sananna Niin yleensä mun ficeille tappaa käydä niin, koska pääsen siihen tunnelmaan mukaan
kiitos ^^
Kika Oleppas hyvä vain ja tässä saat sitten jatkoa, kiitos
Vaarallinen Kommentoija Kiitosta sinullekin ja tässä sitä jatkoa perään
<3
A/N Noniin lopetin teidän kiduttamisen ja kirjoitin äsken loppuun, tosin sen takia kidutin itseäni ja kouluarvosanojani, koska en herää aamulla kuudelta kuten pitäisi, mutta no se on sivuseikka
Nauttikaa yhdeksännestä luvusta ^^
Yhdeksäs luku Kaikki mitä enää onMinä ja äiti istuimme sängyllä, jossa nukuin. Tai oikeastaan minä makaan sängyllä pää äidin sylissä hänen silitellessä vallattomia kutrejani, jotka leijailevat kasvojeni ympärillä.
”Sinä puhuit minulle oikeasti, kävit huoneessani ja…”, kuiskasin uskomatta sitä itsekään.
”Kyllä, herätin sinussa ehkä turhaa toivoa, mutta minun oli pakko tavata sinut”, hän kuiskasi minulle. ”Miksi, mikset koskaan kertonut, että olet täällä, heidän kanssaan!” sanoin vihaisena, koska Volturit inhottivat minua.
”Renesmee, voisitko ymmärtää, että minä olen täällä vankina”, hän kysyi.
”Miten niin, voisit paeta helposti”, ilmoitin.
”En voi, olen lukittu tänne samoilla motiiveilla kuin sinäkin”, hän kuiskasi minulle.
”Isä, onko isäkin vankina?” henkäisin kauhusta. Äiti nyökkäsi ja näytti itkevän kuivaa itkua.
”He kiristävät”, kuiskasi.
”Kyllä, he eivät luovuta”, äiti nyyhki. Se kuulosti ihmeelliseltä, koska kyyneleitä ei ollut.
Istuimme siinä halaten toisiamme, olimme menettäneet elämämme rakkaudet ja minä vasta myönsin rakastavani Jacobia. Taakka sydämelläni kasvoi. Mitä jos hän oli loukkaantunut, minun takiani. Painoin raskaat silmäni kiinni ja nojasin äitiini.
”Mitä jos Jacob loukkaantuu?” kysyin kuiskaten.
”Se ei ole sinun syysi. Et varmaankaan pyytänyt häntä mukaasi”, äiti kuiskasi ja silitteli hiuksiani.
”En, kielsin häntä tulemasta”, sanoin pudistellen päätäni.
”Olet aivan kuten minäkin, mutta miehet eivät tottele, eivät koskaan”, hän huokaisi.
”Jacob mainitsi, että te tulitte kerran Italiaan, miksi?” kysyin, muistaen keskustelumme lentokoneessa. ”Vai sen se Jake meni kertomaan”, äiti naurahti huvittuneena.
”Se on pitkä tarina kultaseni”, äiti sanoi silitellen hiuksiani.
”Kerro”, pyysin.
”En tiedä kultaseni, mutta kai minä voisin jotain kertoa, meillä on aikaa”, hän kuiskasi.
”Niin, minä olen yhtä kuolematon kuin te”, kuiskasin.
”Se on hyvä kuulla, koska en ole enää valmis luopumaan sinusta ennen omaa kuolemaani”, hän totesi. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.
-Kertoja-
Jacob nukkui rauhallisesti vuoteella, mutta välillä hän havahtui hetkeksi hereille ja vaipui takaisin uneen. Niin hän varmisti turvallisuutensa tuota outoa vampyyria vastaan. Hän ei luottanut kehenkään, joka ei näyttäytynyt tai ollut juonut verta pitkään aikaan. Ja toiseksi haju piti hänet väkisinkin vain puoliunessa.
Jacob oli jo tuhissut jonkin aikaa heräämättä kun tumma hahmo lähestyi häntä. Hiipi hänen viereensä ja katsoi häntä hetken aika hiljaa. Katseli kasvonpiirteitä ja polvistui sängyn viereen.
”Miten ystävällesi kävi, Renesmeelle?” hän kysyi toivoen, ettei poika heräisi. Jacob tuhisi ja hieroi nenäänsä, mutta avasi silti suunsa.
”Hän sai, krooh, jonkin, pyyh, huoneen”, poika tuhisi vuoteellaan ja hahmon suunpielet kääntyivät hymyyn.
Jacob aivasti ja avasi silmänsä hätääntyneenä, mutta hahmo oli palannut salamana nurkkaansa.
”Kuulin sinut!” Jacob ilmoitti.
”Niin kuulit, olin varomaton”, käheä ääni puhui huvittuneena.
”Mitä sanoit?” Jacob vaati tietää.
”Esitin sinulle yksinkertaisen kysymyksen, sain jo vastauksen”, olento ilmoitti.
”Minusta ei ole hauskaa jos joku kyselee kun nukun”, Jacob ilmoitti ärtyneenä.
”Älä viitsi olla naiivi, ajattelin, että jos tiedän mitä seuralaisellesi kävi, minun seuralaisellani saattaa olla sama kohtalo”, käheä ääni ilmoitti.
”Mitä sinulle tapahtui?” Jacob kysyi kiinnostuksen levitessä hänen unisille kasvoilleen.
”Hänet vietiin pois luotani, aivan kuten sinun, mutta me emme tulleet vapaaehtoisesti”, ääni selitti surullisesti.
”Olen pahoillani, kauanko olet ollut täällä?”
”Liian kauan, usko pois, liian kauan.”
Jacob jäi miettimään tuon olennon surkeaa kohtaloa. Olla vangittuna vasten tahtoaan, vailla tietoa rakkaimmastaan. Jacob oli sentään tullut Italiaan melkeinpä vapaaehtoisesti, vaikka hän ei ollut suunnitellut vankila reissua erossa Renesmeestä. Mieluummin hän olisi kuollut. Silloin hänen päähänsä pälkähti ajatus. Hän alkoi taas puhutella salaperäistä toveriaan;
”Sanoit olleesi täällä kauan. Tiedätkö mitään Bellasta ja Edwardista? Entä perheestä, jonka sukunimi on Cullen?”
Pitkä painostava hiljaisuus ja raskaita huokauksia, mutta ei vastausta.
-NessiePov-
Äidin tarinan loputtua olin vaipunut syvään uneen. Hän silitteli hiuksiani ja tunsin sen unenikin läpi, mutta lopulta vajosin vielä syvempään uneen ja lakkasin tuntemasta hänen hellän kosketuksensa. Päädyin mustaan tilaan ja sieltä ajelehdin uneen, joka ei ollutkaan lainkaan mieleiseni.
Seison keskellä ei mitään. Vain tyhjää mustaa, joka ympyröi minut joka suunnasta. Painostava hiljaisuus, joka saa veren kohisemaan korvissa. Painan kädet korvilleni, yrittäen estää hiljaisuuden ahdistavaa tunnetta. Yritän sulkea silmäni, mutta mikään ei auta. Etsin äitiä, etsin isää, etsin Jacobia, mutta kaikki ovat poissa. Jäljelle on jäänyt vain hiljaisuus, joka tekee minut hulluksi ja pimeys, joka sumentaa näköni ja tekee minut vainoharhaiseksi.
Jacob ilmestyy eteeni ja saa minut haukkomaan henkeä. Hän on yltä päältä haavoissa ja ruoska on selvästi nuollut ahnaasti hänen ihoaan ja palan lihaakin taatusti sieltä täältä. Hän on laihtunut ja lihakset ovat surkastuneet. Silmien alla on kaikki väsymyksen merkit. Kasvot ovat liian kalpeat ja luiset. Kylkiluut painautuvat nahkaa vasten
Ojennan kättäni, mutta hän ei tartu siihen pudistelee vain päätään. Yritän huutaa, yritän juosta ja syöksyä hänen syliinsä. Pääsen lähemmäs, mutta en kosketus etäisyydelle. Näen hänen kaulassaan olevat jäljet. Pienet pistot vierekkäin ja mitä enemmän tarkastelen huomaan, että koko hänen ruumiinsa on täynnä sellaisia. Häntä on purtu, monesti. Astun vieläkin lähemmäs, mutta en vieläkään voi koskea.
”Jacob”, ääneni kaikuu hiljaisuudessa. Hän vain pudistelee päätään ja näen jonkun lähestyvän häntä. Äitini. Silmissään hullunkiilto, joka saa hänet näyttämään verenhimoiselta vampyyriltä. Hän asettuu Jaken viereen ja katsoo minua anteeksipyytävästi painaessaan huulensa Jaken selkään, hän syö Jakea! ”ÄITI!” kiljaisen kauhusta, mutta en voi estää häntä.
”Äiti, hänessä ei ole enää mitään! Älä tapa häntä!” kyyneleet alkavat valua pitkin poskiani.
Äiti ei lopeta, hän jatkaa ja näen tuskan Jaken silmistä. Ne sumenevat ja sumenevat suu, joka oli tuskallisessa irvistyksessä alkaa mennä pienemmäksi ja se on pian kokonaan kiinni. Silmissä paistaa järkytys, joka katoaa pian. Jää vain mustaa, jotka painuvat kiinni. Veltto ruumis valahtaa äitini käsivarsille.
Äiti katsoo minuun säälien, pahoillaan. Sillä ei ole merkitystä kun näen Jacobin runnellun ruumiin velttona hänen käsivarsillaan. Äiti laskee Jaken maahan ja minua pitelevät siteet raukeavat pääsen liikkumaan Jaken luokse. Nostan kylmän ruumiin syliini ja itken sen päälle. Näen kaikki ne haavat, kaikki kärsityt sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, ehkä jopa viikot. Itken, mutta ääni ei pääse karkuun kurkustani. Jacob on kuollut, muulla ei ole merkitystä.
Havahdun huohottaen hereille. Olen yksin huoneessa. Äitini on poistunut ja unen kavalat muistot palaavat mieleeni. Nousen kauhuissani pystyyn, mutta silloin huoneen perällä oleva ovi aukeaa ja äiti saapuu huoneeseen hiukset valuen märkinä hänen harteilleen. Pyyhe käsissään hän astelee luokseni. Kietoen pyyhkeen tiukaksi turbaaniksi päälaelleen hän istuutuu viereeni sängylle ja katsoo minua huolestuneena.
”Näitkö painajaista?” hän kysyy. Nyökkään ja painan pääni hänen rintaansa vasten ja nyyhkäisen raskaasti.
”Haluatko kertoa siitä?” Pudistelen päätäni ja katson ylös äitini julman punaisiin silmiin.
”Äiti, miksi silmäsi ovat nykyään taas punaiset?” kysyn, vaikka pelkään tietäväni vastauksen.
”Volturit eivät hyväksy eläimiä, olin niin nuori. Niin käsittämättömän heikko. Kolme kuukautta ilman verta, se on helvetti kultaseni. Kolme kuukautta minä pystyin olemaan kajoamatta vereen, joka leijaili jatkuvasti sieraimiini, mutta lopulta itsehillintäni petti, nälkä pääsi voittamaan ja minä sorruin vereen. Ainoa keino pitää itseni ja isäsi elossa on juoda ihmisten verta”, hän selitti minulle.
Nyökkäsin, vaikka en halunnut ymmärtää. Äitini, niin lempeä, niin rakastava. Oli kajonnut ihmisen vereen, vereen, joka minulta oli kielletty syntymästäni lähtien. En koskaan saanut tappaa ihmisiä, olin saanut toki luovutusverta, mutta koskaan en tappanut tai vahingoittanut. Olin tyytynyt eläimiin, koska äitini oli opettanut minut niitä. Mitä nyt kun esikuvani oli sortunut. Mitä minä nyt tekisin?
Menin takaisin makaamaan vuoteelleni ja äitini katsoi minua myötätuntoisesti.
”Kultaseni, olen niin pahoillani, että jouduit tänne minun takiani”, hän nyyhkäisi.
”Äiti! En ole täällä sinun…”, aloitin, mutta se oli vale. Olin tullut tänne kostamaan äitini ja nyt myös Jacobin puolesta.
”Kaikki on minun syytäni. Ihan kaikki. Minä en ollut valmis luopumaan sinusta, halusin antaa sinulle toivonrippeitä, oli väärin tulla tapaamaan sinua”, hän kuiskasi.
”EI!” huusin ajatellen minkälaiseen epätoivoon olisin valunut ilman häntä.
”Sinä valoit minuun toivoa ja uskoa, koko ajan! Älä koskaan sano, että parempi jos et olisi tullut”, selittelin.
”Renesmee, et olisi tarvinnut toivoa, sinun olisi pitänyt luulla, että olen kuollut”, äiti huokaisi. Pudistelin päätäni ja avasin suuni sanoakseni hyviä vastaväitteitä, mutta ovi lensi selälleen ja Alice juoksi sisään.
”RENESMEE! Älä tee mitä näen sinun tekevän!” hän huusi minulle äkisti. Suljin silmäni nopeasti ja yritin etsiä hämmästynyttä katsetta. Avasin silmäni ja tuijotin Alicea muka ihmeissäni. Helvetin tulevaisuuden näkijä!
”Renesmee! Mitä ajattelit? Alice mitä hän ajatteli”, äiti katsoi ensin minuun, sitten Aliceen.
”En mitään, Alice kuvittelee”, kuiskasin. Ei mennyt läpi. Alice katsoi minuun vihaisesti.
”Suunnitelma oli monimutkainen, hiomaton ja vaarallinen”, Alice torui silmät minussa. Oliko hän nähnyt koko suunnitelmani? Eihän se ollut edes valmis, jos muuttaisin paria pientä kohtaa ja…
”Hän ajatteli mennä hakemaan koiran tyrmistä ja aiheuttaa mellakan, jonka turvin etsisi isänsä ja täten sinä voisit mennä. Renesmee ei ajatellut sitä, että he molemmat, te, me kaikki saattaisimme KUOLLA!” Alice vaahtosi. Tuijotin kattoa, en halunnut nähdä pettymystä äitini silmissä.
”Renesmee, tuo on hullua”, hän sanoi hiljaa.
”No painukaa kertomaan Arolle, niin, että hän voi seivästää minut!” kiljaisin.
Äiti katsoi minua järkyttyneenä, tiesin sen. En halunnut kuulla enempää, halusin vain pois. Loukaten mahdollisimman monta Volturia siinä samalla, koska he olivat tappaneet puolet perheestäni ja aikoivat tappaa minutkin. Siistiä, murhapeli, ajattelin katkerasti noustessani ylös.
”Renesmee, et voi lähteä”, äiti kuiskasi ilmaan. Käännyn häneen päin.
”Miksen muka? Senkus kävelen ulos”, ilmoitin. Halusin pois tästä huoneesta, pois koko linnasta. ”Määräyksen mukaan, sinun pitää pysyä täällä”, hän sanoi. Luin rivien välistä, että hän oli minun vartijani.
”Sinä voit palvella Voltureita niin vitusti kuin sinua huvittaa, mutta minä en ole ajatellut jäädä tänne!” kivahdin vihaisena, silmät leimuten äidilleni. Äiti vaipui lattialle kädet kasvoillaan, ääni murtuneena. ”Minä yritin pelastaa sinut tältä. Halusin Jacobin vievän sinut turvaan. Hänen piti pitää sinut turvassa. Et saanut osallistua taisteluun. Kaadoimme kaikki, jotka olisivat vaaraksi sinulle. Halusimme pitää sinut erossa tästä!” hän sinnitteli pitääkseen äänensä tasaisena.
Hetken aikaa häpesin, koska olin vasten hänen tahtoaan hankkiutunut pulaan ja kiertänyt kaikki mahdolliset suojat. Olin toivoton tytär, mutta nyt ei saanut luovuttaa, vaikka äiti olikin jo luovuttanut. Huokaisin ja katsoin häntä silmiin. Kävelin hänen luokseen ja painoin käteni hänen poskilleen.
”En voi lähteä ilman Jacobia”, kuiskasin.
”Enkä voi jäädä tänne. Tämä paikka, se saa minut hulluksi”, jatkoin.
Äiti huokaisi ja katsoi minua silmiin. Pitkään, etsin jotakin minulle tuntematonta.
”Anna minulle hetki aikaa. Vielä tämä päivä aikaa olla viimeisen kerran kanssasi, koska me emme enää näe kun lähdet. Minä en pääse pois, koska autan sinut pakoon”, hän kuiskasi minulle.
Näin sivusilmällä Alicen nyökkäävän. Äidillä oli suunnitelma. Se oli varmaa. Tavallaan minua alkoi itkettää, koska ajattelin juuri saaneeni äidin takaisin ja nyt hän aikoi saada minut pois täältä, ehjänä mielellään. Omasta hengestään riippumatta. Minun oli kestettävä se, mutta Jaken halusin takaisin.
Annoin äidilleni yhden mahdollisuuden. Nukuin hänen sylissään tämänkin yön, mutta kaipasin omaa lämmintä suttani vierelleni.
-kertoja-
Jacob odotti vieläkin vastausta, jota ei näyttänyt koskaan tulevan. Hän huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan seinää. Häntä raivostutti suunnattomasti, ettei hän tiennyt kuka häneltä uteli. Tai kuka tuo ihmeellinen ja karhea äänien vampyyri edes oli. Kylmä selli ja nälkä alkoivat tehdä Jacobinkin äänestä karhean ja hiomattoman kuuloisen. Välillä hän päästi pieniä sointuja, jotta kuulisi äänensä todellisen luonteen.
”Hah”, Jacob naurahti kerran herättäen vampyyrin huomion.
”Mikä on noin hauskaa”, hän kysyi nurkastaan.
”Täällä me kökötämme, kaksi rakastunutta käheä äänistä hölmöä”, Jacob vain totesi.
”Niin, kai se voisi olla hauskaa”, vampyyri totesi.
”Minusta on outoa, etten tiedä kuka olet”, Jacob myönsi.
”Minä tiedän kuka sinä olet ja minä olen kertonut sinulle miten jouduin tänne, joten tavallaan tunnet minut”, vampyyri selitti.
”Silti, minussa on outo tunne, että olemme tavanneet”, Jacob intti.
”Niin, kai me sitten olemme”, toinen myönsi.
”Anna jokin vihje”, Jacob vaati.
Hiljaisuus laskeutui taas heidän ylleen. Se oli Jacobista niin turhauttavaa, että hän kaivautui peittojen alle piiloon ja ajatteli pistää nukkumaan. Toinen naurahti nurkassa nähdessään Jacobin turhautuneen ilmeen. Sitten tämä kääntyi käytävälle, josta kantautui ääniä.
”Marcus”, hän tokaisi.
”Älä heittäydy heti sotaisaksi. Meillä on rakkaasi”
”Kiitos muistutuksesta.”
”Näytätte viihtyvän yhdessä, sinä ja tuo rakki.”
”Anna hänen olla!”
”Hmm. Olet aika julma, sinä näet hänet ja tiedät kuka hän on, mutta et kerro kuka sinä olet”
”Anna se kani jota olit tuomassa ja jätä minut rauhaan!”
”Huonot tavat”, Marcus tuhahti, mutta heitti silti kanin käheä ääniselle vampyyrille, joka nappasi sen ja joi veret.
”Eikö olekin kamalaa. Saat vähän, koska sinun on pakko, mutta sitten tekee vain mieli lisää”, Marcus naurahti julmasti ja poistui murinan saattelemana.
”Äänesi oli muuten upeampi ennen”, tämä naurahti vielä pilkallisesti ja poistui kosteista ja pimeistä tyrmistä.
-NessiePov-
Aamulla herätessäni olin edelleen äitini sylissä. Tunsin sen, mutta en avannut vielä silmiäni. En halunnut pilata sitä hyvää tunnetta, jonka aamut aina saivat aikaan. Se tunne, ettet muista mitään pahasta maailmasta, se kun kaikki muu on vielä hyvin. Sellaisiin tunnelmiin on mukava herätä. Juuri jonkun pitkän ja ihanan unen jälkeen, jossa molemmat vanhempasi ovat ja rakastavat. Oikeastaan osaan jo elää ilman heitä, mutta kaipaan silti sitä läheisyyttä, sitä onnea, joka minulla oli ollessani aivan nuori.
Kaipaan Rosalieta, joka harjaa hiuksen kerrallaan. Asettelee kaiken kauniisti. Niitä aamuja kun Alice ja Rose pukevat minut eri asuihin ja pistävät minut astelemaan Culleneiden olohuoneeseen näpsiäkseen kuvia siihen albumiin, jonka tiedän lepäävän kirjahyllyni korkeimmalla hyllyllä pölyn peitossa. Kuvissa on usein myös äiti, isä ja kaikki muut minulle niin rakkaat henkilöt. Henkilöt, joita en koskaan saa takaisin. Sain äitini, mutta tiedän menettäväni hänet taas pian.
Muistan sen pienen mökin, sen jossa asuin äidin ja isän kanssa. Sen lämmön ja kodin tunnun, jonka se toi tullessaan. Haluaisin olla siellä nyt, vanhempieni kanssa. Haluaisn, että istuisimme lämpimän takan edessä. He yhdessä sohvalla ja minä ja Jacob sylikkäin nojatuolilla. Keskustelisimme ja olisimme kuten tavalliset perheet. Jacob olisi erityinen poikaystävä, äidin paras ystävä ja isän ystävä. Tietenkin isä olisi ylisuojeleva, mutta luottaisi minuun osaksi äidin takia pysyisi tyynenä.
Äiti voisi olla oikea kodin hengetär. Niin äitimäinen. Voisin tuoda ystäviäni kotiin koulusta. Äiti olisi voinut laittaa välipalaa, koska hän olisi mainio kokki, vaikka ei koskaan itse söisikään. Minäkin söisin vain ystävieni nähden, koska muuten nauttisin pitkistä metsästysreissuista yhdessä perheeni kanssa. Carlisle olisi ihana isoisä ja Charlie myös. Carlisle vain hieman nuorempi, ikuisesti.
Se olisi elämää, jonka olisin voinut saada, mutta nyt minun täytyy avata silmäni karuun totuuteen. Voltureiden linnan torniin, jossa minut on lukittu ja jossa äitini minua vartioi suunnitellen pakoani. Nousen ylös ja äiti katsoo minua rakastavasti, kuten äidit yleensäkin. Painan käteni hänen poskelleen ja näytän hänelle kuvia elämästäni ilman häntä. Surullista, mutta minä todella yritin. Halusin elää, vaikka heitä ei ollut. Kuinka odotin heitä aina lapsena kotiin, kuinka he eivät koskaan tulleet, eivät koskaan tulisi.
Näytettyäni kaiken äiti näytti surulliselta.
”Pilasimme lapsuutesi”, hän totesi.
”Volturit sen pilasivat. Teidän muistonne auttoivat jaksamaan”, sanoin ja kaivoin medaljongin esiin, jonka äiti oli antanut minulle ensimmäisenä jouluna.
”Rakastan tätä, se on jotain, joka muistuttaa teistä, ikuisesti, vaikka olisittekin lopullisesti poissa”, kuiskasin.
Äiti hymyili hellää hymyään, joka oli kuitenkin niin särkyvää.
”Tänään toteutamme suunnitelmani pikkuinen”, hän kuiskasi.
Normaalisti minua olisi kiusannut jos joku olisi sanonut minua pikkuiseksi, mutta nyt se ei haitannut, koska sen sanoja oli äitini.