Twilight: Orpo pikku Renesmee K-11 10/? Uusin 4.1.2011

[Lauranood]

Anaid Kiitos! Ihanaa jos pidit
Renezmei Ui, ihanaa olla se ensimmäinen tai toinen, joka pystyy vaikuttamaan sinuun, sillä itsekään en ole kovin herkkä itkemään. Ihanaa jos pystyy todella saamaan sen tunteen tarinaan kun haluaa Kiitos kun luit.
Ragdoll Hih katsotaan minkälainen seuraavasta luvusta tulle. Ei tiedä vielä, mutta siitä ei taida tulla ihan näin surullista kuin nämä aikaisemmat.

Haluan vielä ilmoittaa, että taisimpa itsekin päästää pari kyyneltä tätä kirjoittaessani, että ihan sydämellä tämä teksti on tullut. Jatkoa niin pian kuin saan luonnostumaan

Kiitos kun luitte tarinaani !

~Lauranood

[Lauranood]

A/N Anteeksi viivästyminen. Toivottavasti pidätte, vaikka en itse olekkaan tyytyväinen tähän osaan

Kolmas luku
Kaikki mikä ei tapa vahvistaa, niin sanotaan.

Neljä vuotta! Neljä pitkää vuotta! Nyt olen ruumiillisesti kuusitoista ja vihaan elämääni. Kadun sitä saatanan iltaa, jolloin päätin unelmoida elämästäni vanhempieni kanssa. Silloin minä sinetöin tuskani. Nyt joudun uneksimaan heistä joka ikinen yö. Se on kamalampaa kuin ilman heitä eläminen. On kamalaa käydä samaa lukiota kuin he viisi vuotta sitten, kamalaa kulkea samoja teitä, hirveää ja sydäntä kiduttavaa asua samassa talossa ja nukkua huoneissa, joissa he ovat asuneet ja eläneet.

Olen myös tajunnut monia muita asioita. Jos minulla olisi vanhemmat, Jacob ei olisi isähahmoni. Silloin saattaisin jopa rakastaa häntä, mutta jos minä nyt rakastaisin häntä, niin kuka olisi isähahmoni? Ei kukaan, joten en voi rakastaa häntä. Tämä tunne saa minut pian sekoamaan.

Kun näen hänet tunnen kahta tunnetta päällekkäin. Rakkautta ja ruumiillista kaipuuta häneen. Haluan koskettaa häntä, haluan suudella ja rakastaa häntä. Sitten on se toinen tunne, joka tekee elämästäni helvettiä. Haluan käpertyä hänen syliinsä ja olla lohdutettavana. Haluan hänen istuvan vuoteeni reunalla iltaisin. Haluan, että hän suojelee minua maailmalta.

Näitä kahta tunnetta on mahdotonta käsitellä samaan aikaan, joten toinen pitää tappaa. Isästäni en luovu, sillä en halua hänestä poikaystävääni, koska sitten ei ole ketään, jota rakastaa, perheenä. Olisi vain Charlie ja sudet, joista puolet olivat kuolleet ja toiset puolet vinottuja. He joutuivat elämään piilossa. Demetri on kuollut, joten Voturit tarvitsevat uuden jäljttäjän löytääkseen heidät. Isäni hoiti oman hommansa.

Makasin valveilla ja katselin tähtiä. Olin varma, että vanhempieni kasvot tuikkivat tähdistä. Ne rakastavat ja hellät katseet ulottuivat kohti minua. Halusin unohtaa kaipuuni ja heittäytyä elämään. Se oli vaikeaa, mutta yritin kovasti. Halusin jo nukahtaa. Oli ihanaa päästä pois hetkeksi tästä maailmasta. En kaivannut tätä jatkuvaa tuskaa.
 
***

Aamulla herätessäni tajusin heti, että minun pitäisi mennä kouluun. Raahauduin ylös ja suihkuun. Pukeuduin arkisesti toppiin, huppariin ja farkkuihin. Laahustin autolleni ja käynnistin sen. Ajoin koululle ja koska olin jo hieman myöhässä, niin kiihdytin hieman yli sallitun rajan. Haukottelin makeasti ja lukitsin autoni ovet.

Tervehdin tuttuja ja tuntemattomia, jotka vilkuttivat minulle. Ei minulla ollut hajuakaan, keitä he olivat, mutta he ilmeisesti tunsivat minut. Menin ensimmäiselle tunnille ja viereeni istui joku Sam. Olimme jutelleen muutaman kerran, tunneilla. Ei minua oikein kiinnostanut ruveta kaveeraamaan muiden ihmisten kanssa.

Olin saanut sen käsityksen, että ystävyydessä jaettiin kaikki ilot ja surut. Minusta ei kyllä ollut kantamaan muidenkin suruja, koska omissanikin oli ihan tarpeeksi. “Vanessa hei!” kuulin äänen takaatani. En ikinä oppisi tuohon nimeen! Miksei tätä leikkiä voitu jo lopettaa? Olisin niin mieluusti taas Renesmee.

“Sano vain Nessie”; tokaisin kääntyessäni. “Hei Nessie me pidetään pienet bi…”, hän joutui keskeyttämään, koska opettaja tuli juuri silloin luokkaan. Käännyin opettajaan päin ja kuuntelin hänen tylsiä jorinoitaan. Minua ei oikeastaan pahemmin koulu kiinnostanut, mutta kävin siellä silti.

Kun tunti loppui, poika joka oli puhunut minulle tunnin alussa puhui minulle taas. Samalla kun hän pölisi jotakin bileistä, minä yritin muistaa hänen nimensä. Tom? Kevin? Sam? Matt? Ei mitään päässäni oli vain musta-aukko. “Tuletko?”
“Täh? En tiedä pitää kysyä Jacobilta.”
“Isältäsi?”
“Öh, juu tavallaan.”Vastasin ja kävelin pois luokasta.

Bileet? Olin kuullut, että jopa Jake on bilettänyt joskus, mutta osaisinko minä muka? Osaisinko nauraa ja olla normaali nuori? Pystyisinkö olemaan tosissani mukana?  Laahustin seuraavalle tunnille, jossa joku Katri niminen tyttö istui vieressäni. En minä häntäkään tuntenut, jostain syystä moni tunsi silti minut.

***

Kun lopultakin pääsin kotiin menin puoliunessa autolleni. Ajoin kotiin ja viivytin Jakelta kysymistäni mahdollisimman myöhään. Lähdin ensin metsästämään. Jake sanoi, että voi tulla mukaan, mutta minä kieltäydyin seurasta. Tiedän kuinka paljon hän vihaa oikeasti raakaa lihaa. Hän metsästää vain minun vuokseni. Käskin häntä tilaamaan vaikka pizzaa.

Kun palasin kännykkääni oli soitettu ja muutamassa viestissä kysyttiin aionko mennä. Purin hetken huultani ja mietin. Kurkkasin portaista alas. Jacob oli keittiössä… syömässä pizzaa. Päätin lähteä taktikoimalla.

Menin pukeutumaan mustaan mekkoon ja piikkareihin. Nostin hiukseni ylös löysälle nutturalle. Minun oli saatava nauttia elämästäni, ystävieni kanssa. Hipsin alas ja yritin olla noteeraamatta Jacobiin. “Minne matka, nuori neiti?” hän kysyi.

Katsoin häneen hetken ja otin kasvoilleni ilmeen Kyllä-minullakin-on-elämä ja sanoin: “Bileisiin, jotka ystäväni ovat järjestäneet.” Jacobin ilme vääntyi kummallisesti ja ihan kuin jokin polttava muisto olisi aristanut hänen mielessään.
“Ei käy.”
“Siis mitä?”
“Et saa mennä sinne. En halua, että menet.”
“Minä haluan! Minulla on muutakin elämää kuin täällä!”
“Ei.”
“Menen!”
“Minä kiellän sinua menemästä!” Raivon kyyneleet valuivat kasvoillani, pilaten meikin.
“Et ole isäni!” karjaisin, mutta se oli vain totuus. Hänellä ei ollut oikeutta määrätä minua.

Jacob katsoi minua hetken outo hymy huulillaan. “En olekaan, tiedän sen kyllä, en haluaisikaan olla, koska silloin sinulla ei olisi omaa isääsi.” Katsoin häntä ihmeissäni. “Mitä sinä…?” taisin mulkata häntä monttu auki, todella upeaa!

“Et saa unohtaa heitä Renesmee, antaisivatko he luvan? Mitä luulet?” hän kysyi ja katsoi minua kulmat koholla. Tiedän kyllä, että vastaus olisi ei, mutta olisiko sittenkään…? “En minä voi tietää, jos tietäisin en kysyisi lupaa sinulta, sillä silloin voisin kysyä heiltä itseltään”, nieleskelin kyyneliäni.

Juoksin vessaan ja pyyhin valuneet meikit pois. Tulos oli silti siisti, joten päätin lähteä. Juoksin Jacobin ohi ja yritin päästä autotalliin, mutta hän tuli perässäni ja asettui eteeni. “Nessie, minä sanoin, että EI!” hän sanoi. Miksi hänen piti kuulostaa niin aikuismaiselta?

“Minne minun Jacobini on kadonnut?” kysyin vihaisesti. Hän huokaisi raskaasti ja loi läpitunkevan katseen minuun. “Nessie kulta. Mitään muuta en tekisi niin mielelläni kun antaisi sinulle luvan mennä, mutta olen sinussa vastuussa!” hän totesi ja silmistä paistoi menetyksen tuska. Hän ei halunnut, että minulle käy mitään.

“Jacob, anna minun mennä. Lupaan olla kunnolla”, yritin. Hän huokaisi raskaasti. Hän laski kädet tieltäni. “Okei, mene Nessie. Ei minulla taida olla voimia kieltääkään sinua.” Hän antoi luvan! Halasin häntä pikaisesti ja liu’uin hänen ohitseen autolleni. “Nähdään myöhemmin!” huikkasin. “Ennen kymmentä takaisin!” kuulin hänen huutavan, mutta esitin, etten kuullut.

Otin kännykkäni ja painoin sen äänettömälle. En jaksaisi, jos hän nolaisi minut koko koulun edessä soittamalla minut kotiin.

***

Istuin säkkituolissa ja välkkyvät valot aiheuttivat minulle päänsärkyä. Kaikki muukin tosin aiheutti. Ne hajut, ne äänet kaikki. Olikohan tämä sittenkään niin hyvä idea? Jalkani olivat rakkuloilla kaikesta tanssimisesta ja minulla alkoi olla tappavan tylsää.

Ajattelin, että voisi olla kivaa juosta metsässä ja unohtaa typerä biletys. Nousin seisomaan ja Jasper niminen jätkä tuli luokseni. “Mitäs Vanessa?” hän kysyi.
“Ajattelin häipyä”, totesin kylmästi ja lähdin kävelemään ulko-ovelle päin.

Huomasin pojan seuraavan minua. “Eikö sinulla ole hauskaa?” hän kysyi ja näytti surulliselta. “Voi on toki, mutta väsyttää ihan hitosti ja haluan kotiin. Mene pois tieltäni!” tiuskaisin hänelle, sillä hän oli siirtynyt eteeni.

“Saanko suukon?” hän kysyi. Jasper nojautui lähemmäs ja haisi vahvasti alkoholille. Yök. “Tuota, menisitkö vaikka nukkumaan pääsi selväksi?” kysyin. Jasper loi minuun katseen en-ole-ottanut-mitään. Pyörittelin silmiäni, sillä siihen hänen silmänsä eivät pystyisi, eivät tuossa kunnossa.

Hän oli siltikin edessäni. “Mene jo hittoon siitä!” karjaisin hänelle ärtyneenä. Soittaisin pian Jacobille, koska aloin saada bileistä tarpeekseni ja jos minua ei päästettäisi pois. Voisi olla aika dramaattista, jos susilauma hyökkäisi bileisiin.

“Nessie hei! Et kai sä mihinkään ole lähdössä?” Sam tuli luokseni huolestuneen näköisenä. “Öh, juu olen. Heippa!” “Miksi?” “Koska haluan!” kirkaisin ja tönin tanssivia ihmisiä pois tieltäni.

Aloin todella hermostua. Tönin typeriä humalaisia nuoria tieltäni. Onneksi en ollut heikko ihminen! Onneksi olin vahva. Juuri tämän takia en haluaisi olla ihminen. He olivat niin heikkoja ja sortuivat paljon helpommin kuin minun kaltaiseni ja minua vahvemmat olennot, kuten vaikka vanhempani. Kyynel vierähti poskelleni.

Voi hitsi! Nyt ajattelin taas vanhempiani. Ravistelin kyyneleen pois kasvoiltani ja jatkoin kiireesti matkaani. Pääsin autolleni ja huomasin, että joku paskapää istui autoni konepellillä. “Ja ihan helvetin nopeasti pois siitä!” karjaisin. En jäänyt odottamaan tuloksia. Nappasin vain niskasta kiinni ja viskasin jonnekin.

Kun pääsin autotalliin huokaisin helpotuksesta. Näin, että sisällä oli vielä valot, mutta juoksin vain nopeasti kylpyhuoneeseen. Peseydyin nopeasti ja vaihdoin yöpaidan ylleni. Pesin hampaani ja loikkasin sänkyyn. Huokasin haistaessani tutun hajun. Katsoin yöpöydälle.

Hymyilin. Siinä se oli, juuri siinä mihin jätin sen. Otin medaljonkini käteen ja avasin sen. Hipaisin sormellani kuvaa ja hymyilin. Hymyilin tänään enemmän kuin moneen vuoteen. Tämäniltainen oli saanut minut tajuamaan, että elämä voisi olla huonomminkin. Voisin olla vajonnut alkoholiin tai kuolla. Sain olla onnellinen siitä, että olin kunnossa.

Kuulin Jaken tulevan oveni taakse. Hän koputti oveeni ja tuli sisään pyyntöä odottamatta. “Oletko kunnossa Nessie?” hän kysyi. “Kyllä vain”, ilmoitin ja soin hänelle hymyn. Oikean hymyn. Hän huokaisi helpotuksesta ja otti kasvoilleen vihaisen ilmeen. “Sanoin kymmeneksi. Kello on puoli kaksitoista”, hän sanoi ankarasti.

Irvistin hänelle. “Tuo ääni ei sovi sinulle, palaapa siihen huolestuneen isän rooliin”; ehdotin hänelle. Hän irvisti minulle ja istui viereeni. “Eli olet okei, näytit aika vihaiselta tullessasi kotiin.”
“Huomasin juuri, miksen tykkää kaveerata ihmisten kanssa.”
“Ai. Miksi?”
“En jaksa nyt selittää”, haukottelin.

Jake hymyili ja pörrötti hiuksiani. “Okei nuku hyvin kulta”, hän sanoi pehmeällä äänellään ja antoi suukon otsalleni. “Öitä Jake”, sanoin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän vastasi halaukseeni. Loin vielä yhden hymyn ennen kuin hän poistui huoneestani.

Katsoin medaljongin valokuvaa. “Öitä äiti, öitä isä. Minä rakastan teitä”, kuiskasin ja painoin pääni tyynyyn.

jatkuu...

Kommentteja?

[green]

AAAA, nuo kaksi lukua oli aivan ihanat !♥♥♥
Virheitä ei minusta ollut, ja tekstiä on tosi mukava lukea :Dddd

Mutta, jatkoa jatkoa jatkoa jatkoa jatkoaaa !

♥green

[Lauranood]

green Ihanaa jos pidit. kakkosesta en itse niin kovin pitänyt, mutta hyvä jos sinä pidit Tässä uusi luku

A/N Ja kiitokset taas betalleni Pulinalle, joka jaksaa aina betata tekstini, virheistä huolimatta, jotta teidän olisi parempi lukea sitä!

Neljäs luku
Miksi olet täällä? Miksi petit meidät?

Nyt olen viimein saavuttanut sen tilan. Minun kasvuni on pysähtynyt. Kaikki arvuuttelivat aina sitä, että kuinka pitkään elän ja tässä se nyt on. Olen ikuisesti seitsemäntoista vuotta. Kuusi vuotta sitten menetin vanhempani. En koskaan kyllästy muistelemaan, mutta olen päässyt sen yli, luulisin.

Minun piti olla tällä hetkellä yliopiston opiskelija, joten en käynyt koulua. Olin vain kotona ja tylsistyin. Minä en vieläkään suostunut rakastamaan Jacobia romanttisesti. Ponnistelin pitääkseni isällisen rakkauden häneen, mutta se kävi aina vain vaikeammaksi.

***

Oli Heinäkuinen päivä ja Forkissa satoi yllätys, yllätys vettä. Istuin olohuoneessa ja selailin kanavien läpi. En löytänyt mitään mielenkiintoista, joten siirryin musiikkikanavalle. Kuuntelin musiikkia ja sateen ropinaa. Oikeastaan aika kaunista. Muistelin isääni soittamassa flyygeliä. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan kuullut.
 
Joskus iltaisin kävin muistojani läpi, yritin muistella sävelmiä, jota hän soitti äidilleni. Ajan myötä se kävi yhä vaikeammaksi, mutta pidin pintani. Jacobin lauma oli viimein tullut ulos kuorestaan, he olivat varmistuneet turvallisuudestaan. Jacob oli siis laumansa luona. Hänen laumansa oli melkein ehjä, mutta Samilta puuttui useampi. Se oli minusta kamalan surullista.

Tuijotin ikkunasta ulos mitään näkemättömin silmin. Ajattelin Alicea. Oliko hän elossa? Millaista hänen elämänsä olisi? Miksi hän oli jättänyt meidät? Muistaakseni isäni oli maininnut jotakin sellaista, että Aro halusi Alicea enemmän kuin mitään. Se sai minut ajattelemaan, että oliko Alice halunnut pelastaa itsensä siltä elämältä.

Viha sisälläni kuohahti, vihasin Voltureita. Ensin Alice, sitten koko loppu perheeni ja lopulta he veisivät varmasti minutkin.

***

Ovi kävi. Jacob tuli varmaan kotiin. Kuulin askeleita, jotka tulivat olohuoneeseen. “Miksi ovi ei ollut lukossa? Sinulle olisi voinut käydä jotakin!” kuulin huolestuneen äänen, joka ei kuulunut Jacobille, vaan… Alicelle! Käännähdin hädissäni ja iloisena ympäri ja tuijotin suoraan Alicen silmiin.
lta ja marssi eteiseen.

“Alice”, nyyhkäisin ja hyppäsin hänen kaulaansa. Ihmeellinen onnentunne levisi kehooni. Olin saanut Alicen takaisin. Hän laski minut irti halauksestaan ja juoksin Jasperin syleiltäväksi. Minun oli ollut ikävä myös häntä.

Lopulta sain koottua itseni ja hymyilin kahdelle rakastamalleni vampyyrille. “Mitä te… Miksi te… Ihanaa nähdä teitä!” kiljaisin lopulta, koska en löytänyt haluamiani sanoja. Alice naurahti. “Meistäkin on ihanaa nähdä sinua, mutta missä Jacob on?” Alice kysyi hieman vihaisesti.

“Laumansa luona”, totesin. Alicen kasvoille ilmestyi järkyttynyt ilme. “Siis reservaatissa? Jättikö hän sinut yksin? Eikä edes lukinnut ovea? Mitä helvettiä se koira ajattelee?”
“Alice! Rauhoitu. Olen jo seitsemäntoista, ei mikään satuta minua”, rauhoittelin.
“Volturit!” Alice muistutti.

Purin huultani. Samalla kuulin oven käyvän. “Alice”, Jasper kuiskasi. “Hän oli huolimaton, vie mieluummin Nessie ylös”, Alice kivahti rakkaalleen. “Alice! Olen edelleen seit-”
“Hiljaa, Nessie, ole kiltti ja tottele jutellaan myöhemmin.”
“EI!”
“Yhtä jääräpäinen kuin äitinsä”, Alice huokaisi lopulta.
“Saanko kysyä mitä helvettiä sinä ajattelit? Olet maailman huolimattomin ja typerin koira!” kuulin Alicen kiljuvan. Olin menossa huutamaan hänelle, mutta Jasper pysäytti minut. “Anna olla, Alice on huolissaan”, Jasper sanoi vaativasti. Olin väittämässä vastaan, mutta en jaksanut tapella, hän voittaisi kuitenkin.

“Alice… Mitä helvettiä sinä minulle kiljut?”
“Sinä jätit Nessien yksin! Ja ovet auki!”
“Nessie on seitsemäntoista ja osaa huolehtia itsestään, haloo! Nyt on päivä!”
“Mitä jos Volturit olisivat tulleet?”
“Sinä olisit juossut pakoon, kuten viimeksi!”
“Volturit olisivat tehneet minusta aseen perhettäni vastaan!”
“Ai…”
“Uskomatonta!”

Alice ryntäsi vihaisen näköisenä olohuoneeseen. Jasper nappasi hänet kiinni. Alice katsoi häneen vihaisesti. “Ennen kuin särjet mitään”, Jasper huomautti. Alice rentoutui saman tien. “Anteeksi, myös sinulle Nessie”, hän kuiskasi. Nyökkäsin vain. Olin hyvin iloinen saadessani Alicen takaisin, mutta miksi hänen piti heti haastaa riitaa Jaken kanssa?

Olimme hetken hiljaa ja Jacob käveli olohuoneeseen. “Anteeksi, olin huolimaton”, hän mutisi nolosti. Se ärsytti minua, en minä mikään vauva enää ollut!

Pienen hiljaisuuden rikkoi Alicen äkillinen tuhahdus. “Nessie! Enkö minä opettanut sinulle lapsena mitään?” Katsoin häntä hölmistyneenä. “Mitä nyt Alice?”
“No nuo vaatteet! Miten sinä voitkin olla noin paljon Bella?” Katsoin itseäni. Päälläni oli metsästysasuni, verkkarit ja toppi. Irvistin Alicelle. Pieni pala oli ilmestynyt kurkkuuni. Alicen sanat pyörivät päässäni ‘Miten sinä voitkin olla noin paljon Bella?’

Aukaisin suuni, mutta en saanut sieltä tulemaan inahdustakaan. Suljin sen ja yritin uudelleen. Nyt osasin jo muodostaa sanoja. “Alice, tämä on metsästys asuni, et kai halua, että sotken vaatteeni metsällä?” kysyin muka viattomasti. “En tietenkään Nessie kulta, mutta vaatteet pitää vaihtaa heti! Nyt pesulle”, hän komensi ja otti kädestäni  kiinni. Huokaisin.

Nojasin pääni Alicen rintaan. “Oli ikävä”, kuiskasin ja sain suukon päälaelleni. “Minunkin sinua.” Alice työnsi minut pesuhuoneeseen ja sulki oven. Huokaisin ja riisuin vaatteeni. Heitin ne pyykkikoriin ja melkein pompin suihkuun. Olin saanut Alicen takaisin. Harmi, ettei äiti ollut täällä… Avasin nopeasti suihkun ja huuhtelin kyyneleet pois.

Peseydyin nopeasti, sillä minulle ehti jo nyt tulla ikävä Alicea. Kiedon lämpimän ja pehmeän pyyhkeen ympärilleni. Oli suorastaan siunaus olla rikas ja saada käyttää lämpimiä pyyhkeitä. Huokaisin ja tassuttelin huoneeseeni. Alice seisoi keskellä huonetta kädessään vaatteitani.

“Alice kiltti, leikitään barbieta huomenna, minua väsyttää”, inisin. Alice huokaisi ja juoksi vaatehuoneeseeni. Hän tuli sieltä pian kädessään mukavan näköinen pyjama. Omistinko minä muka sellaisen? No ihan sama. Puin sen mutisematta ylleni. Se oli ihanan pehmeä ja tuoksui uudelta. “Alice? Onko tämä uusi?” kysyin. “Kaikkihan vaatteesi ovat”, Alice sanoi ja katsoi minuun epäillen.

“Kyllä minä joskus vaatteitani pesenkin, mutta en ole omistanut tällaista ennen”, ilmoitin. “Luulitko, että palaan ilman tuliaisia?” hän kysyi. “Voi Alice! Olet ihan hullu! Et edes tiennyt, että olimmeko me täällä.”
“Totta kai tiesin.”
“Ai juu, tulevaisuuden näkysi.” Alice pörrötti märkiä hiuksiani. Hän kipaisi kylpyhuoneeseeni ja palasi sieltä harja mukanaan.

“Saanko?”
“Juu ilman muuta.”
Olin kaivannut sitä, että joku harjaisi pehmeästi hiuksiani. Istuin sängylleni Alice perässäni. “Meidän pitää järjestää juhlat!” Alice riemuitsi pian. “Eikä, en halua mitään juhlia”, marisin. “Älä viitsi Nessie, siitä tulee hauskaa!”
“Minun elämäni ei ole kamalan hauskaa”, ilmoitin happamasti.
“Sitten siitä pitää tehdä hauskaa!”
“Alice!”
“Kenet haluat kutsua?”
“Ihan pienet juhlat vain, eikö niin?”
“Määrittele pienet.”
“Alice!”
“Mitä?”
“Öitä."
“Nuku hyvin Nessie.”

Sain suukon otsalleni ja hän tanssahteli pois huoneestani. Huokaisin tyynyäni vasten. En halunnut mitään juhlia. Mitä minä juhlisin? Sitä, että olin orpo? Minulla oli vain tätini, setäni, ukkini ja Jacob. Todella hauskaa. Nyyhkäisin katkeran kyyneleen ja kadehdin niitä, joilla oli vanhemmat.

Viha sisälläni kuohui. Vihasin Voltureita, jotka olivat tuhonneet onnellisen elämäni, murskanneet haaveeni, tappaneet vanhempani ja kaikki rakkaani. En voisi antaa heille ikiä anteeksi. Olisin ikuisesti katkera ja hautoisin kostoa. Heidän pitäisi kuolla, yksitellen. Mielellään paljon kituen. Heidän piti kärsiä, kuten minä olin kärsinyt.

Halusin viedä heiltä kaiken rakkaan. Tuhota heidän onnellisen elämänsä ja tehdä hyvistä muistoista tuskaisia muistoja. Halusin kostaa ja vain kostaa. Kaikki ne julmat päivät, kaikki ne kyyneleet. Kaikki ne illat, jolloin olisin tarvinnut vanhempiani. Haluisin kostaa myös sen, etten voinut rakastaa Jacobia. Kaikki oli heidän syytään.

Katsoin pimeyttä. Kuvittelin Aron eteeni. Hän oli rikkonut lupauksensa. Hänen ei pitänyt satuttaa rakkaitani, mutta hän tappoi heidät. Hän saisi maksaa valheestaan. Kyllähän minä tiesin sen valheeksi, mutta miksi kuvittelinkaan hänen oikeasti armahtavan rakkaitani? Heitä kaikkia.
Tavallaan pelkäsin omia ajatuksiani. Milloin minusta oli tullut näin raaka? Ehkä silloin kuin tajusin menettäneeni kaiken. Kaikki se odotus oli turhaa, se kaikki. Kaikki se kipu, kaikki tuska oli turhaa, koska mennyttä ei voi muuttaa. Millainen olento vie kaikki rakkaat pikkulapselta? Aivan armottomasti ja säälimättömästi hän riisti koko elämäni tarkoituksen.

Suljin silmäni ja ajelehdin uniin. Pimeys ja rauha ympäröivät minut. Oloni oli rauhallinen, mutta se johtui unesta. Yö oli aikaa, jolloin oli helppo unohtaa ja silti niin helppoa muistaa.

***

Aamulla heräsin ja oloni oli oikein sekava. Oliko Alice oikeasti palannut? Siihen sain varmistuksen heti tassutellessani alakertaa. “Heti takaisin ylös ja suihkuun!” kuului Alicen komento. Kipitin nopeasti takaisin ylös. Peseydyin nopeasti ja lempishampooni tuoksu sai oloni vielä rauhallisemmaksi kuin hetki sitten.

Kiedoin jälleen puhtaan ja lämpimän pehmoisen pyyhkeen ylleni ja kipitin huoneeseeni. Vaatehuoneeni ovi oli auki, joten tiesin mistä Alicen löytäisi. Hän piteli kädessään samoja vaatteita kuin eilen.

Sain päälleni sinisen v-aukkoisen paidan, jonka hihat olivat käsitaipeisiin. Sain myös mustan hameen ja siniset korkokengät. Katsoin Aliceen epäröiden. “Kamala yhdistelmä!” huudahdin. “Lopeta, Renesmee, se on täydellinen.”
“Ehkä sinusta, minä vihaan sitä!”
“Tosi ilkeää, Renesmee!” Alice motkotti.

Pyörittelin silmiäni ja menin farkkukaapilleni. Avasin oven ja otin sieltä mustat farkut. Paremmat nekin kuin se kamala hame. Vedin farkut jalkaani ja viskasin hameen nurkkaan. “Älä ikinä, ikinä, pakota minua kulkemaan hameessa!” kiljahdin. Minä vihasin hameita, ainakin tämän jälkeen. Alice pyöritti loukkaantuneena silmiään ja heitti hameen roskiin. “Ole sitten nirso, kyllä minä sinulle vielä opetan”, hän uhkasi. “Opettaminen olisi ollut helpompaa, jos olisit ollut täällä kun olin lapsi”, sanoin ja marssin vihaisena pois.

Kipitin korkokenkieni kassa autotalliin ja otin äitini auton. Ajoin vain eteenpäin. En tiennyt minne, mutta halusin kauas täältä. Lopulta päädyin Charlien talon eteen. Kohautin olkiani ja nousin autosta. Koputin ovelle. Unisen näköinen Charlie tuli avaamaan. “Ai hei Nessie”, hän tervehti iloisesti.

“Olin juuri heräämässä ja lähdössä kalaan, mutta voin toki peruakin…” hän selitteli minulle. “Ai, ei tarvitse. Voinko silti jäädä?” kysyin hieman allapäin. “Jää toki kulta, mikä nyt?” “Pientä riitaa Alicen kanssa.”
“Alicen? Onko Alice palannut, entä muut?”
“Ei, vain Alice ja Jasper”, huokaisin. Olisikin äitini ja muut palanneet. Sitä Charliekin toivoi, vaikka tiesi, etteivät he enää koskaan tulisi takaisin.

Charlie söi aamiaisensa ja lähti kalaan. Hän vakuutti kyllä, että voisi jäädä. Minä taas vakuuttelin, että olikin ehkä parempi saada hieman omaa tilaa hetkeksi. Sain suukon otsalleni ja hän poistui. Huokaisin hiljaa ja kapusin äitini vanhaan huoneeseen. Sieltä oli viety paljon tavaroita pois, mutta sänky, koulupöytä, jopa kannettava kone olivat vielä tallessa. No mihinpä hän niitä tarvitsi muuttaessaan Culleneille, nyt hän ei tarvinnut enää mitään.

Jälleen kyyneleitä. Eivätkö ne koskaan loppuneet? Istahdin äitini vanhalle sängylle. Painoin pääni käsiini ja nojasin niihin raskaasti. Annoin kyynelten valua ja tunsin olevani yksin. Liian yksin. Nyyhkin ja yritin tukahduttaa sen tunteen. Tunsin jonkin aiheuttavan painauman sängylle viereeni. Hätkähdin ja vilkaisin sivulleni.

Kohtasin äitini punertavat silmät. Näin ruskeat, tuuheat hiukset ja huokaisin raskaasti. Näin hänen lävitseen. Tämä kaunis harha-äitini hymyili minulle. Hän kohotti kätensä, kuin kokeeksi. Tunsin sen laskeutuvan poskelleni. Tunsin hänen viileän kosketuksensa. Hätkähdin jälleen, mutta onnesta. sain tuntea jälleen äitini pehmeät kädet.

Tunsin hänen silittävän hellästi poskeani. “Itke vain kulta, itke suru pois”, kuulin hänen kuiskaavan minulle. Ääni oli niin kaunis, niin lämmin ja niin tuttu, että se sai minut jälleen itkemään. “Äiti”, kuiskasin särkyneellä äänellä. Hän katsoi minuun ja loi anteeksipyytävän hymyn minulle. Mitä hän pyysi minulta anteeksi?

“Olen pahoillani, etten saanut nähdä kun kasvat. Minä rakastan sinua silti, usko minua. Kaipaan sinua nytkin”, hän kuiskasi. “Ei se ollut sinun vikasi”, nyyhkin ja painauduin vasten häntä. Minä yllätyin todella kun en sujahtanutkaan hänen lävitseen. Minä pystyin nojaamaan häneen. Pystyin haistamaan ja tuntemaan hänet.

Lopulta painauduin hänen syliinsä. Laskin päänsä hänen reisilleen ja nostin jalkanikin sängylle. Vedin syvään henkeä, jotta saisin vain enemmän hänen suloista tuoksuaan aivoihini. Että minä kaipasinkin häntä. Kukaan ei koskaan voisi korvata häntä. Hän oli aina taistellut minusta ja minun puolestani. Hän oli aina rakastanut minua, jopa nyt kun hän ei ollut täällä minun luonani.

Suljin silmäni ja tunsin hänen silittävän hiuksiani. Joskus hän painoi suukon hiuksilleni ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Miten selviäisin koko loppu elämäni ilman häntä, omaa rakasta äitiäni, joka oli antanut kaikkensa ja enemmän, koko elämänsä, vain minun vuokseni. Hän luopui kaikesta, jotta minä saisin elää.

Oliko tämä unta? Jos oli en koskaan halunnut enää herätä. Halusin hänen olevan vierelläni, häälyvänä kuvana tai ei. Pystyin haistamaan hänet, tuntemaan hänet ja kuulemaan hänet. Haistoin myös vivahteen jotain vierasta hajua. Tai en kovin vierasta olin kerran ennenkin haistanut sen, mutta mitä se oli? En jaksanut nyt muistaa.

Tunsin pienen pisaran särkyvän poskelleni. Oliko äitini itkenyt? Oliko hänen kyyneleensä todella pudonnut poskelleni. Minä olin hänen, mutta olin menettänyt hänet. Painauduin lujemmin häntä vasten ja nukahdin. Nukuin unia näkemättä, kiitos äitini seuran.

***

Tunsin tajunnan palaavan mieleeni, mutta en halunnut avata silmiäni. Oloni oli niin mukava, niin tyyni. En ollut pitkään aikaan nukkunut niin hyvin. En muistanut mitään eilisestä, mutta se ei haitannut, sillä olihan minulla mitä mainioin olo. Silmiini kajasti valoa. Laskevan auringon valoa. Eikö ollutkaan aamu?

Avasin silmäni ja tajusin makaavani äitini vanhassa huoneessa hänen vanhalla sängyllään. Muistin eilisen harhani, mutta se ei haitannut minua. Epäilin olevani hullu, täysin seonnut, mutta sekään ei haitannut, sillä olihan äitini ollut hetken luonani. Nousin istumaan ja huomasin makaavani peiton alla. En minä ollut mennyt makaamaan sinne.

Sitten huomasin, että kenkäni olivat sängyn vieressä, eivät jaloissani. Oliko Charlie tullut kotiin ja huolehtinut minusta. Se tuntui epätodelliselta. Nousin ylös ja melkein juoksin alakertaan. “Charlie”, huhuilin, ei vastausta. Oliko äitini muka pistänyt minut nukkumaan? Kävelin tokkuraisena takaisin yläkertaan ja äitini huoneeseen.

Katselin ympärilleni. Koulupöydällä oli jotakin mitä siinä ei ollut ollut aiemmin. Valokuva. Kävelin sen luo ja löysin valokuvan meistä kaikista. Me kaikki olimme siinä. Carlise ja Esme, Jasper ja Alice, Emmet ja Rosalie, Äiti ja isä, jopa Charlie ja Jacob, minä hänen sylissään.  Hymyilin, me kaikki. Näin jopa sudet aivan takana.

Otin kuvan käteeni ja sen välistä tipahti lappu.

Älä koskaan unohda kuka olet ja mikä olet, mihin kuulut ja ketä rakastat. Me emme unohda, me rakastamme.

Äiti

Katsoin allekirjoitusta ‘äiti’, oliko hän todella täällä? Oliko hän todella tuonut tuon kuvan tänne, kirjoittanut lapun, pitänyt minusta huolta. Oliko hän puhunut minulle, kertonut rakastavansa minua? Antanut minun nukkua hänen vierellään. Muutama pullea onnen kyynel valui poskelleni. Pitkään aikaan minä todella itkin onnesta.

“Nessie onko kaikki kunnossa?” kuulin Charlien karhean äänen takaatani. Nyökkäsin ja käänsin pääni hänen suuntaansa. Tunsin hymyileväni ja itkeväni samalla. “Oletko varma?” Nyökkäsin jälleen. “Minusta tuntuu, että äiti kävi täällä”, kuiskasin ja ojensin valokuvan sekä lapun hänelle. Charlie katsoi sitä hämmentyneenä.

“En tiedä Nessie, kuka tahansa on voinut tehdä tämän”, hän sanoi apeana. Hän ei voinut uskoa. “Minä myös näin hänet. Hän tuli viereeni ja lohdutti minua, hän sanoi, että rakastaa minua”, sanoin puolustelevasti. “Olen pahoillani, et ole enää lapsi ja vaikka kuinka haluaisin en usko kuolleesta heräämiseen. Renesmee hän ei käynyt täällä. Olet tarpeeksi vanha ymmärtämään sen”, hän sanoi apeana ja poistui huoneesta.

Häin seisomaan hämmentyneenä huoneeseen. Minä halusin uskoa, että se oli todella äitini, mutta Charlie oli hämmentänyt minua ja saanut minut epäilemään. Olin todellakin jo ruumiillisesti seitsemäntoista, mutta kukapa ei haluaisi uskoa, että hänen äitinsä olisi elossa tai kävisi edes katsomassa häntä. Huokasin raskaasti ja otin autonavaimeni pöydältä, jolle olin ne ilmeisesti laskenut.

Laahustin autolleni ja lähdin ajamaan kohti kotia. Puristin valokuvaa yhä kädessäni. Se menisi heti pöydälleni. En luopuisi siitä. Kaarsin pihaamme ja satuin vilkaisemaan taustapeiliin ja näin pelottavan näyn. Punaiset silmät ja vaaleat hiukset, kalpean ihon ja pelottavan hymyn. Minut oli löydetty.

Juoksin sisään ja melkein törmäsin Aliceen. “Alice, Alice, hän oli ulkona, minä näin hänet!” kiljuin hysteerisenä. Tiesin, että hän kuulisi, mutta mitä väliä? “Renesmee mitä sinä näit?” Alice kysyi ja hätä paisui hänen äänessään jokaisen sanan kohdalla. “Alice. Minä. Näin…”, yritin rauhallisesti, mutta ajatteleminenkin teki pahaa.

“Nessie! Mitä sinä näit?” kuulin Jaken hätäisen äänen ja näin Jasperinkin juoksevan huoneeseen. “Nessie, auts, sattuu”, Alice ilmoitti. Huomasin puristavani todella kovaa hänen käsiään. Näin Jasperin liikahtavan kohti minua. “Jasper ei hän halua satuttaa minua”, Alice ilmoitti hymyillen ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Kannattaa irrottaa, jollet halua Jasperin hermostuvan”, Alice kuiskasi minulle.

Irrotin Alicen kädet ja vedin syvään henkeä. “Alice, Jasper, Jake, minä näin Janen ulkona”, kuiskasin ja ääneni vapisi pelosta. Alice jäykistyi heti ja sai Jasperin vierelleen. Jacob juoksi vierelleni ja otti hellästi käsistäni kiinni. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja avasi täyteläiset huulensa. “Nessie kulta, oletko kunnossa?” hän kysyi ja huoli oli tahrinut hänen kauniin äänensä.


Nyökkäsin, en voinut puhua. Yritin työntää rakkauttani pois. En saanut rakastua häneen, minä tarvitsin häntä liikaa. Jacob halasi minua hellästi ja se sai sydämeni pomppimaan aivan holtittomasti. Ei, ei Jacobiin. Keneen tahansa muuhun, mutta ei Jacobiin. En saanut rakastaa häntä, halusin, mutta en saanut.

Tunsin haluni voimistuvan. Halusin suudella häntä halusin olla hänen, mutta en saanut, en voinut. Työnsin hänet pois ja juoksin huoneeseeni itkemään. Viha sisälläni vain voimistui. Miksi Volturit olivat tuhonneet elämäni, rakkauteni ja kaikkeni? Miksen saanut rakastaa Jacobia, se oli niin väärin!

Kuulin koputuksen ovella. Sitten kuului puhetta ja tiuskintaa. Komentoja ja kiroilua. Lopulta Jacob ryntäsi huoneeseeni “Tule Nessie, mennään!” hän karjaisi ja tarttui käteeni. Olimme matkalla takaovelle kun eteemme ilmestyi tuttu hahmo. “Felix!” karjaisin pelosta.

Jatkuu...

Kommentteja?

[Ayos]

Oi taas itketti kun luin tätä osaa.  Aivan ihana ja toivon jatkoa. Rakentavat lähti just ranskanmatkalle vuodeks, että nyt on sisällötön kommentti.

[En-nu]

Mie itkin taas en älyy kuinka joku voi tehä noin ihanaa ja koskettavaa tekstiä kiitti luvusta se oli loistava  

[green]

Sait mut jälleen nyyhkyttämään.  Oli ihana luku, eikä rakentavaa irtoa : Dd
Jatka samaan malliin !
++++ jatkoaaaaa, kiitos♥♥♥

-green

[Lauranood]

Ayos Kiitus kun viitsit kommentoida ^^ Saisimpa mäkin lähtea vuodeks ranskanmatkalle <3
En-nu Ui, kiitos.
green Kiitusta sinullekkin, mutta ensiluvusta ei taida tulla yhtä tunteikasta, koska ihanat pikku Volturimme tulevat rikkomaan Renesmeen Angsti kuplan ja sen taisteluvaistot heräilee. Siitä tulee lähemmäs vihanen ku ampiainen

Äh, uusi luku tulee heti kun olen saanut siihen riittävästi sisältöä. Kiitos kommenteista <3
Anteeksi viivästyminen.

~Lauranood

[Jakepoo]

Voi äly, tämä ficci on IHANA! Sait mut nyyhkyttämään täällä holtittomasti, en oo ikinä itkenyt näin ficciä lukiessani! Tää on vain niin kaunis - itken aina kun Nessie ajattelee Bellaa ja Edwardia. Tuo Bellaharha oli kaunis.  Yhyy toivon, että Bells ja Ed olisi jotenkin selvinnyt siitä, mutta eipä se näytä todennäköiseltä.
Ainoastaan tuo Alicen ja Jasperin paluu häiritsi. Eikö Nessie muka olisi ihan hysteerinen heidän palattuaan? Eikö tivaisi tietoa, onko kukaan muu selvinnyt? Samoin Jacob.
Mutta älä ota tuota itseesi, muuten rakastan tätä ficciä! Itken täällä edelleen. Ja nyt alkaa kai tulla sitä jännitystäkin!

J A T K O A <3

[Lauranood]

Jakepoo Oi kiitod. Ihanaa jos ficcini vaikuttaa sinuun <3  Kiitos, huojentavaa, että se ilmeisesti oonistui se Bella-harha, koska pelkäsin sen kuulostavan jotenkin tekaistulta... Joo se Alice juttu oli kans jotenkin perseestä, se kuvaa parhaiten. En ota itteeni, ksoka en osannu kirjottaa sitä ja tiiän sen hyvin   Kyllä lisään hieman jännitystä peliin

Seuraava osa ilmestyy heti kun se on betattu <3

[saaga]

Tää on ihana! mä pillitin joka kappaleen. Tosi hyvää tekstiä <3 Love it!
Jatkoa pian, en jaksa oottaa!

[Lauranood]

saaga Kiitos <3 Jatkoa tulee heti kun se on betattu, eli toivottavasti pian. Se valmistui jo edellispäivänä, että kai sen pitäisi pian tulla, jos betallani ei ole muuta menoa tai omia juttuja liaaksi, koska minun on aina vasta toisella sialla :]

[Lauranood]

A/N Noniin, kiitusta Pulinalle, joka sai tämän betatuksi jo nyt ^^ Tässäpä Viides luku

Viides luku
Jos kuolema lupaa tulla kivuttomasti, minä en temppuile...

Olimme matkalla takaovelle, kun eteemme ilmestyi tuttu hahmo. “Felix!” karjaisin pelosta.

Felix, Felix, päässäni vain kaikui ja viha syöksyi läpi ruumiini. Aivoista se saavutti pian heikot käsilihakseni ja pohjelihakseni. Jännityin paikalleni jalat harallaan ja pienet nyrkit pystyssä. Katsoin vihollistani ruskeilla mantelisilmilläni ja karjaisin raivosta. Tunsin tulen leimahtavan sisälläni ja halusin tappaa Felixin siihen paikkaan. Kuolisin siinä rytäkässä varmaan itse, mutta oliko sillä väliä? En jaksanut oikein välittää.

Olisin taatusti hypännyt jo Felixin niskaan jos joku ärsyttävä tyyppi ei olisi puristanut käsivarttani niin hiton lujaa, että melkein sattui. Käänsin päätäni ja päästin hampaiden välistäni matalan sihahduksen ärsyttävälle tyypille, joka paljastui Jacobiksi. No ärsyttävässä tyypissä ja Jakessa ainakin oli paljon samaa. Jacobkin oli hieman ärsyttävä, välillä.

Yritin riuhtoa kättäni irti, mutta Jake puristi vain kovempaa. Yritin purra häntä, mutta hän vain nauroi, vaikka sormet melkein katkeilivat. Mikä hitto siihen meni? “Nessie kulta, luuletko todella, että päästän sinut Felixin kimppuun tapattamaan itsesi? En oikein usko”, hän sanoi ja katsoi minuun tyynesti ja loi sitten vihaisen katseen Felixiin. “Rakki”, Felix sanoi vihaisesti ja olin varma, että jos hänellä olisi ollut korvat, ne olisivat painuneet luimuun.

“Olisi hauska ottaa matsi, mutta Renesmeen henki on paljon tärkeämpi kuin paksun kallosi murskaaminen”, Jake murahti isolle Volturille, joka vain hymyili pirullisesti. Mieleni teki huutaa, että: "Hitot minun hengestäni, kosta sille!" En kuitenkaan saanut suutani auki, niin liikuttunut olin. Mikäs minuun iski? Missä taisteluhaluni? Yhtäkkiä olinkin hyytelöä, joka halusi kaatua Jacobin käsivarsille. Löin itseni poskeen ja käskin ryhdistäytymään.

“Nessie!” Jake torui. “Olisi helpompaa pitää sinut kunnossa, jos et hakkaisi itse itseäsi!” Katsoin häntä vain vihaisesti. Hänhän se nämä reaktiot sai aikaan. Oli helppoa syyttää prinssi uljasta kaikesta. Ruusunen voisi painua vaikka nukkumaan kauneusuniaan? Silti se ei houkuttanut. Halusin kostaa Voltureille. Viimeksi olin liian pieni, mutta entäs nyt? Kuulin Alicen kirkaisun jostain kauempaa. Jane!

Yritin mennä apuun, mutta Jake puristi kättäni kovempaa. “Menossa jonnekin?” hän kysyi ja vetäisi minut lähemmäs itseään. Liian lähelle! Vaistoni heräsivät ja tönäisin hänet - ehkä hieman liian kovakouraisesti - kauemmas minusta. Kuulin kädessäni inhottavan rusahduksen. Rusahduksen? Hei, minunhan piti olla särkymätön! Eikö? Jake katsoi kättäni kärsivä ilme kasvoillaan.

Kuului lisää Alicen kirkumista ja Jasperin ärjymistä. Halusin edelleen mennä apuun, mutta en minä enää voinut tehdä mitään, kiitos Jaken. Jake narskutteli hampaitaan ja näytti lähes pelottavalta silmissään vihainen, leimuava katse. “Sinä sait minut satuttamaan häntä!” Hän karjaisi ja tönäisi Felixiä. Felix lensi reilut kaksikymmentä metriä kunnes sai tasapainonsa takaisin ja lähti hyökkäämään meihin päin. Kirkaisin kauhusta. Miksi? Käteni takiako?

Näin hänen lähestyvän salamana ja nappaavan Jakea niskasta. “Pysy kaukana tästä penikka!” hän karjaisi Jakelle ja viskasi hänet reilut viisikymmentä metriä. Kirkaisin kauhusta, tällä kertaa Jaken vuoksi. “No niin pikkuneitiseni. Aro-sedällä on sinulle asiaa”, Felix sanoi ja virnuili häijysti. Meinasin motata häntä, mutta muistin kaksi asiaa. Yksi: Käteni oli murskana.
Kaksi: Se sattuisi.

Tyydyin siis uuteen suunnitelmaani. Potkaisin Felixiä naamaan. Ei se nyt niinkään auttanut, mutta sain hetken perääntymis aikaa. Pakitin muutaman askeleen, mutta sitten hän oli jo vierelläni. Sohaisin häntä rintakehään ja kuulin luuni napsahtavan poikki kyynärpäästä. Parkaisin uudesta kipulähteestä ja loin Felixiin murhaavan katseen. Vahva olin, mutta hakkaamalla en pärjäisi. Halusin repiä hänen kätensä irti, mutta koska molemmat käteni olivat käyttökelvottomia tein jotain, josta en ollut koskaan edes unelmoinut.

Loikkasin ilmaan, ainakin kolmen metrin korkeuteen. Aika liikkui hidastetusti, niin minäkin. Otin Felixin huitovasta kädestä jaloillani otteen ja pyörähdin ympäri. Siinä rutakassa minä voitin. Felixin käsi lensi jalkojeni mukana ja hän karjui kivusta vai vihasta, sitä en tiennyt. Laskeuduin maahan sulavasti ja käsi tömähti vierelleni kuin kiven lohkare ikään.

Katsoin häneen varuillani molemmat kädet puolustus kyvyttöminä. Hän näytti huomanneen saman asian ja syöksyi minua kohti toinen käsi ojossa ja toinen maassa vierelläni. Oli oikeastaan aika huvittavaa kun yksikätinen vahvan oloinen mies ryntäsi minua päin kauniit kasvot vihan vääristäminä, mutta se ei naurattanut minua silloin. Olin täydellisen tietoinen siitä, etten voisi paeta. Minulla ei ollut pakoreittiä. Jähmetyin paikalleni ja jostain kuului repeytyvien vaatteiden ääniä.

Minun ja Felixin väliin hyppäsi valtava musta susi. Se ei ollut Jacob. Tiesin sen, sillä olin nähnyt suden ennenkin. Sam! Sam suojeli minua ja pian kuului lisää repeytyvien vaatteiden ääntä. Nyt hänen vierelleen juoksi lisää susia puolustamaan minua. Jopa Leah oli mukana, ihmisenä. Leah juoksi vierelleni ja kosketti kipeää kättäni. Hän näytti olevan oikeasti huolissaan minusta. No vaikkei hän äidistäni pitänytkään ehkä minä olin poikkeus ja äidin ajatteleminen sai rintaani pistämään, mutta minulla oli nyt muutakin ajateltavaa.

Näin Jacobin juoksevan minua kohti. Hän oli selvästi haavoittunut. “Jacob ei pysty muuttumaan”, Leah henkäisi kauhuissaan ja minä parkaisin kuin minua olisi juuri satutettu. "Juokse Renesmee, hei eivät saa sinua!” Leah kiljaisi äkkiä ja näin hänen muuttuvan. Hän puolusti takaata tulevaa uhkaa. Alec. Hän oli siis hengissä, aivan kuten sisarensa. Murisin hiljaa.

Koko Culleneiden talo oli sekasorron partaalla, ja kaikki minun takiani. Kaikki sen takia, että olin syntynyt. Siksihän kaikki olivatkin poissa. Siksi Cullenien talo oli vajaa ja susien lauma puutteellinen. Kaikki minun takiani. Tiedän, tämä oli maailman huonoin hetki morkata itseään, mutta en keksinyt muutakaan. Jake läheni koko ajan tuhoaan ja kaikki muut elossa olevat taistelivat takiani. Taas.

Jacob ehti vierelleni ja pyyhki kyyneleeni pois peukalollaan. Hän nosti minut käsivarsilleen ja lähti juoksemaan pois. Minun oli niin hyvä olla siinä. Niin pehmeä ja niin lämmin. Aivoni suodattivat kaiken pahan pois kun olin hänen sylissään. Nojasin hänen rintaansa vasten, josta t-paita oli revennyt melkein kokonaan pois. Haistoin hänen ihanan tuoksunsa, johon sekoittui hitunen pahaa, liian polttelevaa hajua sekä veren tuoksu, mutta ne olivat sivuseikkoja. Ne kuuluivat vampyyripuoleeni ja minä olin hyväksynyt sen.

Pian aloin kuitenkin tajuta, ettei kaikilla mennyt aivan niin hyvin. Minun vanhempani, isovanhempani, Rosalie, Emmet, he kaikki olivat kuolleet. Alice ja Jasper taistelivat henkensä edestä. Kaikki sudet, jotka olivat jäljellä olivat varmasti taistelemassa. Ja tämä kaikki vain ja ainoastaan, minun takiani. Eikä siinä vielä kaikki. Minä juoksin jälleen Jaken kanssa piiloon. Olimme menossa ´turvaan´, vaikka kaikki vaaransivat henkensä minun takiani.

Aloin kiemurrella Jaken sylissä ja hän puristi minut lujemmin rintaansa vasten. Ei se minua muuten olisi haitannut, ei laisinkaan, mutta kun nyt en voinut enää rimpuilla. Minun oli pakko avata suuni ja minä todella epäilin sanojeni lujuutta. Huokaisin alistuvasti ja suljin silmäni. En voinut katsoa Jakea samalla kun yritin puhua vakavista asioista, hänen sylissään!

“Jacob, käänny heti takaisin!” komensin katsomatta häneen. “En!” hän sanoi ja ääni kuulosti särkymättömältä, toisin kuin omani. “Jake kiltti, en voi aina vain paeta. Se tuntuu niin, heikolta!” inisin. En vieläkään uskaltanut avata silmiäni, sillä sekunnilla kun minä avasin silmäni ja upposin Jacobin katseeseen unohtaisin hetkessä mitä olinkaan sanomassa tai miksi minun piti olla vakava tai vihainen. Siitä ei tulisi mitään, joten parempi näin.

“Minä en mene heittämään sinua suden suuhun!”
“Minä olen suden käsivarsilla.”
“Olen ihminen.”
“No niin, nyt.”
“Renesmee, älä tee tästä mitään asiaa. En voi antaa sinua Voltureille. He veivät sinulta perheesi!”

Purin huultani. Se oli totta ja se sai menneisyyden haamut pomppimaan nenäni edessä. Äiti ja isä. Yritin koskettaa heitä, mutta he olivat liian kaukana. Nyt ja aina. He eivät enää koskaan tulisi kertomaan minulle millaista oli olla onnellinen tai surullinen. Millaista oli itkeä, nauraa tai rakastua. He olivat poissa. Ja ketkä olivat syyllisiä? Nuo vitun Volturit. VV:t, Mahtavaa. Aloin keksiä heille jo lyhenteitäkin. Oliko omissa ajatuksissani jo liikaa sarkasmia?

Pyöritin itselleni silmiä ja käskin keskittymään. Miksi minä eksyin aina tärkeimmästä asiasta? Miksi aloin miettiä jotain ihan typerää kun piti miettiä jotain tähdellisempääkin? Kuten nyt. Olisi minulla parempaakin kuin omien ajatusten vatvominen, mutta mitä minä tein? Eksyin taas asiasta, hitto! Manasin itseäni pääni sisällä, mikä ei kylläkään auttanut yhtään tilanteeseeni.

Mitä ihmettä minä alun perin oikein edes mietin? Ai juu, miksi vihasinkaan Voltureita? No siihen oli miljoona ja kaksi syytä, joten en edes jaksanut miettiä niitä. Eipäs. Ihan aluksi olin miettinyt… Ihan sama. Nyt voisin miettiä vaikka sitä, että miksi minut piti aina viedä turvaan? En minä halunnut pelastua halusin kostaa. Ajattelin sanoa sen ääneen, mutta juuri silloin lensin. Ihan kirjaimellisesti. Tunsin ilman viuhuvan korvissani ja päästin ilmoille korvia huumaavan kirkaisun. Minä nautin tästä ilmalennosta.

Se tosin päättyi liian lyhyeen ja me kaksi paiskauduimme veteen aaltojen vietäväksi. Mistä ihmeen vesiputouksesta me olimme tippuneet? Olin märkä ja kiepuin veden vietävänä. Jake puristi minua tiukasti sylissään ja tunsin hänen ihonsa lämmön märkien vaatteideni läpi. Miksi oloni oli näin hyvä, vaikka en saanut happea ja olin jossain tiellä tietämättömillä jonkin lammen pohjassa? Silti oloni oli hyvä.

Hyvä oloni katosi silti liian pian. Jake yritti uida kohti pintaa, mutta virtaus oli liian voimakas. Se tempaisi meidät mukaamme ja Jacob taisi pelätä meidän molempien kuolevan. Hän irrotti kätensä minusta kuin sähköiskun saanut. Halusin parkaista, koska hyvä oloni katosi siinä samassa ja vesi pääsi karkaamaan keuhkoihini. Oletko koskaan meinannut hukkua kuumana kesäpäivänä?

Ensin on lämmin ja hyvä olla. Sitten keuhkoihin menee kylmää ja pistävää ilmaa. Se viiltää kurkussa ja saa sinut ajattelemaan kaikkea kamalaa. Minun tapauksessani perhettäni. Kuulin äitini rakastavan äänen ja tunsin isäni hellät kädet kun hän piti minua sylissään äidin  laulaessa ja painellessaan suukkoja pulleille lapsenkasvoilleni. Näin kaikki onnelliset hetket ennen heidän kuolemaansa ja pian tajusin, että olin menossa kovaa kyytiä perässä.

Silmieni lävitse vain vilkkuivat menneisyyden onnelliset muistot ja kyyneleet pukkasivat taas tulemaan. En ollut valmis kuolemaan, vaikka olinkin sitä mahdollisuutta miettinyt usein. Halusin elää ja olla onnellinen. Kertoa Jakelle, että rakastin häntä ja etten olisi koskaan voinut jatkaa elämääni ilman häntä. Missä hän oli nyt? Pelko sai minut kiemurtelemaan kauhusta ja katseeni sinkoili ympäri järven tai lammen tai minkä lie pohjaa ja meinasin unohtaa, ettei minulla ollut muuta kuin polttava ja raastava kipu kurkussani. Jopa happeni tilalle oli tullut vain kipua.

Uin kohti pintaa ja pulpahdin siihen henkeäni haukkoen. Virtaus veti minut silti mukanaan. Se paiskoi minua uudelleen ja uudelleen veden syvyyksiin. Itkin hillittömästi, koska pelkäsin seuraavani vanhempiani liian pian. Äiti halusi, että minä saisin elää. Hän ei halunnut minun kuolevan. Sitten muistin äitini kirjeen taitettuna taskuuni. Se menisi pilalle! Vesi tuhrisi sen ja tekisi siitä lukemiskelvottoman. Parkaisin taas kivusta ja uusi satsi kylmää vettä meni kurkkuuni, kuin tusina vasta teroitettuja puukkoja.

Halusin pintaan, mutta en ilman Jacobia. Halusin elää, mutta jos Jacob menisi, minulle ei jäisi enää ketään! Miksi, miksi me olimme lähteneet pakoon? Olisi paljon mukavampaa kuolla äitini murhaajien käsiin kuin hukkua yksin jossain ties missä ja olla tietämätön miten Jakelle kävi! Halusin huuhtoutua rantaan ja odottaa, mutta pelkäsin yksin jäämistä. Kun olin yksin painajaiset löysivät minut. Mutta tää oli jotain pahempaa. Tämä oli painajaiseni, suoraan todellisuudessa!

Olin vielä hetken aaltojen paiskattavana ja aina välillä pääsin pintaan haukkamaan happea. Kiitos isäni minulla oli hieman välinpitämättömämmät keuhkot kuin kuolevaisilla, mutta se ei auttanut paljoa. Olin yhä hauras ja käsiäni särki yhä, vaikka ne olivat aika hyvin korjaantuneet. Ne toimivat kuin susilla. Vain hetken verran kipeää. Vajosin aina vain syvemmälle ja lopulta taisin seota kokonaan.

Vaahtopäät muodostivat pinnan alle kasvoja. Ensin Carlislen ja Esmen. Sitten Rosalien, joka kampasi hiuksiani kun olin pieni. Sitten Emmet ja äiti, jotka väänsivät kättä kilvan. Me kaikki nauroimme kun äiti hullutteli. Se sopi hänelle, vaikka hän ei tehnyt niin usein. Silloin nauroin ensikerran kaikkien kuullen. Sitten isäni ja äitini, jotka pitivät minua lähellään. He rakastivat minua. Sitten pimahdin lopullisesti.

Aallot muodostivat lisää tuttuja hahmoja, samoja hahmoja, mutta nyt yksitellen. Ensin isäni. “Sinnittele Renesmee!” hän kuiskasi hiljaa kauniilla äänellään. Sitten Esme: “Jaksa kulta!” hän pyysi. Carlisle: “Sinä pystyt siihen Nessie!” hän kannusti. Emmet: “Hah, minkälainen puolivampyyri ei muka selviäisi pikku aalloista! Näytä kuka olet Nes! Tee minusta ylpeä setä!” hän kajautti mahtavan naurunsa ilmoilleen. “Jaksa kultaseni jaksa, sinä pystyt siihen minä tiedän sen!” Roslie huusi.

Lopulta ne kasvot jota olin odottanut niin pitkään. Äitini. “Älä anna periksi rakas. Me emme ikinä antaneet periksi. Ole taistelija. Me rakastamme sinua, päätit miten vain!” äitini kannustus oli sekavin, mutta myös kuuluvin. Aivan kun hän olisi taas hipaissut hellästi poskeani sileillä käsillään ja antanut suukon otsalleni marmorin viileillä huulillaan, jotka tuoksuvat mansikalle.

Vajosin syvemmälle ja odotin, että hän tulisi. Että Jacob tulisi ja auttaisi minua. Johdattaisiko äitini Jaken luokseni? Halusiko hän niin kovasti, että minä eläisin, niin kovasti, että hän tekisi kaikkensa minun auttamisekseni? Vai, pitikö minun taistella itse? Koulia itse tieni läpi tappavien aaltojen. Halusin niin, mutta minusta tuntui etten kyennyt siihen. Yritin saavuttaa pintaa, mutta aina vain jokin voima - aalto - paiskasi minut takaisin pohjalle.

Yritin väistellä tappavia kiviä parhaani mukaan, mutta pieniä naarmuja en voinut välttää. Ne kirvelivät hetken, mutta katosivat sitten. Oikeastaan aika helpottavaa, mutta myös jotain, mitä en osaa kuvailla. Yhä taistellessani hain katseellani Jacobia, pientä aurinkoani, jonka silmät ja hymy häikäisivät minut aina. Missä oli äitini vanha paras ystävä, minun rakkaani - huokaisin - isoveljeni. Niin, se hän minulle taisi olla, vaikka rakastin häntä enemmän kuin hän minua.

Kyyneleet sumensivat jo ennestään vaikeakulkuisen tieni näkyvyyttä ja halusin ne pois tieltäni. Huidoin käsilläni ja potkin jaloillani, mutta en silti päässyt ylöspäin. Pian potkin kalliit korkkarini pohjalle ja yritin nousta uudelleen. Minulle ei kävisi kuten elokuvissa. Komea sankarini ei nostaisi minua pois. Minä jäisin iäksi meren pohjaan. Jälleen vihanpuuska nosti minut hetkellisesti pintaan ja aallot pakottivat minut takaisin veden pinnan alapuolelle.

Sitten näin jotakin kamalaa, joka sai sydämeni pysähtymään ja minä nielin ainakin tonnin vettä. Näin elottoman ruskettuneen ruumiin, jolla oli sysimustat hiukset, leijailevan vähän matkan päässä. Ruumiin päänahassa oli selvästikin syvä viiltohaava, josta pulppusi verta veteen. “JACOB!” kiljuin kauhuissani ja nielin vettä. “JACOB!” yritin uudestaan, mutta nielin vain lisää vettä ja sanani haihtuivat kupliksi. “JACOB!” yritin vielä, mutta turhaan. Sain vain epämääräistä ininää kuuluville. Itkin itseni sokeaksi huomatessani rakkaimpani - viimeisen rakkaimpani - leijailevan kuolleena vedessä.

Suljin silmäni järkyttävältä näyltä ja odotin kuolemaa. Vesi poltteli keuhkoissani ja ne vaativat vain ilmaa, mitä minä en niille antaisi. Jacob oli kuollut. En jaksaisi enää yrittää jatkaa. En huomannut kyyneliäni, mutta tiesin niiden jatkavan valumistaan jatkuvasti. En halunnut avata silmiäni, koska tiesin mikä minua ulkona odottaisi. Vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Olin luovuttanut. Nytkö tulisi loppuni. “Anteeksi äiti, en ole selviytyjä”, kuiskasin, mutta sanat muuttuivat kupliksi. Mitä sitten? Hän oli kuollut. Ei hän mitään kuitenkaan kuulisi. Kohta minulla oli aikaa kertoa hänelle kaikki, loputtomasti aikaa

Jakuu...
Kommentteja?

[Antelope]

Ei ei ei, ei Jake saa kuolla! Itkin... Niin surullista.
Luin kaikki tähän astiset luvut putkeen ja kaikissa olen itkenyt. Mutta ihanaa tekstiä, vaikka ihan helvetin surullista ja itkettävää.

JACOB EI VOINUT KUOLLA!


Antelope

[green]

Jake EI SAA kuolla. ((( nyyh.

Ja ketkä olivat syyllisiä? Nuo vitun Volturit.

En ymmärrä että mikä tuossa nyt oli niin hauskaa, mutta repesin.

~green

[Ragdoll]

Apua! Miten tää ficci voi olla näin ihana ja upea, mutta samalla niin helvetin surullinen?
Monissa ficeissä oon joutunut itkemään, mutta missään muussa en ole itkenyt jokaisen luvun kohdalla.

JAKE EI SAA KUOLLA!!  EIKÄ NESSIE!! Muuten itken vielä enemmän! 

Rakentava lähti taas jonnekin karkuun, ja tuskin tulee enää takaisin.

J A T K O A  N O P E A S T I ! Kiitos. 

- Ragdoll

[Anaid]

NE EI SAA KUOLLA!
tai sitten ne voiski kuolla, mutta sit ne pää sis jonnekkin "taivaaseen" mis Bella ja ne olis...
Jatkoa!
Anaid

[Lauranood]

Antelope Kiitos, mukavaa uusia lukioita :] 
green Kiitos. Juu olihan se aika naurettava
Ragdoll Enää ei tule niin surullisia lukuja :] Kiiots
Anaid Kiitos <3

Ja tässä selviää rakkaiden Jaken ja Nessien kohtalo :]]

Kuudes luku
Toivon viimeinen säde

Vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Olin luovuttanut. Nytkö tulisi loppuni? “Anteeksi äiti, en ole selviytyjä”, kuiskasin, mutta sanat muuttuivat kupliksi. Mitä sitten? Hän oli kuollut. Ei hän mitään kuitenkaan kuulisi. Kohta minulla oli aikaa kertoa hänelle kaikki, loputtomasti aikaa…

Pimeys välkkyi silmissäni ja hyvästelin mielessäni kaikki rakkaani. Samalla näin heidän suloisia ja rakastavia katseitaan. Silloin huomasin, että niin paljon oli jäänyt tekemättä. Miksen kysellyt Alicelta missä hän oli ollut tai mitään vanhemmistani? Miksi annoin hänen olettaa, etten kaivannut häntä? Olin liian upponnut omaan suruuni sanoakseni hänelle, että minun oli ikävä.

Nyt tajusin, etten ollut nauttinut elämästäni. En ollut edes kertonut Jakelle, että rakastan häntä. Kurkussani poltteli ja kipu oli niin valtaisa, että tiesin itkeväni. Tunsin pohjan selkääni vasten. Hiekka oli sileää ja aallot liikuttelivat minua pohjassa. Ajauduin eteenpäin liukuen hiekassa. Karheat hiekanjyvät painautuivat ihoani vasten, mutta se ei sattunut. Oloni oli oikein raukea. Melkein väsyttävä. En ollut saanut happea pitkään aikaan. Merenpohja tulisi olemaan minun viimeinen leposijani.

Voimakkaampi aalto tempaisi minut mukaani ja heitteli päätäni holtittomasti. Se sattui. Sitten törmäsin kiveen ja silmäni räpsähtivät järkytyksestä auki. Olin melkein kuollut ja silti sattui vielä enemmänkin. Näin punaisen nesteen liukuvan vedessä yläpuolellani. Mahtavaa; verta. Suljin silmäni uudestaan ja sattui kamalasti, kun voima vetäisi minua kainaloideni alta. Vingahdin tuskasta. Se ei voinut olla aalto. Se oli liian tarkka.

Kädet riepottelivat minua aalloissa ja välillä sain jaloista potkuja selkääni. Pidin silmäni kiinni ja vinguin tuskasta. Joka vinkaisun jälkeen keuhkoistani pakeni viimeiset ilmat ja vettä meni litrakaupalla sisään. Oloni meni aina vain pimeämmäksi ja oudommaksi. Päässäni suhisi ja kolisi ja kurkussani oli tappava tunne. Olin selvästi itkenyt ja niellyt kylmää vettä.

Lopulta me pulpahdimme pintaan ja sain happea. Avasin suuni ja suorastaan haukoin happea. Vetäisin sitä suuhuni nautinnollisesti ja suljin suuni. Jatkuvasti tein tätä liikettä, mutta aivoni eivät pakottaneet. Ne eivät ymmärtäneet enää mitään. Ne huusivat vain yhtä asiaa: Minä en ollutkaan kuollut! Ja sitten tuli pimeys, joka pakotti minut kumartumaan. Makaamaan maahan harsokankaan alle. Olin altaassa, joka täyttyi vedestä. Ei hukuttavasta vedestä vaan vedestä, josta ei päässyt ylös. Jossa tunnot katosivat ja jossa ei voinut ajatella.

Köhin ja yskin ja tunsin veden poistuvan keuhkoistani. Tunsin sydämen lyövän rinnassani, jonkun pakottavan sen lyömään. En halunnut olla hengissä. Käännähdin ja törmäsin johonkin kovaan ja lämpimään ja niin suloisen tuoksuiseen ja silti niin märkään. Halusin avata silmäni, mutta musta vesi pakotti minut vain painumaan alemmas. Lopetin kiltisti vastaan taistelemisen. Mitä hyötyä siitä oli? Ja sitä paitsi näin oli mukavampaa.

Näin vanhempieni kävelevän kohti. Tai äitini ainakin juoksi. Hänen yllään oli musta kaapu ja hänet oli puettu punaiseen mekkoon, joka korosti jostain syystä hänen rintojaan. Miksi ajatukseni loivat äidilleni sellaisen puvun? Halusin kuvitella hänet verkkareissa ja sinisessä v-aukkoisessa paidassa, joka sopisi hänelle. Se ei muuttunut, hän oli yhä siinä tummassa samettimekossa. Te oli pitkä ja laahautui hänen perässään.

Makasin mahallani maassa ja katsoin  häntä kun hän juoksi luokseni. Äiti, yritin kuiskata, mutta en saanut sanaakaan suustani. “Renesmee!” äitini kiljaisi ja juoksi lähemmäs. “Renesmee, Renesmee”, äitini hoki lämpimästi ja polvistui viereeni. Katsoin vain hänen silmiään. Ne olivat lukinneet minun katseeni. Silmistäni paistoi varmasti järkytys. Tiedän, mitä kuvittelette. Että hänen silmänsä ovat kadonneet ja jäljellä ovat vain kuopat tai, että niistä valuu verta. Ehei, se oli jotain pahempaa. Ne olivat punaiset kuin smaragdit.

Ne hohtivat punaista väriä ja näyttivät petomaisilta. Miksi kuvittelin äidilleni sellaiset silmät? Missä olivat hänen kauniit silmänsä, joko ne hieman punertavat oranssit tai sitten toffeen ruskeat kuten Alicella ja Jasperilla, kuten isällä ja muilla Culleneilla. Yritin saada äitini muuttumaan, mutta siinä hän oli. Ihmeellisessä vaatetuksessaan huppu hiusten peittona ja kauniissa tappajansilmissään. Äitini kohotti kätensä ja huitaisi hupun sivuun. Paljasti hiuksensa.

Nekään eivät täsmänneet äitini hiuksiin. Ne olivat kiinnitetty kireälle nyttyrälle niskaan. Yksikään lempeä suortuva ei ollut karannut ja leijunut vapaana ja hieman aaltoilevana. Hän oli entisen lempeän äitini järkyttävästi muuttunut puoli. Oikea irvikuva sille minun rakastamalle äidilleni. Hän oli muuttunut jo silloin kun hän oli käynyt luonani huoneessaan, mutta oli silti nyt niin erilainen.

Hänellä oli ollut päällään tummansininen toppiolkaimellinen mekko, joka päättyi puoleen sääreen. Se oli kaunis mekko, enkä ollut ihmetellyt sitä. Hänen hiuksensa olivat leijuneet vapaina ja hän oli ollut oma kaunis itsensä. Silmät eivät olleet niin punaiset, eiväthän?

Siristin silmiäni ja yritin saada hänet muuttumaan, mutta hän ei muuttunut. Siinä hän oli ja oli Bellamainen. Hän nosti pääni maasta ja laski sen polvilleen. Hän silitteli hiuksiani ja kuiski nimeäni. Ihana uni. Niin todellinen. Tunsin hänen kosketuksensa, mutta haju oli väärä. Hän tuoksui myös äidille, mutta siihen sekoittui muutakin. Voltureita. Oliko heidän hajunsa tarttunut äitiin, kun hänet raa’asti tapettiin? Nyyhkin hiljaa hänen polvillaan. Rakastin tätä unta. Tiedän, että se oli unta koska muuten oli mustaa. Me kaksi leijuimme tyhjässä ja isä käveli lähemmäs.

Lopulta hän pysähtyi viereemme. Hän oli kuten ennen. Silmät eivät olleet muuttuneet. Hänelläkin oli tosin viitta päällään. Harmaa viitta ja alla kauluspaita ja mustat housut. “Renesmee”, hän kuiskasi ja hymyili minulle. Hän istui äitini viereen ja silitti myös hiuksiani. “Kulta, avaa silmäsi pian. Kaikki on hyvin olet elossa”, äitini sanoi lempeästi. “En halua, en halua elää enää!” ruikutin ja itkin. “Renesmee sinun täytyy. Me uskomme sinuun. Mene Charlien luo ja ole siellä kunnes Alice hakee sinut takaisin”, isä sanoi. “Jos hakee”, kuiskasin.

“Alicelle ei ole käynyt kuinkaan. Jasper suojeli häntä. Volturit haluavat sinut. Älä anna itseäsi heille. Pysy piilossa!” äiti sanoi silmissään hätääntynyt ilme. “BELLA!” kuului huuto uneni läpi. “Minun pitää mennä”, äiti kuiskasi itkuisena. “Herää Renesmee!” isä komensi ja tarttui äitiä kädestä. He katosivat poksahtaen ja minä räväytin silmäni auki.

***

Olo oli sekava ja minä katselin sumein silmin ympärilleni. “RENESMEE!” kuulin tutun käheän äänen. Jacob. Hän ei ollutkaan kuollut! Katsoin häneen, hän oli yläpuolellani ja tapitti minua silmät täynnä huolia. Menetin itsehillintäni. Kohottauduin ja kiedoin käteni hänen niskaansa. “Luulin, että olet kuollut”, kuiskasin ja painoin suuni hänen suulleen. Upotin kädet hänen hieman liian pitkiksi kasvaneisiin mustiin hiuksiinsa ja upposin suudelmaan. Olin kuolla. Tätä olin toivonut niin kauan. Oli kuin pitkään vaivannut jano olisi sammutettu viimeinkin.

Kohottauduin yhä ylemmäs ja vartalomme olivat aivan kiinni toisissaan. Jacob otti kiinni selästäni ja painoi minua itseään vasten. Hän vastasi suudelmaani yhtä intohimoisesti ja hetken jopa tuntui, että hän olisi ollut yhtä janoinen kuin minä. En halunnut päästää irti, mutta sitten aivoissani alkoi joku huutaa. “ÄLÄ! Saat tuskaa myöhemmin, koska et voi rakastaa häntä!” Säpsähdin ja päästin irti.

Makasin Jaken päällä. En jäänyt ihmettelemään miten oli siihen pyörähtänyt. Nousin nopeasti ylös ja ryntäsin takana olevaan metsään. Juoksin monta metriä ja loikkasin puuhun. “Tyhmä Renesmee”, toruin itseäni ja painoin pääni jalkoihin. Itkin katkerasti. Tuntui kun olisin menettänyt Jaken toisen kerran. Minua ahdisti. Istuin puussa tunteja ja lopulta huokaisin itkeneesti ja loikkasin alas puusta. Juoksin takaisin joen vierelle.

Jake istui siellä sytytetyn nuotion vieressä. Kävelin rauhallisesti hänen luokseen ja istuin maahan. Hain sanoja, mutta  en keksinyt mitään. Ihan kuin suuhuni olisi tungettu iso lukko enkä saanut sanaakaan. Siinä minä takeltelin ja yritin opetella puhumaan uudestaan, mutta mitään ei tullut. Sain aina välillä jotkin sanat kielenpäälleni ja kun avasin suuni ne muuttuivat kupliksi, jotka poksahtelivat pois. Olin toivoton.

Jacob avasi suunsa ja puhui karhealla äänellä: “Renesmee minä…” Minä huusin siihen väliin: “Ei, Anteeksi, älä sano mitään. Olen kovin pahoillani!” Vaivuin takaisin puhumattomuuteen. “Se oli shokkireaktio, molemmilta puolin”, Jake sanoi. Minua itketti. Tiesin, ettei se ollut kokonaan shokkireaktio. Se johtui minun typerästä halustani Jakea kohtaan. Nielin kyyneliäni ja yritin saada palan kurkustani katumaan. “Unohdetaan se”, kuiskasin käheällä äänellä.

Laskeuduin melkein heti sen sanottuani maahan makaamaan ja suljin silmäni. Hetkenpäästä luulin kuulevani Jaken kuiskaavan: “Minä en unohda.” Mutta se saattoi olla minun kuvitelmaani. Miksi Jake kuiskaisi mitään sellaista? Huokaisin raukeasti ja nukahdin. Uneni olivat sekavia, milloin hukuin jokeen ja milloin olin isolla risteilyaluksella vanhempieni ja Jacobin kanssa. Unista ei meinannut saada mitään tolkkua.

Aamulla herätessäni selkä oli hieman kipeä ja jäin siihen makaamaan ja muistelemaan edellisiltaa. Nousuin ylös ja katsoin ympärilleni, Jake nukkui maassa. Konttasin hänen luokseen. Hän oli selkä päin minua. Kurottauduin katsomaan hänen silmiään, ne olivat auki. “Hei Nessie”, Jake sanoi ja menetin tasapainoni. Kaaduin hänen päälleen ja nauroin. Eilinen kireys oli nukuttu pois. Jake kutitti minua ja minä rukoilin häntä lopettamaan.

Lopulta me molemmat hengitimme syvään ja katsoin Jacobia. “Luulin, että kuolit, se haava päässäsi ja kaikki”, mutisin. Jake katsoi minuun hetken ja hymyili sitten. “Menetin vain tajuntani. Haava parani tietenkin. Havahduin ja nousin pintaan. Haukoin happea ja etsin sinua katseellani. En löytänyt mitään. Huolestuin ja sukelsin takaisin. Sitten SINÄ olit lyönyt pääsi kiveen ja MINÄ jouduin pelastamaan sinut. Luulin, että SINÄ kuolit”, hän selitti. “Lakkaatko korostamasta MINUA?” kysyin häneltä.

Hän tönäisi minua hellästi kylkeen ja minä naurahdin. Olin saanut leikkisän pikku Jakeni takaisin, mutta en koksaan lakkaisi rakastamasta häntä tai unohtaisi sitä suudelmaa. “Näin eilen näyn kun olin tajuttomana. Kun olit pelastanut minut”, sanoin hiljaa. Halusin puhua vakavasti. “Niin?” hän oli kiinnostunut aidosti. Tai ainakin näytteli hyvin.

“Siinä oli äiti ja isä, mutta enimmäkseen äiti”, huokaisin. Hän terästi kuuloaan ja loi minuun läpitunkevan katseen. “Oliko se samankaltainen kuin eilen?” hän kysyi. Pudistelin päätäni. “Olin pimeässä ja tiesin nukkuvani, mutta äiti käveli tyhjän läpi luokseni. Hän ei ollut oma itsensä!…” Selostin Jakelle tarinan ja lopun: “Yhtäkkiä joku huusi äitiäni nimeltä. Siis uneni läpi. Äiti sanoi, että hänen pitää mennä ja, että minun täytyy herätä”, kerroin.

Jaken suu meni mutruun. “Ihan kuin joku, äitisi, yrittäisi viestiä sinulle jotain ja joku taas yrittäisi estää sen”, Jake sanoi hiljaa. Katsoin häneen tietämättä mitä sanoa. “Öh, Jake, äiti on kuollut”, sanoin. “Kuka niin väittää?” Jake kysyi ja kuulosti murjottavalta pikkulapselta. “Mieti nyt Nes, kukaan ei ole kertonut meille, että hän olisi kuollut!” “Sudet”, minä muistutin. Oli typerää elätellä turhia toiveita ja särkeä sydämensä jälleen. He olivat kuolleet, piste.

Mutristin suutani ja esitin mököttäväni. Ja olinkin aika vihainen. Miksi hän sanoi noin? Miksei hän voinut vain sanoa, että ehkä. Miksi piti talloa kaikki toiveeni ja rutistaa unelmani. Joku puhui minulle, eikä se saanut olla haamu! Istuin maassa jalat ristissä ja kädet ristissä rinnallani. Mökötin leikilläni. En suostunut edes katsomaan Jakeen.

Jake nousi ylös eikä edes yrittänyt saada mieltäni paremmaksi, se tarkoitti minusta vain yhtä asiaa. Hän ei suostunut olemaan väärässä. Nousin ylös ja katsoin häneen silmät leimuten. “Sinä siis haluat, että vanhempani ovat kuolleet! Et sinä kuulemma koskaan tykännytkään isästäni! Ehkä sinusta on oikein, että he oivat kuolleet!” syytin Jakelle kaiken vihani ja ryntäsin juoksuun.

Hän todella halusi, että vanhempani makasivat tuhkana jossain. Hän halusi, että olin onneton. Hän vihasi vanhempiani ja sitä myöten myös minua! Juoksin vain minkä jaloistani pääsin ja lopulta pääsin Culleneiden valkoiselle talolle. Menin sisään ja vihan kuohuessa sisälläni tein hätäisen päätöksen. Lähtisin Voltureiden luo! Juoksin hätäisesti huoneeseeni ja heittelin tavaroita reppuuni.

“NESSIE!” kuului huuto alhaalta. Se kuului Charlielle. Äh, Charlie! “Joo ukki!” huusin vastaan. Kuulin Charlien kävelevän portaita pitkin. Viskasin reppuni nopeasti vaatehuoneeseen ja menin istumaan sängylleni ja hivelin “hajamielisesti” medaljonkiani. Charlie kurkkasi huoneeseen. Muistin, että äiti käski minun mennä hänen luokseen, mutta enpä mennyt. Irvistin itsekseni. Luulinkohan olevani kovakin kapinallinen kun en mennyt ukkini luo?

“Öh, Alice soitti ja sanoi, että heillä on ongelmia jonkun Felix-nimisen kanssa ja sinä ja Jake tulette luokseni. Missä Jacob muuten on?” hän selitteli jotain. “Ai, Jake leikkii hengenvaarallisen putouksen luona marttyyria ja toivoo, etteivät vanhempani ole missään nimessä hengissä”, sanoin vihaisena. Charlie katsoi minua epäuskoisesti. “Ei Jake sellaista halua”, hän kiisti. Kohautin vain olkiani, kyllä halusi!

Charlie kietoi kätensä kömpelösti ympärilleni ja halasi minua. Minä vastasin halaukseen. Nyt minulla ei ollut enää edes Jakea halittavana ja se sai minut surulliseksi. Onneksi Charlie oli tässä. Pystyin koskemaan ja haistamaan hänet. Se esti minua vaipumasta täydelliseen masennukseen. Minä kaipasin läheisyyttä, luvattoman paljonkin.

Halusin kylläkin vanhemmat lähelleni, mutta myös Jaken. Minä rakastin häntä. Mikä siinä oli niin vaikeaa? Charlie taputti minua kömpelösti selkään ja sanoi: “Noniin pakkaappas nyt, kyllä se Jake tulee kun huomaa lapun, jonka jätän hänelle. Pakkaa rauhassa."

Minä pakkasin kaksi reppua. Toisen jätin huoneeseeni odottamaan, että voisin hakea sen sieltä. Toisen heitin selkääni ja lähdin kävelemään pois huoneestani. Sammutin jopa valot ja huokaisin astuessani ensimmäiselle portaalle. Oli kamalaa jättää turvapaikka, mutta se oli pakollista, sillä täällä ei ollut enää turvallista, missään ei ollut turvallista.

Hyppäsin Charlien autoon ja hän ajoi tappavan hitaasti kohti taloaan. Olimme juuri päässeet pois Culleneiden tieltä kun näin valtavan suden juoksemassa metsissä. Sen punaruskeasta turkista tunnistin Jaken. Tunsin itseni vangituksi lapseksi. Painoin käteni ikkunalasiin ja tuijotin Jacobia. Hän käänsi silmänsä minuun ja niissä painoi surumielisyys.

Olin ihan kuin lapsi, jonka sosiaaliviranomainen oli juuri riistänyt itkeviltä vanhemmiltaan. Reppu selässä matkasi kohti parempaa kotia, missä joku pitäisi minusta huolen, mutta ei rakastaisi. Mieleni teki avata ovi ja juosta metsään Jaken luo, mutta tiesin olevani vihainen hänelle ja tiesin, että en ollut huostaan otettu lapsi. Olin orpo puolivampyyri. Minut oli kylmästi riistetty vanhemmistani.

Viha leimahti taas sisälläni ja polttavat kyyneleet valuivat juovina poskillani. Pyyhin ne pois ja kiitin onneani, että autossa oli pimeää. Halusin päästä ulos sateeseen ja huuhdella kasvoni siinä. Lopultakin auto pysähtyi Charlien talon pihaan ja minä nousin ulos autosta. Minusta oli miltein pelottavaa olla siellä. Silloin muistin äitini viestin. Kaivoin sen taskustani ja katsoin rypistynyttä ja kellastunutta paperia. Paperi oli lohkeillut ja teksti oli levinnyt. Katsoin sitä kyyneleet silmissäni.

Ainoa todiste äidistäni ja se oli veden pilaama. Rutistin paperin mytyksi käteeni ja viskasin maahan. Perkele niitä Voltureita! Mikseivät he voineet hankkia omaa elämää ja jättää minua rauhaan?! “Nessie, tule sisään”, Charlie huikkasi ovelta. Minä tömistelin sisään ja huokaisin, kun ihana tuoksu leijui nenääni. Kodin tuoksu. Täällä haisi Charlie ja keittiössä olivat näköjään käyneet osa susista, koska siellä haisi männyltä ja syreeniltä, sekä metsältä muutenkin. Hymyilin.

“Nukutko Bellan huoneessa?” Charlie kysyi. Nyökkäsin. “Haluatko illallista?” hän kysyi ja kurkkasi melkein tyhjään jääkaappiin. Minulla oli kurniva nälkä ja suostuin, vaikka sitten joutuisin syömään ihmisten haisevia pöperöitä. Mieluummin se kuin metsästäminen Charlien talon ympärillä. En halunnut näyttää olevani niin erityinen, eivät Cullenitkaan koskaan kertoneet.

“Juu, voisin ottaa hillovoileivän”, totesin, koska se oli Jacobin herkkua. Mansikkavadelma hilloa vaalean paahtoleivän päällä. En vieläkään ymmärtänyt mitä hyvää siinä oli, mutta se sai kelvata. Charlie kaivoi leipäpussin ja hillon esille. Voitelin kaksi leipää ja söin ne. Join lasin maitoa ja painuin yläkertaan. Pesin hampaistani haisevat leivänpalaset.

Kävin suihkussa ja yritin selvitellä hiuksiani. Luovutin aika pian ja painuin äitini makuuhuoneeseen. Henkäisin yllätyksestä. Joku, varmaan Charlie, oli pedannut minulle pedin valmiiksi. Viimeksi siinä oli ollut päällä vain päiväpeitto. Nyt siinä oli lilat lakanat ja huonetta oli muutenkin siistitty. Heitin reppuni nurkkaan ja rojahdin sängylle. Nenääni osui vieno tuoksu.

Käänsin päätäni ja käperryin sängylle. Äitini vieno tuoksu oli jäänyt lakanoihin. Huokaisin onnesta ja panoin pääni tyynyyn. Miksi minun muka pitäisi lähteä jo tänä yönä? Olin väsynyt ja halusin vain nukkua. En muuta. Potkin kengät jalastani ja pujahdin peiton alle. Ehkä ensi yönä voisin lähteä.

Heräsin kuumaan tunteeseen ja huomasin, että Jake oli kömpinyt viereeni yöllä. Potkaisin hänet pois siitä ja hän rojahti lattialle. Kikatin peittooni. “Miksi sinä noin teit?” hän kuiskasi ärtyneenä. “Koska sinun ruumiinlämpösi alkoi olla liikaa jo minullekin”, hihitin äänettömästi. Jake loi minuun pirullisen katseen. Minä hymyilin hänelle.

“Kiitos kun herätit”, kuiskasin ja nousin ylös. Selvitin hiukseni peilin edessä. Otin pesupussini ja puhtaat vaatteet ja ryntäsin vessaan. Puin ylleni collegehousut ja hupparin, jonka alle laitoin sinisen t-paidan. Jalkoihini vedin lenkkarit, joissa oli siniset nauhat ja viivat reunoissa. Muuten ne olivat valkoiset. Pesin hampaani ja tarkistin, että kaikki oli kunnossa.

Hymyilin peilikuvalleni ja jätin kaikki tavarani siihen. Hiivin alas ja avasin oven. Suljin sen hiljaa ja kipitin keittiöön. Otin yhden omenan ja kirjoitin Charlielle kirjeen. Kipitin uudestaan eteiseen ja pujahdin ovesta ulos.  Haistoin öisen ulkoilman ja lähdin juoksemaan kohti kotia. Matka meni juosten nopeasti ja se piti erään suden tarpeeksi loitolla minusta. Kukaan ei pysäyttäisi minua enää. Nappasin paperin ja kirjoitin jäähyväiseni Alicelle ja Jasperille.

Hain reppuni huoneestani ja sammutin jälleen valot kaikkialta. Minun pitäisi käydä metsästämässä ennen kuin lähtisin matkalleni. Huokaisin ja vilkaisin vielä kerran Culleneiden taloa. Menin autotalliin ja katselin autoja. “Anteeksi Alice”, kuiskasin ja nappasin hänen Porchensa. Sitä en saisi koskaan anteeksi. Halusin metsästää kaukana täältä, jos joku heistä sattuisi palaamaan.

Painoin kaasua ja ajoin kauas pois Culleneiden talosta. Pysähdyin vasta monien kilometrien päähän ja itkin. Niin hiljaa, ettei eläinkään voisi kuulla, mutta tarpeeksi äänekkäästi näyttääkseni suruni. Nyt jätin taakseni kaiken tutun ja turvallisen.

Jatkuu...
Kommentteja?

A/N JA Jaken kohtaloon ei kukaan olisi voinut vaikuttaa! Päätän oman pääni mukaan, mutta minusta olisi ollut julmaa tappaa hänet.
Kiitos ^_^

[Tikunaattori]

ei juma, mikään ficci ei oo saanu mua itkemään näin paljoa. juu, oon hirveen herkkä mutta silti. iiiihana ficci, toivoisin jatkoa ja pian.

[Anskunaattori]

Uusi lukija ilmoittautuu!

Tosi surullinen ja ihana ficci  <3 Kuvailet tapahtumia tosi hyvin, eikä virheitäkään ole paljoa.

Ootan innolla jatkoa!