Tuhottomasti kiitosta teidän ihanista ja hymyilyttävistä kommenteista, tulin pikaisesti postaamaan kakkosluvun. Huomenna sitten alkaa työt ja ei oikein ehdi hirmuisesti kirjoittelemaan. Tämäkin luku kyllä viivästyi hiukan, mutta ulkona on ollut niin hellettä ettei oo malttanut sisällä paistua. :>
Luku 2
Bella's PoV”Älä hengitä”, Edward kehoitti minua – ja ihan syystäkin, aloin ehkä hiukan panikoidakin. Metsästäessä kaikki huomio keskittyi vain janon tyydyttämiseen, ja aistit olivat turhankin turruksissa. Jopa ikäloppujenkin vampyyrien olisi hankala hillitä itseään. Järjenkäytöstä puhumattakaan. Mielihalut ensin, järkevä ajattelu sitten.
”En vain haista mitään”, hän jatkoi. ”Hiukan epätavallisen hirveämpää löyhkää – eläimen verta siis.”
Vilkuilin huolestuneena lähimetsään; haravoin sitä katseillani, etsiäkseni tämän käsittämättömän luonnonoikun. Sitten tarkensin vampyyrinsilmilläni erään tiheän puskan oksiston läpi, ja huomasin jotain ruskeaa. Ja pörröistä. Uskaltauduin vetämään hitaasti keuhkoihini ilmaa, ja haistoin itsekin sen. Hetken päästä pieni tuulenvire puhalsi meihin päin, ja hirvittävä leuhka kantautui sieraimiini. Nenäni nyrpistyi, ja sieraimeni rävähtivät tahtomattani suuriksi, kuin varoittaakseen minua jostakin.
Pingotin kilpeäni ja viestitin ajatukseni hänelle.
Katso, Edward. Jotain valtavia otuksia, tuolla suunnassa. Nyökkäsin päälläni huomaamattomasti tarkoittamaani paikkaan. Edward vilkaisi nopeasti, ja kääntyi takaisin puoleeni.
”He voisivat hillitä janomme pitkäksikin aikaa. Tosin ne haisevat kammottavalta...”
Kuului valtava sähähdys, raivostunutta pihinää hampaiden välistä, ja sen jälkeen oli vuorossa raikuvaa murinaa.
”Ajatuksia!” Edward karjaisi. ”Nuo ne ihmismielien omistajat ovat! Ne ovat ihmissusia! Niitä on taas täällä”, Edward vuorostaan sähisi.
”Ja nyt ne aikovat hyökätä! Ole varovainen Bella”, hän karjui ääni uhkaavuutta ja raivoa tihkuen, ja ryntäsi näiden hirvitysten suuntaan.
”Edward!” kiljaisin. En tiennyt noista mutanttisusista mitään – en tiennyt heidän voimistaan, ja heitä oli sitä paitsi meitä huomattavasti enemmän. Kyhäsin päätelmäni sekunnin tuhannesosissa, ja siitä huolimatta samalla rynnistin jo Edwardin rinnalla kohti hyökkäävää susilaumaa. En välittänyt Edwardin komennoista, kun huomasin erään ruskeaturkkisen olennon hyökkäävän kohti Edwardia, vaan syöksyin hypähtäen tämän kimppuun. Kierimme rinnettä alas sähisten toistemme kimpussa – olin kai häviöllä, sillä susi oli minua huomattavasti suurempi, eikä minulla ollut minkäänlaista käytännön kokemusta taistelemisesta sellaista vastaan. Tosin kuulin tämän tiheän sydämen sykkeen, joten jollain tasolla olin kai vahvempaa tekoa.
”Bella, ei!” kuulin Edwardin karjaisevan. En välittänyt, halusin tuhota jokaisen, joka yritti loukata Edwardia.
Tappelu oli hyvin tasaväkistä, eikä kumpikaan saanut merkittäviä osumia. Sitten susi lähti kiitolaukkaan, poispäin minusta, ulisten samalla korviaraastavasti. Aivan kuin se haluaisi kertoa jotakin. Samalla kuin salamaniskusta kaikki muutkin sudet rynnistivät tämän luokse, ja kasaantuivat hänen ympärilleen kuin jonkinsortin sivupuolustajiksi.
”Sopimus”, Edward sähähti. ”He eivät saa tappaa meitä.”
Ilmeisesti Edward kuunteli vastauksen susipomon mielestä, ja tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi.
”En minä tunnistanut teitä heti ihmissusiksi”, hän puolusti inhoavan näköisenä. ”Metsästäessä järki sumentuu. Näin esi-isänne sitäpaitsi sata vuotta sitten viimeksi. Ja mistä minä olisin voinut tietää, että teitä on täällä taas.”
Susilauma urisi kuin väheksyen – kuin vastaus ei kelpaisi heille.
Edward kai kuunteli jälleen, mitä susilla oli sanottavanaan, ja kääntyi hetken kuluttua puoleeni.
”Bella. Yksi heistä ajattelee sinua. Tuntee sinut”, hän selitti vaikeana. Samassa susilaumasta kuului vihainen sähähdys. ”...eikä hän ilmeisesti halunnut, että kerron sen sinulle.”
”Mitä?” kuiskasin hämmentyneenä.
”Selitän myöhemmin. Meidän kannattaisi varmaan nyt mennä, heidän kärsivällisyys alkaa olla jo aika kortilla”, Edward mutisi. Hänhän se tiesi paremmin, milloin olisi viisasta poistua, joten yritin haudata hämmästykseni ja lähdin Edwardin rinnalla juoksemaan kohti taloa.
Pysähdyin ensimmäisen kerran vasta ovelle johtavien portaiden juuressa ja nostin katseeni huolestuneena Edwardiin.
”Läheltä piti, kai”, mutisin.
”Sinä hölmö tulit sekaan, vaikka kielsin”, Edward torui.
”Tietysti puolustan sinua vaikka henkeni edestä”, intin. Edward kaappasi minut syliinsä, ja painoi huulensa omilleni. Suutelimme kiihkeästi, ja kun irrottauduimme, hän katsoi minua poraavasti silmiin, saaden oloni kumman veteläksi.
”Jos jäisin henkiin ansiostasi, luuletko että haluaisin jatkaa elämää – jos menettäisin sinut?”
”Sinun pitäisi yrittää”, kuiskasin.
”En pystyisi kuitenkaan”, Edward vastasi olkiaan huolettomasti kohauttaen. Sitten hän siirsi toisen kätensä lantiolleni, ja lähti ohjaamaan meitä kohti sisätiloja.
”Tule, mennään kertomaan Carlislelle.”
”Odota, Edward”, pyysin.
”Mitä nyt?”
”Se mistä puhuit vähän aikaa sitten... että joku heistä tunsi minut... Mistä siinä oikein oli kysymys?”
”Joku ihmissusista tunnisti sinut, muisti sinut kai niiltä ajoilta kun asuit Forksissa.”
”Onko se vaarallista? Siis meidän kannalta?”
”Ei tietenkään. Aivan samanlaisia luonnonoikkuja hekin ovat.”
En ollut huolestunut aivan siitä seikasta, mutten viitsinyt korjata. Sen sijaan mietin mielessäni Edwardin kertomaa. Ajatusta siitä, että joku läheisistäni olisikin elossa. Luulin, että he kaikki olivat jo kuolleet vuosien saatossa. Tai heillä olisi
pitänyt kuolla, mutta ilmeisesti jollekin tutulleni oli langetettu sama kohtalo; ikuisuus elettäväksi. Ilmeisesti kaikki tarut olivatkin totta, eikä mikään ollut tässä maailmassa enää mahdotonta. Minua kiinnosti tämän toistaiseksi nimettömän läheiseni henkilöllisyys suunnattomasti, mutta en tiennyt saisinko sitä välttämättä koskaan selville – ilmeisesti ihmissudet olivat vampyyrien vihollisia, ja ilman jotain sopimusta olisimme jo yrittäneet tappaa toisemme. Tunsin oloni naurettavaksi vasta-alkajaksi tässä hullunkurisessa satumaailmassa.
”Haluatko tietää vielä jotain?” Edward kysyi hymyillen vaisusti.
”Kaiken”, mutisin vaatimattomasti. ”En edes tiennyt ihmissusien olemassaolosta. Muuttaako kuunvalo heidät susiksi? Onko yksisarviaisia ja noitiakin olemassa?” jatkoin sitten liiotellun uteliaasti, kuin suurisilmäinen kyselyiän saavuttanut lapsi. Kuin onnellisen tietämätön ihminen, joka oli täysin ulkopuolinen tästä ympärillä vellovista tarueläinlaumoista.
Jacob's PoVMitä helvettiä. Mitä helvettiä. Mitä helvettiä!
Mitä helvettiä?Kolme sanaa, ja aivan helvetin vaikeita sisäistää.
Bella. On. Verenimijä.
Luultavasti pääkoppani räjähtäisi palasiksi hetkenä minä hyvänsä ja viimeisetkin tajunnan rippeet leijailisivat luotani kuin tuhka tuuleen.
Bella – elämäni rakkaus, jonka luulin kuolleen vuosikymmeniä sitten – olikin elossa. Se olisi ollut utopistista, jos en olisi voinut sanoa itsestäni samaa. Tosin termi
elossa oli hieman kyseenalainen. Hän oli jähmettynyt kiveksi. Hirviöksi, joka eli verellä. Ajatus puistatti minua. Hän jätti sydämeni vuotamaan verta – hittolainen, että olinkin ironisella tuulella – ja antoi minun luulla että olin kuollut. Mitä hän minun silmissäni – ihmissuden silmissä – olikin. Ja hänkin ehkä luuli minun aikojen saatossa kuolleen, mutta erona oli se, ettei Bella jäänyt kaipaamaan minua. Miksi olisikaan? Hän taisi olla vain mielissään ikuisuudesta toisen kalpeanaaman, luultavammin hänen kumppaninsa, kanssa. Oli kai sille verenimijälle nimikin, mutta en välittänyt. Silmissäni jokainen kuolematon kivenmurikka oli vain välttämätön paha, vihollinen.
Tosin sitä ajatusta oli hankala sovittaa Bellaan.
Susiveljeni olivat tietenkin lukeneet jo mielestäni, että Bella oli toinen vampyyreista. Ja kyllä he hänen ulkonäkönsä muutenkin tunsivat – niin monta kertaa olin yhteisessä mielessämme Bellaa ajatellut ja muistellut. Embry oli ihmetellyt, että miksi olin ruvennut riehumaan Bellan kanssa. No, enhän minä ollutkaan. Olin hyökännyt Edward Cullenin kimppuun, koska tämä itse suunnitteli meidän teurastamista, ja sen seurauksena Bella oli syöksynyt kimppuuni. Olin jäänyt tarkoituksella sopivasti alakynteen; vampyyri tai ei, en halunnut satuttaa häntä.
Minua hämmensi, kuinka kaikki oli tapahtunut. Oliko Bella lavastanut kuolemansa? Oliko hän halunnut vampyyriksi? Jos, niin miksi hemmetissä? Oliko hän jotenkin löytänyt Forksista häipyneet Cullenit uudestaan, ja
rakastunut tähän saamarin Edwardiin? Miksi hän ei antanut minulle tilaisuutta hyvästellä häntä? Miten hän kykeni aiheuttamaan sellaiset tuskat läheisilleen, ”kuolemalla” nuorena? Ja jos hän todella oli joutunut onnettomuuteen, miten nämä verenimijät olivat löytäneet hänet? Oliko hän onnellinen tuona muuttumattomana kivikasvona? Kysymyksiä oli loputtomasti. Halusin vastauksia. En vain tiennyt kuinka saisin niitä. Sopimus oli kai yhä voimassa; tänne La Pushiin vampyyrit eivät tietenkään saaneet tulla, ja ei minuakaan kovin houkuttanut verenimijöiden piirittämään taloon saapua. Ja kuinka hitossa saisin yhteyden Bellaan?
Ajatustenlukija.
Ehkä ainoa toivoni – kuinka inhottavaa se olikaan myöntää. Toinen ongelma taas oli se, kuinka pääsisin edes sen hyypiön
kuuloetäisyydelle.
Forksin lukio.
Vampyyreillahan piti leikkiä kulisseilla, yrittää sopeutua joukkoon. Kai he kouluunkin menisivät, eivätkä erakoituisi neljän seinän sisälle ikuisuuksiksi? Ainakin Cullenit olivat edellisellä Forksin aikakaudellaan käyneet lukiota oikeiden ihmisten tavoin. Yhtäkkiä huomasin jo kehitteleväni täyttä päätä suunnitelmaa, kuinka voisin tavata elämäni rakkauden – tosin hiukan epämiellyttävässä paketissa – jälleen vuosikymmenien jälkeen. Sama mieli, muttei sydäntä tai normaaleja elintoimintoja ylipäätään.
Sama Bella, tahdoin uskoa.
* * * *
Edward's PoVKaarsin Volvoni Forksin lukion turhankin tutuille parkkipaikoille, perimmäiseen nurkkaan. Vakiopaikallemme. Koska emme kuitenkaan mahtuisi nykyään samaan autoon, matkustimme kahdestaan Bellan kanssa. Edessä oli jälleen yksi turhauttava päivä – uusina, kummallisina oppilaina lukiossa. Kaikkien silmätikkuina. Hyvin rasittavaa.
Astuimme Bellan kanssa ulos sementtikiveykselle, ja kiersin hänen puolelleen autoa. Otin Bellaa ehkä turhankin tiukasti kädestä kiinni – ihailevat ajatukset puolisostani tunkeutuivat jo pääkoppaani.
Hitto miten hyvännäköinen tyttö! Toivottavasti se ei ole varattu... tai ei se seikka minua ennenkään kyllä ole pidätelllyt...Mieleni teki etsiä kyseisen ajatuksen omistaja, ja antaa hänelle tuntuva muistutus siitä, että kannattaisi jättää Bella rauhaan samantien. Lisäksi tahtomattani kuulin turhan monta ylistävää kommenttia omasta ulkomuodostani, ja ihailipa joku hopeansävyistä volvoanikin. Bellaa kadehdettiin sekä ulkomuodon että minun takiani. Kuinka naurettavaa, minun kai tässä kuuluisi saada kateutta osakseni, eikä Bellan.
Verenimijä! Oho, ehkä vampyyri toimisi paremmin... Vampyyri! Hiton Edward Cullen! Kuuletko? Minulla on asiaa Bellalle. B – E – L – L – A – L – L – E ! Haluan jutella hänen kanssaan! Hmph.... Jos hän ei muuten suostu, kysy onko ketään ikävä La Pushissa. Nyt olisi tilaisuus hyvittää aiheuttamansa tuskat... Ja tuo oli sitten ivallinen ajatus, kai... Olen ollut viime aikoina turhan ironinen, Embryä alkaa kyrsimään. No niin Jake, takaisin asiaan! KIVIPATSAS, VERENRYYSTÄJÄ, KUULETKO? Olen koulurakennuksen takana, ja älä kuule huoli – en tahdo pahaa kenellekään, ainakaan Bellalle.Säpsähdin sisälleni tulvivaa ajatusvyöryä. Tämä ihmissusi ei ollut jättänyt asiaa sikseen. Se luultavasti tarkoitti sitä, että hänellä oli paljonkin sanottavaa Bellalle.
Kauankohan minun pitää tässä odotella... vai onkohan se verenimijä niin kiero, ettei edes kerro Bellalle... Miksi ylipäätään tulin tänne? Miksen vain yrittänyt päästä Bellasta yli, kuten olin jo viimeiset vuosikymmenet yrittänyt... Mitä sitten, vaikka hän olikin elossa... minähän olin vain rakastanut häntä. Sehän on ihan mitätöntä... olisinpa edes leimaantunut. Entä jos minun leimautumisen kohde olisikin ollut Bella, jos olisin nähnyt hänet sudeksi muututtuani... mutta nythän se olisi jo mahdotonta, Bellahan on vampyyri. Helvetti, missä se vampyyri kuhnii?!”Bella”, mutisin sitten. Ilmeisesti tämä henkilö oli ollut hyvin tärkeä jollain muotoa hänelle, ja olisi kai hyvin epäreilua jättää asia sikseen. Ehkä jopa anteeksiantamatonta, kuka tietää.
”Niin?” hän kysyi hymyillen sievästi.
”Hän haluaa nähdä sinut. Se susi, joka tunsi sinut.”
”Milloin? Missä?” Bella hämmentyi.
”Hän on koulurakennuksen takana, metsän rajassa.”
”Kai minä sitten otan selvää, kuka siellä on. Eihän minulle uhkaksi ole, ainakaan ihmismuodossa.”
”Tulen siitä huolimatta lähistölle.”
”Ylihuolehtivainen höpsö”, Bella nurisi ja lähti kävelemään kohti takametsää. Huolestunut oli liian vaisu ilmaus kuvaamaan tunnetilaani.
Kauanko tässä saa vielä vanheta, susi valitti. Kuka ikinä hän olikaan, tämä ei tehnyt kovinkaan positiivista ensivaikutelmaa ajatuksillaan. Hän oli rasittavan sarkastinen ja kärsimätön... ja hän rakasti
minun Bellaani.
Jäin nojailemaan lukion seinänvierustalle, muutaman kymmenen metrin päähän Bellasta ja tästä toistaiseksi nimettömästä ilmestyksestä. Kuulin Bellan pinnalliset hengenvedot ja askeleet märällä ruoholla, kuulin tasaisen sydämen sykkeen ja rahisevan hengityksen. Kuulin raskaat askeleet, kuulin puunoksan rasahtavan poikki.
Kuulin säikähtäneen henkäyksen.
”J-jake?”
