// Alaotsikko: K-11, draama, angst
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: angstia ja jotain fluffyn tapaista, draamaa
Ikäraja: K-11
Varoitukset: tulkinnanvaraisuutta, viittauksia insestiin ja perheväkivaltaan
A/N: Suunnittelin tätä yhtenä unettomana yönä niin paljon, että pelkäsin kamalasti kirjoittamisen epäonnistumista. No, inspis ei karannut ja syntyi enemmän tekstiä kuin osasin odottaa. Positiivista, eikö?
Aamuhetki
Ulkona oli hämärää, tummien pilvien takia melkein pimeää. Ilma seisoi. Eläimet olivat paenneet, tunteneet muutoksen. Odotus levisi vaimeasti soljuvan joen yläjuoksulta sakeana massana, joka kosketuksellaan jähmetti kaiken paikoilleen.
Varhaisessa aamussa kulkeva tyttö rikkoi hiljaisuuden, kahisutti ruohonkorsia, jätti jälkeensä kevyen ilmavirran. Paljaat jalat painuivat pehmeään rantahietikkoon, narisuttivat laituria. Hän jäi seisomaan pitkässä valkoisessa paidassaan laiturin päähään, hiukset unen pörröttäminä. Löytyi niistä valkoinen sulkakin, untuvatyynystä karannut. Mieleni teki kävellä hänen luokseen, irrottaa sulka hiuksista, sulkea se nyrkkiini. Muistoksi.
Häntä katsoessani tiesin, että tämä päivä olisi viimeinen, jolloin saisin koskettaa häntä, kuunnella hänen ääntään, nähdä hänen hymynsä. Se teki kipeää. Viimeisinä päivinä kulissien ylläpitäminen oli ollut vaikeaa. Tänään se olisi vielä vaikeampaa; kaipuu paistaisi silmissäni, näytöksessä puristaisin hänen kättään tiukemmin. En tahtoisi päästää irti. Mutta olisin vahva, minun oli oltava. Hymyilisin, vaikka minua itkettäisi, nauraisin, vaikka kielletyt sanat kuristaisivat kurkussa.
Seisominen väsytti hänen yhä uneliasta ruumistaan. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, luovutti pian. Kuulin hänen hiljaisen huokaisunsa, kun hän kääntyi takaisin mökille päin. Piilopaikkani ohi kulkiessaan hänen tuoksunsa huumasi minut, sai lämpimän tunteen väreilemään vatsassani. Pysyttelin paikoillani, kunnes kuulin askelten kaikkoavan. Oven narina ei herättäisi nukkujia, ei paljastaisi tyttöä hänen pienestä retkestään – olin sen itse öljynnyt, kun ensimmäisen yön jälkeen ymmärsin viettäväni tulevien öiden yksinäiset hetket pensaaseen muotoutuneessa pesässä, suojassa katseilta, ajatusteni kanssa.
Nousin kankeasti. Kuinka kauan olin taas paennut yötä, painajaisia? Halvan muovisen rannekelloni viisarit osoittivat, että en ollut taaskaan nukkunut kolmea tuntia kauempaa. Tyhmä kello, ajattelin lapsellisen ärtyneesti. En ollut koskaan pitänyt siitä. Miksei se voinut näyttää toivotumpia lukemia?
Tassuttelin likaisenvalkoisissa tennissukissani laiturin päähän. Asetin jalkani täsmällisesti siihen kohtaan, jossa hänen jalkansa olivat hetkeä aiemmin kohonneet. Laituri oli lämmennyt hänen jalkojensa alla, huomioin hajamielisesti katsellessani edessäni avautuvaa synkkää maisemaa. Tänään maailma oli ruma, yhtä ruma kuin minun elämäni. Kaikki oli tummaa ja painostavaa. Ainoa kauneus oli ajatuksiini syöpynyt kuva hänestä –
ei, en saanut ajatella häntä. Käänsin katseeni nopeasti pois, jalkoihini. Virhe. Nuhraantuneet sukat olivat valkoiset, harmaantuneet toki mutta valkoiset, kuin hänen paitansa. Äkkiä väri loisti liian kirkkaana, se satutti silmiäni. Räpyttelin kiivaasti, mutta valo ei kadonnut ennen kuin suljin silmäni kokonaan. Silloin kuvat palasivat. Valvepainajaiseni, jotka ilmestyivät aina luomieni sulkeuduttua. Jotka äityivät öisin niin, että heräsin aamuun hikisenä, kyynelten kirvellessä silmissä, usein vaivoin tukahdutettuun vaikerrukseeni.
Äitini, hengitys raskaasti alkoholille ja tupakalle lemuten. Hänen verestävät silmänsä hohtivat, sameus oli poissa. Vaatteisiin oli takertunut pistävä hien ja virtsan haju, jota oli kehnosti yritetty peittää hajuvedellä. Yleensä tähän aikaan hänen laitetut hiuksensa roikkuivat olkapäillä, meikit olivat tuhraantuneet ja sekoittuneet tummiksi laikuiksi poskiin. Hän tuli lähelle, huusi miten vihasi minua, miten kaikki oli minun vikani, kiroili, lähetti minut alimpaan helvettiin. Sylkeä roiskui naamalleni. Hän vetäytyi hiukan, löi kasvoihin, raapi, potki ja hakkasi. En voinut puolustautua; hän oli iso, voimakas.
Pahinta oli, jos hän oli saanut aineita. Silloin hän ei huutanut, lyönyt. Hän tuli lähelle, liian lähelle, koski tahmeilla käsillään, suuteli. Pakotti koskemaan itseään. Se satutti enemmän kuin nyrkit ja sanat.
Isästäni ei tiennyt kukaan, olin epätoivottu, vahinkolapsi, bileiden seuraus. Vessan lattialla siitetty, äiti sanoi pilkaten, vaikkei hän sitä tiennyt. Välillä paikkana oli olohuoneen sohva, välillä eteinen. En tahtonut tietää.
Ainoa rakkaus, jota olin saanut, oli sekin teatterirakkautta. Pelkkää näytelmää. Kuinka sopivaa oli, että roolini kuvasti elämääni niin hyvin. Olin pieni sivuhenkilö, yksi hänen romansseistaan. Nimeäni ei ollut painettu mainosjulisteisiin. Harjoituksissa sormemme olivat kietoutuneet yhteen, niiden jälkeen hän oli toisen sylissä. Saatoin vain katsoa sivusta, kuinka he keskustelivat katseillaan, vaihtoivat pieniä kosketuksia. Ei mitään suurta. Sitäkin satuttavampaa.
Ja silti nämä kuukaudet teatterissa olivat surkean elämäni parhaat. Ihmiset olivat mukavia, sain kunnon ruokaa, jopa rahaa palkaksi. Rakastuin. Sain koskettaa häntä, kuunnella hänen ääntään, nähdä hänen hymynsä. Kerran hän oli halannut minua, erään todella hyvin onnistuneen näytöksen jälkeen. Hänelle se ei tarkoittanut mitään, minulle se oli kaikki.
Havahduin viileiden sadepisaroiden kosketukseen. Ne viilsivät arpeni auki korvien takaa, rystysistä, varpaiden alapinnoilta. Leikkivät veitsen jättämillä poluilla, paljastivat piilot. Katsoin, kuinka vedenpinta nielaisi pisarat. Se näytti niin helpolta, luonnolliselta. Odottavalta.
Äkkiä vettä oli kaikkialla. Taivas ärjyi, sade yltyi. Pian satoi niin rankasti, että ulkona näki tuskin kättään pidemmälle eteensä. Eläimet perääntyivät kauemmaksi suojissaan, ruoho litistyi myötäilemään maata. Salamat halkoivat taivasta. Yksi osui laiturin lähellä olevaan korkeaan, vanhaan puuhun. Kuului kova paukahdus, ja puusta oli jäljellä vain lyhyt matka hiiltynyttä runkoa. Kasvit puun lähettyvillä mustuivat, kuolivat. Pensas, jossa oli pesänmallinen kolo, paloi raivoisasti maan tasalle. Sade rummutti maassa kytevät kipinät sammuksiin.
Tuntien kuluttua myrsky laantui. Odotus oli ohi. Ilmassa leijui sateen jälkeinen raikkaus. Nuori elämäniloinen pikkulintu uskaltautui ulos kolostaan ja lensi pienellä pyrähdyksellä veden yli kurottuvan koivun oksalle. Se lauleskeli hyväntuulisena paikallaan tepastellen. Ykskaks ylemmiltä oksilta tipahti suuri vesipisara lintuparan päähän säikäyttäen sen niin kovasti, että se jätti sirkutuksensa kesken ja lentoon lähtiessään liikautti varomattomasti läheistä oksaa. Lehtiin sotkeutunut valkoinen sulka pyristeli itsensä vapaaksi. Hiljaa se kieppui kohti alhaalla odottavaa vedenpintaa, kuljettautui pienen tuulenvireen mukana alemmas joentörmää. Se vaihtoi kulkusuuntaa ja laskeutui lopulta salaman polttamalle kaljulle maalaikulle.
Myöhemmin metsän villit kasvit valtasivat myrskystä muistuttavan puunrungon ja paljaan aukean sen vieressä, mutta silloin sulka ei paennut.
