// Alaotsikko: Niihin silmiin uppoaa, niihin kuolee, paluuta ei ole
Kirjoittaja: Lauranood
Ikäraja: K-11 vaikkapa
Tyylilaji: Deathfic, romance, Draama ja vähän kaikkea muutakin.
Summary: Kun katsoo kuolemaa silmiin on turha inistä tai valittaa. Silloin tiedät, ettei ole pelastusta. Niihin silmiin uppoaa, niihin kuolee!
Varoitukset: Kiroilua, kuolema, pariinkin kertaan
A/N: hmm, halusin vain kirjoitta tällaisen pienen kirjoitelman rakkaudesta, joka tuomittiin kuolemaan jo ennen kukoistamistaan
“Ed hidasta!” karjaisin. Kuului vain epäselvää mutinaa ja jarrujen ääntä kun auto luisui holtittomasti märällä asfaltilla. Kiljaisin, mutta pian ääni tarttui kurkkuuni. Yritin rähistä, mutta ääntäkään ei kuulunut. Olin mennyt mykäksi.
Tunsin kun auto nousi ilmaan ja tömähti maahan kerta tosiensa jälkeen. Välillä asfalttiin osui renkaat, välillä taas katto. Tunsin pääni hakkaavan kattoon ja yritin kiljua kivusta. Kuulin etulasin hajoavan. Lasinsirut lentelivät päälleni. Tunsin ihoni repeytyvän jokaisella viillolla.
Elämänne voi katketa hyvin nopeasti! Älkää ikinä, ikinä päästäkö humalaista rattiin! Se voi olla viimeinen tekonne. Kuvitelkaa nyt sitä mitä joudutte kärsimään. Vain, koska ette kehdanneet kieltäytyä. Olin typerä! Olin antanut Edin ajaa, vaikka tiesin hänen juoneen. Se oli vain yksi kalja, oin uskotellut itselleni. No tyhmyydestä pitää maksaa, tässä oli hinta. Yksi henki. Se olisi joko minun tai sitten Edin.
“Marie älä viitsi! Sinä näet nämä! Sinä tiedät, että se sattuu!”
“Miksi minä välittäisin?”
“Koska olin ystäväsi!”
“Sofia, jokainen sanasi, jokainen valheesi. Ne sattuvat. Ne ovat kuin lasinsiruja suoraan sydämeen! Miksi minä välittäisin sinun haavoistasi kun oma sydämeni on niitä täynnä?”Lasinsirut suoraan sydämeen… Niin minä olin sanonut, mutta entä nyt? Nyt kun lasinsirut viiltelevät minua päästä varpaisiin. Tältä se tuntui. Jokainen valhe, jokainen petos. Nyt niitä tuli vain tuhansittain ja ne upposivat ihooni, vuodattaen vereni.
Auto lensi ojaan ja minä kompuroin ulos. Jalkani olivat ihan paskana ja päässäni kumisi. Painoin käden päähäni ja tunsin yhden lasinsirun työntyvän syvemmälle päänahkaani.
Kuolema vie sen, mikä sille kuuluu. Se ei kysy sinulta eikä häneltä lupaa. Se tulee ja ottaa omakseen. Jos saat kivuttoman kuoleman saat kiittää onneasi. Älä leiki hengelläsi, sillä se tuo kuoleman luoksesi. Polvet pettivät allani. Rojahdin maahan ja hain Ediä katseellani. Hän makasi maassa. Oliko hän kuollut? “Ed! Ed!” yritin kiljua, mutta päässäni kumisi. Ryömin hänen luokseen ja kosketin hänen kasvojaan. “Ed”, kuiskasin kyyneleet silmissäni.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun. Hänen katseessaan paloi. Palon nimi oli tuska. Mitä kipua olinkaan hänelle tuottanut! Voi miksi olin antanut hänen ajaa. Hän oli vasta kahdeksantoista! Minä olin kaksi vuotta nuorempi, eli kuusitoista, mutta miksi hänet vietäisiin minulta?
“Sattuuko sinuun paljon? Miltä tuntuu? Oletko kunnossa?” yritin, vaikka näin hänen silmistään kivun. “Huolehditko sinä minusta? Hitto soikoon katso itseäsi! Mene nyt makaamaan niin minä soitan ambulanssin! Etkä helvetti sentään kuole siihen!” hän parkaisi ja alkoi kaivamaan kännykkäänsä.
Tottelin häntä, sillä pääni oli kipeä ja silmäni halusivat painua kiinni. Halusin nukahtaa, mutta pelkäsin lähteväni, lopullisesti.
Kun katsoo kuolemaa silmiin on turha inistä tai valittaa. Silloin tiedät, ettei ole pelastusta. Niihin silmiin uppoaa, niihin kuolee!“Marie, Marie! Hitto älä kuole!” kuulin Edin kiljuvan. Halusin sanoa, etten kuole, mutta en voinut. Se tuntui mahdottomalta.
Näin elämäni kelaavan filmirullana edessäni. Näin sen alun ja näin sen lopun. Oli minun aikani. Mitä enemmän yritin pysyä hengissä, sitä turhempaa se olisi. Olisi helppoa luovuttaa, lopettaa taisteleminen. Mennä vain.
“Pyydä. Anteeksi. Sofialta. Sitä. Kaikkea. Vääryyttä”, kuiskailin viimeisillä voimillani. “Kiltti. Älä. Sinäkin. Kuole”, sanoin Edille. “Hitto soikoon! Älä mene minnekään Marie!” sinä vain huusit. Turhaa, olen jo valinnut tieni. “Menen hänen luokseen”, kuiskasin ja suljin silmäni.
Olin jo valmis. Nyt vasta tajusin, että elämä maailmassani oli hänen kuolemansa jälkeen silkkaa helvettiä. Nyt oli minun aikani päästä pois. Kolme vuotta sitten silloinen poikaystäväni Jere kuoli. Hän hukkui ollessaan perheensä huvialuksella.
“Se oli vain teinirakkaus Marie. Se ei olisi kestänyt enää kauaa. Olet liian nuori ymmärtämään todellista rakkautta”, äitini väitti.
Mutta mitä hän muka ymmärsi? Minä rakastin Jereä! Olin aina rakastanut. Me tutustuimme jo tarhassa. Olimme vain ystäviä, mutta minä rakastin häntä aina. Lopulta me opimme rakastamaan toisiamme. Maailma alkoi pimetä silmissäni. Katseeni kohtasi tyhjyyden. Hengitin ilmaa, joka painoi enemmän kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Oli vaikeaa syntyä, oli vaikeaa elää, oli vaikeaa menettää, mutta onneksi kuoleminen oli helppoa. Kuolema on kuin viimeinen, syvä, tuskainen hengitys, joka vajoaa tarpeettomana keuhkoihin.
”Kun liian nopea on ihmisen lento
kuin sudenkorento niin hauras ja hento
Ja liian nopeasti aika voi viedä
nyt lennä ja riennä vain hetki on jäljellä”Valoa, ääniä, tuskaa, kipua ja kärsimistä, mutta kun panen silmäni kiinni ja annan mieleni purjehtia tilalle tulee: Pimeyttä, hiljaisuutta, rauhaa ja levon tunne. Se on oikeastaan aika mukavaa ja niin helppoa on tehdä siitä lopullista, ikuista.
Suljen silmäni, nuuhkaisen ilmaa, vedän sitä keuhkot täyteen. Viimeinen henkäys, viimeinen tuoksu, viimeiset maut tästä maailmasta. Sitten kaikki on ohi. Se on kuin langan katkaisu. Nopea ja kivuton. Siihen kaikki loppuu.
”Marie!” on viimeinen itkuinen rääkäisy, jonka kuulen tässä maailmassa. En tiedä kenelle se kuuluu, sillä se ei ole enää minun asiani. Minun tehtäväni on vain kuolla.
***
Leijun pimeässä. Tiedän sen, vaikka olenkin sulkenut silmäni. Olo on kuin pitkän ja raukean unen jäljiltä. Kylmä tuulenvire pyyhkäisee ohitseni ja saa minut värisemään. Avaan silmäni nopeasti. Olen alasti. Se ei kiusaa minua, sillä olen yksin. Miksi se kiusaisi minua? Olen jo kuollut. Onko sillä enää väliä miten kuljen?
Kuulen ääntä. Ylleni ilmestyy musta viitta. Suljen sen nauhoilla, jotka ovat siinä kiinni. Minä seison. Se tuntuu oudolta, sillä allani ei ole mitään. Katson eteenpäin ja näen hahmon lähestyvän minua. Hahmo ottaa hupun pois silmiltään… ”JERE!” kiljaisen onnesta. Kyyneleet tippuvat poskiltani suoraan tyhjyyteen. Ne leijailevat vierelläni ja hajoavat pisaroiksi.
”Marie?” hän toistaa nimeni epäuskoisesti. Hänen silmissään palaa tutkimaton tuli. Mitä se tarkoittaa? ”Jere”, kuiskaan ja lisää kyyneliä tippuu pimeyteen. Ne eivät ole enää onnen kyyneliä, ne ovat epäuskon kyyneliä.
”Miten sinä, kuinka sinä?” hän änkyttää. ”Kuolemaaniko tarkoitat?” kysyn hieman huvittuneena. Hän nyökkää avuttomana. Avasin jo suuni kertoakseni kaiken, mutta sanat muuttuivat kupliksi huulillani. Miten minä kuolin?
”Kauanko olet ollut kuolleena?” kuulin hänen karhean äänensä kysyvän. ”Minä, minä, taisin kuolla 8.10.2003”, vastasin hiljaa. ”2003? Nyt on vuosi 2015!” hän rääkäisi. Suljin silmäni nyyhkäisin tyhjää. Olin ollut kuolleena jo yli 12 vuotta. Minun pitäisi olla nyt onnellinen ja naimisissa oleva 28 vuotias nainen. Hyvällä tuurilla minulla olisi lapsiakin.
Maailmani on täydellinen! Siitä ei puutu mitään. Minun aviomieheni rakastaa minua, minulla on yksi suloinen kaksivuotias poika. Asun omakotitalossani, kiitos mieheni hyvän ammatin. Mitä muuta nainen voisi elämältään toivoa?
Olen niin surullinen, koska en voi koskaan antaa miehelleni vastarakkautta. Minun Jereni on kuollut, sydämeni on kuollut hänen mukanaan. Hymyilevä ja onnellinen minä on vain kulissi. Sisällä minä kärsin ja teen kuolemaa. Onko tämä onnea? Jos on, haluan pois. Mielellään nopeasti. Olisi ollut niin helppo luovuttaa silloin vuosia sitten. Nyt se on paljon vaikeampaa, koska sitten lapsestani tulisi äiditön. *kyynel*Se ei todellakaan olisi onnea! Saattaisin vieläkin luisia jossain nurkassa. Nuolisin haavojani ja itkisin rakastani. Sellaistako haluan? Sellaisen elämänkö minä todella haluan? Oli helpompaa kuolla. Olen vain nukkunut. Ajelehtinut kauas.
”Marie”, kuulin sinun pehmeän äänesi. Katsoin sinuun ja näin surun kuultavan kasvoissasi. ”Millainen sinun elämäsi oli?” hän kysyi. ”Kamala. Oli helpompaa kuolla. Olen pahoillani, en päässyt sinusta koskaan yli.” Miksi olin pahoillani? Sitä en tiennyt.
”Marie! Älä siitä ole pahoillasi! Minun tässä pitäisi olla pahoillani, koska tuhosin elämäsi. Minun kuolemani oli suunniteltu. Meistä ei olisi voinut tulla mitään.” Miksi en ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa? ”Mitä sinä…?”
”Anna minun selittää.” ”Minä, minä olen kuoleman poika. Minusta ei koskaan, ei ikinä olisi voinut tulla mitään! Kuolema valitsi isoisoisosisoäitini vaimokseen. He saivat lapsen. Se lapsi tuomittiin silloin. Siitä lapsesta tulisi hänen jälkeläisensä. Kuolema jättäytyi tehtävästään minun ollessani neljäntoista, joten minusta tuli kuolema.
Kyynel vierähti poskelleni. “Se on niin väärin! Miksi juuri minun kohdallani?” Itkin vuolaasti, sillä se oli epäreilua. “Mieti Marie! Jos se et olisi ollut sinä, se olisi ollut joku muu.” Nyökkäsin. Tiesin sen, mutta se ei ollut siltikään reilua.
“Sinä et näytä enää neljätoistavuotiaalta”, totesin häntä katsellessani. “Niin, minusta tuli ruumiillisesti täysi-ikäinen joutuessani kuolemaksi”, hän selitti. “Mutta entä sinun vanhempasi? Miksi juuri sinä?” “Olin kai sopivin tähän hommaan.” Epäreilua!
Sinä astuit askeleen lähemmäs ja kohotit sormellasi leukaani. “Miksi? Marie kerro minulle, miksi se on epäreilua?” Katsoin sinua häkeltyneenä. Kysyitkö juuri miksi? “Miksikö? MIKSI? Miksi on epäreilua, että minä sain kärsiä ja tuhlata elämäni ja lopulta kuolla! Miksi se on epäreilua? Miksi?!” tunsin kyynelten tippuvan pimeyteen.
Astuit vielä lähemmäs, olit melkein liian lähellä. Sinä painoit hunajaiset, mutta kuolleet huulesi huulilleni. Mitä min välitin? Minäkin olin kuollut. Vastasin suudelmaan ja etsin kieltäsi suussasi. Halusin sinua, enemmän kuin olin koskaan ymmärtänytkään. Tarvitsin sinua.
Vetäydyit minusta irti, liian pian. Naurahdit ilmeelleni ja hyväilit kasvojani. “Voi Marie, sinä kuolit liian aikaisin. Annan sinulle takaisin elämäsi, kaikkesi”, kuiskasit minulle. En halua, halusin sanoa, mutta et edes antanut tilaisuutta.
***
Avasin silmäni. Näin lauman itkeviä kasvoja. “MARIE!” kuulin Edin äänen. Näin Sofian itkeneet kasvot. Näin vanhempani ja joukon muita, mutta miksi he olivat niin erilaisia, niin vanhoja.
Minut autettiin ylös haudastani ja näin Jeren. Hän seisoi näkymättömänä mustassa kaavussaan. Nyökkäsin hänelle päätäni. Hän antoi minulle oikeasti elämäni takaisin. Tunsin päähäni virtaavan muistoja, ne eivät olleet minun. Ne olivat jonkun toisen, joka oli elänyt puolestani kaikki nämä vuodet.
Ed tuli halaamaan minua. “Hittolaninen, minä en ikinä, en enää ikinä kyyditse sinua minnekään. Tämä oli jo toinen kerta kun meinasin tappaa sinut!” hän kiljui. Toinen… Aivan, minä selvisin ensimmäisestä. Näin pienen tytön juoksevan luokseni, tyttäreni. Otin hänet syliini ja hain mielessäni hänen nimeään. Jemina, kaunis nimi.
Mies, jonka muistin miehekseni, tuli luokseni. Hän halasi minua ja suuteli kevyesti. Tällainen oli elämäni, mutta miksi? Koska minä en saanut kuolla. Oliko se väärin? Miksen saanut lähteä, riistää itseltäni tätä tulevaisuutta.
viisikymmentä vuotta jälkeenpäin
Olen vanha, olen kulunut, olen leski. Mieheni kuoli neljä vuotta sitten. Kaikki lapseni ovat kasvaneet ja lähteneet maailmalle. Olen kasvanut, olen vanhentunut. Olen unohtunut. Maailma syö minua hetki hetkeltä enemmän. Kuka antoi minulle luvan elää, toisen mahdollisuuden. Sinä, sinä, jota en koskaan lakannut rakastamasta.
Kävelen läpi lumisen hautausmaan ja näen hautasi. Se on täynnä ruusuja ja kynttilöitä. Me emme koskaan unohda. Sinä olit sydämissämme. Sinä lupasit minulle uuden mahdollisuuden. Riistit kuolemani, vapautit sieluni, mutta se on levoton. Se haluaa takaisin siihen rauhalliseen lepoon.
Katson hautaasi ja vuodatan kyyneleen, se on jo varmasti miljoonas, jonka vuodatan sinun vuoksesi, mutta sekään ei riitä, se ei auta unohtamaan. Et saa itseäsi pois mielestäni, et koskaan, et vaikka haluaisitkin. Minä painaudun lumeen. Olen vanha, haluan pois.
On minun aikani päästä pois. Haihtua olemattomiin. Suljen silmäni ja tunnen sen Raukeuden, tunnen kuoleman kädet, jotka kietovat minut syliinsä, haudallaan. Se olet sinä, sinä haluat minut jo pois maailmasta. Haluat lopettaa kärsimykseni.
***
Minä avaan taas silmäni, uuteen elämään. Kun avaan ne, minä näen taivaani, jumalani, sinut. Sinä istut vuoteellani ja sivelet kasvojani, niin rakastaen, niin kauniisi, niin palvoen. Unohdan hetkeksi, että sinä olet se ihmeellinen, se taivas, se jota palvotaan.
“Sinä palasit, viimein”, sinä huokaat. “Et antanut aiemmin. Nyt olen vanha ja kuollut”, mutisen hieman loukkaantuneena.
“Voi, en minä sinulle niin julma voisi olla. Kävelepä peilisi luo kulta.”
Tottelen sinua epäröimättä.
Nousen vuoteeltani ja kävelen korkean peilini luo. Olen kuolla kun huomaan itseni. Ei harmaita hiuksia, ei ryppyjä! Vain minä. Olen arvioltaan 18, iän, jonka kuoleman söi minulta aikanaan. Hyppäsin sen yli, ja nyt näen sen. Olen ihana, sovin sinulle täydellisesti.
Kiiruhdan luoksesi ja otat minut syleilyysi. “Tuletko vaimokseni?” kysyt minulta ja ojennat sormustasi. Hymyilen sinulle. “Minä olen jo naimisissa.” “Kunnes kuolema teidät erottaa”, lausu vihkikaavamme osan. “Kirjaimellisesti.” “Ja pysyvästi!” lupaat pujottaessasi sormuksen sormeeni.
Minua on siunattu kahdella elämällä. Ensimmäinen oli silkkaa helvettiä, mutta tämä seuraava on sellainen, jonka haluan. Me kaksi, ikuisesti nuorina ja kauniina. Hän minun rinnallani, hänen lapsensa vatsassani. Tällaisen elämän haluan, haluan hänet! Hän on minun, eikä kuolemakaan voi meitä erottaa! Siinä yksi hyvä puoli kuoleman vaimona olemisessa.
Painat hellän suudelman huulilleni, kuinka olenkaan kaivannut sitä! Vastaan intohimoisesti, ehkä hieman liian intohimoisesti. Lopulta kaadan meidät molemmat sängyllemme. Käperryn rintaasi vasten ja olen onnellisempi kuin koskaan maanpäällisessä elämässäni. Sinä olet minun, nyt ja ikuisesti.
A/N2 Juu noniin. kappaleen sanat olivat siis Indican kappaleesta: ihmisen lento.
Toivottavasti piditte siis koko tarinastani
Kommentoidakkin toki saa kun on kerran vaivaantunut lukemaankin
