A/N: Herranjestas tätä sekoilua. Joo siis päälimmäinen syy tämän luvun viipymiseen on se, että kone suvaitsi kaatua. Piti asentaa kokonaan uusi käyttöjärjestelmä. Elikkä siis kirjottelemani jatko katosi. Onneksi en paljoa ollut kirjoittanut, eikä sekään ollut vielä täydellinen. Nyt se sitten toimii, mutta on pitänyt kaikkea latailla. Kirjotan nyt taas täällä muualla, jossa ei ole wordia käytössä, ilmottelkaa hei taas kirjotusvirheistä. Niitä kun voi matkan varrella välkkyä vakavempiakin. Luku voi olla vähän lyhykäinen, mutta hei, otan itteäni niskasta kiinni ja kirjottelen taas useammin, lupaan sen
Olipa jotenkin tosi hankalaa pitää hahmoja IC'einä, kun on ollut tämä kuukauden mittanen ( ylikin? ) tauko. No jos meni metsään, niin eiköhän se tästä kohene. Kritiikkiä saa heittää. Tää luku varmaan raadellaan palasiksi, mutta kommentti on aina kommentti.
Luku 7.
Se oli järjetöntä, kuinka voimakkaasti Diegon näkeminen minuun vaikutti. Edes poltteleva jano ei voittanut sitä tunnetta. Kuinka hänen rauhallinen olemuksensa sai minutkin pelottavan tyyneksi. Miltei kuin olisin ollut Jasperin seurassa. Tosin Jasper ei ollut minulle mitään verrattuna Diegoon. Kuinka hirveältä se kuulostikaan, mutta se oli totta.
Ei, minä en missään tapauksessa rakasta Diegoa enemmän kuin on turvallista.
Rakastan häntä kuin kuu aurinkoa. Ristiriitaisesti, mutta silti toisen kauneutta heijastavasti.
Isoäitini sanoi minulle joskus, että rakastuminen on pahasta. Rakkaus taas oli enemmän kuin hyväksyttävää.
Minua itketti. Kyyneleet olivat vankeina kuin lintu häkissä. Jos lintu pääsisi nyt ulos, se laulaisi iloisen sävelen, surullisen sijaan.
Kuinka huojentavalta tuntuikaan astella Diegon eteen ja koskettaa häntä. Miltei kuin olisin halunnut varmistaa, että hän ihan oikeasti oli siinä. Ettei hän olisi missään tapauksessa harhakuvaa. Unta, jota en ikinä voisi enää nähdä.
" Hei ", minä vastaan. Kasvoilleni leviää hymy väkisinkin.
Diego hymyilee takaisin.
" Kuinka sinä... miten taistelussa kävi? " Hän kysyy minulta. Ilmeisesti hän ei tiennyt miten muotoilla lauseensa.
" Diego, kaikki kuolivat. Fred pakeni, minä antauduin. Et tajuakkaan mikä helpotus... sinä... sinä olet elossa. ", sanon. Pistepistepiste, minäkään en osannut muotoilla lauseitani. Lauseeni tuntuivat hirveän koruttomilta, kun oli kuunnellut Culleneiden virheetöntä puhetta. Tosin he olivat eläneet niin paljon kauemmin kuin minä.
Diegon kasvoilla häivähtää epäilys, sitten hämmennys.
" Kuinka...? " hän sanoo, sitä ei voinut laskea kysymykseksi. Hän sanoi sen ikäänkuin itsekseen. En tiedä oliko minun edes tarkoitus kuulla sitä. Mutta tälläisenä sitä oli hankala välttää. En vastaa, koska tuntuisi, että se olisi epäkohteliasta.
Hän tarttuu käteeni, joka tuntui sillä hetkellä sopivan siihen täydellisesti.
" Jos ei mietitä sitä nyt Bree", Diego hymyilee houkuttelevasti. Sellaisen hymyn takia tajuaa vampyyrielokuvien naisten lumoutuneen katseen. Kuinka helppoa oli vain katsoa suoraan silmiin, hymyillä ja kehrätä komealla äänellä naisen korvaan. Vannoutuneinkin katolisen koulun oppilas lähtisi kuin hypnoosissa vampyyriherran matkaan. Minä en olisi ollut poikkeus, enkä periaatteessa ollutkaan. Tosin minulle ei kehrätty. Minulle tarjottiin hampurilaista.
" Sinä sanoit keksineesi sen salaisen ninja-asian. " Sanoin ja koitin matkia hänen väläytämäänsä hymyä.
" Ninja-asian? Ai sen kättelyn ", Diego nauraa minulle, mutten pahastu. Hänen naurunsa kuulostaa mukavalta. Varsinkin, kun luulin etten koskaan enää kuulisi sitä.
" Mikä ninja-asia? ", kuuluu puskista.
Tunnistan äänen ja purskahdan nauramaan. Pian ilmestyy kiharahiuksinen Emmett viereemme. Diego
" Bree... keltasilmä... oletko sinä... onko tämä... väijytys? " Diegon silmät ovat rävähtäneet isoiksi.
Puristan hänen kättään hellästi.
" Diego ei hätää. Riley ja meidän luojamme valehtelivat. Diego, tässä on Emmett. Emmett, Diego ", sanon rauhoitellen. Toivottavasti, vain toivottavasti Diego uskoo ja sulattaa kaiken. Oli niin paljon hänelle kerrottavaa, hänen kanssaan jaettavaa.
Diego nyökkäsi kireän oloisesti. Hänen yleensä niin tyynet kasvonsa näyttivät jotenkin kiristyneen. Emmett taas virnuilee pahaenteisesti. Hän tarttuu Diegon kädestä ja kättelee oikein kunnolla. Minä pitelen kiinni siitä toisesta kädestä.
" Ollaanpa sitä hiljaista porukkaa. Keskeytinkö sen täydellisen muiskuhetken? " Emmett hymyilee. Selvä on, hänen puheensa ei ollut yhtä korullista, kuin muiden Culleneiden. Mutta tosin se oli jotenkin omituisella tavalla lohdullista. Helpotuksekseni Diego hymyilee hiukan.
" Täydellistä muiskuhetkeä ei ole olemassa. Ei ole väliä oletko Eiffel-tornissa vaiko sivukujalla rottien kanssa. Tärkeintä on se, kenen kanssa suutelee. " Hän esitelmöi. Minä kohotan kulmiani, no jopas onkin kliseistä.
" Minä olen suudellut Eiffel-tornissa. Rose ei olisi halunnut niin hirveän väkijoukon keskellä, mutta tottakai sekin pitää tehdä. Se oli oikein mukavaa" Emmet esitelmöi virnuillen. Pyöräytän silmiäni, kyllä minä ainakin tiesin Emmettin mukavat.
Diego kääntyy katsomaan minua.
" Mitäs sanot Bree, milloin on täydellinen muiskuhetki? " hän kysyy minulta. Olen näkevinäni hänen silmäkulmassaan pilkkeen.
" En minä tiedä... ", sanon miltei nolona, en ollut kovinkaan montaa kertaa elämässäni suudellut. Diego toi huulensa korvanlehteni läheisyyteen.
" Kävisikö nyt? ", hän kuiskaa. Kuvittelinko minä vain, vai oliko hänen äänensä jotenkin... hirveän seksikäs? Räpyttelen silmiäni hetken ja nauran sitten perään hysteerisenpuoleisesti.
Diego tulkitsee sen myöntävästi vastaukseksi ja painaa huulensa minun huulilleni. Kuulen Emmettin viheltävän, mutta jostain syystä se pimenee tajunnastani aika nopeasti.
