A/N: heh...viime luvusta onkin vitten vierähtänyt sellainen kuukausi
Olen todella pahoillani ja tässä tulee pitkään laatimani selitys:
Olen vasta muuttanut uudelle paikkakunnalle ja uusi koulu ja kaiken lisäksi lukio. Ensi viikolla on koeviikko ja sekö taas raastaa hermoja
Toivottavasti te ette nyt ole minulla aivan raivona ja toivon tämän tekstin tuovan hiukan iloa arkeen.
17. luku
Matka taittui nopeasti, mutta kun Anne kääntyi Weasleyden talolle johtavalle polulle, hän ei nähnyt mitään. Anne pysähtyi nopeasti ja jäi tuijottamaan suu auki näkymää. Talo oli aina ollut siinä, eikä Weasleyllä ollut mitään syytä muuttaa pois.
-Fred! Fred! Oletko siellä? Anne huusi niin lujaa kuin ääntä lähti. Jen itki jälleen ja Anne otti hänet huokaisten syliinsä tuijottaen edelleen kohtaa, jossa Weasleyden talo oli ollut. Anne tuijotti silmä kovana eteenpäin ja toivoi talon tulevan pian esiin ja Fredin juoksevan häntä vastaan ja sanovan tämän olevan vain tyhmää pilaa, että hän tulisi nyt heidän mukaansa ja aikoisi kasvattaa lapsen Annen kanssa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja Anne yritti huutaa uudestaan, mutta hänen äänensä sortui pian kyyneliin. Anne kääntyi lähteäkseen takaisin kotiinsa ennen kuin kuuli ääntä takaansa.
-Anne? Oletko se sinä? Anne kääntyi ja huomasi Fredin seisovan vain parin askeleen päässä itsestään. Anne käveli nopeasti miehen luokse ja löi tätä kovaa poskelle. Fred näytti järkyttyneen tästä teosta ja yritti ottaa Jeniä syliinsä, joka kietoi kätensä tiukemmin Annen ympärille piilottaen kasvonsa. Fred näytti surulliselta huomatessaan, ettei Jen enää tunnistanut häntä, mutta muutti sen nopeasti vakavan ankaraksi.
-Tule. Mennään sisälle, hän sanoi ja ohjasi Annea eteenpäin.
Se oli Annen elämän erikoisin kokemus. Hänestä tuntui kuin hän olisi ensin astunut jäätävään suihkuun ja sitten erittäin kuumaan. Heti tämän jälkeen Annen täytyi haukkoa henkeään nähdessään Weasleyden talon jälleen edessään. Se oli täysin samanlainen kuin aina, mutta Anne tunsi onnen kyyneleiden valuvan kasvoilleen. Hän ei ollut ennen tajunnutkaan miten paljon hän oli ikävöinyt Kotikoloa. He astuivat sisään ja sielläkin Anne sai ihmettelemisen aihetta. Keittiö oli täynnä ihmisiä ja Anne oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt siellä niin montaa ihmistä. Kaikki lopettivat työnsä ja kääntyivät katsomaan Annea ja Jeniä, joka puristi Annen kaulaa jo aika kivuliaasti.
-Anne! kuului Ginnyn huuto, joka rikkoi kiusaantuneen hiljaisuuden. Ginny halasi Annea hellästi ja suukotti häntä hellästi poskeen. Kukaan muu ei liikahtanutkaan ja kiusallinen hiljaisuus palasi. Anne ei halunnut katsoa toisiin ja katseli Jeniä, joka uskalsi jo hiukan kohottaa päätään Annen olkapäältä. Fred oli siirtynyt Annen takaa muiden joukkoon ja seisoi nyt Georgen vieressä. Anne katsoi näitä kaksosia ja huomasi Georgen muuttuneen jotenkin. Aivan kuin jotain puuttuisi. Anne käänsi hiukan päätään ja henkäisi nähdessään tyhjää, missä Georgen toisen korvan olisi pitänyt olla. Anne tarkisti kaikki muutkin puuttuvien korvien tai jonkun muun vamman varalta. Kaikki onneksi näyttivät vielä oikein hyvin vointisilta, mutta kukaan ei ollut reagoinut mitenkään Annen tyrmistykseen.
-No. Ei teidän tarvitse minua pelätä, hän sanoi ja yritti hymyillä rauhoittavasti. Kukaan ei vieläkään vastannut ja Anne alkoi jo suuttua. Tällä tavallako hänet vastaan otettiin kolmen kuukauden tauon jälkeen. Kenenkään ilmeestä ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita. Anne tunsi vihan kuohuvan sisällään ja kääntyi lähteäkseen ja toivoi jonkun pysäyttävän hänet ja sanovan tätä vain sisäpiiri vitsiksi, jota Anne ei vain ymmärtänyt. Kukaan ei kuitenkaan tullut ja Anne paukautti oven takanaan niin lujaa kiinni kuin pystyi. Jenkin ilmeisesti tunsi Annen suuttumuksen ja alkoi itkeä. Anne laski huutavan Jenin takaisin kärryihin ja keinutteli sitä. Weasleyden talo näkyi yhä ja siitä päätelleen Anne oli edelleen suojamuurin sisäpuolella. Anne näki jonkun katselevan häntä ikkunasta, mutta ei tunnistanut kuka.
Anne keinutteli Jeniä vielä kymmenen minuuttia ennen kuin tyttö nukahti. Anne varmisti, että vaunut olivat turvallisesti paikoillaan ja meni takaisin sisälle. Kaikki toiminta loppui jälleen kun Anne astui sisään, mutta hän ei sen antanut häiritä. Hän käveli Mollyn luo, joka oli tekemässä ruokaa, etsi perunat, kaatoi ne tiskialtaaseen, täytti altaan vedellä ja aloitti perunoiden pesun. Kukaan ei tehnyt hetkeen mitään, kunnes Molly palasi tajuihinsa ja jatkoi ruuan tekoa. Pain kaikki muutkin jatkoivat askareitaan aivan kuin kukaan ei olisi häirinnyt heitä. Anne auttoi kaikkia kattamaan suurta pöytää, mutta kukaan ei sanonut vieläkään mitään. Anne tunsi pitkästä aikaa iloa siivota ja laittaa paikkoja kuntoon. Kotona hän joutui koko ajan hoitamaan Jeniä ja puuhamaan muun talon kanssa ja kestämään naapureiden juoruilua. Fred ei ilmestynyt kertaakaan keittiöön ja Anne huomasi tämän olevan ulkona Jenin luona. Annea harmitti se, ettei Fred halunnut auttaa muuten Annea selviämään Jenin hoidosta, mutta hiippaili selän takana hoitamassa tytärtään.
Ruoka valmistui nopeasti ja kaikki tulivat välittömästi paikalle ensimmäisellä kutsukerralla, joka oli Annen mielestä suuri saavutus. Hän oli joutunut muutama vuosi takaperin huutamaan naama punaisena, mutta Molly oli selvästi saanut Weasleyn pojat ruotuun. Kukaan ei vieläkään puhunut mitään ja Anne tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja päätti lähteä kotiin. Hän tunsi piston sydämessään kuullessaan puheensorinan alkavan heti oven sulkemisen jälkeen. Anne käveli Jenin luo ja näki tämän hereillä hymyillen aurinkoista hymyään.
-He eivät selvästikään kaipaa meitä, mutta kyllä me pärjäämme. Vai mitä kulta? Anne sanoi heiluttaen hellästi Jenin jalkoja. Tyttö kikatti pienesti ja otti jaloistaan kiinni. Anne ei voinut olla naurahtamatta ja lähti pihasta.
-Anne odota, joku sanoi hänen takanaan. Anne kääntyi ja näki Ginnyn, joka näytti purskahtavan pian itkuun. Annen iloinen mieli katosi välittömästi ja hän juoksi ystävänsä luo.
-Ginny kulta. Älä nyt, hän sanoi ja halasi tyttöä tiukasti. Ginny näytti romahtavan noista sanoista ja nojasi koko painollaan Anneen. Ginny itki hillittömästi ja tärisi, eikä saanut sanaa suustaan.
-Minä olen ni-iin pahoillani, hän sanoi itkunsa lomasta.
-Mitä nyt on tapahtunut? Anne kysyi rauhoittavalla äänellä tuntien rauhattomuutta sisällään.
-Me ei olla autettu sinua yhtään ja minulla on ollut koko ajan huono omatunto, mutta Fred ei antanut minulle lupaa auttaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä. Annen kasvot kovettuivat ja hän päästi Ginnystä irti ja juoksi sisälle.
-FRED WEASLEY! Anne huusi niin kovaa kuin pystyi. Kaikki säpsähtivät kovaa ääntä ja Fred käänsi ilmeettömät kasvonsa Anneen päin.
-MIKÄ SINUN ONGELMASI ON KUN ET ANNA MUIDEN AUTTAA MINUA! GINNY JOUTUI KÄRSIMÄÄN OMANTUNNON TUSKIA, KOSKA EI SAANUT TULLA MINUA AUTTAMAAN! Anne huusi ja tunsi katkeruutensa valuvan pois.
-MINÄ OLEN HOITANUT JENIÄ AIVAN YKSIN VIIMEISET KOLME KUUKAUTTA JA OLEN VARARIKOSSA! EN OLE NÄHNYT JOHNIA KERTAAKAAN NÄIDEN KUUKAUSIEN AIKANA JA NAAPURIT VAIN JUORUAVAT MINUSTA JA MINUN ISÄTTÖMÄSTÄ LAPSESTANI! TIEDÄTKÖ SINÄ OLLENKAAN MILTÄ SE TUNTUU? Anne huusi kyynelien valuessa hänen poskilleen. Fredin ilme muuttui yhä surullisemmaksi, mitä enemmän Anne huusi. Molly käveli Annen luo ja halasi naista lujasti. Anne murtui ja itki uudestaan tällä kertaa Mollyn olkapäälle. Lähi päivinä Anne oli itkenyt enemmän kuin normaalisti ja hän alkoi jo ihmetellä milloin hänen kyynelkanaviensa vedet loppuisivat ja hän ei enää pystyisi itkemään. Se oli selvästikin pohjaton, koska nyt Anne itki enemmän kuin kertaakaan. Kaikki muutkin kokoontuivat Mollyn ja Annen ympärille ja yrittivät lohduttaa Annea. Kaikki halasivat Annea lujasti ja kuiskasivat lohduttavia sanoja hänen korvaansa. Anne vain nyökkäsi kaikille kiitokseksi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Fred pysäytti hänet. Ensin Anne luuli, että Fred sanoisi jotain, mutta Annen suureksi yllätykseksi Fred painoi huulensa hellästi Annen huulia vasten. Anne tunsi olevansa sulaa vahaa tämän suudelman aikana ja pelkäsi jalkansa jälleen pettävän, mutta Fred piti häntä pystyssä kunnes suudelma loppui. Fred kääntyi ja lähti huoneesta. Anne ei voinut muuta kuin tuijottaa. Fred kyllä osasi välillä olla kummallinen, mutta tämä pääsisi ehdottomasti top 10-listan kärkeen.
Jen nukkui koko kotimatkan ajan, mistä Anne oli erittäin kiitollinen. Hänellä olisi aikaa järjestellä ajatuksiaan. Mitä Fredin suudelma tarkoitti? Entä jos Fred tulisi nyt takaisin ja auttaisi Annea hoitamaan Jeniä ja elämä palaisi takaisin raiteilleen. Tämä oli pelkkää toive ajattelua, mutta koskaan ei saisi luopua toivosta.
Annen kääntyessä metsätieltä kotiaan kohti hän huomasi jonkun seisovan terassilla. Anne ei tunnistanut hahmoa ja puristi vaunuja lujempaa. Hänen päästessä lähemmäs Anne tunnisti henkilön Derek Boleksi. Anne huudahti miehen nimen ja tämä kääntyi ympäri. Annen iloinen huudahdus muuttui kauhistuneeksi, kun hän näki millaiseksi mies oli muuttunut. Hänen kauniit kasvonsa olivat muuttuneet lommoisiksi ja kalpeaksi ja hänen siniset silmänsä olivat laajentuneet. Hänen suustaan puuttui yhä enemmän hampaita, eikä hän ilmeisesti ollut vaihtanut vaatteitaan muutamaan kuukauteen.
-Derek mitä ihmettä sinä täällä teet? Anne kysyi huolestuneella äänellä.
-Et ole käynyt katsomassa minua kolmeen kuukauteen, hän sanoi katkeruutta äänessään.
-No. Kuten huomaat, minulla on nyt lapsi. Sitä paitsi en minä muutenkaan sinne olisi päässyt. Minulla ei ole autoa, Anne sanoi rauhoittelevasti.
-Tuo ei ole mikään selitys, Derek sanoi vihaisesti nousten seisomaan tuoliltaan. Anne säikähti Derekin aggressiivisuutta. Anne nosti Jenin vaunusta ja meni sisälle kulkien mahdollisimman rauhallisesti Derekin ohi. Mies seurasi Annea sisälle ja vahti Annen jokaista liikettä. Anne laski Jenin lattialle ja kääntyi ja huomasi seisovansa melkein nenät vastakkain Derekin kanssa. Miehen hengitys haisi vahvasti alkoholille ja Anne otti askeleen taaksepäin. Derek esti Annen aikeet tarttumalla naista käsivarresta tiukalla otteella.
-Miksi sinä hylkäsit minut? hän kysyi henkäisten pahaa hajua Annen naamalle.
-Minä en ole hylännyt sinua. Minulla vain ei ole ollut aikaa tulla käymään luonasi, Anne sanoi pelokkaalla äänellä.
-Älä valehtele minulle! Derek huusi ja heitti Annen lattialle saaden Jenin itkemään. Derek nosti Jenin syliinsä ja juoksi yläkertaan. Anne huusi tytön nimeä ja juoksi nopeasti miehen perään. Anne löysi Derekin Jenin huoneesta pitäen lasta edelleen sylissään.
-Derek ole kiltti ja Anna Jen minulle, Anne sanoi vakaalla äänellä. Derek selvästikin huomasi paniikin naisen äänessä, koska puristi Jenin rintaansa vasten.
-Miksi sinä pelkäät minua Anne? hän kysyi puristaen Jeniä yhä kovempaa saaden tytön uudestaan itkemään. Derekin ilme vääristyi Jenin itkusta ja ravisteli tätä voimakkaasti saaden tytön pään heilumaan vaarallisesti.
-Derek älä tee noin, Anne pyysi itkuisella äänellä. Derek tuijotti hetken Annea suoraan silmiin iloton hymy huulillaan.
-Selvä, hän sanoi ja laski tytön kovakouraisesti maahan. Anne odotti Jenin itkua, mutta sitä ei kuulunut. Anne parkaisi ja lähestyi Jeniä kauhuissaan. Hän nosti tyttärensä maasta ja herätteli tätä. Jen palasi tajuihinsa ja itki kovaan ääneen. Anne huokaisi helpotuksesta ja kääntyi saarnatakseen Derekille, mutta tunsi aseen takaraivoaan vasten.
-Älä liiku Anne. En halua satuttaa sinua, Derekin kylmä ääni sanoi.
-Mitä sinä haluat minusta? Anne sanoi jäätävällä äänellä. Hän peitti Jenin vartalollaan, jottei Derek varmasti voisi osua tyttöön.
-Sinä et voi ikinä ymmärtää, että minä olen tuon lapsen oikea isä, Derek sanoi hiljaisella äänellä. Kauhu lamaannutti Annen aivot. Miten Derek saattoi ajatella tuollaista.
-Etkö huomaa miten paljon tuo tyttö minua muistuttaa? Derek kysyi ja kyykistyi Anne taakse suukottaen naista tämän niskaan. Anne tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen ja värähti inhosta.
-Sinä et ole tämän lapsen isä Derek, Anne sanoi kovalla äänellä. Derek puristi Annen olkapäätä kivuliaasti. Annen silmät sumenivat kyynelistä, mutta ei antanut niiden valua poskille. Hän ei halunnut näyttää heikkouttaan Derekille. Jen ei enää huutanut ja sen silmät tuijottivat suurina ympyröinä Annen kasvoja. Anne hymyili rohkaisevasti ja yritti nousta ylös. Annen yllätykseksi Derek auttoi Annen seisaalleen, mutta painoi aseen naisen selkään.
-Nyt me menemme alakertaan ja te molemmat lähdette minun mukaani, hän sanoi ja ohjasi Annea kohti portaita. Annen pää löi tyhjää, kun hän mietti pakoreittiä tilanteesta.
He olivat jo päässeet terassille ennen kuin Annella välähti. Hän teki äkkipysähdyksen, nosti jalkaansa osuakseen Derekiä haaraväliin ja iski tämän selällään seinää vasten. Anne paransi Jenin asentoa, nappasi aseen ja osoitti sillä Derekiä. Anne kaivoi Derekin taskusta puhelimen ja soitti poliisille.
-Miksi sinä teet tämän minulle Anne? hän kysyi kun he odottelivat poliisin saapumista.
-Derek. Olet mielisairas, eikä tämä lapsi ole sinun, Anne sanoi rauhoittavasti, mutta ei laskenut asettaan. Annen käsiin sattui jo hieman Jenin kannattelusta, joka nukkui sikeästi hänen olkapäätään vasten. Poliisi saapui yllättävän nopeasti ja kuljettivat Derekin autoon ja lähtivät. Anne käveli sisälle ja asetti Jenin syöttötuoliin ja aloitti ruuan valmistuksen. Tästä hän ei kertoisi kenellekään. Anne hymyili Jenille ja yritti unohtaa äskeisen välikohtauksen.
Hänellä todellakin oli jonkinlainen kyynel kanavien ongelma. Anne itki itsensä sinä iltana uneen ja näki painajaisia Derekistä ja kuinka tämä nappasi hänen tyttärensä. Fred ei todellakaan saisi kuulla tästä, vaikka ei häntä varmaan muutenkaan se kiinnostaisi.
A/N2: no siis
tässä tämä nyt oli. Toivon ettei ollut liian angst tai liian sekava?