Kirjoittaja: Minä, eli Suihkepullo
Ikäraja: S
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaTyylilaji: AU, drama, one-shot
Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaikki hahmot, enkä saa tästä minkäänlaista palkkiota
Tiivistelmä: Entä jos, Harry olisikin heittäytynyt itsekkääksi kolmivelhoturnajaisten viimeisessä koetuksessa?
A/N: Aakkoshaasteesta se kaikki lähti, ku päätin kirjottaa Cedricistä, ni aattelin sitte, että pitäs kai sitä sitte kirjottaa seki, että mite se jäi eloon. Tässä on sitte tulos
Toivottavasti tykkäätte.
Ainii ja osallistuu
Aakkoshaasteeseen kirjain on tietysti T ja
Entä jos… -haasteeseen.
The Right ChoiceHarry Potter oli tehnyt sen. Hän oli selvittänyt tiensä kaikkien esteiden läpi labyrintissa ja löytänyt vihdoin kolmivelhopokaalin. Nyt hänen pitäisi vain juosta sinne kilpaa Cedric Diggoryn kanssa, joka sitä paitsi oli puolet lähempänä kuin hän.
Mahtavaa… Harry ajatteli juostessaan niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi kohti pokaalia. Silloin hän huomasi jotain suurta, karvaista ja monijalkaista Cedricin takana. Cedric ei ollut huomannut mitään, vaan jatkoi vain juoksuaan.
Sekunnin Harry mietti varoittaako Cedriciä sittenkään hämähäkistä… Olihan Cedric kuitenkin tällä hetkellä ainut asia hänen ja tuhannen kaljuunan välissä… Vielä jos tuo hämähäkki kiinnittäisi koko huomionsa Cedriciin…
”Cedric varo!” Harry ei ollut aivan varma, mikä kuitenkin sai hänet varoittamaan toista. Hän oli ollut koko päivän huonolla tuulella, ja kolmivelhopalkinto olisi mukavasti piristänyt mieltä, mutta ehkä hän kuitenkin ajatteli, että hänelle jäisi hirveät tunnontuskat siitä.
Cedric katsoi taakseen ja näki valtavan hämähäkin, joka oli juuri iskemässä häntä niskaan suurella pistimellään. Poika syöksyi syrjään ja hämähäkki iski maata. ”Tainnutu”, Cedric yritti, mutta taika ei vaikuttanut millään tapaa. Harry juoksi hänkin nyt hyökkäämään akromantellan kimppuun, mikään ei vain näyttänyt toimivan jättihämähäkkiin, joka enintään hidasti hieman vauhtiaan poikien manausten ja kirouksien jäljiltä.
”Ei onnistu”, Harry huusi toiselle. ”Tainnutustaiat yhtä aikaa kolmosella. Yksi – kaksi – kolme. TAINNUTU!” Pojat loitsivat yhtä aikaa ja kaksi teki sen mihin yksi ei pystynyt. Akromantella kaatui rysähtäen maahan karvaisten jalkojen sekamelskaksi.
Harry nousi hitaasti maasta. Hämähäkki oli kaatunut hänen toisen jalkansa päälle ja se oli nyt ilmeisesti murtunut. ”Oletko kunnossa?” Cedric kysyi häneltä huolissaan. ”Pystytkö seisomaan?” hän syöksyi Harryn tueksi, tämän irvistettyä kivusta, yritettyään astua kipeällä jalallaan.
”Mitä sinä minua autat?” Harry kivahti toiselle. ”Ota nyt se pokaali niin päästään pois täältä!”
”En”, Cedric väitti vastaan. Hän tiesi, että hän oli toisaalta ansainnut sen, mutta hän ei vain voinut ottaa Harrylta kunniaa, nyt kun tämä oli invalidikin ja kaikkea.
”Älä nyt heittäydy herrasmieheksi!”
”Kyllä heittäydyn”, Cedric väitti yhä vastaan melkein kantaen Harryn tupapokaalin lähelle. ”Ota sinä se. Sinä ansaitset sen. Sinä kerroit minulle lohikäärmeestä. Ilman sinua olisin pudonnut jo ensimmäisessä koetuksessa.”
”Minä sain siihen lohikäärmeeseen apua. Mutta sinä kerroit kultamunasta…”
”Minäkin sain siihen apua. Ota nyt vain se pokaali.”
Harry katsoi toista ymmällään. Cedric kieltäytyi kunniasta, jota puuskupuhin tupa ei ollut saanut vuosisatoihin. Puuskupuhin oppilaat tulisivat inhoamaan Cedricia ikuisesti… Miten Cedric voi tehdä sen, kun hän on niin suosittukin, kaikki tytöt pitävät hänestä ja kaikkea, tämän jälkeen kaikki muistaisivat hänet vain sinä tyhmänä oppilaana, joka kieltäytyi kolmivelhovoitosta. Yhtäkkiä Harry näki taas itsensä tulemassa labyrintistä voittajana, kaikki hurraisivat, ja Chon ihaileva ilme loistaisi muiden joukosta. Cho ei enää vilkaisisikaan Cedriciä jos Harry voittaisi kolmivelhoturnajaiset.
Tämän mielikuvan, hetken mielijohteesta Harry sanoi: ”No ei sitten väkisin. Voin kai minäkin sen ottaa, jos sinä olet niin itsepäinen. Omapahan on syysi.” Ja hän tarttui kolmivelhopokaalin kahvaan.
Niin Harry Potter, poika-joka-elää, teki juuri niin kuin lordi Voldemort oli toivonut, voittanut toki kolmivelhoturnajaiset, mutta samalla myös lennähtänyt hautausmaalle, missä Pimeä Lordi sai käytettyä hänen vertaan uudestaan syntymiseen ja melkein onnistui tekemään sen ainoan murhan mihin ei ollut aikaisemmin pystynyt.
Cedric Diggoryhan ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain sen, että Harry oli kadonnut pokaalin kanssa kosketettuaan sitä. Nyt hän seisoi hölmistyneenä keskellä labyrinttiä, pohtien äsken tapahtunutta. Hän oli väittänyt vastaan siinä toivossa, että Harry olisi tajunnut ehdottaa yhteisvoittoa. Ilmeisesti Cedric oli yliarvioinut Harryn älynlahjat.
Kuuluukohan tuokin jotenkin koetukseen?, hän ajatteli katsoessaan tyhjää jalustaa, jolla kolmivelhopokaali oli vasta muutama sekunti sitten ollut.
Että voittaja joutuu vielä tekemään jotain. Tai ehkä pokaali oli noiduttu niin, että siihen koskettuaan pääsee suoraan labyrintin alkuun, jossa juhlat sitten alkavat välittömästi.Hetken sinä pohdittuaan, Cedric nosti sauvansa ylös kohti korkeuksia ja ampui kipinöitä taivaalle, jotta joku tulisi hakemaan häntä. Pian professori McGarmiwa ilmestyikin jo siihen.
”Kappas, Diggory”, hän sanoi. ”Voititko sinä jo?”
”En. Harry voitti.”
”Harry? Mutta missäs hän nyt on?”
”Hän katosi pokaalin mukana. Luulin, että sinä olisit osannut sanoa minne hän meni?” Cedric sanoi kankeasti.
”Katosi? Mutta… Mitä ihmettä? Eihän Pokaalin pitänyt olla porttiavain tai mitään… No mutta tulehan nyt sitten kuitenkin mukaani, mennään pois jo tästä labyrintistä. Minun täytyy puhua Dumbledoren kanssa, onko hän vaihtanut suunnitelmia kesken kaiken.”
Professori McGarmiwa saattoi Cedricin ulos labyrintista ja pyyhälsi suoraan rehtorin pakeille.
”Kappas, Minerva. Keskeyttikö Diggory?” Dumbledore kysyi ennen kuin McGarmiwa ehti sanoa mitään.
”Ei, kun koko koetus loppui jo. Harry voitti. Hän vain kuulemma katosi kosketettuaan pokaaliin. En tiennytkään, että kolmivelhopokaali oli porttiavain”, professori jo melkein kiivastui.
”Miten niin porttiavain? Mitä sinä oikein puhut?”
”Niin Diggory kertoi. Cedric kerropas nyt tarkasti mitä tapahtui?” Professorit kääntyivät katsomaan Cedriciä, joka kertoi kankeasti ja hieman kylmällä äänellä kaiken mitä labyrintissä oli tapahtunut.
”…Ja sitten hän vain katosi.”
”Vain katosi? Heti kun oli koskenut pokaaliin?” Dumbledore kyseli. Cedric nyökkäsi. ”Mutta… Miten se on mahdollista…” Cedric ja McGarmiwa pystyivät melkein kuulemaan, kuinka rehtorin aivot raksuttivat. ”Minerva, etsi Alastor ja kerro hänelle, että minulla on erittäin tärkeää asiaa. Kerro myös muille, että koetus on päättynyt ja että kutsuvat muut kilpailijatkin pois labyrintissa.” McGarmiwa pyyhälsi heti pois paikalta. ”Cedric sinun on parasta mennä matami Pomfreyn pakeille, hän haluaa kuitenkin tarkistaa sinut.” Poika nyökkäsi ja lähti sitten kohti sairaalatelttaa kentän ulkopuolella.
*~*
Kentällä kaikui Dumbledoren ääni: ”Kolmas koetus on päättynyt Harry Potterin voittoon.” Tässä vaiheessa katsomo puhkesi meteliin, osa suosionosoituksiin, osa osoitti huonotuulisuutensa buuaamalla. ”Kyseinen henkilö on nyt kuitenkin kateissa, joten palkintoseremonia järjestetään myöhemmin. Nyt voitte mennä Suureen Saliin, jossa pitoateria on käsittääkseni jo katettu.”
*~*
Kymmenen minuutin kuluttua Vauhkomieli nilkutti Dumbledoren luokse tämän kävellessä ympyrää labyrintin ulkopuolella.
”Halusit tavata minut, rehtori.”
”Kyllä, Alastor. Muutitko sinä pokaalin porttiavaimeksi?!” Dumbledore kysyi suoraan katsoen kollegaansa tiukasti tämän eriparisiin silmiin.
”En. Mitä sinä oikein höpiset? Eihän se kuulunut suunnitelmiin?”
”Ei kuulunutkaan, mutta sinä veit sen labyrinttiin ja se ei todellakaan ollut porttiavain, ennen sitä. Se rajaa epäiltyjä aika paljonkin.”
Vauhkomieli kohtasi Dumbledoren katseen vahvana ja hieman tylsistyneen oloisena.
”Albus hei. Minä olen ollut ystäväsi jo vuosikymmeniä. Luuletko tosiaan, että haluaisin tehdä jotain noin tyhmää. Luulin todellakin, että sinä tunnet minut.”
”Sinä valehtelet”, rehtori sanoi äkkiä.
”Mitä?!”
”
Sinä et ole ollut ystäväni vuosikymmeniä. Sinä et ole Alastor Vauhkomieli.”
Hetken miehet katsoivat toisiaan toinen piilotetun kauhun, toinen pidätellyn vihan vallassa.
”Olepas nyt kiltti poika, ja kerro kuka olet”, Dumbledore sanoi melkein herttaisesti.
Vauhkomieli yritti vetää taikasauvaansa esiin, mutta rehtori oli paljon nopeampi. Hetken kuluttua toinen makasi tajuttomana maassa, parrakkaan herran tainnuttamana. Melkein kaikki muut olivat jo suuressa salissa syömässä huolettomasti, mutta Harryn läheiset olivat vielä painostamassa McGarmiwaa toisella puolella kenttää, ja juoksivat nyt paikalle kuultuaan hälinän. Hagridkin oli ollut keräämässä eläimiään ja lönkysti hänkin nyt Dumbledoren ja tajuttoman vale-Vauhkomielen luokse.
”Mitä sinä oikein teet, Albus? Miksi ihmeessä sinä hyökkäsit Villisilmän kimppuun?” McGarmiwa hätääntyi.
”Rauhoitu, Minerva. Tämä ei ole Villisilmä Vauhkomieli”, Dumbledore rauhoitteli ennen kuin jatkoi Hagridille: ”Olisitko Rubeus niin kiltti, että etsisit Severuksen - löydät hänet varmaankin Suuresta Salista - ja pyytäisit häntä tuomaan vahvinta totuusjuomaa, jota häneltä löytyy. Mene sitten mökillesi, löydät sieltä mustan koiran, tuo hänet tänne.”
Hagrid lähti nyökättyään lyhyesti.
”Molly voinko luottaa sinuun ja Arthuriin?”
”Tottahan toki voit.”
”Hyvä, voit jäädä jos haluat, mutta varoitan, tämä voi olla hiukan järkyttävää, yllättävää tämä ainakin on.”
Molly nyökkäsi ja kääntyi sitten katsomaan lapsiaan. ”Onko se turvallista lapsille?”
”Eiköhän se ole. Lapsesi ovat luultavasti kokeneet paljon järkyttävämpiäkin juttuja. He ovat lujaa tekoa, ei hätää, he voivat ihan hyvin jäädä kuuntelemaan, jos he vain haluavat.”
Kaikki halusivat jäädä, joten he jäivät odottelemaan luoden epäluuloisia silmäyksiä maassa makaavaan vale-Vauhkomieleen.
Ennen kuin Kalkaros tai Hagrid ehti palata, he kuulivat kovan tömäyksen labyrintin suuaukolta päin.
”Ah, Harry varmaan palasi”, Dumbledore totesi. ”Hakisitko, Minerva hänet tänne? Hän on luultavimmin huomattavassa ahdingossa.”
McGarmiwa poistui nyökättyään, mutta palasi jo pian tukien Harrya, jonka jalka oli ilmeisesti murtunut.
”Dumbledore! Hän on palannut. Voldemort on palannut!” Harry rääkyi niin että McGarmiwa säpsähti.
Dumbledore katsoi vakavana Harryyn, vilkaisi sitten vale-Vauhkomieltä ja mutisi: ”Sitä pelkäsinkin.”