästä parantuneita kykyjä. Minä olin ihmiselämässäni erittäin karismaattinen ja siksi se taito on moninkertaistunut kun muutuin. Sain kyvyn manipuloida toisten tunteita, niin kuin tiedät.”
”Edward”, hän jatkoi, ”Osaa lukea ajatuksia. Renesmee kykenee kosketuksen välityksellä viestittämään omia ajatuksiaan. Jokaiselta vampyyriltä tulee edellisestä elämästä jokin ’lahja’ mukaan. Emmett on tuonut voimansa, Rosalie kauneutensa ja – sinnikkyytensä. Esmellä on kyky rakastaa intohimoisesti ja Carlislella ei ole mitään vaikeuksia olla ihmisten lähellä. Hän toi myös myötätuntonsa. Vampyyrithän tarvitsevat elääkseen – jos niin voi sanoa – verta. Älä pelkää, minä en aio vahingoittaa sinua, koska meidän laumamme on erilainen. Verenjanon voi tyydyttää myös eläinten verellä ja se on parempi vaihtoehto kuin se toinen. Joka tapauksessa, jatkan niistä kyvyistä. Jacob tavallaan jaksaa. Hän puskee eteenpäin eikä anna periksi, vaikka toiset olisivat jo luovuttaneet. Ja hän on hyvä tarinankertoja.” Jasper naurahti.
”Nyt kerron Renesmeestä. Hän siis on Edwardin ja Bellan lapsi ja hän syntyi silloin kun Bella oli vielä ihminen. Se on todella harvinaista, että vampyyrille ja ihmiselle syntyy lapsi, mutta ei mahdotonta. Hän kasvoi todella nopeasti ja jo seitsemänvuotiaana hän oli täysi-ikäinen. Siihen kasvu loppui ja hän pystyi elämään niin kuin mekin, ja esiintymällä äitinsä kaksoissiskona. Kun hän tapasi Jacobin, he tietenkin rakastuivat. Jacob on syntyisin Forksin lähellä olevasta intiaanireservaatista, mutta asui silloin muualla. Hän oli tulossa silloin vierailemaan kotiinsa, kun joutui Forksin lähellä auto-onnettomuuteen. Autot räjähtivät ja alkoivat palaa, eikä siitä olisi selvinnyt kukaan. Toinen ajaja oli jo kuollut kun Carlisle saapui paikalle, mutta Jacob oli vielä elossa. Carlisle vei hänet pois ja muutti hänet vampyyriksi. Jacobin perheelle sanottiin, että hän kuoli.”
”Nyt olemme perillä”, Jasper sanoi yhtäkkiä. Huomasin, että olimme soratien päässä ja edessä oli metsää. Nousimme autosta ja Jasper sanoi, että kävelemistä oli vielä kahdeksan kilometriä.
”Minä voin samalla vielä kertoa tarinaani.” Lähdimme kävelemään metsän sydämeen ja Jasper jatkoi.
”Nyt kerron itsestäni. Minä olen toiseksi vanhin vampyyri laumastamme. Synnyin Texasissa vuonna 1844 ja oikea sukunimeni oli Whitlock. Liityin etelävaltioiden armeijaan kuusitoistavuotiaana palvellakseni sisällissodassa. Vuonna 1863 Maria-niminen vampyyri loi minut. Olin silloin seitsemäntoista. Meillä oli vampyyriarmeija ja minun tehtävänäni oli kouluttaa vastasyntyneitä ja tappaa heidät sitten kun heistä ei ollut enää hyötyä. Vuosisadan vaihteen jälkeen aloin epäillä elämäntapaa ja liityin ystävieni Peterin ja Charlotten laumaan. Sekään elämä ei soveltunut minulle, kun kuulin tunsin ihmisten rukoilun ja tunteet tappaessani heitä. Etsin pitkään uutta elämää ja vihdoin löysin Cullenit Forksista. Ja nyt olen tässä.”
Mietin hänen kertomustaan. Se oli kummallinen, outo, mutta uskoin häntä, koska tiesin hänen edelleen puhuvan totta. ”Entä vampyyrien tavat? Tarkoitan, että miten muuten te eroatte ihmisistä?” kysyin.
”Meidän ei käytännössä tarvitse hengittää, koska emme tavallaan elä ollenkaan. Sydämemme ei syki. Siitä on esimerkiksi hyötyä uimisessa. En oikein tiedä, mitä muuta kerrottavaa olisi.”
”Saanko kysyä vielä yhden jutun?”
”Siitä vain.”
”Miksi sinä kerroit tämän kaiken minulle?”
Jasper vain tarpoi eteenpäin ihan kuin ei olisi kuullut kysymystä, mutta vastasi lopulta:
”Minä – minusta on vapaampaa olla lähelläsi, kun tiedän, että sinä tiedät salaisuuteni. Ja minä halusin, että tiedät. Koska jos… et … tietäisi koko totuutta niin… sinä et välttämättä… pitäisi minusta… samalla tavalla.” Jasperin ääni oli karheampi kuin olin ennen kuullut. Hänen oli vaikeaa pukea ajatuksensa sanoiksi, varsinkin kun hän ei ollut selvästikään tottunut tällaiseen. Kyllä tämä oli minullekin uusi kokemus. En sanonut mitään, yritin käsittää mitä hän sanoi.
Ja sitten, yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta, tajusin sen syyn, minkä olisi pitänyt olla minulle selvää syksystä asti. Miten tulisin Forksissa onnelliseksi?
Koska minä rakastin häntä!
Vastaus tuli niin odottamattomasti, että se musersi minut. Lysähdin polvilleni hankeen ja näin kun Jasper pysähtyi. Hän tunsi, mitä minä tunsin. Hän kääntyi, katsoi minuun. Mutta tämä katse, jonka hän nyt kohdisti minuun, ei ollut tulkitsematon, niin kuin ennen. Päinvastoin. Hänen ilmeessään näkyi ihmetystä, ennen kuin hänkin tajusi sen kunnolla. Hän tuli luokseni, polvistui minun tasolleni ja katsoi silmiini.
”Alice.” Hän sanoi nimeni huolellisesti. Sitten hän hymyili, hymyili aidosti, oikeasti. Se hymy ulottui silmiin, se hymy kirkasti hänen olemuksensa. En koskaan ollut nähnyt niin kaunista hymyä ja tuntui, että pystyisin elämään pelkästä tuosta hymystä. Minäkin hymyilin. Siinä me istuimme hangessa lumisessa metsässä ja hymyilimme.
Jasper nousi ja veti minut mukanaan, ja jatkoimme matkaa. Pidin tiukasti hänen jääkylmästä kädestään kiinni, halusin varmistaa, ettei hän katoaisi.
10. lukuJasper vei minut lumen peittämälle niitylle, johon aurinko paistoi. Hän pysähtyi metsänrajassa, mutta vedin hänet kärsimättömänä mukaani. ”Tule nyt”, minä hoputin. Hän tuli takanani, pitäen yhä kädestäni kiinni.
”Alice, katso.” Katsoin häntä ja ällistyin siitä, mitä näin, enemmän kuin kaikesta muusta yhteensä, mitä hän oli kertonut. Aurinko sai hänen ihonsa kimaltelemaan, kuin siihen olisi upotettu tuhansia ja taas tuhansia pieniä timantteja. Katsoin häntä silmät ihmetyksestä suurina ja ojensin käteni koskettamaan tuota ihmeellistä näkyä.
”Se – se on uskomaton”, minä henkäisin. Jasper istui maahan ja minä heitin takkini hänen viereensä ja istuin sen päälle. Sivelin hänen ihoaan, joka oli kova ja kylmä kuin kivi. Se kaikki oli uutta. Minusta oli ihanaa rakastua.
”Tämä on niin erilaista”, Jasper sanoi. ”Tuo tuntuu uskomattoman hyvältä.”
”Minulle se on aivan yhtä uutta”, minä sanoin. Sormeni liukui hänen käsivarreltaan kaulalle ja siitä ylöspäin kasvoille. Piirsin kuvioita Jasperin poskille, leukaan, nenään, otsaan. Koko sen ajan hän katsoi minua.
Viimein annoin käteni tippua syliini. Jasper otti sen omaansa. Hän painoi huulensa kämmenselkääni ja laittoi sen sitten poskeaan vasten. Hän katsoi minua lempeästi ja sanoi: ”Tiesitkö, että olet kaunis?” Minä naurahdin leveästi hymyillen.
”Tiedätkö, Alice?” Jasper sanoi jossain vaiheessa. ”En ole koskaan, en koskaan uuden elämäni aikana ole ollut näin onnellinen. Luulin kerran, että Maria olisi minun kumppanini, mutta nyt olen iloinen, ettei ollut. En ole koskaan kokenut tällaista läheisyyttä. Niin kuin sinun.” Jasperin ääni vaimeni kuiskaukseksi. ”Minä olen odottanut sinua sataviisikymmentä vuotta. Niinä satana vuotena jolloin olen ollut Carlislen ja Esmen luona, olen kadehtien katsonut, miten onnellisia heillä muilla on. Minulla ei ollut ketään. Mutta nyt minulla on sinut.”
Minun oli vaikea käsittää, että Jasper, maailman ihanin olento, sanoi, ettei hän voinut elää ilman minua.
”Voi, Jazz!” minä huudahdin. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen olkaansa vasten. Ensimmäistä kertaa kutsuin häntä lempinimellä, jota en edes tietoisesti ollut keksinyt. Sitä paitsi minä halasin häntä! Jasper vetäisi kerran terävästi henkeä, ennen kuin hän puristi minut itseään vasten ja keinutti minua.
”Minä rakastan sinua”, minä kuiskasin. Me värähdimme molemmat. Joidenkin ihmisten mielestä olisi ollut ehkä liian aikaista sanoa se, mutta minulla ja Jasperilla oli oma maailmamme. Nyt minusta tuntui siltä, kuin olisin tuntenut Jasperin koko elämäni ajan ja pitempääkin. Nyt tuntui juuri sopivalta sanoa se.
Olimme siinä asennossa pitempään kuin tajusimmekaan. Ihan niin kuin aina muulloinkin, emme huomanneet ajan kulua. Ei se minua haitannut. Minä
tiesin, että olin sillä hetkellä maailman onnellisin ihminen. Tai ehkä yhtä onnellinen kuin Jasper.
Lopulta meidän oli lähdettävä; ilta alkoi jo hämärtää. Jasper ajoi nyt nopeammin kuin tullessamme ja hän piti kättään minun kädessäni. Vielä tänä aamuna, en ollut tiennyt Jasperista mitään. Tänä aamuna en ollut tiennyt rakastavani häntä. Tänä aamuna en ollut kokenut vielä täydellistä onnellisuutta. Nyt tiesin.
***
Jasper ajoi kotipihaan. Valot paloivat sisällä; isä oli jo tullut kotiin.
”Haluatko, että jään vielä?” Jasper kysyi.
”Haluan!” Minä pelästyin ajatusta, että hän jättäisi minut. ”Mutta isä ei varmaankaan pitäisi ajatuksesta…”
”Älä huoli. Minulla on omat konstini. Kun tulet huoneeseesi, minä olen siellä.” Sitten hän katosi paikalta. Menin sisään ja tervehdin isää.
”Tuliko hyvä kalasaalis?”
”Oikein hyvä. Laitoin ne pakkaseen. Kerrohan nyt, miten päivä meni? Kävittekö syömässä jossain?”
Vasta silloin tajusin, etten ollut syönyt aamupalan jälkeen yhtään mitään. Olin unohtanut syömisen kokonaan. Minulla oli sudennälkä.
”Öh, joo, kyllä me käytiin. Siinä päivemmällä. Oli tosi ihanaa!” Hyppelin keittiöön ja otin jääkaapista mitä sattui käteen osumaan. Söin ne pikaisesti ja kun minulla ei ollut enää nälkä, sanoin hyvät yöt isälle ja menin yläkertaan.
Kun avasin huoneeni oven, näin Jasperin istuvan sängylläni hymyillen. Minä hymyilin takaisin, istuin hänen viereensä ja nojasin pääni hänen kylmää olkapäätänsä vasten.
”Vai käytiin me syömässä? Anteeksi, etten hoksannut. Minun on vaikeampi huomata asioita, joita en itse tarvitse.”
”Ei se mitään”, minä tyynnyttelin silmät kiinni. ”Olin unohtanut koko syömisen.”
Haukottelin ja hän sanoi heti, että minun täytyi mennä nukkumaan. Menin kylpyhuoneeseen vaihtamaan yömekkoni ja harjasin hampaat. Sitten palasin takaisin huoneeseen, eikä Jasper ollut kadonnut mihinkään. Kömmin hymyillen peiton alle. Hän silitti hiuksiani ja alkoi hyräillä jotain laulua, joka lopulta tuuditti minut uneen.
