Nimi: Hope (Toivo)
Kirjoittaja: Strega Brava (lupa pyydetty ja saatu)
Suomentaja: Eeyore
Oikolukijat: Mrjn Jäätuuli ja
TalvilapsiGenre: Angst, romance
Paritukset: Hrm/Sev
Ikäraja: K-11
Tiivistelmä: Taistelu on ohi ja Pimeyden Lordi kukistettu, mutta kuinka moni on selvinnyt hänen kirouksistaan? Ja miten Kalkaroksen käy, kun hän huomaa, että eräs hänelle tärkeä henkilö on myös kadoksissa?
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, ne ovat Rowlingin ja tämän ficin juoni Strega Bravan, olen vain suomentanut luvallisesti.
Kääntäjän sana: Ensimmäinen ficci, jonka olen kääntänyt, joten virheistä saa ja pitää ilmoitella, jos siellä on sellaisia. Kaikkia sanontoja tai ilmaisuja ei löytynyt, joten laitoin hieman sen mukaan, mitä ajattelin niiden olevan.
Satuin vahingossa lukemaan tämän ficin ja jostain syystä ihastuin heti, vaikka paritus ei ole niitä mitä yleensä luen. Alkuperäisen ficin
Hope voi löytää täältä ja eipä se mitään, jos englanniksikin luette, alkuperäinen kirjoittaja on omasta mielestäni loistava. Summarya ei ollut, laitoin siihen hieman itse tekstiä, että edes jotain saisi selvää tarinan kulusta. Ikäraja oli alkuperäisessä jotain tuohon suuntaan, sanokaa, jos on liian alhainen...Kiitän betaajia, toivottavasti lukukokemus on miellyttävä (niin kuin se voi angstisissa ficeissä olla).
ToivoSe oli ohi.
Severus Kalkaros, verta vuotavana ja huomattavissa kivuissa, katsoi alas kuolleeseen Pimeän Lordin hahmoon ja pudisteli päätään.
Niin paljon kuolemaa.
Harry ei ollut liikkunut... vain seisonut muutaman jalan päässä, liikkumattomana aavemaisessa hiljaisuudessa, joka oli seurannut suuren taistelun finaalia.
"Oletteko varma, että hän on kuollut, Kalkaros?" hänen äänensä kuulosti yllättävän nuorelta ja se havahdutti Severuksen unelmistaan.
"Hänen kehonsa on kuollut... kaikki hänen sielunsa pienet osat ovat tuhoutuneet. Hän ei tule koskaan takaisin," Severus vavahti astuessaan pois liikkumattoman ruumiin luota.
"Olet haavoittunut," nuori velho kommentoi.
"Niin kuin sinäkin," Severus huomautti. Harryn käsissä oli useita syviä haavoja ja hänen lasinsa olivat rikki.
"Meidän täytyy löytää muut," hän kuiskasi pelon häivähdys äänessään. Hän ei ollut näyttänyt pelkoaan taistelussa... hän oli viimeinkin oppinut hallitsemaan tunteitaan eikä ollut antanut Pimeän Lordille aseita millä iskeä takaisin.
Mutta nyt, kun taistelusta oli tullut vain kauhea muisto, Harry pelkäsi.
Pelkäsi saada tietää ketkä eivät olleet selvinneet siitä.
"Me löydämme heidät," Severus loihti nopeasti jotain siteitä heidän pahimpien haavojensa päälle sauvastaan. "Menemme yhdessä. Katso muiden Kuolonsyöjien varalta... pelkään, etteivät he kaikki ole vielä poissa kuvioista."
Harry nyökkäsi ja katsoi vasemmalle puolelleen. "Tätä tietä?"
He molemmat jättivät valtavan kammion taakseen ja kävelivät portaita alas pihalle.
Näky, joka oli heitä vastassa, oli musertava ja yhtäkkiä Potter horjahti ja otti tukea kaatuneesta kalkkikivestä.
Verta oli kaikkialla.
"Potter... Harry... meidän täytyy... mennä heidän luokseen, " Severus tuli nuoremman velhon takaa ja kosketti hänen olkapäätään.
"Mitä, jos he kaikki ovat kuolleita?" hän kuiskasi.
"Me emme voi jättää heitä makaamaan tuonne... he ansaitsevat paljon parempaa kuin sen," Severus vastasi nopeasti.
Harry kääntyi häntä kohti ja Severus ei ollut yllättynyt nähdessään kyyneleiden virtaavan pitkin hänen poskiaan.
"En tiedä, pystynkö kohtaamaan sen."
"Kohtaat sen, jos pitää. Juuri nyt meidän täytyy katsoa kuka tarvitsee apuamme ja yrittää lähettää sana Pyhään Mungoon, jotta sieltä tultaisiin auttamaan loukkaantuneita. Viivyttely vain lisää kuolleiden lukumäärää."
Harry pyyhki silmiään ja nyökkäsi. Noustessaan ylös hän lähestyi ruumisryhmää. Severus meni päinvastaiseen suuntaan, mutta piti turvallisen välimatkan virkaveljeensä.
"Pidä sauvasi valmiina, Harry!" Severus huusi.
Vahingot olivat armottomia ja Severuksen oli vaikea työntää pois tunnetta, että heidän vapautensa oli vaatinut liian suuren hinnan.
Niin paljon hänen entisiä oppilaitaan.
"Löysin Ronin! Hän on elossa!" Harry huusi äkkiä. Severus juoksi sinne, missä Harry piti Ronia puoliksi istuma-asennossa. Lucius Malfoy makasi kuolleena lähistöllä.
"Hän tappoi Percyn," Ron mutisi, toinen silmä kiinni turvonneena. "Minun täytyi tappaa hänet... hän meinasi tappaa Ginnyn."
"Missä Ginny on?" Harry kysyi.
Ron kohautti olkiaan. "En tiedä... näin hänen juoksevan MacNairin perään portin ohi. Neville ja Luna olivat hänen kanssaan."
"Ron... et ole vakavasti vahingoittunut ja me tarvitsemme jonkun tuomaan parantajia tänne... Harry ja minä emme voi parantaa kaikkia ja meidän ammattitaitomme on rajallista. Taion porttiavaimen, joka vie sinut Pyhään Mungoon... tuo takaisin kaikki, jotka pystyt.
Ron nousi ylös täristen tukeutuen Harryyn. Severus nappasi nopeasti kiven ja lausui loitsun. Sekuntien kuluttua, Ron oli poissa.
"Meidän on parasta etsiä loput porukasta, jotta voimme kertoa parantajanoidille ja -velhoille, keiden tila on kriittisin," Harry ehdotti. "Menen portin ohi etsimään Ginnya ja muita. Etsi sinä Hermione... hänen täytyy olla täällä jossain."
Severus nyökkäsi ja katsoi Harryn juoksevan ohi tuhoutuneen portin. Kääntyessään hän tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistä etsiä Hermionea. Hänen täytyi olla Harryn vierellä, kun hän viimein kohtasi Pimeyden Lordin, mutta hän oli kietoutunut hurjaan taisteluun Bellatrix LeStrangen kanssa.
Minne hän oli päätynyt?
Oliko hän turvassa?
Oliko hän kuollut?
Severus kääntyi ja käveli nopeasti kohti pientä puulehtoa. Siihen suuntaan hän oli nähnyt kahden taistelevan noidan juoksevan.
Lukuun ottamatta paljasta merkkejä kirouksista siellä ei ollut mitään.
Hän löysi Dean Thomasin elävänä ja suremassa Seamus Finneganin ja Greeveyn veljesten ruumiiden luona. Susan Bones oli elossa myös, mutta Hannah Abbot oli ilmeisesti kuollut Tappokirouksen, joka oli tähdätty Hermioneen, seurauksena.
Hän löysi Weasleyn kaksoset elävänä... hädin tuskin. Tasapainottavaa taikaa olisi tarvittu minimoimaan verenhukkaa. He olivat tappaneet ainakin neljä Kuolonsyöjää, jos hän arvioi kuolleiden naamaripäisten ruumiiden lukumäärää lähistöllä oikein.
Kauempana, hän saapui kuolleen Draco Malfoyn ruumiin luo. Severus pysähtyi hetkeksi ja huokaisi surullisesti, kun hän polvistui ja sulki tämän silmät. Poika oli tullut pitkän matkan tajuttuaan, että Kuolonsyöjäksi tuleminen ei ollut niin voittoisa tie kuin hänen isänsä oli sanonut sen olevan. Hän oli onnistunut voittamaan Harryn luottamuksen ja oli ollut merkittävässä roolissa auttamassa Kiltaa Taikaministeriön pettureiden paljastajana.
Ja nyt, hän oli myös kuollut. Severus toivoi, ettei hän ollut kärsinyt.
Vasta saavuttuaan Bellatrix LeStrangen ruumiin luo, Severus alkoi saada jotain toivoa siitä, että Hermione oli edelleen elossa. Bellatrixin ruumissa näkyi useita merkkejä kirouksista... mukaan lukien Sectusemprumista, mikä yllätti häntä. Näytti siltä, että harpyija oli kuivunut kuolleeksi.
Ja, useita minuutteja myöhemmin, hän löysi Hermionen. Hän makasi kyljellään vehmaalla niityllä, joka näytti oudolta tapahtumapaikalta niin julmalle paikalle.
Tyttö ei liikkunut... ja, himmeässä aikaisessa aamun valossa, hän ei näyttänyt myöskään hengittävän.
Severus putosi polvilleen. Tytön hiukset olivat pudonneet hänen kasvoilleen ja Severus siirsi niitä hellävaraisesti.
"Hermione?" hän kuiskasi.
Tyttö ei vastannut.
Severus ei ollut valmistautunut äkilliseen kipuun rinnassaan.
"Hermione... pyydän, vastaa minulle," hän kuistasi taas, hänen kurkkuaan kuristi.
Taaskaan, ei mitään.
"Et voi olla kuollut," hän nosti tytön varovasti ylös ja istui hänen kanssaan, pitäen tätä lähellä.
Tyttö oli edelleen lämmin. Hänen poskensa oli pahasti haavoittunut kuten hänen niskansakin. Severus pystyi haistamaan kärventyneet hiukset ja syöpyneen veren.
"Pyydän," hän mumisi tytön hiuksiin. "Et voi olla poissa."
Hän tunsi hennon värinän ja vetäytyi pois. Tytön silmät olivat edelleen kiinni, mutta nyt Severus pystyi näkemään heikon pulssin hänen kaulassaan.
"Hermione... kuuletko minua?" Severus tarttui hänen käteensä. "Jos voit kuulla minua, purista kättäni."
Useiden sekuntien jälkeen, hän tunsi mitä hennoimman painallukseen kädessään.
"Aion viedä sinut Pyhään Mungoon, Hermione. Aion laskea sinut alas vain hetkeksi ja sitten leijutan pihamaalle."
Severus onnistui tekemään sen vain olemalla välinpitämätön kivulle, joka säteili hänen useista haavoistaan, ja, pidellen tytön kättä tämän leijuessa hänen vierellään, he pääsivät takaisin. Matkalla Kalkaros poimi muut mukaansa ja helpotuksekseen näki, että pihamaa oli täynnä velho- ja noitaparantajia hoitamassa sairaita ja kuolevia.
Äkillinen tempaus hänen kädessään käänsi hänen huomionsa takaisin Hermioneen. Hänen huulet liikkuivat. Siirtyen lähemmäs Severus pyysi häntä toistamaan, mitä hän oli sanonut.
"Muut," tyttö kuiskasi.
"He ovat elossa. Pimeyden Lordi on voitettu. Se on vihdoin ohi, Hermione."
Pieni hymy ilmestyi tytön kasvoille ja hän rentoutui huomattavasti.
"Jää," hän kuiskasi tarttuen taas Severuksen käteen.
"Tietysti," tämä kuiskasi takaisin.
Vähän myöhemmin, Severus löysi itsensä katsomassa nukkuvaa Hermionea. Häneltä oli korjattu useita murtuneita luita ja hän tulisi saamaan verenlisäystaikajuomaa vähintään kaksi päivää. Tyttö nukkui nyt, mutta hän oli vaatinut Severusta jäämään luokseen ja, saatuaan hoidettua omat haavansa, hän oli jäänyt.
Pyhässä Mungossa oli aika hiljaista ja Severus katsoi nukkuvaa naista huolestuneena. Hetkellisen luulon aikana, että tyttö oli kuollut, hänelle oli paljastunut totuus, joka oli kertakaikkisen kauhistuttava.
Severus rakasti häntä.
Miten se oli tapahtunut?
Hän muisti ilmestymisensä tytön vanhempien kotiin pian Albus Dumbledoren kuoleman jälkeen.
Tyttö halusi tappaa hänet heti, mutta, jollain tapaa, hän oli saanut tämän vakuutetuksi uskollisuudestaan Killalle.
Huolimatta siitä, kuinka kamala hän oli ollut tytölle... tämä oli luottanut häneen.
Kukaan ei tiennyt pitkään aikaan. Salaisuus, jonka vain he jakoivat. Pimeyden Lordi, vakuuttuneena siitä, että Severus oli hänen uskollisin palvelijansa, ei koskaan epäillyt mitään, kun häneltä kysyttiin hirnyrkkien olinpaikkaa. Severus sanoi, että hän halusi tehdä saman itselleen, mutta pelkäsi valitsevansa huonot sijainnit. Pimeyden Lordi, aistiessaan mahdollisuuden iskostaa aikaisempi Taikajuomamestaria syvemmälle pauloihinsa, oli aivan liian aulis tunnustamaan salaisuutensa.
Ja lopulta se oli hänet tappanut.
Potter ja Weasley olivat vain havainneet hänen roolinsa vakoojana (vaikuttaa siltä, kuin hän olisi viettänyt koko elämänsä vakoojana) vain muutama kuukausi sitten.
Se oli ollut Hermione, joka oli astunut esiin ja kertonut Rikkoutumattomasta Valasta, jossa he olivat mukana yhdessä.
He olivat järkyttyneitä, ja alun purnauksen jälkeen, hyväksyivät hänen jatkuvan apunsa.
Vasta pitkän keskustelun jälkeen Albus Dumbledoren taulun kanssa, Potterista tuntui, että hän tunsi koko tarinan.
Ja hän sanoi hyvin avoimesti vähän myöhemmin, ettei olisi koskaan halunnut olla niin pulmallisessa tilanteessa.
Mutta mitä tapahtuisi seuraavaksi?
Severus tiesi, että hän rakasti tätä naista... tätä luottavaa, rohkeaa naista, joka oli puolustanut ja suojellut häntä silloinkin, kun hän ei ansainnut sitä ollenkaan.
"Severus," pehmeä kuiskaus kosketti hänen korvaansa. Kääntyessään hän näki Hermionen katsovan häntä väsynein silmin.
"Olen tässä," hän sanoi yksinkertaisesti.
Pieni punan häivähdys ilmestyi tytön poskille.
"Olen iloinen," hän huokaisi sulkiessaan taas silmänsä. "Älä lähde."
"En lähde... Pysyn täällä", Kalkaros mutisi pehmeästi.
Tyttö hymyili nukkuessaan ja se hymy sytytti pienen toivon liekin Severuksen sydämeen.
Ja hän hymyili myös.
The EndT/N: Näin. Niitä risuja sekä ruusuja saa laitella, et saapi tietää mistä tykkäsi vai oliko siellä jotain mikä mätti. Parannusehdotukset otetaan vastaan. Toksista.
