Nimi: Nallekarkkisyndrooma
Kirjoittaja: tirsu
Beta: ei ole (tai no, word)
Genre: drama ja humour (jonkinlainen ainakin)
Paritukset: selviää aikanaan.
Ikäraja: K-11
//Classick lisäsi otsikkoonVaroitukset: hieman kiroilua ja saattaa sisältää viittauksia slashiin...
Summary: Eräs mummo, jota tönäisen, päästelee suustaan tuhmuuksia ja voisin vaikka vannoa, että se näytti keskariakin minulle.Disclaimer: hahmot ovat minun, samoin juoni ja muut jutut.
A/N: alussa on hieman tuollaista kellohommaa, koko tarina ei siis ole sellaista. Kommentit olisivat toivottuja ja tervetulleita!
Nallekarkkisyndrooma
Kello 7.15 herään. Suuntaan keittiöön syömään jogurttia ja juomaan lasillisen omenamehua. Sen jälkeen avaan television ja katoan vessaan pesemään hampaat ja sen sellaista. Vessasta suuntaan makuuhuoneeseen pukeutumaan vaaleansiniseen kauluspaitaan, mustaan kravattiin, mustaan pikkutakkiin ja mustiin suoriin housuihin. Pukeuduttuani kiirehdin eteiseen, jossa tungen jalkoihini tummansiniset lenkkarini vaikka ne eivät asuuni sovikaan. Vedettyä ylleni mustan päällystakin suuntaan ulos.
Kello 7.55 saavun työpaikalleni. Ahtaudun pieneen kopperooni, jota jotkut kehtaavat virheellisesti kutsua työhuoneeksi. Avaan tietokoneen ja selailen pöydälläni olevia kansioita. Sitten alan kirjoittamaan niiden pohjalta raporttia.
Kello 10.30 minulla on lupa nousta litteän näytön äärestä ja hakea käytävän automaatista kahvia, joka on aikamoista liejua. Joskus hyvällä tuurilla, joku on saattanut tuoda rasian munkkeja meidän tasomme osastolle. Tänään ei ollut munkkeja, harmi kyllä. Juotuani kahvin, heitän pahvimukin roskiin ja suuntaan takaisin näytön ääreen.
Kello 12.15 on ruokatauon aika. Siirryn kerrosta ylemmäs, jossa työpaikan ruokala sijaitsee. Ostan kanasalaatin, kinkkusämpylän ja pienen maitopurkin. Istuudun nurkkapöytään ja syön kiireellä. Yhdessä vaiheessa meinaan vetäistä kanapalan väärään kurkkuun, joten saan yksiä pari minuuttia naama aivan punaisena.
Kello 12.30 juoksen, ainakin melkein, takaisin omalle osastolleni. Ennen kuin palaan litteän näytön ääreen otan pahvimukiin kahvia. Täytyyhän sitä jotain saada jälkiruuaksi.
Kello 14.58 asti olen tehnyt töitä kiltisti ilman minkäänlaisia taukoja (jos vessassa käyntejä ei lasketa). Olen kirjoittanut raportteja ja puhunut samalla puhelimessa, jos joku on sattunut soittamaan. Nyt on siis kahvitauon aika. Munkeista ja donitseista saa edelleen haaveilla, mutta voin sentään jutella Kielon kanssa, joka on tullut viereisestä kopperosta samaan aikaa kahville kuin minä. Kielo kertoo yksivuotiaasta tyttärestään, Sannasta, ja minä nyökkäilen. Minä pidän lapsista ja haluaisin joskus itsekin niitä.
Kello 16.30 tallennan raporttien kopiot koneelle. Varsinaiset raportit kansioin "lähtevät"-kansioon. Sen jälkeen sammutan tietokoneen ja menen pukemaan päällystakin päälleni. Vilkaisen työpöytääni vielä kerran ennen kuin lähden, sillä täytyy varmistaa että se on varmasti täydellisesti kunnossa - paperit ym. ovat paikoillaan. Sitten sammutan kopperostani valon ja suljen oven perässäni.
Tällä kertaa muistin ottaa sentään salkkuni mukaan. Eilen se unohtui toimistoon.
Kello 16.45 astun sisälle Lumin valintaan. Hölkkäsin koko matkan töistä tänne, sillä en jaksa odottaa että pääsisin ostamaan pussin nallekarkkeja. Hyllyssä on jäljellä enää vain viisi pussillista nallekarkkeja. Hyvä, hyvä.
Ostettuani pussillisen nallekarkkeja suuntaan kohti asuntoani, joka sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, ihme kyllä.
Kello 17.19 saavun kotiin. Riisun takkini ja tiputan sen tuolille. Kengät potkaisen jaloistani pois. Suuntaan olohuoneeseen, jossa televisio on edelleen auki. Annan salkun tippua lattialle ja lysähdän sohvalle lepäämään rankan työpäivän jälkeen. Suljen silmäni hetkeksi ja kuuntelen Kauniiden ja Rohkeiden näyttelijöiden puhetta.
Hetken silmiäni lepuutettuani avaan ne ja kaivan housujeni taskusta nallekarkkipussini. Avaan sen ja alan syödä pussia tyhjäksi samalla, kun Ridge vannoo Brookelle jälleen kerran ikuista rakkauttaan.
Kello 19.05 nousen sohvalta ylös ja vien tyhjän nallekarkkipussin roskiin. Sain syötyä sen loppuun juuri, kun ensimmäinen jakso Emmerdalea oli loppunut. Kaivan jääkaapistani mikrossa lämmitettävän valmislasagnen. Avaan sen ja laitan mikroon muutamaksi minuutiksi.
Kurkistan jääkaappiin uudelleen; ei ketsuppia. Pitää muistaa ostaa sitä lisää viikonloppuna, ajattelen samalla kun kaivan laatikosta esiin lusikan. Sillä on hyvä syödä lasagnea.
Kello 21.55 sammutan television ja menen keittiöön tekemään lasillisen kaakaota. Kun olen juonut kaakaon, suunnistan vessaan toimittamaan iltatoimet. Sen jälkeen katoan makuuhuoneeseeni. Ennen sänkyyn pujahtamista puen ylleni tummanvihreän t-paidan - se toimittaa yöpaidan virkaa. Kesän koettaessa nukun sitten vain pelkissä boksereissa, mutta se on asia erikseen se.
Kello 22.03 pujahdan viimein peiton alle. Luen hetken kirjaa, sitten sammutan pöytälampun. Tuijotan pimeydessä hetken kattoa ennen kuin käännyn vatsalleni ja asetan käteni tyynyjeni alle. Sen jälkeen suljen silmäni, kunnes muistan että en ole laittanut herätystä päälle.
Sytytän pöytälampun ja näppäilen digitaalista kelloani hetken. Sammutan pöytälamppuni uudestaan ja suljen silmäni jälleen. Jossain vaiheessa nukahdan.
Tuollaisia ovat minun jokaiset arkipäiväni. Joka päivä, maanantaista perjantaihin tuo kaikki toistuu täysin samanlaisena, kellonaikoja myöden. Herään, menen töihin, pääsen töistä, käyn ostamassa nallekarkkeja, tulen kotiin ja menen nukkumaan. Ja siinä välissä tapahtuu kaikkea muuta, kuten huomasittekin.
Lauantaisin teen töitä kotonani, niin kuin koko meidän tason osastomme. Joskus puoli neljän aikaan lähden ostamaan nallekarkkeja Lumin valinnasta, sillä ne ovat lempikarkkejani. Lauantaisin ostan aina kaksi pussia nallekarkkeja, sillä Lumin valinta on aina sunnuntaisin kiinni. Minun on joka päivä saatava nallekarkkeja. Jos en saa, minulle tulee kamalia vieroitusoireita ja alan stressaamaan hirveästi. Nallekarkit nimittäin lieventävät stressiäni - ne rentouttavat minut. Minulla on ilmiselvästikin nallekarkkisyndrooma (en ole koskaan kuullut kenenkään muun puhuvan nallekarkkisyndroomasta minun lisäkseni).
Oh, olenpa minä tyhmä. En ole muistanut esitellä itseäni vaan kertonut saman tien minkälaisia päiväni ovat päivästä toiseen. Minä olen Daniel Kolehmainen, mutta ystävät (ja muut) kutsuvat minua Eliksi. Jotkut saattavat sanoa Danny tai Dankin - itse pidän kyllä henkilökohtaisesti Elistä. Olen kaksikymmentäkolmevuotias ja työskentelen H & H:n ATK-verkostossa, mutten ole missään tekemisissä siltikään tietokoneiden kanssa vaikka minulla on loistava koulutus alaan.
Minulla on mustaakin mustemmat hiukset ja silmäni ovat niin tummat, että niihin voisi hukkua. Kuuleman mukaan, melkein kaikki naiset sanovat minulle niin. Se on pelottavaa. Mutta palataanpa asiaan. Elikkä siihen miten jokainen päiväni on samanlainen ja miten se ei häiritse minua ollenkaan, sillä minä tykkään rutiinista. Minä suorastaan rakastan rutiinia, eikä tämä ole mitään sarkasmia vaikka olenkin aika hyvä siinä.
Minua siis ei tosissaan haittaa se, että elämäni on joka päivä samanlaista (en voi käyttää sanaa aivan, kun välillä saattaa tulla poikkeuksia esim. lounastamisen kanssa). Aivan kohta herätyskelloni pärähtää soimaan ja minä nousen sammuttamaan sen vaikka olenkin ollut noin kuusi minuuttia jo hereillä. Herään joka aamu kuusi minuuttia aikaisemmin. Paitsi sunnuntaisin, silloin minä nukun 36 minuuttia yli herätyskellon herätyksen (tosin, välissä minun täytyy sammuttaa se pirinä). Sillä korvaan ne kuuden päivän kuudet minuutit, jos tajuatte mitä ajan takaa.
Herätyskellon pirinä saa minut avaamaan silmäni nopeasti. Itsekseni pienesti hymyillen nousen ylös ja sammutan kellon. Heilautan jalat lattialle ja ponnistaudun pystyyn. Haukotellen astelen keittiöön syömään jokapäiväisen aamupalani. Sunnuntaisin teen aamupalankin kohdalla poikkeuksen. Silloin syön paahtoleivän, suklaavanukkaan ja juon mukillisen kaakaollista cappuccinoa.
Heitän tyhjän banaanijogurttipurkin roskiin, lusikan ja lasin laitan tiskialtaaseen. Pesen ne sitten illalla.
Suuntaan olohuoneeseen, painan television auki ja digiboxin päälle. Asunnossani kajahtaa hiljaisella Huomenta Suomi-ohjelman miesjuontajan ääni, kun tämä haastattelee senhetkistä vierasta. En jää kuuntelemaan vieraan vastausta, hyvä kun edes kuuntelin kysymyksen, vaan suuntaan vessaan aamutoimilleni. Ja koska olen herrasmies, säästän teidät yksityiskohdilta.
Hampaat pestyäni menen vihellellen makuuhuoneeseeni pukeutumaan. Minulla on vaatekaapissani kuusi vaaleansinistä kauluspaitaa, seitsemän mustaa pikkutakkia, kolmet mustat suorat housut ja viisi mustaa kravattia. En käytä töissä minkään muun värisiä vaatteitani, sillä se pilaisi rutiinini (minulla on ehkä hieman ongelmia rutiinieni kanssa). Mutta lauantaisin käytän mustia tai vaaleansinisiä, haalenneita farkkuja, valkoista tai mustaa kauluspaitaa ja ehkä punaista tai sinipunaraidallista kravattia (minä tykkään käyttää kravatteja, samoin kuin liivejä) ja sunnuntaisin pukeudun mukaviin, löysiin, rentoihin ja tummansinisiin verkkareihin, johonkin kivan väriseen väljään t-paitaan ja joskus saatan laittaa mustan liivinikin päälle.
Kravatin solmittuani lähden kohti eteistä. Juuri, kun olen saanut toisen lenkkareistani (lauantaisin ja sunnuntaisin käytän tummansinisiä tennareita) jalkaani, muistan että salkkuni on olohuoneen lattialla odottamassa. Huokaisten lenkkaan hakemaan sen olohuoneesta.
Näytän salkun kanssa jotenkin fiksummalta työntekijältä kuin ilman salkkua. Minua hieman hävettää kulkea ilman salkkua; tulee laiska olo. Salkun kanssa tunnen itseni siis vielä ahkeraksikin. Sitä paitsi, sain sen äidiltä ja isiltä lahjaksi kun valmistuin.
Mitä, mitä? Sanoinko minä isi?! Tarkoitan, että iskä. Kovat kundit eivät sano isi vaan iskä. Niin se vain on. Paitsi että, minä en ole kova kundi. Ja minä tykkään sanoa isi.
Miten ihmeessä minä päädyin salkusta puhumaan isistä? Huoh.
Puettuani päällystakin ylleni, avaan oven ja astun rappukäytävään. Tässä kerrostalossa on yksi huono puoli: ei hissiä. Joten joudun pyyhältämään rappuset alas (onneksi asun kolmannessa kerroksessa enkä seitsemännessä).
Päästyäni ulos, raikkaaseen aamuilmaan, pysähdyn miettimään. Kävelisinkö töihin vai menisinkö bussilla. Bussilla voisin olla nopeammin perillä ja sitten päivän rutiinini olisi aivan pilalla. Jos nyt olisi talvi tai sataisi, voisin mennä bussilla. Se ei haittaisi rutiiniani niin paljoa silloin. Mutta koska nyt on kevät, eikä todellakaan sada, niin se haittaisi rutiiniani paljon. Jaahas, vastaus tuli siinä; minä kävelen töihin.
Parin vuoden päästä minulla pitäisi olla sen verran rahaa, että minulla olisi varaa ostaa
ikioma auto. Huomio sana ikioma, eli ei siis äidin ja isin rahoilla kokonaan tai puoliksi maksettua autoa vaan ikioma. Ikioma! Hah, minulla on näyttävästi pakkomielle ikiomastakin, ei pelkästään rutiinista ja nallekarkeista.
Kahdenkymmenen minuutin päästä olen perillä työpaikallani (bussin kanssa olisin ollut perillä viisi minuuttia sitten). Pyyhällän marmoriportaat ylös ja astun lasisesta pyöröovesta sisälle (pelkään aina, että jään jumiin sen typerän oven kanssa, se kun vain pyörii ja pyörii). Virnistän vastaanottotiskin Timolle ja Annille ennen kuin suuntaan hisseille (täällä sentään on hissi).
Hissi kuljettaa minut viidenteen kerrokseen, jossa kopperoni sijaitsee. On niin ihanaa päästä soluttautumaan ahtaaseen kopperoon moneksi, moneksi tunniksi - melkein vapaaehtoisesti vieläpä. Mutta en minä valita, minä pidän työstäni, mutten panisi ylennystä ja oikeaa, tilavaa, työhuonetta pahakseni. Nauttisin niistä todella, aivan varmasti nauttisin.
Venyttelen käsiäni syvään huokaisten. Rankka työpäivä on vihdoin ja viimein ohi. Pääsen lähtemään kotiin. Sitä ennen menen kylläkin ostamaan nallekarkkeja. Niiden ostamista pääsyä olen odottanut ja vartonut kuin kuuta nousevaa. Viimeiset viisi minuuttia työajastani ajattelin punaisia, vihreitä, keltaisia ja oransseja nallekarkkeja. Näin ne oikein silmieni edessä - hyvä ettei kuola valunut, se olisi ollut hyvin noloa.
Sammutan tietokoneen, pakkaan pari pahvikansiota salkkuuni lauantaita varten (vaikka siihen on vielä muutama päivä vielä, nyt on vasta keskiviikko) ja nousen ylös tietokonetuoliltani. Vien vielä yhden kansion seinään kiinnitetylle hyllylle ja menen pukemaan päällystakkia ylleni.
Juuri kun olen saanut viimeisen napin kiinni, ovelleni koputetaan ja Nikola (hänen nimensä on suomalainen versio ulkomaalaisesta Nicolasta) astuu sisään.
>> Hyvä, et ollut ehtinyt vielä lähtemään >>, hän henkäisee kimeällä äänellä saaden minut säpsähtämään hieman.
>> Joo, en vielä mutta kohta >>, naurahdan.
>> Ajattelin kysyä, että haluaisitko lähteä huomenna Pinkkiin aasiin lounaalle kanssani? Ruokatunnilla siis >>, Nikola kysyy.
Katsahdan ihmeissäni Nikolaa. Aivoni alkavat raksuttaa nopealla tahdilla. Mahtaisikohan rutiinini mennä pilalle, jos menisin lounaalle Nikolan kanssa huomenna? Tässä kuussa olen käynyt vasta kaksi kertaa syömässä muualla kuin työpaikan ruokailussa työajan aikana, minulla on siis yksi päivä vielä, jolloin voin käydä muualla syömässä. Elikkä se tarkoittaisi sitä, että rutiinini ei menisi pilalle. Joten kai se sitten kävisi. Ja enkös minä juuri sanonut teille, että lounastamisen kanssa rutiineihini tulee poikkeuksia? Sitä vähän minäkin.
>> Dan? >> Nikola huhuilee.
Räpsäytän silmiäni. Pitäisi kai vastata Nikolalle. >> Mm, joo käyhän se. Monelta? >>
Nikola ilahtuu huomattavan paljon. Hänen suunsa leviää leveään hymyyn ja silmät säteilevät kuin Naantalin aurinko (mistä muuten tuo sanonta johtuu - kaikkialla on sama aurinko). >> Ajattelin, että 11.30. Sopiiko? >>
Nyökkään. >> Joo, sopiihan se. >>
>> Hyvä. Heippa ja huomiseen! >> Nikola hymyilee ja katoaa hissien suuntaan; hän on töissä kuudennessa kerroksessa, alin sihteerikköosastolla.
Huokaisen hajamielisenä ja tartun salkkuuni. Pitää muistaa laittaa kännykkään muistutus lounaasta Pinkissä aasissa Nikolan kanssa. On siinäkin muuten ravintolalla nimi. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin se on lounasbaari, ei ravintola.
Mutta nyt olen myöhässä aikataulustani! Herran pieksut, minun pitää juosta Lumin valintaan, jotta olisin siellä ajoissa. Ties vaikka kaikki nallekarkit olisi myyty loppuun. Mitä minä sitten tekisin? Olen aina saanut nallekarkkeja kun olen mennyt niitä ostamaan, mutta yleensä olenkin pysynyt aikataulussani. Hiton Nikola, olisi pyytänyt aikaisemmin tai huomenna. Tai laittanut viestin tai soittanut.
Juoksen hissille, mutta se on varattu. Huokaisten lähden juoksemaan portaita alas - ei minulla ole aikaa jäädä odottamaan hissiä, se tekisi hallaa aikataululleni.
Pyöröovi on tuottaa minulle kiireessä ongelmia, mutta selviän siitä lopulta. Loikkaan joka toisen marmoriportaan yli ja lähden juoksemaan jalkakäytävälle, jossa on yllättävä ruuhka. Tietenkin tänään, kun olen myöhässä. Nyt joudun tönimään ihmisiä pois tieltäni, jotta ehtisin ajoissa. Toki pahoittelen tönimistäni, en halua olla epäkohtelias vaikka minulla on kiire. Eräs mummo, jota tönäisen, päästelee suustaan tuhmuuksia ja voisin vaikka vannoa, että se näytti keskariakin minulle. Johan oli törkeä mummeli! Minulla on sentään kiire.
Pääsen Lumin valintaan lopulta (kunhan olin ensin töninyt monia ihmisiä, saanut mutinoita teineiltä, keskarin näytön siltä törkeältä mummolta ja meinannut kompastua koiraan, jota joku lapsi talutti) hyvin hengästyneenä. Naamani punoittaa ihan tasavarmasti kauttaaltaan, kun astun sisälle kauppaan. Lumin valinnan kello kassan takana ilmoittaa minulle, että olen minuutin myöhässä.
Huokaisen (taas) huojentuneena. Luojan kiitos, olen vain minuutin myöhässä enää. Katson ympärilleni kaupassa. Kaikki vakioasiakkaat ovat paikalla, katso vaikka. Tuolla on tuo söötti vanha pariskunta, jossa mummo valitsee kissalleen ruokaa ja pappa lukee lehteä; tuolla on tuo lettipäinen tyttö ostamassa pussillista tikkareita ja pillimehua; tuolla on tuo teinipoika, joka punastelee ostaessaan kondomipakettia (hän käy joka keskiviikko ostamassa uuden paketin, ahkeraa käyttöä - muina päivinä hän ostaa vain kokista); tuolla on tuo kullanruskea hiuksine, noin minun ikäiseni, nuori mies lukemassa japanilaista sarjakuvaa (sellainen vaikuttaa kiinnostavalta, näin ohimennen).
Suuntaan askeleeni kohti karkkihyllykköä, jossa on pikaisesti laskettuna vielä kymmenen nallekarkkipussia jäljellä. Kymmenen! Aivan uskomatonta, mutta se sopii minulle sillä nyt en ainakaan jää ilman. Se olisi maailman kauhein asia, jos jäisin ilman nallekarkkejani.
Herran pieksut, mitä minä sitten oikein tekisin? Elämäni luhistuisi sillä samaisella hetkellä. Otan itselleni yhden pussin (lauantaisin ainoastaan kaksi) ja olen suuntaamassa kassalle, kun pienoinen ääni keskeyttää minut. >> Anteeksi, mutta voisiko setä antaa minulle yhden nallekarkkipussin? >>
Katsahdan äänen suuntaan - kysyjä on se lettipäinen tyttö. Hän hymyilee minulle herttaisesti.
Siis voi luoja! Luuleeko hän, että tuo leveä hymy hämää minua? Etten tajua, että hän yrittää pilata rutiinini ostamalla tänään, keskiviikkona, myös nallekarkkeja? Ei hän saa ostaa tänään mitään muuta kuin tikkareita ja pillimehua! Hänen pitäisi olla jo kassalla. Hän on aina keskiviikkoisin minun edessäni kassalla (koska pidän aina huolen siitä, että olen lettipään takana oikeaan kellon aikaa). Miksi ihmeessä hän haluaa pilata rutiinini?
>> Setä? >>, tyttö huhuilee.
Turha luulo, minä en anna noiden suurien, ruskeiden silmien hämätä minua. En varmasti anna hänelle nallekarkkeja keskiviikkona! Jos hän olisi tullut perjantaina pyytämään, niin olisin voinut antaakin (lettipää käy täällä aina keskiviikkoisin ja perjantaisin minun kanssa samaa aikaa, muista päivistä en sitten tiedä), sillä silloin hänen kuuluu ostaa nallekarkkeja. Paitsi jos ei ole kuin yksi pussi jäljellä, silloin minä ostan sen ja laitan sen puoliksi hänen kanssaan. Ehkä. En ole ihan varma, että antaisinko lettipäälle puolia nallekarkeistani. Se riippuu ihan siitä, että rupeaako tyttö itkemään, jos ei saa nallekarkkeja. Hmm.
>> Kas tässä >>, kuuluu yhtäkkiä syvän käheä ääni viereltäni.
Katson kauheissani, kun se japanilaissarjakuvaa lukenut tyyppi ojentaa lettipäälle nallekarkkipussin. Siis mitä, mitä?! Miten hän kehtaa? Eikö hän tajua pilaavansa minun rutiineitani? Argh! Näillä ihmisillä ei ole sitten mitään häpyä. Tuosta noin vain pilataan toisen rutiinit.
>> Kiitos setä >>, lettipää sanoo japanilaissarjakuvaa lukeneelle tyypille ja sitten tyttö mulkaisee minua ruskeilla silmillään.
Törkeää! Mitä minä muka tein hänelle? Okei, yritin estää häntä pilaamasta minun rutiineitani, en muuta. Lettipään pitäisi olla kiitollinen minulle. Ja hän olisikin varmasti, ellei tuo japanilaissarjakuvaa lukenut tyyppi olisi pilannut kaikkea! Äsh, minua suututtaa ihan sairaan paljon.
No nyt se japanilaissarjakuvaa lukenut tyyppi tuijottaa minua mietteliäänä kullanruskeilla silmillään (tietyssä valossa nuo silmät voisivat ehkä näyttää pelkästään kultaisilta, näin ohi mennen ajattelin vain sanoa). Rypistän kulmiani hänelle osoittaakseni, että hän pilasi rutiinini. Sitten käännyn ja marssin mielenosoituksellisesti kassalle, jossa lettipää maksaa ostoksiaan. Pyh vaan hänellekin ja sille japanilaissarjakuvaa lukeneelle tyypille.
Maksettuani ostokseni menen ulos ja lähden kohti asuntoani. Voisin vaikka vannoa, että se saakelin japanilaissarjakuvaa lukenut tyyppi olisi virnuillut pilkallisesti minulle. Kehtaakin pilattuaan toisen rutiinit. Uh.
Tosin, nyt kun ajattelen asiaa niin mahdoinkohan olla ihan seko kun en antanut sille tytölle sitä pussia? Siis, mistä se lettipää olisi sen tiennyt että hän pilaisi niin rutiinini? Hänhän on vasta lapsi.
Ehkä minulla on jotain ongelmia rutiinieni kanssa... Njäh, ei voi olla. Kunhan vain kuvittelen tyhmiä lettipään takia.
Tiedättekö, minä en tajua Kauniita ja Rohkeita. Siinä ei ole mitään järkeä. Sen juonikuviot ovat varsin tyhmiä. Ei oikeassa elämässä voi tapahtua kaikkea sitä. Ja oikeasti, tuskinpa joku täällä nyt nousee kuolleista ja sanoo bum bang baby, olen elossa, en minä koskaan oikeasti kuollutkaan vaan joku ulkomaalaisprinssi pelasti minut just ja just. Siis oikeasti. Ja kuka tapailee exänsä isää ja sitten vielä sen veljeä? Tai edes tyttärensä aviomiestä vaikka sekin ehtii vaihtumaan? Aika sairasta.
Ja tässä minä puhun Kauniista ja Rohkeista niin kuin minulla ei olisi muuta elämää. No jaa, kello on tuon verran, joten ei kai minulla tällä hetkellä sitten muuta elämää olekaan. Odotan vain, että Emmerdale alkaisi - se on oikein hyvä ohjelma. Katson sitä ja mässään nallekarkkejani iloisena. Mikään ei rentouta paremmin kuin nallekarkkien syönti Emmerdalen parissa. Tosin, avaan nallekarkkipussin aina Kauniiden ja Rohkeiden viimeisen mainoskatkon jälkeen, mutta kuitenkin.
Sitten, kun Emmerdale loppuu, voisin syödä mikrossa lämmitettävän lihapulla ja muusi annoksen. Ne on niin helppoja valmistaa, pois paukkauksesta, mikroon, sitten ketsuppia (paitsi, että se on loppu!) päälle ja ei kun nauttimaan.
Mitä? Kyllä minä osaan kokata, mutta minua ei huvita arkisin kokata. Varsinkaan niin myöhään kuin olen tottunut arkisin syömään. Lauantaisin kyhään jotain helppoa ja nopeaa, kuten spagettia jauhelihakastikkeella tai puuroa ja sunnuntaisin käytän sitten hieman enemmän aikaa kokkailuun. Saatan tehdä salaattia, keittoa, laatikkoruokaa ja suklaakiisseliä. Suklaakiisseli ja herrasväen pikkuleivät on bravuurini. Osaisin tehdä ne vaikka silmät kiinni (okei, tuo nyt oli vähän liioittelua, mutta eivätkös kaikki aina liioittele?).
Minusta ei ole sitä paitsi mitään järkeä kokkailla muulloin kuin viikonloppuna (varsinkin sunnuntaisin), kun asun yksin. Ruokaahan jäisi aina yli vaikka tekisin pienemmällä määrällä. Sille ei voi mitään, niin se vain on.
Hahaa! Siinä meni Kauniiden ja Rohkeiden vika mainoskatko, joten nyt voin avata nallekarkkipussini ja nauttia. Mm, nam.
Nyt on torstai ja minä istun siellä Pinkissä aasissa. Kello on jo viisi minuuttia yli puoli kahdentoista eikä tarjoilijaa näy vielä missään. Olen ehtinyt lukemaan tämän saakelin menun jo tuhannesti ja olisin valmis tilaamaan! Ei minulla mene sataa vuotta päättää mitä haluan syödä - varsinkaan silloin, kun minulla on kiljuva nälkä. Kiljuva!
Nikola pyörittää kättään syventyneenä ruokalistaan. Hänellä menee sata vuotta päättämiseen, ei minulla. Kiitti vaan Nikola, kiitti vaan. Ensi kerralla en tule kanssasi syömään. En ainakaan tänne. Himputin lounasbaarit!
Lopulta tarjoilija tulee meidän(kin) pöytämme luo. Lasken menun käsistäni kärsimättömänä.
>> Joko olette valmiita tilaamaan? >> tarjoilijapoika kysyy.
Nikola nyökkää kohteliaasti, mutta minä ajattelen vain että joo, jo kymmenen minuuttia sitten!
>> Otatteko alkupalan vai pelkästään pääruuan jälkiruuan kanssa? >> poika kysyy kynä lehtiön päällä täydessä valmiudessa - se on aika hassunnäköistä, vai mitä?
Mutta ei me mitään alkupalaa haluta, ei minulla ole aikaa syödä sataa vuotta. Haloo!
>> Joo, otetaan me >>, Nikola sanoo enne kuin minä ehdin avata suutani.
Hitto.
>> Mitä saisi olla? >> poika jatkaa kyselyjään.
>> Munakasrulla kasvistäytteellä, pääruuaksi häränpihviä hunajasipulin, wokkivihannesten ja lohkoperunoiden kera ja jälkiruuaksi mustikkapiirakkaa >>, Nikola kertoo.
Tarjoilijapoika kirjoittaa kaiken ylös nopeasti. Mahtaakohan käsiala olla selvää? Ja mitä hittoa minä otan alkupalaksi? En ehtinyt valita sitä, koska en halunnut alkuruokaa! Hmm, no nyt se poika katsoo minua odottavasti. Mitä, enkö minä saa viivytellä kun hänkin viivytteli itse? No, ei sitten.
Mitä Nikola ottikaan alkupalaksi? Munakasrullan kasvitäytteellä? Kokonaisen munakasrullan? Ja vieläpä alkuruuaksi?! Voi luoja, minä en pääse ikinä ajoissa töihin...
>> Minä ottaisin alkuruuaksi puolikkaan munakasrullan kinkkupaprikatäytteellä, possunleikettä duchesseperunoiden kera pääruuaksi ja sitten suklaa uunibanaania jälkiruuaksi >>, sanon.
>> Mitä juotavaa saisi olla ruokalajien kanssa? >> poika kysyy kirjoitettuaan tilaukseni ylös.
>> Minulle kelpaa jäävesi >>, vastaan ennen kuin Nikola ehtii sanomaan, että haluamme joka ruokalajin kanssa eri juomat.
Minä kyllä luulin, että tämä on lounasbaari, mutta tämähän on ravintola! Ei normaaleissa lounasbaareissa ole tällaista valikoimaa.
Sanokaa minun sanoneeni. Tai älkää sanoko; en halua joutua vastuuseen sanojeni takia.
>> Minulle jääteetä, sitruunan makuista. Kiitos >>, Nikola sanoo.
Oho, hän otti vain yhden juoman. Jännää, en olisi uskonut.
Tarjoilijan poistuttua Nikola hymyilee minulle leveästi. Vastaan hymyyn kohteliaisuudesta. Nikolan hunajanvaalea tukka on tänään löysällä nutturalla vaikka se on yleensä kireällä ja hyvin korkealla nutturalla. Ja nenääni tunkeutuu piparmintun tuoksu. Miksi ihmeessä Nikola on vaihtanut normaalin tuoksunsa, hunajamelonin, piparminttuun?
Nikola tuijottaa minua odottavasti. Ehtikö hän sanoa jotain tässä välissä?
>> Mitä? >> kysyn pahoittelevaan sävyyn.
>> Kysyin vain, että mitä pidät uudesta hajuvedestäni? Vai huomasitko sinä edes eroa? >> Nikola utelee.
Kysyypä hän tyhmiä. Totta kai minä huomasin, miten olisin voinut olla huomaamatta? Piparminttu haisee paljon paremmalle kuin hunajameloni. Siis yök, hunajameloni.
Ja minä tykkään sanoa mieluummin haisee kuin tuoksuu - samaa ne kuitenkin tarkoittavat, joten mitä väliä?
>> Huomasin, tietenkin. Ihan kiva tuoksu >>, sanon päätäni nyökytellen.
Nikolan sinivihreisiin silmiin syttyy jokin outo loiste. >> Voi kiitos! Minä arvasin, että sinä huomaat tällaiset jutut. Sinä olet aina niin huomaavainen naisia kohtaan. Niin kiinnostunut ja kohtelias. >>
Okei. Mitäs tuohon pitäisi nyt sanoa?
>> N-niin. >>
Parin minuutin kuluttua tarjoilijapoika palaa ruokiemme kanssa.
>> Tässä munakasrulla kasvistäytteellä >>, poika sanoo ja ojentaa lautasen Nikolalle.
Ha, vai oli se munakas rulla tuon kokoinen, pienempi kuin luulin. Hetkinen, minäkin tilasin munakasrullan ja vieläpä puolikkaana. Kuinka pieni se mahtaa olla silloin?
>> Tässä puolikas munakasrulla kinkkupaprikatäytteellä >>, poika sanoo ja ojentaa lautaseni.
Katson rullaani. Onpa se pieni. Vähänkö noloa... Mutta mitä väliä, enhän minä edes halunnut alkuruokaa! Tämä käy oikein hyvin.
>> Kiitos >>, sanon ja isken haarukkani rullaan.
>> Hyvää ruokahalua >>, poika toivottaa katsottuaan minua ihmeissään ja lähtee sitten takaisin keittiön suuntaan.
>> Kiitoksia >>, Nikola huikkaa pojan perään. >> No niin. >>
>> No niin >>, minä toistan Nikolan kaikuna ja tungen munakasrullan palan suuhuni.
Tähän hiton lounaaseen on kulunut nyt jo yli tunti. Minä ajattelin enemmänkin kahtakymmentä minuuttia tai kolmeakymmentä minuuttia. Mutta tunti? Siis oikeasti. Nikolan on kestänyt syödä ainakin vuosi jokaista annostaan. Söin munakasrullani alle viidessä minuutissa, pääruokani kymmenessä minuutissa ja jälkiruuan seitsemässä. Yhteensä ruokien syömiseen minulla meni siis 22 minuuttia ja kun mukaan laskee ne inhottavat ruuan tuonti välit... Nikola söi alkuruokaansa yksitoista minuuttia, pääruokaansa kaksikymmentä minuuttia ja jälkiruokaa hän syö vielä.
Sen lisäksi Nikola on puhunut kaiken maailman asioista, joista minä en tiedä mitään. Olen vain nyökkäillyt, mumissut jotain kohteliaisuudesta jne. Tiedättekö, minä kuvittelin Nikolaa aivan erilaiseksi. Siis töissä hän on aivan erilainen: hän on hauska, juttelee normaaleista asioista ja sen sellaista, mutta nyt hän on jotain aivan muuta. Ja minua pelottaa hiukan.
Lopulta Nikolakin saa syötyä. Meillä on kymmenen minuuttia ruokataukoa jäljellä (ne ovat pidempiä silloin, jos menee ulos syömään). Ehdimme juuri ja juuri kävellen takaisin ajoissa. Mutta se ei auta siinä, että rutiinini on sekaisin. Onneksi lounastaminen on sallittua rutiinien muutosten kanssa, mutta silti! Siis argh!
Maksettuamme laskun astumme ulos raikkaaseen ilmaan sieltä Pinkistä aasista. Luojan kiitos. En halua astua jalallanikaan enää sinne. En enää ikinä!
>> Eikö ollutkin mukava paikka? >> Nikola kysyy.
>> Mm-hm >>, mumisen.
>> Se on lempipaikkani >>, Nikola lisää.
>> Ai jaa >>, totean.
Lähdemme kävelemään hiljaisuuden vallitessa takaisin työpaikalle. Joudun hidastamaan välillä tahtiani, sillä Nikola kävelee hitaasti. Eikö hän tajua, että meillä on kiire jotta ehtisimme ajoissa töihin? Onko hän todellakin niin typerä? En kehtaa sanoa mitään hänelle, sillä en halua vaikuttaa mulkulta.
Käveltyämme viisi minuutti (siis viisi!) Nikola pysähtyy. Minäkin pysähdyn huokaisten. Katson Nikolaa kysyvästi.
>> Minulla oli oikein mukavaa lounaalla kanssasi >>, hän sanoo.
No minulla ei ollut, ei todellakaan. Se oli kauheaa.
>> Joo, samoin >>, vastaan hymyillen pienesti.
Ei sitä totuutta voi sanoa, sehän olisi törkeää. Nikola on kuitenkin herttainen - tavallaan. Kai.
Aivan yllättäen Nikola nojautuu minua päin ja painaa huulensa kevyesti huulilleni. Hypähdän säikähtäneenä pois Nikolasta (ja tämän huulista). Nikola katsoo ihmeissään minuun.
>> Voi anteeksi, eteninkö liian nopeasti? >> hän kysyy punastuen lopulta.
Todellakin. Aivan liian nopeasti. En minä olisi halunnut, että hän suutelee minua. En minä edes pidä hänestä sillä tavalla. Nikola on ihan kiva (työ)kaverina, muttei muuten.
>> Ni-nikola, en minä... Siis mehän ollaan vaan kavereita? >> sanon kysyvästi.
Nikolan silmät leviävät järkytyksestä. >> Voi luoja! Minä luulin, että sinä... Kun minäkin... >>
Apua, Nikola on aivan nolona ja änkyttää. Mitä minä nyt teen? En minä ole hyvä tällaisissa tilanteissa vaikka olenkin niihin joutunut muutamaan otteeseen. Siis miten ketään voi torjua lempeästi? Ei mitenkään. Sitä loukkaa aina toista, kun sanoo, ettei tunne samalla tavalla.
>> Anteeksi, olen todella, todella pahoillani. Ymmärsin väärin >>, Nikola sopertaa, kääntyy ja lähtee juoksemaan takaisin tulosuuntaamme.
Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Huutaa, että hän myöhästyy töistä? Että ei se mitään, kaikki on ok? Sehän vasta olisikin törkeää. Voi luoja. Katson hetken Nikolan perään, sitten lähden kiireesti töihin.
Saavuttuani työpaikalleni ja selvittyäni pyöröovesta suuntaan vastaanottotiskille.
>> Hei Anni >>, sanon. >> Nikolalle tuli huono olo, joten hän lähti kotiin. Viitsitkö ilmoittaa hänen kerroksensa pomolle? >>
>> Toki. Eli Nikola Kleemola, huono olo, pois loppupäivän >>, Anni sanoo ja kirjoittaa muistilappuun kaiken ylös.
>> Joo. Kiitti ja näkyy >>, nyökkään ja lähden kohti hissejä.
Minulla on enää minuutti ja kolmekymmentäkolme sekuntia aikaa ehtiä ajoissa työkopperooni.
>> Hei >>, sanon kun pääsen Lumin valinnassa kassalle.
>> No hei Eli >>, Lumi vastaa hymyillen. >> Miten töissä meni? >>
>> Kehnosti. Minulla oli ihan kauhea päivä >>, vastaan ja ojennan nallekarkkipussini hänelle - se oli tämän päivän viimeinen.
Nallekarkit ovat hyvin suosittuja. Näyttävästikin.
>> Mitä tapahtui? >> Lumi ihmettelee.
Lumi on yksi hyvistä ystävistäni ja aina, kun hän on töissä yksin kaupassaan, juttelemme tovin kassalla. Se on sallittu rutiineissani.
Minulla on olohuoneen hyllyssäni rutiinisääntökirja, sen nimi on: "Elin rutiinisäännöt". Tein sen ihan itse omin pikkukätösin.
>> No, kaikki meni hyvin niin kauan ennen kuin lähdin Nikolan kanssa lounaalle sinne Pinkkiin aasiin. Kaikki alkoi siellä mennä ihan päin kankkusta. Nikola käyttäytyi ensin tosi oudosti ja minä olin, että mitä, mitä? Sitten, kun lähdimme takaisin työpaikalle, niin Nikola keksi suudella minua >>, selitän.
>> Oho >>, Lumi sanoo ja lyö ostokseni vasta kassaan.
>> Joo. Säikähdin ja peräännyin. Nikola tuli ihan noloksi ja pyyteli anteeksi. Hän sanoi, että oli ymmärtänyt väärin. Että minäkin pitäisin hänestä, kun hän piti minusta. Sitten Nikola lähti juosten pois paikalta eikä tullut töihin enää ollenkaan tänään. Ja koko loppu työpäiväni meni siihen, kun miettisin että en kai minä ole antanut Nikolan ymmärtää vääriin >>, sanon katuvaisena.
>> No, sinähän olet aina ystävällinen suurimmilla osalle ihmisistä Eli, ehkä Nikola käsitti käytöksesi väärin. Se ei ollut sinun vikasi, et sinä voi olla olematta sellainen kuin olet >>, Lumi sanoo piristävään sävyynsä. >> 2,75€. >>
Nyökkään ja ojennan kädessäni puristamani rahat Lumille. >> Taidat olla oikeassa. >>
>> Jep, koeta piristyä. Nähdään taas! >> Lumi hymyilee.
>> Joo! Moi >>, sanon hieman piristyneenä.
Ei se ole minun vikani, jos Nikola ymmärsi väärin. Minä olen ystävällinen ja kohtelias kaikille, jotka ovat minulle myös ystävällisiä ja kohteliaita.
Satun vilkaisemaan taakseni, kun olen lähdössä kaupasta ulos, ja näen sen japanilaissarjakuvaa lukevan tyypin kassalla. Hän katsoo minua virnuillen pirullisesti. Hänelle en todellakaan olisi kohtelias ja ystävällinen. Minun tekisi oikeastaan mieli potkaista häntä persuksille, sen verran ärsyttävältä hän vaikuttaa. On se hyvä, että jollain on hauskaa kustannuksellani. Hitto soikoon.
Nyt on perjantai. Viiden minuutin kuluttua alkaa viikonloppuni, joista lauantain käytän tehden töitä kotonani, niin kuin työsopimuksessani lukee. Sunnuntaina otan sitten rennosti. Voisin ehkä katsoa yhden leffan ja nauttia toisen pussinnallekarkkejani.
Aah, miten rentouttavalta ja ihanalta viikonloppuni kuulostaa - minun korvissani ainakin. Teistä en tiedä. Ehkä te tykkäätte erilaisista viikonlopuista kuin minä.
Haukottelen leveästi, verryttelen käsiäni ja suoristan selkääni. Sitten tulostan tämän viikon raportit tallennuksen jälkeen ja laitan ne salkkuuni. Arkistoin ne huomenna kotona. Sitten sammutan tietokoneen ja näytön, jolloin Frendit -aiheinen taustakuvani katoaa. Otan salkkuni ja menen pukemaan päällystakkia päälleni.
Nikola ei ollut tänäänkään töissä, hän oli ilmoittanut olevansa kipeä ja menevänsä lääkäriin. Mistä tiedän? Kysyin Annilta ja Timolta aamulla ja he kertoivat. Ja nyt minulla on taas hieman huono omatunto. Ehkä minun olisi pitänyt torjua vielä hellävaraisemmin Nikola.
Mutta kun se tapahtui niin yllättäen ja minä säikähdin! Säikähdin, okei?
Siis mehän ollaan vaan kavereita? Sissus sentään, kuka muka niin sanoo. Varsinkaan silloin, kun torjuu toista ystävällisen hellävaraisesti. Minä olen idiootti, saakeli. Idioottien idiootti. Ja nyt minua harmittaa aivan sairaasti. Miksen minä osaa olla hellävarainen tällaisissa - tai siis sellaisissa - asioissa? Silloin kaikki olisi paljon helpompaa ja...
Ja minä en jauhaa tästä asiasta enää yhtään. Minkäs minä sille enää voin? En yhtikäs mitään. Nikolan pitää vain toipua ja päästä yli minusta. Tai siis tästä asiasta. Eikö?
Sammutan kopperostani valon, astun käytävälle ja suljen oven (sitä ei saa lukkoon, joten en voi lukita sitä). Kielo on kahviautomaatilla juomassa kahvia ja syömässä donitsia. Menen hänen luokseen hymyillen.
>> Hei Kielo >>, sanon.
>> Hei Daniel >>, Kielo sanoo (hän on ainoa pomoni lisäksi, joka kutsuu minua Danieliksi eikä Daniksi - kukaan töissä ei ikävä kyllä kutsu minua Eliksi).
>> Mitäs sinä täällä vielä? >> utelen.
>> Jään ylitöihin, kun huomenna on Sannan serkun syntymäpäivät enkä voi tehdä töitä kotona >>, Kielo vastaa hymyillen.
>> Okei. Kuulostaapa kivalta >> sanon.
>> Joo, sitä se on. >>
>> No, hyvää viikonloppua sinulle ja Sannalle! >> toivotan (Kielo on yksinhuoltaja).
>> Kiitos, samoin sinulle>>, Kielo vastaa ja katoaa takaisin kopperoon.
Katson ympärilleni ja nappaan sitten yhden suklaapäällysteisen donitsin. Ne ovat hyviä. Haukkaan ison palan samalla, kun lampsin hissille päin.
Nyt nokka kohti Lumin valintaa ja ostamaan ihania nallekarkkeja.
Tiedättekö mitä? Näin äsken unta nallekarkeista. Niitä oli isossa huoneessa niin paljon, että niissä saattoi uida kuin Roope Ankka konsanaan (Roope tosin ui rahoissaan, ei nallekarkeissa). Ja minähän sitten uin nallekarkeissani ja söin niitä samalla. Sitten aivan yllättäen pehmonalle tarjoilijanliiviin ja -essuun pukeutuneena toi minulle cocktailin, joka oli valmistettu nallekarkeista. Siinä oli sininen koristevarjo ja vihreä pilli. Sitä pilliä minä en kyllä aivan ymmärtänyt. Siis, eiväthän ne nallekarkit mahtuneet siitä läpi joten söin ne sormin...
Mutta se siitä unesta, sillä nyt on lauantai ja kello on puoli kahdeksan aamulla. Pitää nousta aikaisin aamulla, jotta jaksan tehdä reippaasti töitä tasan kahdeksasta varttia vaille neljään. Neljältä sitten lähdenkin Lumin valintaan ostamaan ne kaksi pussia nallekarkkejani (eilen kun kävin Lumin valinnassa, oli nallekarkkeja jäljellä vain kolme pussia, hiukanko ne on suosittuja). En malta odottaa sinne asti kylläkään, mutta pakko se on vaan. Nam, nam.
Hymy leviää kasvoilleni, kun ajattelen nallekarkkeja (ja viimeöistä untani). Nousen ylös vikkelästi, tanssahtelen - kirjaimellisesti - keittiöön ja kaivan jääkaapistani banaanijogurttia.
Syötyäni aamupalan kirjoitan ostoslistaani, että osta banaanijogutrttia ja omenamehua lisää, sillä ne loppuivat juuri sopivasti äskettäin. Menen kauppaan sitten huomenna. Onneksi kaupat ovat auki nykyään sunnuntaisinkin. Yksi fiksuimmista keksinnöistä ikinä.
Kun olen toimittanut aamutoimeni ja pukenut ylleni lauantaivaatteeni (vaaleansiniset, haalenneet farkut, mustakauluspaita ja punainen kravatti) linnoittaudun sohvalleni. Avaan television musiikkikanavan kohdalta ja laitan sen hiljaiselle niin, että se on kivana taustamusana. Sitten kurottaudun nappaaman salkkuni lattialta. Napsautan sen lukot auki ja kaivan esille keskiviikkona sinne pakkaamani pahvikansiot, eilen pakkaamani tulostetut raportit ja keltaisen ja sinisen alleviivaustussin.
Nyt vain paiskimaan reippaasti hommia, jotta pääsen ajoissa Lumin valintaan ostamaan nallekarkkejani.
Kun kello on melkein neljä, olen saanut kaikki työni tehtyä. Olen pakannut kaikki takaisin salkkuun ja vienyt salkun eteisen tuolille (siirsin päällystakkini naulakkoon) odottamaan. Vaihdoin musiikkikanavan kolmoselle ja tiskasin lounastiskini pois. Sitten kun tulen Lumin valinnasta takaisin kotiin, voisin tehdä iltaruuaksi lämpimiä voileipiä. Tai sitten vain tilaan pizzaa jostakin pizzeriasta (mistä saa halvimmalla).
Menen eteiseen ja laitan jalkoihini tummansiniset tennarini. Päälleni puen mustan farkkutakkini ja jätän sen auki, sillä lämpömittari näytti ulkona olevan mukavan lämmintä. Varmistettuani, että minulla on asuntoni avaimet ja lompakko farkkujeni taskussa, astun rappukäytävään ja hyppelen joka toisen rappusen yli. Ulos päästyäni kävelen mukavan reippaaseen tahtiin Lumin valinnalle asti. (Tietenkin, sinnehän minä menossa olin, heh.)
Menen kauppaan ja tervehdin Lumia. Kierrän lauantaisen tapani mukaan kaupan ympäri ja katselen ympärilleni, sitten pujottelen lehtihyllykön ja maustehyllykön välistä karkkihyllykölle. Kun pääsen nallekarkkien kohdalle, olen pudottaa silmät päästäni järkytyksestä.
Nallekarkit ovat loppu! Mitä, mitä? Miten tämä on mahdollista? Jäin ilman nallekarkkejani. Voi luoja! Mitä minä nyt teen? Koko viikonloppu ilman nallekarkkeja; ei tule kuuloonkaan! Pitääkö minun nyt muka mennä muualle ostamaan niitä? Sehän pilaisi rutiinini jo täydellisesti (niin kuin tämäkin jo). Sen lisäksi tuntisin vielä pettäväni Lumin valintaa sillä. Siis jos menisin muualle ostamaan nallekarkkejani. Minun tekisi mieli kirkua. En ole koskaan kuvitellut, että näin voisi ihan oikeasti käydä minulle. Minulle kun ei ole koskaan ennen käynyt niin.
Siis, että nallekarkit ovat loppuneet ennen kuin minä olen ehtinyt ostamaan niitä! Iik, ihan oikeasti! Alan kohta pillittää. Nyt on vielä viikonloppu ja minun piti ostaa niitä kaksi pussia. Ja nyt en saa yhtään! Kauheaa.
Suuntaan nopeasti kassalle, jossa Lumi istuu odottamassa asiakkaita maksamaan.
>> Loppuivatko nallekarkit kokonaan? >> kysyn kauhuissani.
>> Joo, myin viimeiset pussit äsken >>, Lumi sanoo pahoittelevasti.
Voi ei, minä taidan ruveta kohta itkemään. Miten minä nyt kestän viikonlopun yli? Tunnen kuinka stressi alkaa vallata jokaista kolkkaa minussa. Apua.
>> Oikeastiko? >> kuiskaan varmuudeksi.
>> Joo, ikävä kyllä. Pahoittelen Eli. Mutta, maanantaina tulee lisää >>, Lumi lohduttaa.
>> Hmm? Joo, okei. Nähdään silloin. Viikonloppuja >>, sanon pettyneenä.
En minä jaksa odottaa maanantaihin. Siihenhän on ikuisuus. Ikuisuus!
>> Samoin Eli, samoin >>, Lumi toivottaa takaisin.
Hymyilen Lumille pienesti ja astun sitten kaupasta ulos. Olen työntänyt käteni syvälle farkkutakkini taskuihin ja pääni retkottaa pelkästä pettymyksestä. Minusta varmasti aistii syvän pettymyksen. Aurani on varmasti hyvin synkkä. Huokaisen raskaasti ja olen lähtemässä asuntoani päin, kun syvän käheä ääni pysäyttää minut.
>> Hei. >>
Nostan katseeni maasta ja näen sen japanilaissarjakuvaa lukevan tyypin. Mitä, yrittääkö hän pilkata minua? Voi kiitos paljon, sehän parantaa päiväni.
>> Hei >>, vastaan silti hyvin epäluuloisena.
>> Onko kaikki ok? Näytät masentuneelta >>, japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi sanoo.
>> Miten sen nyt ottaa. Nallekarkit loppuivat >>, sanon ihmeekseni.
Miksi minä sen tuolle kerroin? Minähän inhoan häntä. Hän on niin ärsyttävä.
>> Ai jaa >>, japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi sanoo ja hänen toinen suupielensä nousee ilkikuriselta näyttävään hymyyn - tai hymyn puolikkaaseen, oikeastaan.
>> Mitäs sinä siinä virnuilet? >> kysyn ärtyneenä.
>> Sinulla taitaa olla pienoinen nallekarkkisyndrooma? >> japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi utelee.
Tai ehkä hän sittenkin toteaa, mistä minä sen tiedän. Mutta sen tiedän, että hän on näyttävästikin seurannut minua kaupassa joka kerta, kun olen siellä käynyt. Ja sen, että hän käytti sanaa nallekarkkisyndrooma. Kukaan muu ei ole koskaan sanonut niin minun lisäkseni. Aika jännää ja mielenkiintoista.
>> Niin on >>, sanon ylpeänä, sillä minä olen siitä asiasta ylpeä.
Siis nallekarkkisyndroomastani.
>> Tiedätkö, ostin juuri äsken viimeiset nallekarkkipussit Lumilta >>, japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi sanoo. >> Tahallani. >>
>> Ai? >> totean.
Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?
>> Joo, sillä halusin puhua kanssasi >>, japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi jatkaa.
Okei, en enää jaksa sanoa tuota japanilaissarjakuvaa lukevaa tyyppiä. Se on kauhean pitkä fraasi se. Huhhuh, sitä sanoessa tulee melkein hiki.
>> Todellako? Etkä voinut tehdä sitä ilman nallekarkkeja? >> utelen.
>> Todella. Ja olisin voinut, mutta näin tämä on paljon hauskempaa >>, kuuluu vastaus.
>> Aha >>, totean.
Seisomme hetken hiljaa, sitten japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi (uh) kaivaa mustan nahkatakkinsa taskusta kolme nallekarkkipussia.
>> Nallekarkkeja! >> hihkaisen ennen kuin ehdin estää itseäni.
Kuulostin aivan pikkutytöltä ja se on paljon se, kun ottaa huomioon että olen mies.
>> Joo, ja saat kaksi pussia - haluan pitää itse yhden >>, japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi (oikeasti!) sanoo nauraen. >> Jos lähdet kanssani ulos huomenna - kahville. >>
Mitä? Pyytääkö hän minua treffeille kanssaan? Yllättävää. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ei vaikka en saisi nallekarkkejanikaan. Olisi kivaa mennä treffeille pitkästä aikaan. Varsinkin tuon ärsyttävän tyypin kanssa.
>> Okei, mutta olisin minä ilman nallekarkkejakin suostunut. Mutta anna tänne vain >>, lisään kun japanilaissarjakuvaa lukeva tyyppi on laittamassa niitä (nallekarkkeja siis) takaisin taskuunsa.
>> Hyvä on, kas tässä >>, hän sanoo ja ojentaa minulle kaksi nallekarkkipussia.
Tungen ne iloisena farkkutakkini taskuun ja hymyilen ylileveästi kuin pieni lapsi. Ei siis sillä, että lapset hymyilisivät jotenkin ylileveästi, minusta se vain sopi tuohon. No kuitenkin.
>> Mikä sinun nimesi on? >> kysyn lopulta, sillä en tosiaankaan jaksaisi toistaa sitä japanilais-juttua enää.
>> Osmo Aarva. >>
>> Daniel Kolehmainen.>>
>> No, nähdäänkö tässä huomenna kahden paikkeilla? >> Osmo kysyy.
>> Sovittu >>, vastaan yhä hymyillen.
Yllättäen Osmo kumartuu puoleeni.
>> Huomiseen >>, hän kuiskaa korvaani ja hipaisee kuin ohimennen huulillaan vasenta poskeani.
>> Joo, huomiseen >>, henkäisen.
Osmo lähtee vastakkaiseen suuntaan kuin missä asuntoni on. Katson hetken hänen peräänsä, sitten lähden iloisesti viheltäen kohti asuntoani.
Tämähän oli vasta merkillinen päivä ja vieläpä mukavalla tavalla. Sain nallekarkkini ja sen lisäksi minua pyydettiin uloskin. Saa nähdä, että mitähän siitäkin tulee. Toivottavasti jotakin kivaa ja kestävää.
