// Alaotsikko: angstia, pienimuotoista viiltelyä havaittavissa
Nimi: Pimeyden lapsi
Kirjoittaja: Minä
Beta: Suklaamurunen
Genre: angst
Ikäraja: k-11
Varoitukset: Angstia ja viiltelyä
A/N: Itsenäinen jatko originaalille
Ehkä joskus, tällä kertaa toisen osapuolen, Tomin näkökulmasta. Osallistun tällä myös haasteeseen teenagers.
Pimeän lapsi
Hiljaisuus ympäröi mut. Istun yksin mun huoneen lattialla, kyyneleet valuu pitkin mun kasvoja, mä en pyyhi niitä pois. Ketään ei oo kotona. Mä nostan vähän mun mustan hupparin hihaa, ihan vähän vaan, ja rupean ottamaan rannekoruja pois. Sytytän mun yöpöydällä olevan lampun, että näkisinkin jotain, ja säädän sen himmeemmälle.
Kylmän hopeinen terä välkähtää hämärässä huoneessa ja tunnen lämpimän nesteen valuvan rannetta pitkin. Veri valuu tuoreesta haavasta tumman punaisena ja raudanhajuisena, kerääntyen pieneksi lätäköksi mun viereen, kastellen mun farkut. Värähdän vähän kivusta, joka on oikeastaan enemmän henkistä kuin fyysistä. Syy on sun, niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Ainahan se on.
Katson vähän aikaa haltioituneena kuinka mun oma veri vierii ranteesta kämmenelle ja siitä lattialle. Hiljalleen veri alkaa hyytyä, mä pidän aina tarkkaan huolen, etten viillä liian syvälle. Nuolen loput jo hiukan tyrehtyneestä verestä pois ja annan asian sitten olla. Mun vaatteet alkaa olla inhottavan tuntuiset, niissä on puoliksi kuivunutta verta ja kyyneliä. Nousen lattialta ja riisun mun housut. Pyyhin loputkin veret lattialta, niihin valmiiksi likaisiin housuihin, ja upotan ne sitten lavuaariin. Kaikki tää sujuu ku vettä vaan, se on jo tapa. Seuraavaksi mä otan esille sidetarpeet ja paikkaan repaleisen ranteeni mahdollisimman hyvin.
Jotkut ihmettelee, miks nuoret viiltelee niin paljon. Jossain tutkimuksessa väitetään, että joku vähän yli 5% nuorista viiltelee. Mä tiedän miksi, tai ainkin omalta osaltani. Netissä jotkut väittää, että nuoret viiltelee kostona vanhemmille tai jotain vastaavaa. Mun mielestä toi taas on täyttä paskaa. Aikuiset haluaa vaan aina, että kaikki olis niiden vika. Koska sillon ne vois oikeesti tehdä asialle jotain. Se ei vaan ole totta, ei kaikki aina johdu niistä. Viiltelyllä mä keskitän kivun jonnekkin muualle, se vie ajatukset pois oikeista ongelmista. Mun tunteista.
Henkistä kipua on oikeesti paljon vaikeempaa kestää kun fyysistä. Sille sä et voi tehdä mitään, se ei välttämättä ole susta kiinni. Jos sulla menee huonosti, sitä ei voi muuttaa, aikuiset ei voi tehdä yhtään mitään sun hyväksi. Sä olet yksin maailman armoilla, sun tunteiden ja muiden vuorovaikutuksen muodostamassa häkissä, ja kun noidankehä on kerran muodostettu, ei sen sisältä pääse pois. Tää on yks saatanan oravanpyörä, joka pyörii niin kauan kun elät.
Mun kohdalla syy on ihan selvä. Mä olen vaan niin helvetin heikko. Pienestä asti koulukiusattu ja hyljeksitty. Mä oikeesti luulin sen jo olevan ohi, kun ala-aste loppui, mutta ei. Vieläkin mä istun saman porukan kanssa luokassa, vieläkin te jaksatte kiduttaa mua. Tää on jo saatana yhdeksäs vuosi. Kun mä olin pienempi, uskoin aina, että jonain päivänä mä pääsisin pois ja tää kaikki loppuis. Musta tulis suosittu, ja vaikka ihan kaikkien ei tarvitsiskaan tykätä musta, niin ainakin mulla olis joku joka oikeesti välittäis miten mulla menee. Niin ei vaan koskaan tapahtunu ja ylä-asteelle siirryttyäni, mä luovuin vihdoin toivosta.
Kuudennen ja seitemännen luokan kesällä mä muutuin. Aikasemmin hiljasesta ja arasta, mutta muuten ihan normaalista pojasta tuli hiljanen ja arka friikki. Rupesin pukeutumaan kokonaan mustaan, maalasin aina välillä kynnetkin mustaksi. Kuuntelin heviä tai screamoa isoista kuulokkeista enkä välittäny paskaakaan mistään, koska millään ei ollu väliä. Sellanen musta oli tullut niiden monien vuosien seurauksena, joina sä olit kiusannut mua. Sellanen mä yhä olen.
Kaiken tän luettelemani paskan lisäksi, mulla on salaisuus. Se on jotain, mitä mä en vois ikinä kertoa kenellekkään. Jotain mitä mä en uskalla täysin myöntää itsellenikään. Se on jotain, joka saa mut vihaamaan ja inhoamaan itseäni niin paljon, että kun katson aamulla itseäni peilistä, mun tekee mieli hajottaa koko paska.
Mä olen homo.
Nykyään homoseksuaalisuus ei oo enää rikos. Yleiskäsitys homoseksuaalista on räikeisiin väreihin pukeutuva kättään heilutteleva mies joka jäljittelee naisten ääntä puhuen kimeästi. Kukaan ei kerro meistä nuorista. Meistä, joilla on oikeasti vaikeaa ja jotka on epävarmoja ja pelkää ympäristön reaktiota jos asia joskus tulee julki. Se on salaisuus jonka moni vie ennen aikaiseen hautaansa, niin kuin mä aion tehdä, jos joskus saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta uskaltaakseni painaa veitsen sentin syvemmälle.
Kaikista pahinta koko sotkussa on, että mä olen kusessa suhun. Sä olet se ihminen, joka on tehnyt mun elämästä maanpäälisen helvetin viimeiset yhdeksän vuotta. Sä olet se henkilö, jota mun pitäisi kaiken järjen mukaan välttää niin paljon kuin vaan mahdollista. Silti sä olet mulle se, joka saa mut tekemään syntiä. Se, jota ajattelen pitkin päivää ja yön pimeimpinä hetkinä. Sä olet mun riivaajani, Steve.
Kun sä kävelet mun ohi koulun käytävällä, mun suu kuivuu ja ajatukset takkuaa, enkä kykene enää ajattelemaan selkeästi. Sun ei tarvitse kuin katsoa mua ohimennen ja mun ajatukset kääntyy siihen, miltä sun kosketuksen täytyy tuntua, miltä sun täytyy maistua. Näen susta unia joita en haluais nähdä. Todelisuudessa sä olet aikuistunu enemmän kuin muut meiän luokkalaiset. Enää sä et kiusaa mua, et kommentoi mun olemusta. Käyttäydyt vaan kuin mä olisin ilmaa, ihan niin kuin muutkin. Sitähän mä aina halusin.
Joskus öisin, silloin kun en itke itseäni uneen, mä ajattelen sun ihania kullanvaaleita hiuksia ja niitä sun sinisiä silmiä, joiden väri peittoaa taivaan koska tahansa. Ajattelen sun hoikkaa pitkää vartaloa ja hymyä, jota et tuu koskaan osottamaan mulle. Silloin pimeys mun ympärillä heikkenee ihan vähäsen, ja hetken mä saan haukkoa henkeäni veden pinnalla.
Pahinta on katsella sua luokassa, sä hymyilet ihmisille ja tönäiset jonkun pojan maahan ja kaadut painimaan kunnes opettaja tulee ja antaa sulle jälki-istuntoa. Hipaiset leikilläsi jonkun tytön poskea ja kehut sitä kauniiksi. Silloin mä herään ja muistan, että sulle mä en ole olemassa. Että sä et olekkaan mun, kaikki on vaan mun sairaan mielikuvituksen tuotetta. Sillä hetkellä kun mä muistan, mä hukun. Vajoan syvälle meren pohjaan, paikkaan josta kukaan ei mua löydä, ja jäätävä pimeys ympäröi mut yhä uudestaan ja uudestaan.
Mä toivon hartaasti, rukoilen joka ilta, että joskus jonain päivänä, sä kääntyisit ja katsoisit mua samalla tavalla. Että antaisit mulle mahdollisuuden näyttää mitä mä tunnen sua kohtaan. Niin ei tietenkään tapahdu, ja jälleen kerran mä peitän mun lisääntyvät haavat pitkien hihojen, hikinauhojen ja rannekorujen alle. Palaan luokan varjoihin, minne mä kai pimeyden lapsena kuulunkin.