kyyhky Kiitos, tässäoä toinen osa, vähän pidempikin :
Kymmenes luku 2/2
Volurien Prinsessa-keroja-
Renesmeen eloton ruumis valahti Felixin käsivarsille ja tämä virnisti sellin takan tuijottaville miehille. Jacobin kasvoilla paistoi järkytys ja menetys kun taas Edwardin kasvoja vääristivät suru ja loputon huoli omasta tyttärestään, jonka hän luuli jo kerran menettäneensä.
”Voi voi prinsessa taitaa olla hieman väsynyt”, Felix voivotteli ja käänsi selkänsä kahdelle kiroavalle ja huonokäytöksiselle satuolennolle.
”Helvetin helvetti! Hän tappoi Renesmee!” Jacob kirosi ja Edward vannoi näkevänsä muutaman kimmeltävää kyyneltä, jotka valuivat alas hänen poskilleen.
”Eivät he häntä tappaneet, mutta jotain tekivät”, Edward yritti lohduttaa, mutta onnistui surkeasti, koska ei voinut hallita pelkoaan omasta äänestään.
”Nuo tuolla eivät pelaa reilusti!” Jacob valitti.
”He keksivät omat sääntönsä”, Edward myönsi
Jacob istui sängylle ja painoi päänsä käsiinsä. Hänen oli niin ikävä Nessietä ja sitten Volturit olivat vielä myrkyttäneet tytön jollain litkuillaan. Hän näki vieläkin punaisen nesteen valuvan Renesmeen kaulalle tämän silmien täyttyessä pelosta ja lopulta sumenevan ja sulkeutuvan. Kuinka neste jatkoi kulkuaan hänen kalpeilla kasvoillaan tavoittaen leuan ja …
”Kiltti lopeta tyttäreni ajatteleminen!” Edward pyysi voihkaisten.
Jacob rykäisi. Miten hän olikaan voinut unohtaa sen ärsyttävän kyvyn, joka kummitteli Edwardin pääkopan sisällä! Kyvyn, jolle hän oli monesti hävinnyt. Jacobin mieleen purjehti se yö teltassa Victorian vastasyntyneen armeijan taistelua edeltävänä yönä. Sen kuinka Edward oli raottanut mieltää, sen kuina hän oli saanut olla niin lähellä Bellaa.
Hänen mieleensä ajelehti se kaikki tuska, jonka Bellan ja Edwardin äkillinen avioliito oli saanut aikaan. Se kuinka hän oli huijannut Bellan suutelemaan itseään siinä toivossa, että Edward olisi suuttunut tälle. Kuinka niin ei ollutkaan käynyt ja hän oli lopulta loukannut itsensä sen Leahin pelleilyn takia. Kuinka häneen oli sattunut myös fyysisesti. Kuinka hän oli haaveillut Bellasta ja…
Kova massa siirtyi hänen päälleen ja hän tunsi käden kurkullaan.
”Älä. Enää. Ikinä. Ajattele. Vaimoani!” Edward karjui.
”Typerys! Sinä. Tiedät… Etten. Enää. Rakasta. Häntä”, Jacob haukkoi henkeään.
Edward päästi kätensä ja rojahti seinää vasten.
”Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni”, Edward sanoi ja katosi jälleen varjoihin.
Jacob jäi haukkomaan henkeään ja yritti olla ajattelematta.
-Renesmee-Avasin silmäni. Katsoin ympärilleni, mutta paikka oli vieras. Yritin saada tolkkua olinpaikastani, mutta kaikki oli sumeaa ja epätarkkaa. Jopa muistikuvani. En saanut päähäni kuka olen tai missä olen. Pian huoneen ovia aukeni ja sisään asteli komea, nuoren näköinen blondi, jonka kasvot olivat marmoria kuten ihokin. Hän käveli sulavasti luokseni ja istui sänkyni jalkopäähän.
”Heräsit sitten, prinsessa”, hän hymyili minulle.
Tuijotin tuota komeaa poikaa ymmärtämättä sanaakaan. Prinsessa? Heräsin? Oliko minua odotettua kauankin? Katsoin hänen hurmaavaa hymyän ja hymyilin myös.
”Onko nälkä? Kuulin, että voit syödä mitä vain”, hän hymyili.
Silti ihmettelin. Voin syödä mitä vaan? En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Silti yritin ymmärtää ja nyökkäsi, minulla todellakin oli nälkä ja kurkussani poltteli.
”Minua myös janottaa ihan hirveästi”, kerroin.
Hän nyökkäsi ymmärtävästi.
”Onko jotakin erityistä mitä haluaisit?”
”Tuo mitä vain”, sanoin, koska en muista miltä mikäkin ruoka maistuu.
Poika lähti huoneesta ja mieleeni tuli heti enkeli. Niin sulava ja kaunis. Vaaleat hiukset ja marmorinen iho. Missä olin ja miksi hän oli niin kaunis?
Pian enkeli tuli takaisin kantaen tarjotinta, joka oli täynnä ruokaa. Oli myös läpinäkyvä pikari täynnä punaista nestettä, joka muistutti epäilyttävästi verta. Hän laski tarjottimen syliini ja istui jälleen jalkopäähäni hymyilemään. Tarjottimella oli munakas, omena, banaani, mandariini, pekonia ja leivoksia.
”Kuvittelitko minun syövän tämän kaiken?” naurahdin epäuskoisesti.
”Ah, Bella ei ole kokannut vuosiin, hän ylitti itsensä”, poika naurahti.
”Mitä tämä on?” kysyin osoittaen pikaria.
”Kerron pian, juo nyt. Lupaan, että olosi on paljon parempi sen jälkeen.
En viitsinyt inttää vastaan kun en mitään tiennytkään. Otin pikarin ja maistoin. Se oli lämmintä ja hieman tahmeaa, silti niin hyvää ja maukasta, join koko pikarin samalla. Hän ojensi minulle paperia ja naurahti. Pyyhin suuni posket punaisina ja söin hieman kanamunaa. Söin myös mandariinin ja puolet omenasta. Maistoin hiukan pekonia, mutta banaani sai jäädä koskemattomaksi. Ruoka ei ollut erityisen hyvää, mutta se sai kelvata. Söin myös yhden muffinin ja kiitin häntä.
”Mitä muistat?” hän kysyi.
Tiesikö hän, että en muistanut mitään, tai vain hajanaisia asioita.
”En melkein mitään”, myönsin. Miksi valehtelisin hänelle?
”Voin kertoa loput, muuta Aro saa selittää”, hän sanoi.
”Kuka olen?” kysyin ensimmäisenä.
”Olet Renesmee Carlie Volturi, pikku prinsessamme”, hän hymyili.
”Mikä olet?”
”Luulin, että kysymykset liittyisivät sinuun”, hän naurahti.
”Voit silti kertoa! Et näytä ihmiseltä.”
”Ah, minä olen vampyyri, ei älä pelkää. Sinä olet myös. Oikeastaan olet puolivampyyri.”
”Puolivampyyri?”
”Bella saa selittää sinulle siitä lisää. Kysymyksiä?”
”Oliko se aine… oliko se verta?”
”Kyllä.”
”Miksen muista mitään?”
”Kysy Arolta kun aika tulee.”
”Mikset kerro minulle?”
”En saa.”
”Ai…”
”Olet kova kyselemään, mutta nyt voit levätä”, hän sanoi ja nousi.
”Voi älä mene! Ei minua väsytä!” pyysin.
En halunnut, että hän lähtisi. Poika hymyili minulle ja ojensi kättään. Tartuin siihen hieman empien ja hän auttoi minut ylös.
”Lähetän Brietan valitsemaan sinulle asun. Sitten voimme mennä puutarhaan”, poika sanoi ja poistui huoneesta.
Kävelin huoneessa. Se oli kaunis ja kauniisti sisustettu. Valtava sänky keskellä huonetta. Siinä oli verhot ja minä rakastin sen pehmeyttä. Miksi minä olin niin erilainen? Miksi poika tuntui olevan niin erilainen kuin minä, puhui kun kaikki muut olisivat erilaisia.
Pian sisään käveli suloinen nainen, jolla oli punaiset hulmuavat hiukset. Naisella oli myös lempeät äidilliset kasvot.
”Noniin Renesmee, mennään valitsemaan vaatteet”, Brietta sanoi ja tarttui käteeni.
Hän johdatti minut yhdelle ovelle ja saavuimme valtavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä laatikoita ja kaapinovia. Hän asetti minut huoneen keskellä olevalle penkille ja asteli kaappien luo. Hän availi niitä ja siirteli mekkoja. Haukoin henkeäni. Olivatko ne kaikki minun? Hän otti esiin sinisen mekon, joka ylettyi varmasti maahan saakka jos olisi päälläni. Se oli täysin hihaton ja sen yläosa oli niin kauniisti leikattu, että halusin oitis kokeilla sitä.
Se sopi päälleni täydellisesti, kuin minulle tehtynä. Ihastelin sitä ja Brietta johdatti minut peilin eteen. Henkäisin ihastuksesta. En ollut ennen nähnyt itseäni peilistä ja tajusin, että vanhempieni oli pitänyt olla hyvin kauniita, jotta minusta oli tullut sellainen. Minun ihoni oli kalpea ja kaunis, mutta siinä oli inhimillinen sävy. Olin hoikka ja muodokas. Kasvoni olivat sirot ja niitä hallitsivat kauniit, suklaanruskeat silmät, jotka katsoivat minua melkein pelästyneenä. Omistin myös paksut silmäripset. Hiukseni olivat pitkät ja kiharat. Oikeastaan ne laineilivat aina alaselkääni asti. Ne olivat väriltään kupariset.
Olin oikeasti kaunis. En ollut itserakas, minä olin varmasti perinyt vain vanhempieni hyviä puolia. Kiitos luoja. Yhden virheen löysin kasvoistani, varmasti jokainen teini löysi edes yhden. Huulissani oli yksi vika. Ylähuuli oli hieman liian paksu alahuuleen verraten. Minä hyväksyin sen silti. Nyt kun kaunis sininen mekko verhosi hoikkaa ruumistani tunsin olevani prinsessa. Brietta asetteli juuri jalkoihini mustia korkokenkiä. Ne olivat varmasti alle viidensentin, mutta silti kauniit. Hiukseni saivat jäädä auki. Hieman maskaraa ripsiini ja Brietta oli tyytyväinen.
”Sinä olet niin sievä”, Brietta sanoi ja johdatti minut huoneeseen, jossa enkeli jo odotti minua. Soin hänelle aran hymyn.
”Vau, oletpa kaunis, prinsessa”, hän sanoi ihaillen.
Punastuin ja hän ojensi minulle kättään.
”Mennäänkö puu tarhaan?” hän kysyi.
Nyökkäsin. Minusta kaikki nämä hereillä olevani hetket olivat olleet ihania. En vaihtaisi mitään niistä pois. Kaikki olivat mukavia ja elämäni tuntui kuin unelta.
”Olenko siis kuolematon?” kysyin kun olimme matkalla alas.
”Olet. Aivan kuten me muutkin”, hän sanoi.
Wau! Ikuinen elämä prinsessana enkelin kanssa. Mitä muuta voisi toivoa? Kauankohan olin jo elänyt?
Pääsimme kauniiseen puutarhaan ja haltioiduin. Puutarha oli linnan sisäpihalla. Aurinko pääsi sinne lasikaton läpi. Keskellä pihaa oli suuri vesiputous, jonka kirkkaasta pinnasta näin itseni. Käänsin pääni ja näin enkelin, joka seisoi varjoissa. Miksei hän tullut kanssani vesiputoukselle?
”Miksi olet varjoissa? Aurinko lämmittää niin mukavasti”, sanoin.
”Pelkään, että säikähdät minua. Aurinko on suunniteltu luontaiseksi viholliseksemme”, hän kertoi.
”En voisi pelätä sinua”, kuiskaan.
Saan jälleen hurmaavan hymyn ja hän astuu aurinkoon. Se on takuulla kaunein näky, jonka olen koskaan nähnyt. Hänen marmoriset kasvonsa kimpoavat aurinkoa kuin tuhannet pienet timantit upotettuina niihin. Nostan kättäni nähdäkseni olenko samanlainen, mutta minun ihossani on hyvin pieni loiste. En anna sen ärsyttää minua vaan kävelen hänen luokseen ja vedän hänet kunnolla aurinkoon. Hymyilen hänelle ja avaan viitan soljet. Tiputan sen nurmelle ja hänen lihaksikkaat käsivartensa hohtavat auringossa. Hänellä on yllään musta t-paita muotoinen kauluspaita ja mustat farkut.
Liu’utan sormeani pitkin hänen käsivarttaan ja ihailen sen sileää pintaa. Sen pitäisi olla rosoinen, koska se näyttää tuhansilta timanteilta.
”Olet kaunis”, kuiskaan.
”Sinä olet kauniimpi”, enkeli kuiskaa takaisin ja sivelee poskeani marmorisella kädellään.
Pian ovista kävelee sisään mies, jonka rinnalla kulkee mustaan kaapuun pukeutunut henkilö. En näe onko tämä nainen vai mies, koska hän on vetänyt hupun päänsä peitoksi.
”Aro”, enkeli sano ja kumartaa hieman.
Minäkin kumarran päätäni hieman, mutta Aroksi kutsuttu mies sanookin:
”Ei teidän tarvitse kumartaa.”
”Renesmee, tässä on Aro, Aro, tunnetkin jo Renesmeen”, enkeli sanoo ja poistuu paikalta minun harmikseni.
Minä pelkään tätä uutta hymyilevää miestä, jolla on selvästi korkeampi arvo kuin muilla.
”Haluat kuulemma kovasti tietää asioita”, Aro toteaa.
”Kyllä”, en tiedä pitääkö lisätä jotakin kuten sir?
”Mennään tuonne penkille niin voit kysyä”, Aro osoittaa tolia puiden varjossa.
Kävelemme sinne ja istuudun alas. Aro istuu vähän matkan päähän minusta ja mustaan pukeutunut hahmo jää seisomaan.
”Olen pahoillani, että hän kuuntelee keskustelumme. Hän haluaa niin kovasti nähdä sinut”, Aro sanoo ja viittaa vierellään seisovaan hahmoon.
En tajua miksi, mutta jokin tässä hahmossa vetää minua puoleensa. Tunnen suurta kaipuuta ja surua kun katson häntä. Kun tietäisin jotakin, jonka hänkin haluaisi tietää. Tai päinvastoin.
”Mitä haluat tietää pikkuinen?” Aro kysyy.
”Mitä teen täällä, kuka olen, miksen muista mitään?”
”Onpa kysymyksiä.”
”Voitteko kertoa minulle?”
”No sinä olet meidän pikku suojattimme, me joudumme valehtelemaan sinulle monista asioista, jotta olisit turvassa. Älä kanna meille siitä kaunaa myöhemmin”, Aro pyytä.
”En lupaa mitään”, sanon uhmakkaasti.
”Niin, muistutat kovasti äitiäsi”, Aro naurahtaa.
”Äitiäni?”
”Kyllä, hän on valitettavasti kuollut.”
Tämän kuultuaan tummapukuinen hahmo tuhahtaa.
”Älä viitsi, voitko muka väittää muuta?” Aro kysyy hahmolta.
Hiljaisuus ympäröi meidät, hahmo ei voinut väittää muuta. Harmi…
”Sinä olet Volturien prinsessa, erityinen. Pikku silmätikkumme. Olet vain puoliksi vampyyri, se selitetään sinulle piakkoin. Sinä voit juoda ja syödä sekä verta, että ruokaa. Voit liikkua auringossa hohtamatta. Olet yliluonnollisen vahva, mutta hengität ja ruumiisi muuttuu.”
Kuuntelin häntä haltioituneena. Olin erityinen, heidän prinsessansa.
”Sitten on yksi asia, jota suurin osa meistä kadehtii sinussa. Voi paeta todellisuutta. Sulkea silmäsi ja vaipua uneen. Vampyyrit eivät voi nukkua, mutta sinussa on niin paljon ihmistä, että sinä voit. Et silti ole niin väsynyt tai tarvitse yhtä paljon unta kuin ihmiset.”
”Olet täällä, koska me olemme tavallaan adoptoineet sinut vanhempiesi kuoltua.”
”Sinä et muista mitään, koska me pyyhimme muistosi.”
Viha kuohahti sisälläni. He tekivät mitä?
”Tätä te ette saa anteeksi!” huusin ja nousin ylös.
”BELLA!” kuului huuto ja viereemme ilmestyi keijumainen vampyyri, jonka tummat hiukset sojottivat joka suuntaan.
Tumma hahmo veti hupun pois päästään ja katsoi keijua.
”Mennään”, keiju sanoi.
”Mutta, Alice, Renesmee”, Bella sanoi särkyneellä äänellä.
”Tiedän, mutta mennään nyt”, Alice sanoi ja loi minuun myötätuntoisen katseen.
Tuhahdin.
Bella ja Alice kiiruhtivat pois.
”Anna anteeksi pikkuinen, mutta meidän oli pakko. Sinä olit aivan sekaisin ja särkynyt. Näit vanhempiesi kärsivän ja sekosit. Olit kokenut kaikkea niin pahaa, meidän oli pakko. Olit sekaisin, etkä uskaltanut nukkua. Alec oli niin huolissaan sinusta. Häntä sattui kun sinun muistisi pyyhittiin, hän yrittää korvata sen kaiken olemalla sinulle niin ystävällinen kuin mahdollista. Hän yrittää saada sinut tuntemaan olosi paremmaksi, hän kokee olevansa osa syyllinen sinun pahaan mielentilaasi.” Aro selitti.
Huokaisin, minun olisi pakko antaa anteeksi. En voisi muuta. Jos Aron kertoma olisi totta, minun olisi parempi näin.
”Saatan sinut nyt huoneeseesi, tarvitset paljon lepoa kaiken kokemasi jälkeen”, Aro sanoi.
Nyökkäsin ja annoin hänen johdattaa minut torniin, jossa olin herännyt.
-Alice-Raahasin Bellan pois puutarhasta ja siihen torniin, jonne Renesmee oli alun perin viety. Nyt hänet oli siirretty. Tiesin, että Bellaan sattui. Hän tunsi olevansa huono äiti. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen lastaan sattui, yhä uudelleen ja uudelleen. En ollut äiti, enkä muistanut mitään omasta äidistäni, läheisin äitimäinen henkilö minulle oli Esme, enkä minä ollut häntäkään nähnyt moneen vuoteen.
”Bella, haluan tietää kaiken. Mitä tapahtui lähtömme jälkeen?” vaadin samalla kun istuimme sängylle.
”Kaikki meni huonommin, keräsimme armeijaa. Minä sain Renesmeelle ja Jacobille väärennetyt paperit ja saimme Tanyan klaanin puolellemme, mutta kaikki olivat epätoivoisia. Olimme varmoja, että sinä hylkäsit meidät, koska mahdollisuutta ei ollut. Sinun kertomasi perusteella se ei mennytkään niin.”
”Kun taistelu viimein koitti, meillä oli suunnitelma, mutta Volturit romuttivat sen saman tien. Vaikka saimme todistettua Renesmeen biologisuuden, se ei riittänyt. He sanoivat tätä vaaralliseksi. Aro oli raivoissaan, koska ei saanut sinua. He tajusivat, että vaikka kilpeni oli laaja ja suojasi mielemme, se ei suojannut meidän ruumiitamme. Felix sai sen selville hyvin nopeasti sen jälkeen kun olin laskenut Jacobin ja Renesmeen matkaan. Edward sai Demetrin tapettua ja minä hyökkäsin Janen kimppuun, siitä kaikki menikin sitten alamäkeen.”
-Bellan muisto-Kaikki näytti menevän huonosti. Kukaan ei voisi jäädä seinäruusuksi, en edes minä. Jane lähestyi minua ja me taistelimme. Olin selvästi alakynnessä. Olin ollut väärässä, Jane oli harjoitellut. Joku minulle täysin tuntematon Volturi saapui vierellemme ja tarttui minua takaata päin. Hän painoi kädet ohimolleni ja kiljaisin. Tunsin kilpeni siirtyvän sivuun. Hän pakotti voimaani siirtymään. Jane sai iskettyä mieleni sisään ja tunsin loputonta kipua. Halusin tappaa itseni kun sydämeni alkoi polttaa. Ruumiini oli tulessa. Yritin kiemurrella, mutta vahvat kädet ohimollani aiheuttivat vain lisää kipua. Kun luulin tuskan loppuvan, helvetti vasta alkoi.
Aro saapui paikalle ja käski Janen ja Prieta –nimisen vampyyrin lopettaa. He päästivät minut irti ja Aro tarttui minuun. Hän otti minusta lujan otteen ja raahasi keskelle taistelukenttää.
”Luovuttakaa! Tai Bella kärsii!”
Taistelu pysähtyi ympärillämme. Esmen kasvot vääristyivät surusta ja Felix iski hänet palasiksi. Carlisle huusi vaimonsa kuoltua. En ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan niin surun ja kivun turmelleina. Hän hyökkäsi jonkun Volturin kimppuun ja murskasi tämän.
Edwardin kasvot olivat kohdistuneet minuun, ne olivat vääristyneet. Caius tarttui häneen. Me katsoimme toisiamme ja tiesimme, ettemme ehkä näkisi toisiamme enää. Vedin kilpeni syrjään.
’Rakastan sinua, rakastan sinua niin’ ajattelin. Hänen kasvoilleen ilmestyi hämmentynyt ilme. Näin että hän tunsi samoin.
*
Taistelu oli ohi. Rosalie ja Emmett olivat mennyttä. Esme oli poissa ja Carlisle oli Marcuksen käsien vankina. Hänen katseensa oli peloton. Hän ei pelännyt kuolemaa. Ei pelännyt tulevaa. Hän oli menettänyt Esmen.
”Mitä teemme hänelle?”
”Minusta tuntuu, että hänen omaksi parhaakseen on kuolla.”
Sinne meni Carlislekin. Halusin huutaa ja itkeä, mutta minut ja Edward vietiin Italiaan. Meidät kuljetettiin linnaan ja Edward heitettiin tyrmiin, jotta minä alistuisin heidän tahtoonsa. He juottivat minulle väkisin verta, jotta olisin vahvempi. Kauniimpi. Ero Edwardista satutti minua. En saanut nähdä häntä kovin usein, lopulta en ollenkaan. Minuun sattui. Aro käski minun kulkea alati vierellään. Hän ei voinut lukea ajatuksiani kuin Prietan läsnä ollessa, koska tämä pystyi pakottamaan kilpeni pois.
Vuoden jälkeen Prietta kyllästyi kiduttamaan minua ja karkasi Thomaksen kanssa. Aro ei nostanut sormeaankaan tälle vaan antoi heidän mennä. He eivät olleet niin arvokkaita. Hän tiesi, etten minä pakene. Elin sumussa niin monta vuotta, että vajosin Voltureiden tasolle. Lakkasin tuntematta mitään muuta kuin ikävää. En voinut kuin ikävöidä menetettyjä rakkaita, mutta opin peittämään tunteeni kuten he. Minusta tuli sellainen kuin pelkäsin olla, elävä kivi. Juuri kuten Jacob oli sanonut.
A/N Anteeks! Mun oli pakko vetää joku älytön muistinmenetys tähän. Sori surkeesta ja virheidentäyteläisestä luvusta, mutta toivottavasti ette vihaa mua tänm jälkeen *anelee*