Nimi: Jäljelle jäänyt
Kirjoittaja: amorito
Beta: grii
Genre: romance, deathfic, lievä angst, tavallaan H/C
Paritukset: George/OFC (mainitaan myös Harry/Ginny ja Ron/Hermione)
Disclaimer: Rowlingin kaikki miinus minun luomani Elisha, leikin omaksi ilokseni.
Warnings: spoilaa DH:ta totta kai (tarvitseeko tuota edes mainita täällä?), deathfic (,songfic)
Ikäraja: S
Summary:
George toi hänen mieleensä pesästä pudonneen linnunpoikasen: yhtä surullisen, yksinäisen ja avuttoman.A/N: Tämä on tavallaan jatkoa
tälle ficille, jossa kerrotaan, miten Elisha ja George päätyivät yhteen. Voi tämän kyllä varmaan erillisenäkin lukea. Songfic tämä ei varsinaisesti ole, mutta sain inspiraatiota (
griin haasteen lisäksi) Josh Grobanin
To where you aresta, jonka pohjalle tämä sitten luontevasti syntyikin. Kannattaa kuunnella vaikka lukiessa tai ainakin jossain vaiheessa
Kommentoikaa toki!
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
”Hei Fred! Tule tänne”, Elisha kuiskasi poikaystävänsä ohikulkevalle kaksoisveljelle. Fred kääntyi katsomaan tyttöä, joka kurkisti makuuhuoneesta pää ovenraossa.
”Minäkö?” Fred kysyi hieman hämmentyneenä. ”Sori, mutta en sekaannu veljieni tyttöystäviin. Vaikka, kuten tässä tapauksessa, kyseessä onkin kaunis sellainen”, hän lisäsi virnistäen.
”Tule nyt vain, minulla on ihan oikeasti asiaa juuri sinulle”, Elisha pyöräytti silmiään.
Fred livahti huoneeseen, jossa kaksosten lisäksi oli asustanut viimeisten viikkojen aikana myös Elisha tämän lähdettyä Tylypahkasta. Poika ihmetteli hieman, miksi Elisha oli niin salamyhkäinen ja vakava. Kesäkuun laskeva aurinko värjäsi huoneen samanvärisiksi kuin Fredin leiskuvanpunaiset hiukset ja maalaili varjoja huoneen nurkkiin.
”Lupaa että pidät huolta Georgesta ja itsestäsi. Minä tiedän, että lopullinen taistelu lähestyy, ja minä tiedän, että monet tulevat haavoittumaan ja jopa kuolemaan”, Elisha kuiskasi kiihkeästi katsoen Frediä kiinteästi silmiin. Fred oli äimistynyt eikä pystynyt hetkeen muuhun kuin katsomaan takaisin.
”Totta kai pidän, me Weasleyt olemme selviytyväistä porukkaa”, Fred vastasi virnuillen edelleen.
”Älä viitsi, ethän? Tämä on tärkeää, äärimmäisen tärkeää. Te olette minulle koko maailma”, Elisha jatkoi, puhuen yhä hiljaa ja pelottavan vakavana.
”En viitsikään! Mutta olen tosissani, katso nyt miten Georgellekin kävi: yhtä korvaa vajaana, mutta muuten kuin uusi”, Fred rauhoitteli virnistys laimentuneena hymyksi. Elishaa vastaus ei kuitenkaan selvästikään tyydyttänyt; selvästi tuskastuneena hän haroi hiuksiaan sormillaan ja alkoi kävellä huoneessa rauhattomana edestakaisin.
”Fred, tämä ei ole naurun asia. Tämä on tärkeää! Minä pelkään teidän puolestanne, kaikkien meidän, itse asiassa. Minä rakastan Georgea ja sinua myös”, Elisha äännähti turhautuneena, edelleen pitäen äänensä matalana. Fred istui sängylleen ja veti Elishan viereensä.
”Mikä ihme nyt on? Totta kai minä pidän huolta itsestäni ja Georgesta myös. Ei meille tapahdu mitään, minä lupaan”, Fred vannoi, nyt itsekin vakavoituneena. Elisha pureskeli poskiensa sisäpintaa hetken, ja kertoi Fredille sen, mikä oli pyörinyt hänen mielessään jo monta viikkoa.1.
Elisha heräsi alakerrasta kantautuvaan astioiden kolinaan. Hän kääntyi selälleen eikä taaskaan, yhden ohikiitävän hetken ajan, muistanut mitä oli tapahtunut viime kuukausina. Hän tajusi kääntymisen helppoudesta olevansa yksin sängyssä, mutta aivan kuin sängystä olisikin noussut tänä aamuna jo kaksi ihmistä yhden sijasta. Sitten tajunta iski hänen rintaansa ilkeästi hihittäen: Fred ei enää ollut täällä, missään täällä. Tai mistäs sen tiesi, Elisha ajatteli unenpöpperöisen sekavasti. Hän muisti Fredin yhä edelleen niin selvästi, että oli kuin hän olisi nähnyt tämän vasta eilen. Hän yritti pudistaa tuskallisen muiston rakkaimmasta ystävästään pois, mutta pala kurkussa vain kasvoi poistumatta minnekään.
Kunpa se vain olisikin niin yksinkertaista, Elisha ajatteli kattoon tuijottaen, hieroi kasvojaan ja nousi ylös. Hän ei enää pystynyt vain lojumaan paikallaan, ajatukset kasautuivat hänen päälleen ahdistavaksi peitoksi, jonka vain liikkeellä pysyminen, jonkin tekeminen karisti pois.
Elisha peseytyi, pukeutui ja meni alakertaan. Rouva Weasley korjasi aamiaistarvikkeita pöydästä hiukset hapsottaen, yllään rispautunut vaaleanpunainen aamutakki. Elishan nähdessään rouva Weasley alkoi välittömästi hymyillä, mutta hymy oli väsynyt, stressattu, piinattu. Hymy oli ilmaantunut suoraan vakaville ja surumielisille kasvoille.
”Huomenta kultapieni, keittiössä on kyllä sinulle syötävää, vaikka nämä tähteet tästä onkin jo korjattu”, rouva Weasley vakuutti ja leijutti valtavan korkean lautaspinon keittiön suuntaan taikasauvansa opastuksella.
”Kiitos, Molly”, Elisha sanoi hymyillen samanlaista hymyä, sitä joka yritti niin kovasti olla iloinen.
”Missä George on?” hän jatkoi saman tien mennen Mollyn perässä keittiöön syömään itsensä täyteen aamiaista, jota hän ei tahtonut.
”Olohuoneessa”, Molly vastasi lyhyesti, ääni särähtäen. Keittiöön laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain astioiden hiljainen kilinä ja veden loiske, kun lautaset, mukit ja aterimet puhdistuivat itsekseen. Elisha söi haluttomasti, mutta kuitenkin kaiken tietäen, että Molly pakottaisi hänet joka tapauksessa syömään kaiken, mikäli hän jättäisi osan syömättä. Oli parasta totella vapaaehtoisesti.
Syötyään hän kiitti Mollya sipaisten huulillaan hänen poskeaan ja käveli hiljaa olohuoneeseen. Nykyään Kotikolossa vallitsi sydäntäsärkevä hiljaisuus: vaikka talossa asuikin nykyään Weasleyiden ja Elishan lisäksi Harry, melutaso oli vain laskenut. Kaikki hiipivät huoneesta toiseen, puhuivat matalalla äänellä ja yrittivät olla kolistelematta ja rikkomatta mitään. Se tuntui ahdistavan vieraalta, painostavalta ja tukahdutti kaiken normaalinkaltaisen elämän.
George istui ikkunan ääressä, katsoen kirkkaaseen aamupäivään, joka ulkona vallitsi. Elisha käveli hitaasti hänen viereensä ja veti tuolin Georgen vasemmalle puolelle.
”Huomenta”, Elisha sanoi vaimeasti katsoen Georgen hymytöntä profiilia. Hän ei saanut vastausta, ei minkäänlaista reaktiota, kuten ei minään muunakaan aamuna. Georgen tyhjä katse tuijotti jonnekin, minne Elisha ei pystynyt näkemään, minne kukaan ei pystynyt näkemään eikä kuulemaan. Kuten aina, Elisha jatkoi, vaikka hänen sydämensä tuntui repeävän palasiksi.
”Ajattelin, että voisimme mennä tänään… kukkulalle, lammen rantaan”, Elisha sanoi epäröiden, uskaltamatta sanoa totuutta ääneen. Ei reaktiota. Vastauksella ei kuitenkaan ollut väliä, he menisivät sinne halusi George tai ei. Elisha tahtoi mennä käymään Fredin haudalla nyt, kun kohtalokkaaksi muodostuneesta taistelusta oli kulunut kuukausi.
”Leekin saattaa tulla käymään”, Elisha sanoi rohkeasti hiljaisuuteen, vastaus jääden Georgen pään sisään, muodostui se siellä tai ei. Aina ei voinut olla varma edes siitä, oliko George kuullut.
Elisha jatkoi päivittäistä rutiiniaan, puhumalla hiljaisuuteen, poikaystävälleen, joka vain istui aloillaan vastaamatta juuri koskaan. Kukaan ei koskaan tullut huoneeseen, kun he kaksi olivat siellä. Elisha arveli, että kaikki muut luulivat hänen haluavan olla kaksin Georgen kanssa. Tosiasiassa Elisha olisi kipeästi kaivannut lähelleen ihmistä, joka olisi puhunut hänelle, joka olisi vastannut ja esittänyt vastakysymyksiä, joka (Elisha huomasi ajattelevansa hieman kauhuissaan) olisi elossa.
2.
Lee ilmiintyi Kotikolon keittiön ovelle puolenpäivän jälkeen. Hän oli nykyään lähes ainut ihminen, joka kävi Kotikolossa vierailulla. Muut ottivat Weasleyihin etäisyyttä muka hienotunteisesti, vaikka tosiasiassa heitä hirvitti nähdä George nykytilassaan. Elisha oli pohtinut öisin valvoessaan, etteivät he ehkä niinkään kavahtaneet Georgen vaiteliaisuutta ja patsasmaisuutta (vaikka sekin oli karmivan epägeorgemaista), vaan sitä, mikä Georgesta tuntui hohtavan: puolinaisuus, vaillinaisuus, yksinäisyys.
Elisha meni Leetä vastaan olohuoneen ovelle ja he halasivat toisiaan tervehdykseksi. Käännyttyään takaisin olohuoneeseen päin tyttö säpsähti kauhuissaan taaksepäin: hän näki ensimmäistä kertaa moneen päivään Georgen kasvot suoraan edestäpäin, todella katsoen jotain. Katse oli kuitenkin inhimillisyyden tuolla puolen. Georgen tyhjät, maaniset silmät tuijottivat Leetä ja Elishaa ovella, tulkitsematon ilme vahamaisiksi muuttuneilla kasvoillaan.
Lee suhtautui kuitenkin ulkoisesti aivan tyynesti tuohon manaliukset mieleen tuovaan katseeseen.
”Terve George, oletko valmis lähtemään?” Lee kysyi reippaasti, ääni kaikuen huoneen seinistä. Tämä jätti huomiotta hiljaisuuden, joka vastasi hänen kysymykseensä ja meni nostamaan ystävänsä ylös.
”Ulkona on upea päivä, harvinaisen kaunista. Tosin mistä sitä tietää vaikka tällaista olisi vain sen takia, että ankeuttajat ovat vihdoin lähteneet muille maille”, Lee rupatteli hilpeästi taluttaen ystäväänsä varovasti kohti ovea. Elisha veti kiireesti kengät jalkaansa (Georgen jalkoihin hän oli saanut jo kengät) ja kiiruhti Georgen toiselle puolelle.
Ulkona oli tosiaan upeaa. Aurinko poltteli ihoa, tuuli kahisutti omenapuiden lehtiä ja syreenien tuoksu oli huumaava.
”Miten liikkeellä menee?” Elisha kysyi. Puolittain hän kysyi ystävällisyyttään, puolittain, koska kaipasi uutisia normaalista, ulkopuolisesta maailmasta. Hän ei ollut käynyt viikkokausiin juuri Fredin hautaa kauempana.
”Tosi hyvin, ministeriön antama tunnustus tuntuu vetävän asiakkaita entistäkin enemmän”, Lee sanoi innokkaana. Weasleyn WelhoWitsit oli saanut tunnustuksen Taikaministeriöltä ”hyödyllisistä, poikkeuksellisen nerokkaista apuvälineistä taisteluun Pimeyden voimia vastaan” (joihin lukeutuivat esimerkiksi kilpihatut ja –viitat). Elisha ja Lee keskustelivat Georgen ohi liikkeestä vielä hetken ja vaikenivat sitten nauttien kesäpäivästä.
Saapuessaan Fredin haudalle Elisha kasteli kukat, jotka oli istutettu melkein heti hautajaisten jälkeen. He eivät sanoneet hetkeen mitään, katsoivat vain valkoista hautakiveä hiljaisuuden vallitessa, kukin ajatuksiinsa unohtuneena. Palatessaan takaisin Kotikoloon Elisha leijutti kolme tuolia ulos varjoisaan kohtaan, johon hän taikasauvaansa heilauttaen loihti vielä kermakaljapullot heille kaikille.
Leen tulo toi Weasleyille aina tervetullutta elämänhalua, joka virkisti heitä kaikkia monen päivän ajaksi. Niinpä kaikki Weasleyt, Elisha ja Harry pyysivät aina Leetä jäämään ”vielä hetkeksi”, mikä johti yleensä siihen, että Lee pääsi lähtemään vasta keskiyöllä.
3.
Elisha heräsi Georgen huutoon kolmelta aamulla. Hän kavahti ylös ja tarttui tottuneesti Georgen käsivarsiin ajatellen hämärästi, miten nopeasti ihmismieli oppikaan käyttäytymään tietyllä tavalla pakon edessä. George oli nähnyt painajaisia lähes joka yö jo kuukauden ajan, ja joskus Elisha (ja samalla noin puolet talon muusta väestä, vaikkeivät he sitä suoraan sanoneetkaan) heräsi kahdestikin yössä Georgen huutoon.
Elisha painoi Georgea kaikella voimallaan sänkyyn ja sanoi huulet lähellä Georgen korvaa: ”George, rauhoitu, kaikki on hyvin, se on vain unta”, yrittäen saada hänet rauhoittumaan.
Elisha ei voinut edes kuvitella, millaisia painajaisia George näkikään: hänen silmänsä olivat täynnä tuskaa, surua ja kaipausta. Näinä yöllisinä hetkinä Georgessa oli kuitenkin elämää, ja elämää Elisha kaipasi häneen, vaikkakin teki sanoinkuvaamattoman kipeää nähdä rakas ihminen noin hädissään. Huudot lakkasivat, vaikka uloshengittäessään Georgen kurkusta nousi vielä epämääräisiä parkaisuja, jotka nekin tyyntyivät vähitellen pelkäksi huohotukseksi. George oli hikinen ja kalpea, mutta hänen katseessaan näkyi pitkästä aikaa inhimillisyyttä.
Sitten Elisha järkyttyi pahan kerran Georgen sanoessa rahisevalla, täysin tuntemattomalla äänellä: ”Elisha”, ja pitkän tauon jälkeen: ”Se sattuu.”
Elisha päästi irti Georgen käsivarsista aivan kuin sähköiskun saaneena, mutta tajusi sitten, ettei hänen otteensa ollut mitenkään voinut satuttaa Georgea.
”Mikä sattuu?” hän kysyi kuiskaten, mutta George ei vastannut enää, vaan katsoi häneen tuskallisena, rukoillen häntä ymmärtämään, mutta siihen Elisha ei pystynyt.
George ei osannut vastata Elishan kysymykseen. Hän näki rakkaastaan vain tämän silmät aamuyön pimeydessä, mutta näki tarpeeksi. Silmät, joissa näkyi enää nykyään pelkkää huolta, surua ja kärsimystä. George olisi halunnut sanoa jotain Elishalle, sammuttaa tuon pelon hänen silmistään, mutta ei osannut sanoa enää mitään. Maailma ei tiennyt sanoja sille tunteelle, joka piti Georgea kuristusotteessaan. Hänet oli revitty kappaleiksi, räjäytetty hajalle sisältä päin.
Päivät kuluivat odottaen, odottaen eri asioita, jotka olivat kaikki mahdottomia. Hän oli aina kuulevinaan Fredin äänen; kuullessaan ilmiintymisen aiheuttaman poksahduksen hän luuli sen olevan Fred. Tänään luulo oli ollut niin voimakas, että hän oli kääntynyt jännittyneenä, kivuliaan toiveikkaana ovelle, mutta nähnyt vain Leen. Aina Fredin haudalla käydessään hän sai aina uudelleen saman todistuksen siitä kauheasta tosiseikasta, ettei hänen puolikkaansa koskaan tulisi takaisin.
Mitä Georgen vaiteliaisuuteen tuli, hän ei tarvinnut keskustelua: hän puhui päänsä sisällä Fredin kanssa koko päivän, piti hänet elossa tahdonvoimalla pysyäkseen itsekin elossa. Niin kauan kuin hän olisi elossa, Fredkin eläisi hänen kauttaan.Elisha ei enää saanut unta. George nukahti nyyhkytettyään sydäntäsärkevästi vielä muutaman minuutin, mutta Elisha jäi katsomaan häntä. Elisha kaipasi Frediä kipeästi, niin kipeästi, ettei ollut edes tiennyt kykenevänsä niin valtavaan ikävän tunteeseen. Siitä huolimatta hän ei voinut kuvitellakaan, mitä George kävi läpi päivittäin. Elisha katseli Georgen yhdeksäntoistavuotiaita kasvoja, jotka olivat vanhentuneet lyhyessä ajassa kymmeniä vuosia. Tuotti tuskaa nähdä, kuinka George, joka oli aina ollut fyysisesti niin vahva, piti nykyään nostaa ylös ja taluttaa eteenpäin lyhyetkin matkat.
George ei varsinaisesti näyttänyt rentoutuneelta, mutta kuitenkin rauhoittuneelta nukkuessaan unta, joka saattaisi toisenkin kerran herätä väkivaltaisesti painajaisiinsa. Niistäkään tämä ei puhunut koskaan.
Unessa kaikki oli valkoista marmoria, joka hohti indigonsinisen pimeyden keskellä – ihan kuin Fredin hautakivi, George huomasi ajattelevansa. Kaikkialla oli autiota, vain valkoista, kaikuvaa marmoria mihin tahansa vilkaisikaan. George hätääntyi. ”Fred!” hän huusi hätääntyneenä päänsä sisällä, keksimättä ketä muutakaan kutsua. Toisin kuin yleensä, Fred ilmaantui heti kohta yhden marmoripylvään takaa.
”Siinähän sinä olet”, molemmat huokaisivat yhtä aikaa, helpotuksesta ja yllätyksestä. ”Sinä et tullut äsken. Etkä eilen. Etkä…” George syytti vapisten tunteesta. Fred astui lähemmäksi. “Minä en aina pääse tulemaan, George”, hän kuiskasi veljelleen hiljaa, surullisena. “Mutta minä katselen sinua aina, vaikka et voikaan nähdä minua.”
”Mutta minä voin kuulla sinut”, George sanoi epätoivoisena. Fred pudisti päätään vaimentaen vastaväitteet. ”Sinä kuvittelet, velipoika. Minua ei enää voi kuulla kukaan”, hän vastasi pahoitellen. George katsoi kaksosveljeään, jota ei todellisuudessa ollut nähnyt yli kuukauteen. ”Minä en tule toimeen ilman sinua. Sinä veit minulta sen, mikä minä olin, jätit kuoren ja sen päälle lyijyviitan”, George kuiskasi, yrittäen saada veljen ymmärtämään. ”Minä tiedän sen, ja minä olen pahoillani sen vuoksi. Mutta sinun pitää jäädä eloon, kaikkien takia, itsesi takia, jopa minun takiani. Minulla on ikävä sinua, mutta minä voin katsella sinua aina kun haluan”, Fred vakuutti haalistuen haalistumistaan ja kadoten samalla, kun unikuva vaihtui Fredin elottomaan ruumiiseen, joka makasi Tylypahkan Suuressa salissa. George huusi ääneen epätoivosta.4.
Seuraava päivä valkeni yhtä kauniina, mutta läntisellä taivaanrannalla näkyi varjo, joka enteili sadetta jo illaksi. George oli todella herännyt toistamiseen, eikä ollut nukahtanut uudelleen ennen kuin auringon noustua jo puiden yläpuolelle.
Elisha nousi väsyneenä ylös ja meni pesemään kasvonsa kylmällä vedellä. Yrittämällä näyttää levänneeltä hän osallistui rituaaliin, johon koko talon väki oli osallistunut joka päivä. Olivat päivät ja yöt miten rankkoja tahansa, täytyi yrittää näyttää tavalliselta, ”Georgen takia”. Elisha ei jaksanut uskoa, että George edes tajusi, keitä hänen ympärillään oli, saati sitten miltä he näyttivät.
Ryhdistäydyttyään Elisha meni alakertaan eikä odottanut näin aikaisin näkevänsä siellä muita kuin Mollyn. Niinpä hän yllättyi valtavasti nähdessään Leen keittiössä seurailemassa Mollyn aamiaisenvalmistusta. Elishan nähdessään Lee nousi tuoliltaan. ”Huomenta, El, lähdetäänkö vähän kävelemään? Pitäisi kysyä sinulta yhtä asiaa”, Lee ehdotti huolettomalla äänellä, mutta silmissä levoton katse. Molly vilkaisi heitä syrjäkarein, kärsivän näköisenä. Elisha olisi halunnut kysyä tuosta katseesta, mutta Lee nykäisi hänet perässään keittiön ovesta aamun lämpöön. He kävelivät kohti sen lammen rantaa, jossa kaikki Weasleyn lapset olivat uineet melkein koko lapsuutensa kesät ja niitä puita, joissa he olivat kiipeilleet ja kärttäneet isäänsä taikomaan sinne majoja, oikeita majakyliä. Siellä oli myös Fredin hauta.
Yhtäkkiä Lee seisahtui.
“Elisha, miten sinä voit?”
“Hyvin”, hän vastasi kohteliaan vakiovastauksen, vaikka huulilla väreili toinen, päinvastainen vastaus. Lee tiesi sen.
”Unohda, turha kysymys. Minä tiedän, miten sinä ja Molly raadatte Georgen eteen. George ei voi hyvin, eikä varmaan tule voimaankaan, ettekä samalla tekään”, Lee sanoi, tuoden esille sen, mitä niin vältettiin lausumasta ääneen.
Välittämättä Elishan järkytyksestä Lee jatkoi hieman hiljaisemmin: ”Minä… olen kuullut, että Pyhä Mungo avaa hoitokodin. Sellaisen, jossa koulutetut ammattilaiset voivat hoitaa… mieleltään järkkyneitä. Molly sanoi jo ei – ” Lee aloitti, mutta Elisha keskeytti hänet.
”Ja niin sanon minäkin”, Elisha vastasi tiukasti. ”Georgen on oltava täällä, tutussa paikassa… jäljelle jääneiden ympäröimänä”, tyttö puolusti hieman haparoiden.
Lee astui lähemmäksi. ”Elisha, en haluaisi sanoa näin, mutta rehellisesti puhuen te ette pärjää yksin. Te tarvitsette apua, ansaitsette sen…” Ja astuen vielä lähemmäksi Lee tarttui Elishan käsivarsiin ja kuiskasi: ”Sinä ansaitset parempaa.”
Elisha katsoi Leetä. Hän piti Leestä, todella piti. Lee alkoi lähestyä häntä hitaasti, kohti hänen kasvojaan, mutta hänen ollessaan vain tuuman päässä Elisha käänsi kasvonsa pois.
”Ei”, Elisha sanoi hiljaa, päättäväisenä. Hän käänsi kasvonsa takaisin Leehen päin, joka oli vetäytynyt pois, itsekin hieman häkeltyneenä. Tämä kuitenkin kokosi itsensä ja kysyi: ”Miksi sinä pysyt hänen rinnallaan? Miksi, vaikka hän ei edes näytä tuntevan sinua?” Elisha sulki silmänsä, kyyneleet aivan lähellä ja kertoi Leelle kaiken, helpotti taakkaansa kertomalla, mitä tuskia hän kävi läpi.
George makasi hiljaa sängyssä, voimattomana, kuten aina. Hän ajatteli untaan, jossa Fred oli pyytänyt häntä elämään. Georgea suututti hieman; kumpi tässä joutui elämään maailmassa ilman toista puolikastaan? Me molemmat, hän tajusi sitten ja suuttumus hävisi humauksessa. Hän kuitenkin uskoi unen olevan totta. Uskominen ei juuri todistanut mitään, mutta hän oli varma, että Fred todella katseli häntä joka päivä.
Yhtäkkiä George havahtui hiljaisuuteen, siihen, että ainoa hänen kuulemansa ääni oli hänen oma hengityksensä ja ainut tunne hänen sydämensä lyönti. Hän ajatteli hieman sekavasti, tai ehkä se olikin Fred, joka puhui hänen päässään: ”Minä olen aivan lähellä, niin lähellä, että olen ainoastaan yhden henkäyksen päässä.”
George yritti pakottaa itsensä hengittämään kaksi kertaa syvempään, sydämensä lyömään tuplanopeudella. Siten hän voisi ehkä saada Fredin elämään uudelleen, samassa kehossa hänen kanssaan. Tällainen puolielämä ei ollut mitään: hän kaipasi palasia itsestään takaisin, mutta tiesi, että ne olivat kuuluneet Fredille, joka oli vienyt ne mukanaan.
Maaten paikallaan George kuunteli. Hän kaipasi mitä tahansa merkkiä siitä, että Fred oli täällä: puhetta, naurua, edes henkäystä. Tietämättä itsekään, mitä teki, George kurotti kädellään Elishan yöpöydälle ja otti siltä peilin. Peilissä hän luuli jo hetken näkevänsä Fredin, mutta tajusi sitten katsovansa omaa, vierasta kuvaansa. George tuijotti peiliin hetken ja näki kasvojensa vääristyvän, kunnes kyyneleet sumensivat kaiken näkyvistä.5.
Elisha ja Lee istuivat keittiössä, kun ukkonen jyrähti ja sade valahti alas, aivan kuin ukkonen olisi rikkonut padon, joka pidätteli sadetta. Elisha nautti tunteesta, että osa Leen elämänilosta ikään kuin tarttui häneen heidän istuessaan vastakkain pöydän ääressä, kupilliset höyryävää (Leellä hieman terästettyä) kaakaota edessään. Oli nautinnollista unohtaa joka päivä vallitseva ikävä harmaus ja nauraa aidosti, ääneen.
George istui olohuoneessa itsekseen: Elisha tunsi siitä syyllisyyttä, mutta hän kaipasi välillä etäisyyttä Georgeen. Sitä paitsi he olivat ihan viereisessä huoneessa… Elishan keskittyminen Leen sanoihin alkoi kuitenkin herpaantua hänen yrittäessään pian kuulostella olohuoneesta kantautuvia ääniä, sillä hän ainakin kiihkeästi kuvitteli kuulevansa jotain. Odotettuaan melkein kymmenen tuskallista minuuttia hän nousi ja meni olohuoneen ovelle vilkaisemaan Georgea. Tai olisi vilkaissut, jos George olisi ollut siellä.
Elishalta kesti hetken tajuta, ettei George todella istunut tavallisella paikallaan. Kauhuissaan hän juoksi eteiseen: Georgen kengät olivat kaaoksen keskellä siististi vierekkäin, mutta ulko-ovi oli raollaan. Elisha huudahti, kiskoi kengät jalkaan ja ryntäsi ulos. Hän kastui muutamassa sekunnissa kauttaaltaan, mutta ei edes huomannut sitä, vaan kaikkoontui saman tien tietäen täsmälleen, missä George oli.
Elisha ilmiintyi suuren tammen alle, kymmenen metrin päähän Fredin haudasta, jolla George nyt seisoi yhtä tyhjäkatseisena kuin yleensäkin, paljasjaloin. Elisha lähestyi häntä.
”George?” hän huusi ukkosen yli. Hän toisteli Georgen nimeä kunnes oli aivan hänen vierellään.
”George, miksi sinä tulit tänne?” Elisha kysyi epätoivoisena. George kääntyi häneen päin, kasvoillaan valtava tuska. Elisha tiesi, että George itki, vaikkei kyyneliä erottanutkaan sadepisaroilta.
Sitten George todella vastasi, puhuen pidempään kuin viikkoihin. ”Fred on tuolla, tuolla maan alla. Ilman minua, ihan yksin. Vain muutaman jalan päässä…” Georgen ääni särkyi Elishan halatessa häntä tiukasti, itkien nyt itsekin. ”Hänen ruumiinsa on siellä, mutta hänen henkensä on kaikkialla muualla”, Elisha kuiskasi, tietämättä oikein itsekään, mistä sanat tulivat. He molemmat tarrautuivat toisiinsa, itkivät lohduttomina yksinäisyyttään.
Seuraavat päivät Elisha ja George olivat vuodepotilaina rouva Weasleyn hoivattavina. He olivat seisoneet Fredin haudalla itkien niin kauan, että olivat vilustuneet perinpohjaisesti. Elishakin näki levottomia, synkkiä unia ja heräsi niistä tunteeseen, että hänen päänsä oli täynnä pumpulia ja päällään vuoroin joko aivan liian ohut tai tukahduttavan kuuma peitto. Joka päivä hän myös yritti saada Georgen puhumaan uudelleen. George oli kuitenkin huonommassa kunnossa kuin Elisha: hänen kuumeensa ei laskenut muutaman päivän jälkeen ja hänen yskimisensä kuulosti joka päivä tuskallisemmalta kuin eilen. Elisha arveli, että kaiken muun ohella Georgen vastustuskyky oli heikentynyt viikkojen aikana. Elisha ei voinut muuta kuin osallistua Georgen hoitoon itsekin vielä toipilaana ja toivoa.
George kertasi muistojaan tuhannetta kertaa, kuulematta tai näkemättä mitään muuta kuin kaikuja menneisyydestä. Välillä hän havahtui siihen, että Elisha puhui hänen vieressään hiljaa, todennäköisesti hänelle. George ei kuitenkaan jaksanut keskittyä sanoihin eikä mihinkään, mitä nykyhetkenä tapahtui. Hän tunsi siitä lievää syyllisyyttä, mutta syyllisyys iski silloinkin, jos hän joskus poistui muistoistaan tarkastelemaan ulkomaailmaa. Niinpä George vietti aikaansa ajattelemalla menneitä tai nukkumalla, jolloin hänen unissaan vaihtelivat aidot muistot ja keskustelut Fredin kanssa, joita he kävivät yöllisessä pimeydessä marmorin keskellä.6.
Hermione tuli Kotikoloon seuraavana päivänä. Elisha vaihtoi lyhyesti kuulumiset ystävänsä kanssa ja päästi hänet sitten Ronin luokse, minne tämä oli selvästi kaivannut koko ajan. Hieman surullisena ja katkerana Elisha ajatteli niitä päiviä, jotka Harry, Ron ja Hermione olivat viettäneet maata kiertäen viimeisen vuoden ajan. Hän ja kaksoset olivat sillä aikaa olleet kaksosten asunnossa (ja myöhemmin evakuoituina Muriel-tädin talossa) miettien, mitä heille kuului ja jutellen tulevaisuudesta.
Elisha ja George olivat toivoneet, että Ron ja Hermione sekä Harry ja Ginny tajuaisivat vihdoin toistensa ihanuuden ja pariutuisivat. Sitten he nauroivat yhdessä kaikki kolme parittaessaan Frediä kymmenille jästitytöille läheisessä kylässä, useille tutuille tylypahkalaisille sekä Fleurin veelaserkuille.
Elisha huokaisi ja lähti katsomaan Georgea. Hän tunsi järkyttävää eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä tajutessaan, miten onnekkaita hänen ystävänsä olivat.
Georgen sairauden vain pitkittyessä kutsuttiin paikalle Pyhästä Mungosta parantaja. Molly oli huolesta suunniltaan tajuttuaan, etteivät aiemmin hyviksi todetut lääkkeet ja juomat auttaneetkaan. Parantaja näytti vakavalta ja huolestuneelta sanoessaan, että Georgella oli keuhkokuume, joka normaalisti olisi parantunut helposti. Pienen tauon jälkeen hän kuitenkin jatkoi:
”George on kokenut kovia, eikä hänellä riitä elämänhalua tarpeeksi.” Elisha käänsi sen mielessään:
George tekee kuolemaa. Hän meni Georgen viereen ja käpertyi sängylle hänen kylkeensä, jonka luut näkyivät jopa pyjaman paidan läpi. Hän laski Georgen rahisevia hengenvetoja, peläten milloin ne lakkaisivat kuulumasta.
George heräsi yöllä hätkähtäen niin, että Elishakin havahtui kevyestä unestaan. Elisha kalpeni kauhusta tajutessaan, ettei George saanut kunnolla henkeä. Hän käänsi kiireesti Georgen niin, että tämä saisi helposti vedetyksi henkeä, rauhoitti häntä ja toisti kymmeniä kertoja vetämään henkeä, yskimään, vetämään henkeä. Lopulta tilanne oli ohi, ja George hengitti jälleen. Elisha käänsi Georgen uudelleen selälleen, lisäten tyynyjä hänen selkänsä taakse. Kun hän oli valmis, hän kohtasi Georgen perin pohjin surullisen katseen.
”Tee minusta kokonainen”, George kuiskasi anellen, ääni rahisten vaivalloisesti jostakin syvältä. Elishan silmiin herahti kyyneleitä, jotka lähtivät melkein saman tien valumaan hänen poskilleen. George toi hänen mieleensä pesästä pudonneen linnunpoikasen: yhtä surullisen, yksinäisen ja avuttoman.
”Minä toivon että voisin”, Elisha kuiskasi takaisin, suudellen Georgen kuivankarheaa ja kuumeisen polttavaa kättä. ”Minä todella toivon.”
Katsellen Elishan kyynelten kastelemia kasvoja George havaitsi liikettä ikkunan luona. Hän käänsi silmänsä kohti ikkunaa tietäen jo etukäteen, kenet siellä näkisi. Fred hymyili hänelle surumielisenä, silmien ilme kysyvänä ja kaipaavana. George hymyili takaisin, tai ehkä hän vain kuvitteli hymyilevänsä. ”Henkäyksen päässä”, hän kuuli Fredin äänen päässään. George sulki silmänsä, veti henkeä ja puhalsi kaiken ilman ulos eikä tuntenut enää kipua.Puolitoista vuotta myöhemminRuskeahiuksinen nuori nainen työnsi lastenrattaita edellään helposti, vaikka ympäröivällä kukkulalla oli lähes metrin paksuinen lumikerros. Lumi kuitenkin suli rattaiden edellä sitä mukaa, kun he etenivät jättäen juuri oikeankokoisen polun vapaaksi. Valkoista marmorikiveä oli vaikea erottaa lumen keskellä, mutta naisen silmät näkivät sen vain hetken etsinnän jälkeen.
Hän käveli rattaiden eteen ja nosti ensin pojan ja sitten tytön lumiselle aukealle hautakiven eteen. Lasten pienet jalat eivät aivan vielä jaksaneet kannatella heitä pystyssä, vaikka he kovasti yrittivätkin nousta aina uudelleen ylös humpsahdettuaan takapuolelleen. Yksi taikasauvan huiskaus riitti sulattamaan lumen, joka hautakiveä peitti. Nainen kyykistyi maassa istuvien lastensa viereen ja sanoi hiljaa kaksi ruskeaa silmäparia itseensä tuijottaen: ”Siinä on isän ja sedän hauta.” Tyttö ja poika, hämmentävän samannäköiset kaksoset, katselivat äitiinsä vielä hetken ja sitten hautakiveen melkein yhtaikaisesti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen (joka oli hyvin harvinaista, yleensä kaksoset selittivät toisilleen jotain omalla kielellään taukoamatta) Elisha nosti ensin Damianin, sitten Georgian takaisin vaunuihin. Georgian nostaessaan tyttö sanoi kysyvästi, melkein iloisesti:
”I-hä?” Elisha hymyili, silmät kyynelissä, tyttärelleen, jonka punaiset hiukset kihartuivat esiin pipojen ja huppujen alta.
”Niin, Georgie, sinun ja Damianin isä”, Elisha kuiskasi, antoi suukon tyttärensä nenälle ja istutti hänet veljensä viereen. Elisha käänsi rattaat ja loi viimeisen katseen hautakiveen. Hän hymyili hieman surumielisesti, kuitenkin onnellisena siitä, että Fred ja George olivat jälleen yhdessä.
Who can say for certain
Maybe you’re still here
I feel you all around me
Your memories so clear
Deep in the stillness
I can hear you speak
You’re still an inspiration
Can it be
That you are mine
Forever love
And you are watching over me
From up above
Fly me up to where you are
Beyond the distant star
I wish upon tonight
To see you smile
If only for a while
To know you’re there
A breath away’s not far
To where you are
Are you gently sleeping
Here inside my dream
And isn’t faith believing
All power can’t be seen
As my heart holds you
Just one beat away
I cherish all you gave me
Every day
‘Cause you are mine
Forever love
Watching me
From up above
And I believe
That angels breathe
And that love will live on
And never leave
Fly me up to where you are
Beyond the distant star
I wish upon tonight
To see you smile
If only for a while
To know you’re there
A breath away’s not far
To where you are
I know you’re there
A breath away’s not far
To where you are
