// Alaotsikko: K-11, one-shot, songfic
Nimi: Losing you
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mukavasti kiroilua, väkivaltaa ja itsemurha-ajatuksia
Yhteenveto: Hän on kaikki, mitä minulla on, niin se on ollut siitä asti, kun isäni kuoli. En halua menettää häntä. Minua pelottaa... Sillä, jos menetän hänet, minulla ei ole enää mitään.
Tekijänoikeudet: Hahmot, nimet sun muut roippeet kuuluu minulle - ainoana poikkeuksena sinne tänne tekstin sekaan ripotellut lyriikat. Kappale (Losing you) © Dead by April.
A/N: Minulla on ollut aikeena kirjoittaa jatkotarina erään ihmissuden ja vampyyrin ystävyydestä. Se tosin ei ole mitään kiellettyä ystävyyttä, vaikka kaikkialla ihmissudet ja vampyyrit aina kuvataankin vihollisina. Niin asiat eivät olisi siinä tarinassa. Siinä esiintyisi sellaisia vampyyreitä ja ihmissusia, jotka ovat syntyjään olleet "hirviöitä" sekä sellaisia, jotka ovat joskus olleet ihmisiä. (Ja nämä, jotka ovat olleet ihmisiä, ovat kyllä enemmän hirviöitä...)
Idea tarinassa olisi ollut se, että ihmissusi Vlunang antaa poikansa Ranglanzgin erään tutun vampyyriperheen hoiviin, suojellakseen tätä. (Yhdet jannut kiristivät Vlunangia käyttäen Ranglanzgia hyväksi. Vlunang haluaa varmistaa, ettei niin käy enää.) Tämä ihmissusipoika sitten ystävystyy vampyyri Morfyraworin kanssa. Ja heistä tuli hyvät kaverit. Happy end. Tai sitten ei...
Mutta koska minulla on ihan tarpeeksi hommaa kahden muun ja tuloillaan olevan, kolmannen, jatkotarinan kanssa, en viitsi tuota aloittaa. Päätin kuitenkin kirjoittaa tällaisen pienen, tarinaan liittyvän songficin. Se varsinainen tarina ei kuitenkaan olisi tullut päättymään samalla tavalla, kuin tämä.
Kiitos tämän kanssa tahkoamisen, en todellakaan halua kuulla tätä
Losing you -kappaletta vähään aikaan -.- Oli muuten hirveät paineet tätä kirjoittaessani - ja kiirekin pääsi yllättämään. Tämä nimittäin on minun
masentava synttärilahja parhaalle ystävälleni. Oli ihan pakko saada tämä valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen. Tarinan loppupuoli taisi kyllä vähän kärsiä tuosta kiireestä :/
No jaa, ystäväni kyllä tykkäsi tästä, joten kait tämä sitten on ihan ok~
Idea tähän lähti paitsi tuosta kappaleesta, myös minun lemppariosuudestani Narutossa, Kakashi Gaidenista~
Losing youSaamarin ääliö. Olisihan se pitänyt arvata, että leikit taas sankaria. En ehkä ole niin hyvä loitsija kuin sinä, mutta en minäkään ihan avuton ole! Milloin sinä opit sen? Et ehkä koskaan. Senkin idiootti, idiootti, idiootti. Ja satuitko muistamaan, että tänään on täydenkuun yö? Etpä tietenkään! Luulet olevasi minua paljon voimakkaampi – oli täysikuu tai ei – ja siksi rynnistät ajattelemattomasti kaikkien meitä uhkaavien ihmisten kimppuun. Ei sinun tarvitse olla noin suojelevainen minua kohtaan vain siksi, että isäni pyysi teitä huolehtimaan minusta. Miksi te pidätte noin tiukasti kiinni isäni pyynnöstä? Hän on kuollut, perkele. Ja niin olet kohta sinäkin!
What I have in me
In my mind is you
I would die if we were throughAurinko oli juuri painunut mailleen ja pimeys laskeutunut metsän ylle. Minulle ei ollut temppu eikä mikään kulkea esterataa muistuttavassa hämärässä metsässä, olinhan yön olento. Se, mikä oli hankalaa, oli keskittyä pysymään ystäväni hajun jäljillä samaan aikaan, kun ikävien ajatusten sekamelska poukkoili päässäni. En voinut sille mitään, että ajattelin pahinta. Olihan siihen hyvä syykin. Nämä ihmiset eivät olleet tavallisia epäileviä kyläläisiä. He olivat metsästäjiä, jotka hankkivat elantonsa tappamalla meikäläisiä - eli ihmissusia ja vampyyreitä. Heihin oli tarttunut kuoleman tuoksu, jonka pystyi kuka tahansa ihmissusi haistamaan kilometrien päähän. Minäkin olin haistanut sen, ennen kuin taulapää ystäväni oli lähtenyt luotani. Morfyrawor oli vampyyri, joten hänen hajuaistinsa ei ollut läheskään yhtä tarkka kuin minulla. Hän kyllä pystyi vaistoamaan elävät olennot lähettyvillään. Se ei kuitenkaan ole sama asia. Hän ei ollut aistinut pitkän matkan takaa, kuinka vaarallisia nämä ihmiset olivat, vaan oli tuosta noin vain sännännyt heidän peräänsä kehottaen ensin minua jäämään odottamaan. Ja minä tyhmä olin totellut. Minun olisi pitänyt estää häntä lähtemästä tai mennä hänen mukaansa, tiesin sen nyt. Samalla kun juoksin synkässä metsässä minkä jaloistani pääsin, tunsin sisälläni myllertävän epämääräisen tunteen, kuin kauhun ja epätoivon risteytymän.
What I'm feeling now
What I'm heading into
I am lost in pain without youVauhditin askeleitani. Minua pelotti aivan rutosti. Kerkiäisinkö ajoissa apuun? Että joku osasikin olla niin tyhmänrohkea. Morfyraworilla ei sitten ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Oli kuitenkin myönnettävä, että tuon tyhmänrohkean luonteen ansiosta me kaksi olimme selvinneet monista vaarallisista tilanteista. Hiven tuuria tosin oli aina ollut mukana. Entäpä jos hyvä onni tyssäisi tähän? Hidastin vauhtia ja lopulta pysähdyin. Höristin valkeat, punareunuksiset korvani ja yritin kuunnella, josko edestäpäin kuuluisi kahakan ääniä. Mutta en kuullut mitään. Tämä hiljaisuus oli karmivaa ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
So cold, so alonePinkaisin taas juoksuun, nopeuttaen vauhtiani askel askeleelta. Aavistin pahinta. Mutta kun yllättäen ilman halki kajahti kuolevan miehen rääkäisy, tunsin toivon pilkahduksen. Ystäväni ei ollut vielä mennyttä. Sain siitä voimaa lisätä vauhtiani ja juoksin kuin tuulispää juuri siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Morfyrawor… Uskallakin mennä kuolemaan!
All I have is you
It is all that I'm breathing for
All I need is you
Now I can't make it throughHeidän hajunsa voimistui koko ajan. Kolme miestä, neljä koiraa ja tuore ruumis. Sekä vampyyri. Luuliko se typerys pärjäävänsä heitä kaikkia vastaan? Kohta pystyin kuulemaan taistelun ääniä. Kuulin, kuinka miehet huusivat käskyjä toisilleen, kirosivat, nuolet viuhahtivat ilmassa, miekat vedettiin esiin tupestaan ja koirat murisivat sekä haukkuivat. Hitto, eikö se perhanan ääliö tajunnut, että he olivat joukko kokeneita palkkamurhaajia? Luulin, että minun olisi mahdotonta juosta tämän nopeammin, mutta ei. Jotenkin onnistuin lisäämään vauhtiani edelleen, ja juoksin paljon nopeammin kuin koskaan ennen. Äänet ja hajut vain voimistuivat. Kohta edessäni häämötti jyrkkä mäki, mutta kapusin sen yli kepeästi. Ja kun olin niin tehnyt, pysähdyin yhtäkkiä kuin seinään. Olin tullut taistelukentälle.
Mäen edustalla Morfyrawor taisteli heitä jokaista vastaan. Hän oli sen verran kehnon näköisessä kunnossa, että minuun suorastaan sattui kun vain vilkaisinkin häntä. Hänellä oli kaikenmoisten aseiden jäljiltä useita haavoja, joista tihkui verta kaiken aikaa. Soihduista hän oli saanut muutaman palovamman lepakonsiipiinsä ja pysyi siksi vain vaivoin ilmassa. Lisäksi sieltä täältä hänen kehostaan törrötti nuolia. Enkä yhtään yllättyisi, jos ne olisivat hopeakärkisiä. Kallista lystiä tämä meikäläisten tappaminen. Ei ihme, ettei tuolle alalle ollut moni ihminen ajautunut. Morfyraworin vaatteet ja punainen tukka olivat märkiä, mikä kieli siitä, että nuo pirun palkkamurhaajat olivat kokeilleet käyttää vihkivettäkin aseenaan. Turha toivo, Morfyrawor oli syntynyt vampyyrinä, ei hän ole koskaan ollut ihminen. Vihkivesi poltti ainoastaan niiden vampyyrien ihoa, jotka olivat joskus olleet ihmisiä. Tyytyväisenä pistin merkille, että eivät nuo niin sanotut metsästäjätkään olleet säästyneet vaurioitta. Yksihän makasi kuolleena maassa, mutta loput kolme olivat kärsineet vahinkoa mitä erilaisimmista loitsuista. Vampyyrit olivat luonnostaan meitä ihmissusia taitavampia loitsijoita, mutta kyllä jokunen meistäkin kykeni vetämään vertoja heille.
Eipä tarvinnut kauaakaan odottaa, että he huomaisivat minut. Morfyraworin pähkinänruskeat silmät näyttivät täyttyvän kauhusta ja olin aivan varma, että hän oli aikeissa käskeä minua painumaan helvettiin täältä, mutta kun hän avasi suunsa, sanojen sijaan hän yski verta. Huolestuin todella. Morfyrawor oli jaksamisensa äärirajoilla. Ajatukseni kuitenkin vetäistiin muualle, kun kuulin jonkun ihmisistä käskevän koiria käymään kimppuuni. Ne taisivat olleet pysyneet syrjässä kamppailusta tähän asti, sillä niillä ei ollut naarmuakaan. Hampaat irvessä ja kovaan ääneen haukkuen ne syöksyivät minua kohti. Luimistin korvani ja valmistauduin muodonmuutokseen. Me, jotka olimme syntyneet ihmissusiksi, hallitsimme susihahmoon muuttumisen. Jotkut meistä oikeastaan esiintyivätkin vain susihahmossa. Se oli mielipidekysymys. Minä tykkäsin kulkea ihmistä muistuttavassa hahmossani, tosin ihmiseksi minua ei voinut erehtyä luulemaan, koska minulla kuitenkin oli siinäkin hahmossa suden korvat ja häntä. Hetkessä tuo valkeatukkainen ja viherharmaasilmäinen poika oli poissa ja samalla paikalla seisoi mahtava peto, jonka valkoisessa turkissa risteili punaisia juovia.
Sitten ne kaikki neljä rakkia iskivät hampaansa minuun. Kaksi niistä tarttui käsiini, toiset kaksi jalkoihini. Vai tällaista taktiikkaa he käyttivät. Usuttivat ensin koirat kimppuun pitelemään uhria aloillaan ja sillä välin he pystyivät keskittymään rauhassa tähtäämään nuolen sydämeen tai iskemään muuten. En ehkä ollut sen suurempi susihahmossa kuin toisessakaan hahmossani, mutta voimakkaampi kyllä. Riuhtaisin molemmat käteni irti koirien otteesta ja läimäisin sitten ne kaksi hurttaa kauemmas. Toinen niistä taisi jysähtää puuta päin äänestä päätellen. Seuraavaksi pamautin molemmat nyrkkini jaloissani roikkuvien koirien päitä vasten. Jos niiden kannalta kävi hyvin, ne menettivät vain tajuntansa. En jäänyt sen enempää tuhlaamaan aikaani koiriin, vaan lähdin rynnistämään mäkeä alas ihmisten kimppuun.
Hämmästyin hiukan, sillä vain yksi mies lähti vastahyökkäykseen. Mutta hän oli se suurikokoisin, joka oli minua paljon pidempi. Hän ei ollut enää mikään nuori kaveri. Siitä kieli paitsi harmahtava parta, joka kehysti miehen kasvoja, myös hänen naamassaan olevat rypyt. Pari arpeakin hänellä oli kasvoissaan, muistona jostain menneisyydessään käymästä kamppailusta. Mies odotti miekka koholla minun lähestyvän. Pedon kasvoilleni ilmestyi suden häijy irvistys, kun rynnistin kohti metsästäjää. Ärisin samalla, yrittäen saada vastustajani tuntemaan pelkoa. Ehkä se kuitenkin oli turha yritys, sillä tuo mies oli varmasti taistellut monen monta kertaa ihmissusia vastaan. Metsästäjä heilautti miekkaansa, kun olin päässyt tarpeeksi lähelle. Se oli niin helppo väistää, että hän ei varmaankaan edes yrittänyt osua. Kenties hän kehotti minua pysymään loitommalla. Ehei, ei onnistu.
Syöksyin kohti miestä kynnet valmiina raatelemaan ja pidin samalla tarkoin silmällä miekkaa. Se ei hievahtanutkaan. Hän kai aikoi sivaltaa sillä vasta viime hetkellä. Lähestyin häntä. Pian metsästäjä jännitti kätensä lihakset ja valmistautui iskuun. Hän aikoi hutaista miekallaan heti, kun olisin aivan hänen edessään. Nyt olisi pienestä koostani hyötyä, mikäli siis ennakoin oikein hänen liikkeensä. Kun olin vain käsivarren mitan päässä miehestä, hän sivalsi miekallaan. Kumarruin yhtäkkiä, ja terä kiisi ilman halki koskematta minuun. Ponkaisin äkkiä ylös ja hyppäsin. Raapaisin metsästäjän kaulaan oikealla kädelläni niin voimakkaasti, kuin suikin sain. Hän kaatui. Kynteni värjäytyivät punaisiksi ihmisen verestä. En jäänyt varmistamaan hänen kohtaloaan, vaan lähdin syöksymään karjuen kahta muuta ihmistä kohti.
Nämä kaksi olivatkin sitten nuorempia. Toisella oli lyhyet, vaaleat hiukset, toisella taasen pitkät ja ruskeat. Sen enempää en heidän ulkonäköään jäänyt tarkkailemaan, sillä he molemmat käänsivät yllättäen aseensa minua kohti. Toisella oli miekka, toisella varsijousi. Kiisin heitä kohti ilman minkäänlaista suunnitelmaa – jota en muutenkaan olisi tarvinnut. Kun miehet olivat kiinnittäneet huomionsa minuun, Morfyrawor oli huomannut tilaisuutensa tulleen ja loihti äkkiä sinisenä sekä mustana leiskuvan sädepallon, joka tärähti päin kaksikkoa, kaataen nämä turvalleen maahan. Tosin, tuo loitsu oli myös kuluttanut Morfyraworin voimat loppuun, eikä hän jaksanut enää lentää. Hyppäsin kahden metsästäjän yli ja jalkojeni kosketettua taas maan pintaa, ponkaisin uudelleen ilmaan. Nappasin putoavan vampyyrin käsivarsilleni, minkä jälkeen aloin juosta niin nopeasti kuin pystyin, pois tuolta taistelutantereelta, kadoten öisen metsän varjoihin.
Halusin viedä Morfyraworin mahdollisimman kauas noista hirviöistä ja äkkiä. Pelkäsin kuitenkin, että juoksemisesta aiheutuva höykytys vahingoittaisi häntä vain enemmän. Siksi juoksin vain niin pitkälle, kunnes tunsin olevamme tarpeeksi turvallisen välimatkan päässä ihmisistä. Vilkuilin varmuuden vuoksi ympärilleni ja kuulostelin ympäristön ääniä, ennen kuin laskin ystäväni varovasti maahan, selkä puunrunkoa vasten. Hän oli sulkenut silmänsä ja puri hampaitaan yhteen.
”Perhana… Ran…” Morfyrawor pihisi hampaidensa välistä. Asetin käteni hellästi hänen suunsa eteen. Olisi kyllä tehnyt mieli läimäistä kunnolla.
”Turpa kiinni nyt!” käskin tiukasti. ”Älä tuhlaa voimiasi minun haukkumiseeni.”
Siirsin käteni pois hänen suunsa edestä. Luojan kiitos hän pysyi hiljaa. Tarkistin äkkiä katseellani, kuinka monta nuolta hänessä oli. Sitten repäisin kokeeksi yhden irti hänen jalastaan. Vampyyri voihkaisi hiljaa. Pyyhin ystäväni veren pois nuolen kärjestä ja tutkin sitä. Ihan niin kuin arvelinkin, nämä olivat hopeakärkisiä. Hopea oli myrkkyä myös meille, jotka olimme syntyjämme ihmissusia ja vampyyreitä, mutta se ei tappanut meitä – paitsi suurina määrinä. Toivoin koko sydämestäni, ettei näissä nuolissa olisi sitä riittävää määrää tappamaan Morfyraworia. No, oli tai ei, ne oli saatava mahdollisimman nopeasti irti hänestä. Mukavaa puuhaa se niiden irti repiminen ei todellakaan olisi. Katsahdin ystävääni.
”Mor… Näissä nuolissa on hopeaa. Tiedän, että se niiden väkisin irti repiminen sattuu, mutta ei näitä voi jättää sinuun roikkumaankaan”, sanoin ja katsoin surullisena ystävääni silmiin. ”Mutta yritä vain kestää… okei?”
Hänelle kai oli mennyt perille, etten antaisi hänen puhua, joten hän tyytyi nyökkäämään. Pystyin kuitenkin lukemaan ystäväni silmistä, mitä hän olisi aikonut sanoa.
En ole mikään pikkupoika, Ran. Tiedät sen kyllä. Korvani roikkuivat murheellisesti. En minä mielelläni hänelle kipua aiheuttaisi, mutta sille ei nyt mitään mahtanut tässä tilanteessa. Tarrasin kiinni hänen olkapäässään törröttävästä nuolesta ja kiskaisin sen nopeasti irti. Morfyrawor ei inahtanutkaan, mutta koko hänen kehonsa nytkähti. Loin taas yhden surullisen katsahduksen hänen kasvoihinsa, mutta otin pian seuraavan nuolen käsittelyyni. Ja taas seuraavan. Revittyäni muutaman irti kyyneleet kohosivat silmiini sumentaen näköäni. Jatkoin siitä huolimatta nuolien irrottamista. Tämä oli todella inhottavaa touhua. Minusta tuntui joka kerta, kun Morfyrawor nytkähti kivun takia, että minä kidutin häntä. Se oli hirvittävä tunne. Olin todella helpottunut, kun sain viimeisen nuolen kiskottua irti hänestä.
Saamarin ihmiset. Vilkaisin maassa lojuvaan kasaan nuolia ja otin ne käsiini. Pisti vihaksi pelkkä niiden katsominen. Suutuspäissäni katkaisin niiden varret ja heitin ne sitten palasina pusikkoon.
”Ei tässä… näin pitänyt käydä”, Morfyrawor mutisi. ”Minun oli tarkoitus suojella heitä niiltä murhaajilta…”
”Mor!” huudahdin. Ei hän saisi puhua! Eikö se sittenkään ollut mennyt hänellä jakeluun?
”Mitä? Mitä se hyödyttää, jos olen hiljaa?” toinen kysyi.
”Ei sinun tarvitse sanoa yhtään mitään!” huusin. Hän naurahti heikosti.
”Murehdit liikaa, Ran”, vampyyri totesi. Sitten hän alkoi yskiä rajusti ja köhi vertakin ulos.
”Älä puhu!” käskin itku kurkussa. Voi, miksi hän oli niin tyhmä?
”Äläkä sinä ala vollottamaan”, hän sanoi.
”TURPA KIINNI!” karjaisin ja kiersin käteni hänen ympärilleen. En pidätellyt kyyneleitä, vaan annoin niiden valua vapaasti. Ehkä tuo typerys ymmärtäisi sitten, että olin tosissani. Painoin pääni hänen terveelle olkapäälleen ja itkin. Se sai hänet hiljaiseksi.
Hetken itkettyäni tunsin, kun Morfyrawor taputti minua lohduttavasti selkään. Kohotin päätäni kohdatakseni hänen katseensa. Hän hymyili lempeästi. Hitto, hän kärsi helvetinmoisista kivuista ja silti hän
hymyili. Ei siis viitsinyt luopua sankarileikeistä tässäkään tilanteessa. Pyyhkäisin kädelläni kyyneleet pois pörröisiltä poskiltani. Sitten katsahdin taas ystävääni.
”Ei sinun tarvitsisi aina olla se suojelija”, mutisin hiljaa. ”Katso nyt, miten sinulle kävi…”
”No, en minä voinut antaa sinun tai niiden kaksosten vahingoittuakaan. Mitä vanhempanikin minulle sanoisivat, jos palaisin kotiin ja kertoisin, että olen pettänyt Vlunangin luottamuksen?” Morfyrawor totesi. Hän teki sen taas, ja olin aikeissa mäkättää asiasta, mutta päätinkin olla hiljaa siitä. Ei hän minua kuunnellut.
”Helvetti soikoon teidän kanssanne…” tuhahdin. ”Hän on kuollut! Ihan sama kuinka paljon lupasitte isälleni, että pitäisitte minut turvassa. Hän on kuollut, joten mitä väliä mokomalla enää on? Ei hän sitä saa tietää, jos ette pidä lupaustanne.”
”Kyllä saa, kun tapaa sinut liian pian tuonpuoleisessa”, toinen vastasi. Huokaisin. Kunniasta siinä loppujen lopuksi oli kysymys, turha siis vängätä vastaan. En vain halunnut olla vampyyrien suojatti koko lopun elämääni.
”Kiitos vain suojelusta, mutta en tarvitse sitä täydenkuun aikaan”, tuhahdin. ”Kuitenkin… meidän olisi parasta lähteä. Tarvitset apua – ja äkkiä.”
Olin aikeissa nostaa hänet, mutta hän pudisti päätään.
”Ensiksi niitä kaksosia on varoitettava”, Morfyrawor sanoi. Toljotin häntä kuin pähkähullua.
”Mutta… mutta, Mor!” änkytin epätoivoisesti. ”Ei heillä ole mitään hätää! Toisin kuin sinulla…”
”Ne ihmiset nappaavat heidät”, vampyyri totesi.
”Eivät ihan heti! Heidänkin pitää paikata haavansa, eikä kaksosilla ole mitään vaaraa niin kauan, kun he ovat toipilaina ja hautaavat kavereitaan”, vastustin.
”Et sinä juokse tarpeeksi nopeaa vauhtia, että minun kotiin kuskaamisen jälkeen ehtisit ajoissa mennä varoittamaan kaksosia”, Morfyrawor sanoi. ”Etkä jaksaisi.”
”Antaa heidän olla sitten! Mieluummin minä autan sinua kuin tuiki tuntemattomia”, älähdin. ”Sinäkään et heitä tunne, joten miksi haluat auttaa heitä niin kovasti? Jos he eivät pärjää omillaan, se on heidän murheensa, ei meidän. Olisivat varovaisempia, niin heidän ei tarvitsisi pakoilla ihmisiä!”
”Ran. Tämä kina ei johda mihinkään. Olemme tässä vielä ensi viikollakin”, vampyyri tokaisi. ”Tee nyt, kuten sanon ja painu varoittamaan kaksosia. En lähde mihinkään, ennen kuin olet tehnyt sen.”
”Mutta… mutta… minä…”
”Älä väitä vastaan. Etkö ole omastakin mielestäsi tuhlannut jo ihan tarpeeksi aikaa riitelyyn?”
Korvani asettuivat taas roikkumaan tuijottaessani ystävääni säikähtäneenä. Hän oli oikeassa. Tässä minä vain riitelin, vaikka pitäisi olla jo kiireen vilkkaan matkalla kotia kohti. Tunsin, kuinka kyyneleet tunkeutuivat taas silmiini. Nyt minä olin idiootti.
”Mutta… en halua jättää sinua tänne… ihan yksin”, nyyhkin, parin pisaran valuessa poskiani pitkin. Hän hymähti.
”Pärjään kyllä. Eikä sinulla siihen kauaa aikaa mene”, vampyyri sanoi. Avasin suuni sanoakseni jotakin, mutta suljinkin sen sitten. Nyökkäsin lyhyesti ja nousin seisaalleni. Tuijotin Morfyraworia vielä hetken, ennen kuin käänsin hänelle selkäni ja lähdin juoksemaan poispäin.
* * * * *
All the nights I've prayed
Must this all be untrue
I am not prepared to be strongOli kulunut muutama päivä kotiin saapumisestamme. Ja minua kadutti pirusti. Metsässä käymäni väittely Morfyraworin kanssa ei todellakaan ollut tehnyt hänelle hyvää. Kun viimeinkin olimme päässeet kotiin asti, hänen tilansa oli vain huonontunut. Pieni retkemme oli päättynyt kammottavasti.
Pelkäsin, että Morfyraworin vanhemmat raivostuisivat minulle, kun näkisivät, missä kunnossa heidän poikansa oli. Onneksi he eivät kuitenkaan tehneet niin. Eihän se minun vikani ollut. Tai ehkä olikin… Äh, en minä tiedä. Joka tapauksessa, he olivat heti paikalla kutsuneet jonkun parantajaeukon apuun. Sitten he, Mor, hänen äitinsä ja se eukko, olivat linnoittautuneet pojan huoneeseen. Välillä hänen äitinsä oli tullut ulos sieltä, mutta hän ei ollut puhunut sanaakaan. En ollut tietoinen siitä, mikä ystäväni vointi oli. Se jos mikä hermostutti minua. En saanut kunnolla nukuttuakaan, koska pelkäsin niin hänen puolestaan. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että hän selviytyisi. Näiden päivien aikana olin ollut todella sekaisin tapahtuneen vuoksi. Lopulta olin kuitenkin saanut hiukan mielenrauhaa ymmärrettyäni erään asian.
Tämä oikeasti oli minun syytäni.
Joka saakelin kerta, kun olimme lähteneen seikkailemaan ja kohdanneet vaaroja, olin aina antanut Morfyraworin suojella itseäni. Hyvä on, en ollut rohkeimmasta päästä, mutta pelkääminen on ihan tervettä. Jos olisin tiennyt, että hänen sankariviettinsä johtaisi tähän, en olisi antanut hänen aina olla se päivän pelastaja. Morfyrawor oli tottunut siihen, että hän sai tehdä urotyöt. Minä sen sijaan vain roikuin mukana pitämässä hänelle seuraa. Paitsi täydenkuun öinä saatoin osallistuakin toimintaan mukaan, koska olin aina niihin aikoihin itsevarmempi. Jos olisin muulloinkin yhtä itsevarma, ehkä näin ei olisi käynyt…
Olin kadottanut lähes kokonaan ajantajuni – ja ruokahaluni. Morfyraworin isä oli lähes pakolla tunkenut ruokaa suuhuni, jotta en vallan laihtuisi ja kuihtuisi. En voinut olla ihailematta häntä. Vaikka hänen poikansa oli kuolemankielissä ja hän oli taatusti sairas huolesta, silti hän yritti huolehtia muistakin. Hänen ansiostaan en itsekin joutuisi hälyttävän huonoon kuntoon. Mutta sisintäni kalvavalle syyllisyyden tunteelle ei kukaan mahtaisi mitään. Kaikki huomioni keskittyi vain siihen. Se piti minulle seuraa niin, etten saanut nukuttua lainkaan, paitsi kuolemanväsyneenä. Vuorokaudet tuntuivat kestävän ikuisuuden ja samalla vain hetken.
Kunnes se tapahtui.
Koitti viimeinkin se aika, kun Morin huoneen ovi avautui. Parantaja sekä Morin äiti astuivat ulos, uupuneina ja synkät ilmeet kasvoillaan. En kiinnittänyt heihin liiemmin huomiota, vaan olin kärsimättömänä heti kysymässä lupaa päästä tapaamaan ystävääni. Saatuani myöntävän vastauksen, rynnistin heidän ohitseen, välittämättä siitä, tönäisinkö heitä samalla. Halusin vain nähdä Morfyraworin.
Verhot oli vedetty hänen huoneensa ikkunan eteen. Ainoa valonlähde oli yöpöydälle asetetun kynttilän luoma heikko kajastus. Morfyrawor lepäsi vuoteellaan, haavat sidottuna ja puhtaat vaatteet päälle puettuna. Hänen silmänsä olivat kiinni, joten mietin, mahtoiko hän olla unessa. Pitäisikö minun antaa hänen olla? Kuuntelin hetken vampyyrin rahisevaa hengitystä ja annoin katseeni kiertää hämärässä huoneessa. Kun katseeni osui nurkassa kyhjöttävään jakkaraan, päätin mennä noukkimaan sen ja siirtämään sängyn viereen. Sitten istahdin siihen ja jäin tuijottamaan ystäväni kasvoja. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, joten hän ei kai enää kärsinyt kivuista. Pahoista ainakaan.
”Mor?” kuiskasin kokeeksi. Hetken ajan luulin, että hän oli sikeässä unessa, mutta yllättäen hän avasikin silmänsä. Hitaasti hän käänsi päänsä minun suuntaani.
”Ran…” hän sanoi hiljaa. En ollut varma, mitä hän oikein halusi sanoa, mutta olin silti iloinen. Hän oli elossa ja vain sillä oli väliä.
”Mikä on vointisi?” kysäisin, tällä kertaa kuuluvammalla äänellä. Vampyyri käänsi katseensa kattoon ja sulki silmänsä.
”Turta ja unelias…” hän vastasi.
”Siinäkö kaikki?” kysyin. ”Ei kipua?”
”Ei”, Morfyrawor sanoi. Mikä helpotus. Kasvoilleni nousi leveä hymy.
”Olen ollut niin huolissani sinusta”, sanoin ja nappasin ystäväni vasemman käden omieni väliin. Hän ei kommentoinut siihen mitenkään, mutta sen sijaan hän kysyi: ”Ran… Olenhan minä ollut hyvä toveri?”
”Huh? Tietenkin olet!” vastasin, vaikkei minulla ollut hajuakaan siitä, mistä hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä kysyä tuollaista. ”Sinua parempaa ystävää ei olekaan.”
”Hmm… Hyvä niin…” Morfyrawor mutisi hymyillen. Pitelin hänen kättään lujemmin. Se, että hän oli elossa ja puhui minulle, sai minut onnesta sokeaksi. Pälpätin hänelle iloisesti kaikesta, mitä mieleeni tuli. Niin innostunut olin, etten huomannut lainkaan, kun ystäväni lähti luotani viimeisen henkäyksensä mukana.
I just can't believe
I am losing you
Unprepared to carry on
I can't see you walk awayMinulla kesti hetken aikaa tajuta, ettei vampyyri vastannut minulle.
”Mor? Kuunteletko sinä?” kysyin epävarmana. Irrotin otteeni hänen kädestään. Sitten tönäisin häntä varovasti. Ja toisenkin kerran. Hän ei reagoinut mitenkään. Oliko hän simahtanut kesken kaiken? Tönäisin häntä uudelleen, mutta hän pysyi hiljaisena ja liikkumattomana.
”Tuo ei ole yhtään hauskaa. Sano jotakin, Mor”, pyysin melkein kuiskaten ja tuupin häntä. ”Mor..?”
Sitten vasta huomasin erään asian. Hänen hengityksensä ei rahissut enää. Nyt kun tarkemmin asiaan kiinnitti huomiota, hän ei hengittänyt lainkaan. Paniikki valtasi mieleni. Olin juuri aikeissa ponkaista seisomaan ja lähteä hakemaan apua, kun huomasin ystäväni äidin seisovan huoneen oviaukossa. Vampyyrin kirkkaanvihreistä silmistä valui kyyneleitä. Ennen kuin hän lähti astelemaan minua kohti, hän heilautti pitkät, suorat punaiset hiuksensa pois silmiensä edestä. Ne olivat aivan samanväriset kuin Morillakin.
”Hän oli tuhlannut liikaa voimiaan ja hänen suoniinsa oli päässyt likaa myrkkyä… Vaikka kuinka yritimme, emme saaneet pelastettua häntä”, nainen sanoi surullisena ja laski kätensä lohduttavasti olkapäälleni. ”Saimme poistettua täydellisesti vain kivut.”
Totuus iski kovaa vasten kasvojani. Minusta tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt ja vereni seisahtunut sekä mieleni kaikonnut. En kyennyt tuntemaan tai ajattelemaan mitään. Vaikka silmäni olivat auki, en nähnyt mitään. Aika tuntui pysähtyneen.
”Hän siis… on poissa.”
So cold, so alone* * * * *
All I have is you
It is all that I'm breathing for
All I need is you
Now I can't make it through
I am losing you forever
I am lost in pain without you
I am leaving ground foreverSeuraavat päivät elin kuin transsissa. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin Morfyraworia, enkä pystynyt tekemään mitään omasta toimesta. Ruoka ei maittanut, en puhunut juuri mitään – saatikka kuunnellut, mitä minulle puhuttiin – vaelsin päämäärättömästi ympäriinsä sekä vietin kaiken ajan yksinäni, lähinnä Morfyraworin huoneessa. Minä nukuinkin siellä. Morfyraworin ruumis oli poltettu ja tuhkat tungettu ruukkuun, joka oli viskattu hyllylle eräänlaiseen varastoon, muiden hänen sukunsa jäsenten jäännösten joukkoon. En rehellisesti sanoen ymmärtänyt, miksi he säilöivät toistensa jäännöksiä – tosin eipä se minua liiemmin liikuttanut. Ei minua liikuttanut yhtikäs mikään. Vaikutti siltä kuin ystäväni hengen mukana olisi myös pieni osa minua kadonnut. Enkä minä oikeastaan kuvitellut sitä. Morfyrawor oli ainoa, joka minulla oli jäljellä isäni kuoltua. Vaikka olinkin asunut jo muutaman vuoden ajan hänen perheensä luona, ei kukaan muu kuin Morfyrawor ollut onnistunut tulemaan läheiseksi minulle. Mutta nyt… Nyt minulla ei ollut enää ketään.
Vaelsin ulkona aamuhämärässä. Kaste koristi kasveja ja maan ylle oli laskeutunut sumupilvi. Kuljin metsän halki hiljaiseen tahtiin, katse kiinni kosteassa aluskasvillisuudessa. Kävelin paljain jaloin, ja vaikka maa olikin kylmä, en välittänyt siitä. Kuten muinakaan päivinä, en nytkään tiennyt, mihin olin menossa. Mitä väliä sillä oikeastaan oli? Ei minulla ollut hajuakaan, mitä voisin tehdä. Aivan kuin pimeys ympäröisi minua. Harhailin vain sinne ja tänne, yrittäen löytää ulospääsyn - löytää polun, jota seurata. Osuisiko sellaista kohdalleni enää, kun edellisen menin hukkaamaan?
Distant, so far, destiny is selecting me
I can't be strong, life is disconnecting me
No
Now loneliness infecting me
Gone are the days, you were there, protecting meJonkun aikaa tallustettuani pistin merkille, että en kävellytkään enää metsän kasvillisuuden seassa, vaan siltaa pitkin. Se oli punaiseksi maalattu puinen silta, joka ylitti erään joen. Kävelin sitä pitkin vähän matkaa ja pysähdyin sen keskikohdalla. Nojasin sillan kaiteeseen ja jäin tuijottamaan alas virtaavaan veteen. Oma alakuloinen peilikuvani toljotti takaisin.
Viimeksi olin käynyt tällä sillalla Morfyraworin kanssa. Se oli ollut kaunis aurinkoinen päivä. Vampyyri oli säikäyttänyt minut pahasti silloin. Hän oli taiteillut sillan kaiteella ja pudonnut – en tiennyt, että hän vain esitti. Pelästyin toden teolla – ei tuonne alas ihan pieni pudotus ollut, lisäksi virtaus oli kova - ja olin melkein valmiina hyppäämään hänen peräänsä, kun hän olikin naureskellen syöksynyt ylös. Olisihan se pitänyt arvata, että hän nousisi siivilleen. Ensimmäistä kertaa moneen päivään minä hymyilin. Se oli tuon muiston ansiota. Kohta hymyni kuitenkin hyytyi. Kelasin muistoa uudelleen ja uudelleen mielessäni. En enää ikinä voisi kokea samanlaisia hetkiä uudelleen, koska hän ei ollut enää täällä. Tunsin itseni helvetin yksinäiseksi.
So cold, so aloneTuuppasin muiston pois mielestäni ja keskityin tuijottamaan veteen. Erotin muutaman kiven kohoavan veden pinnan yläpuolelle. Kurkotin hieman kaiteen laidan yli katsoakseni tarkemmin. Mietin, kuinka kauan selviäisin tuossa virtauksessa, ennen kuin henki lähtisi. Jos ei tuossa osassa jokea vielä kuolisi, niin kyllä varmaan ennen pitkään sitä jäätyisi tai vastaan tulisi sellainen koski, jonka läpi ei selviydy hengissä. Siirryin kauemmas laidasta. Katsahdin taivaalle, jossa aurinko yritti saada säteitään koskettamaan maata, usvakerroksen pistäessä vastaan. Olivatko he jossakin tuolla? Morfyrawor ja isä… Laskin katseeni ja vilkaisin sitten metsän suuntaan, josta olin tullutkin. Pitäisikö minun palata takaisin ja etsiä uusi suunta? Vai… Otin askeleen lähemmäs laitaa ja vilkaisin sen yli.
Siirryin sitten taas kauemmas siitä. Raavin mietteliäänä päätäni. Millainen elämä minua odotti nyt kun paras ystäväni ei ollut enää luonani? Viettäisinkö koko ikäni vampyyrien hoivissa? Haluaisinko edes lähteä heidän luotaan? Ja jos tahtoisin, antaisivatko he minun mennä? Mikäli lähtisin, minne menisin? Mitä tekisin? Ehkä tuolla jossain minuakin odotti tulevaisuus. Tai sitten ei. En oikein osannut kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ilman Morfyraworia. Loppujen lopuksi, hän oli ollut hyvin tärkeä osa elämääni.
All I have is you
It is all that I'm breathing for
All I need is you
Now I can't make it through
I am losing you forever
I am lost in pain without you
I am leaving ground foreverPudistin päätäni. Astuin kaiteen luo ja kapusin sen päälle. Jäin sitten seisomaan siihen, katsellen alaspäin. Mor ei varmaankaan haluasi, että seuraisin perästä. Mutta minä olin heikko. En pärjäisi ilman häntä.
All I have is you
It is all that I'm breathing for
All I need is you
Now I can't make it through
