Viimeinkin kun leirihulina päättyi, niin voin aloittaa tämän uuden älynväläykseni.
En tiedä suhtaudunko itse vain kamalan kriittisesti omaan tekstiini, mutta omasta mielestäni tämä prologi ei ole ihan täydellinen napakymppi. Toivottavasti teikäläiset tykkää J
Tähän alkuun vielä kerron Rosen, Alicen ja Bellan tätien kyvyt ja linkitän teille heistä kuvat. Sitten voi tarina alkaa.
Ja kannattaa lukea vielä traileri läpi, tein siihen pari käytännön muutosta. Itse juoni ei tosin muuttunut.
Bree ~ Taitaa teleporttaamisen ja osaa kaikki Varjojen kirjan käytännön loitsut ulkoa. On tyttöjen äitihahmo.
Dawn ~ Osaa muuttaa muotoaan miksi tahansa eläimeksi ja osaa suurimman osan Varjojen kirjan loitsuista ulkoa.
Noniin, sitten voimme aloittaa;
The Hex - Lumotut
Prologi
Kaikki alkoi elokuun ensimmäisenä perjantaina, kun olimme muuttamassa Hanoveriin, New Hampshiren osavaltioon. Minä, kaksi siskoani Alice ja Rosalie, sekä tätimme Dawn ja Bree.
Pakkasin haikeana tavaroitani huoneessa, missä olin nukkunut jokaisen yöni yhdeksäntoista vuoden ajan. Kaikki huonekalut oli jo muuttoauto vienyt, mutta vaatekaapeista lattialle nopeasti heitetyt vaatteet lojuivat ympäri huoneen lattiaa odottamassa pakkaamista. Huokaisin ja nostin suosikkivillapaitani. Se oli harmaa ja pehmeä, hyvin yksinkertainen paita. Äitini äiti, eli mummini, oli kutonut sen äidilleni monta vuotta sitten. Halasin paitaa kuin pörröistä pehmolelua ja laskostin sen metsänvihreään matkalaukkuuni muiden paitojen sekaan.
Viimeinen vaate sukelsi matkalaukkuuni ja nousin lattialta risti-istunnasta ja katsoin ympärilleni. Seinissä oli luonnonvaaleat tapetit ja kukkabordi, ja nurkassa könötti vanha seinään ruuvattu kaappi. Kävelin sen luokse, avasin sen ja varmistin, etten ollut unohtanut mitään. Odotin puisen, kattoon asti ylettyvät kaapin olevan tyhjä, mutta keskimmäisellä hyllyllä minua odotti kaatunut valokuvakehys. Otin se käteeni ja katsoin siinä olevaa kuvaa.
Soimasin itseäni siitä, että elämäni tärkein kuva oli meinannut jäädä tänne.
Kuvassa poseerasi vanhempani. Äidillä oli kuvassa leveä hymy ja isä piti äitiä suojelevasti lanteilta kiinni. Äiti heijasi valtavaa vatsaansa, jossa minä ja siskoni onnellisesti odottelimme syntymäämme.
Äiti ja isä olivat kuolleet minun ja siskojeni ollessa viisivuotiaita. Tätimme eivät olleet suostuneet kertomaan miksi ja kenen aiheuttamana. Oikeastaan heidän ei tarvinnutkaan, kyllä sen arvasi. Joku demoni oli murhannut vanhempani.
Tätimme Bree ja Dawn olivat kasvattaneet minut ja siskoni kuin ominaan ja auttaneet meitä ymmärtämään kykyjämme. He olivat meille todella rakkaita.
Suutelin valokuvaa vanhemmistani ja vein se turvallisesti matkalaukkuuni vaatteiden väliin, ettei lasi menisi rikki. Suljin laukun vetoketjun ja taputin laukkua pari kertaa kuin vanhaa ystävää. Samassa ovelta kuului kaksi tasaista koputusta ja ovi aukeni narahtaen.
“Isabella?” Tätini Bree kurkisti ovenraosta. “Oletko valmis?”
Breessä on hyvin paljon samaa näköä kuin äidissäni. Hänellä vain on punaiset hiukset ja naururyppyjä silmäkulmissa. Hän on ollut minulle aina kuin oma äiti. Bree hymyili vinosti odottaessa vastaustani.
“En sitten yhtään”, huokaisin ja nousin matkalaukkuni vierelle ja nostin laukun kahvan käteeni. “Mutta mennään sitten.”
Avasin Breen harmaan Toyotan takakontin ja voihkaisin turhautuneena. Se oli täynnä Alicen ja Rosalien matkalaukkuja. Turhautuneena läimäytin takakontin kiinni ja suuntasin Dawnin autolle toivoen parasta. Avasin punaisen BMWn takakontin, ja sekin oli täynnä matkalaukkuja ja irtonaisia esineitä.
“Tämän täytyy olla vitsi”, tuhahdin itsekseni ja läimäytin punaisen takakontin kiinni. “Mihin te oletatte minun tunkevan minun
ainoan matkalaukkuni?”
Dawn, toinen tädeistäni, tuli punaisen talon etuovesta ja katsoi minuun ja matkalaukkuuni mietteliäänä. Dawnilla on pitkät vaaleat hiukset ja kireänlainen hymy.
Dawn on kolmesta, nykyjään kahdesta, siskosta vanhin, pian neljäkymmentäviisi. Dawn ei ole koskaan ollut mikään lapsirakas ihminen ja on kohdellut minua ja siskojani aina kuin aikuisia kohdellaan. Rosaliesta hän on silti pitänyt eniten, Rose on myös meistä sisaruksista ainoa blondi, kuten Dawn. Rose on kuin Dawn numero kaksi. Kyllä Dawn silti minua ja Aliceakin rakastaa, hänen on vain todella hankala näyttää sitä.
“Voit ihan hyvin pitää laukkua sylissäsi koko matkan”, Dawn tokaisi ja meni istumaan autonsa etupenkille. Tuhahdin ja menin istumaan Breen auton takapenkille laukku sylissäni. Tiesin, että Rosalie ja Dawn matkustaisivat yhdessä ja en mistään hinnasta, koskaan, istuisi niiden kahden kanssa samassa autossa matkalla Amerikan läpi. Bree oli leppoisampi.
“Moikka moi!” Alice hihkaisi, kun yhtäkkiä ilmaantui viereeni. Rääkäisin säikähtäneenä.
“Alice! Mitä hittoa?” Parkaisin ja katsoin vieressäni kikattavaan siskooni.
“Anteeksi, Bella! Minun oli vain pakko tehdä tuo viimeisen kerran”, Alice kikatti, veti henkeä ja rauhoittui.
“Voisin räjäyttää sinut senkin - “
“Alice Natalié Renée Hale, teitkö sinä juuri näkymättömyysloitsun?” Bree nuhteli siskoani läimäyttäen auton oven perässään kiinni istuessaan kuskin paikalle.
“Vähän vain. Se oli ihan harmiton pikku jekku vain”, Alice sanoi ja hymyillen puri alahuultaan. Alice piti jekkujen tekemisestä, koska hän sai aina jakaa muiden ihmisten tunteet, kun vaikka säikähtämisen. Se oli kuulemma jollain kierolla tavalla hauskaa.
“Alice, Bella olisi voinut räjäyttää sinut vahingossa”, Bree sanoi lempeästi. Myhäilin itsekseni. “Älä tee noin toiste.”
“En, en”, Alice sanoi ja minä haudoin kostoa. Toivoin, että Alice tuntisi sen.
Bree katsoi sylissäni olevaa matkalaukkua, ja sitten minua.
“Miksi tuo ei ole takakontissa?” Bree kysyi kurtistaen kulmiaan samalla, kun työnsi autonsa avaimen virtalukkoon.
“Ei mahdu, koska erään hengiltä säikäyttämisen maailmanennätystä yrittävän muotifriikin tavarat vievät kaiken tilan”, sanoin päivänselvästi ja mulkaisin Alicea, joka katsoi muka-tietämättömänä ulos auton ikkunasta.
Bree puuskahti ja osoitti sormellaan laukkuani.
”Laukku, kutistu ja mukaan mahdu, pieneksi muutu ja normaaliksi muutu, kun kello kahdeksan lyö.“Samassa laukku oli barbille sopivan kokoinen ja työnsin sen taskuuni. Hymyilin Breelle kiitollisena.
“Muistakin ottaa se sieltä pois ennen kuin kello on kahdeksan, muuten nuo housut ovat mennyttä.”
Dawn ja Rosalie lähtivät Dawnin punaisella autolla ennen meitä pois lapsuudenkodistamme. Bree käynnisti vain hetkeä myöhemmin oman autonsa ja kurvasimme pois pihasta Dawnin vanavedessä. Loin viimeisen vilkauksen rakkaaseen, punaiseen taloon ja päätin olla itkemättä. Tästä alkaisi uusi elämä.
Noin kaksikymmentä kilometriä ajettuamme, Dawn edellämme kääntyi yksinäiselle hiekkatielle ja me seurasimme häntä. Tie oli umpikuja ja Dawn sammutti auton edellämme, Bree seurasi hänen esimerkkiään pysäyttäen auton noin metrin päähän Dawnin auton peräpäästä.
Teimme aina näin, kun matkustimme pitkiä matkoja. Emme periaatteessa, tai käytännössä saisi käyttää voimiamme turhaan tai mihinkään mistä olisi hyötyä vain itsellemme, mutta silti me vain teimme aina niin.
Bree astui autosta ulos ja löi oven kiinni mennessään. Hän meni autojen väliin ja kosketti molempia autoja käsillään, sulki silmänsä ja heti syvään henkeä.
Alice otti minua kädestä ja sulki silmänsä. Hän ei ollut koskaan pitänyt Breen tavasta käyttää teleporttausta.
Suljin itsekin silmäni, se teki kaiken helpommaksi. Tunsin, kun ympärilläni alkoi muljua ja tuntui kuin olisimme menneet hillitöntä vauhtia eteenpäin. Vähän kuin vuoristorata, mutta vain tasaista.
Pian se oli ohi ja Bree tuli takaisin autoon. Avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, maisema oli muuttunut ja hiekkatie oli muuttunut asfalttiseksi.
“Missä me ollaan?” Alice kysyi ja katseli ympärilleen, kun Dawn lähti edellämme liikkeelle ja Bree lähti seuraamaan häntä. Bree hymyili omahyväisenä.
Käännyimme asfaltoidulta metsätieltä muiden autojen sekaan moottoritielle, jossa vilisi autoja. Bree hivutti meidät sekaan näppärästi.
“Tämä on valtatie 91, ja olemme noin kahden kilometrin päässä Hanoverin keskustasta. Kas näin matkustetaan neljän päivän matka puolessa tunnissa Breen tyyliin”, Bree nauroi, kun lähdimme ylittämään tietä, joka vei meidät veden yli. Siinä ei ollut siltaa, mutta pienen maankohouman päälle oli tehty ovelasti tie.
Katsoin kiinnostuneena ikkunasta ja näin paljon maankohoumia, jotka olivat täynnä puita ja rinnetaloja ja leveän joen, jonka pinta oli todella tyyni. Bree kääntyi Dawnin perässä moottoritieltä W Wheelock Streetille, joka vei meidät sillan yli Hanoveriin. Aluksi ajoimme vain kahden rinteen välissä, mutta pian alkoi näkyä taloja ja kaupunkia.
“Eikö olekin hieno paikka?” Bree kysyi meiltä, kun pysähdyimme liikennevaloihin.
“Tietenkin on”, Alice naurahti. Hän oli takuulla nähnyt tämän jo ennalta, jos Hanover olisi ollut surkea, hän ei olisi koskaan lähtenyt. Eli jossain lähistöllä oli oltava jonkinlainen ostoskeskus.
Minä tyydyin vain nyökkäämään ja katselin kiinnostuneena paikkaa, missä asuisin hyvällä tuurilla loppuelämäni.
“Katsokaa, tuossa on Dartmouth!” Alice hihkaisi ja osoitti ohitseni vasemmalle, missä aukeni valtava ruskeatiilinen rakennus. Pysähdyimme taas sopivasti liikennevaloihin ihmettelemään uutta opiskelupaikkaamme.
“Onpa se… iso”, Bree totesi. Todellakin, Dartmouth jatkui ja jatkui melkeinpä koko Main Streetin läpi. Sen valkoinen päärakennus oli toisella puolen katua. Nytkähdimme eteenpäin ja jäin sanattomana tuijottamaan laitosta, missä aloittaisimme seuraavana maanantaina.
Ajoimme kaupungin läpi uudennäköiselle asuntoalueelle lähellä kaupunkia. Asuntoalueen kyltti “Tervetuloa Hartfordiin!” ei ainakaan lupaillut turhia, kuten telkkarissa usein näkyy.
Talot olivat uudehkon näköisiä, mutta en viitsinyt katsella niitä liiaksi. Olin varma, että ratkeaisin itkemään, jos näkisin yhdenkin punaisen kaksikerroksisen talon.
Vajosin alas penkilläni ja huokaisin sulkien silmäni. Kohta perillä.
Samassa sekunnissa moottori sammui yskäisten hiljaa. Auto ei ollut mikään uusi.
Nostin varovaisesti katseeni ja huomasin Breen parkkeeranneen kadun viereen. Astuimme ulos autosta ja läimäytin oven perässäni kiinni.
“Tässä se sitten on”, Bree sanoi ja naurahti hermostuneesti. “Mitä pidät, Bella?”
Bree kysyi vain minulta, koska Alice oli jo kadonnut hakemaan matkalaukkujaan auton takaluukusta.
Katsoin ensi kertaa uuteen kotiini. Se oli valkoinen rinnetalo, missä oli korkea kivijalka. Talossa oli vain yksi autotalli, ja Dawn oli vienyt autonsa sinne.
Talon edusta oli leveä, ja pelkkää ruohoa. Ainoat kasvit mitä pihalla näin, oli pihaa reunustavat puskat, jotka peittivät näkyvyyttä naapureihimme. Takapiha oli piilossa rinteen alapuolella. Talossa näytti olevan kolme kerrosta, ullakko, asuintilat ja rinteen alapuolella olevat asuintilat. Talon ulko-oven vieressä oli kyltti, jossa luki talomme numero 24.
“Onko tämä meidän asuntomme?” kysyin ja jäin seisoskelemaan paikalleni, kun muut hakivat matkatavaroitaan. Huonekalumme olivat jo saapuneet talolle eilen.
“Taitaa olla, ainakin osoite täsmää”, Bree vastasi olkiaan kohauttaen ja meni raivaamaan omia laukkujaan takaluukusta.
“Taidan voida pahoin”, kuiskasin niin hiljaa, ettei Bree kuulisi ja pahoittaisi mieltään. Tämä talo oli aivan liian imelä ja naapurustomainen.
Seurasin kädet taskuissa muita, jotka raahasivat matkalaukkujaan kohti etuovea. Hipelöin hermostuneesti pienennettyä matkalaukkua taskussani.
Dawn otti omasta taskustaan talon avaimen, työnsi sen lukkoon ja avasi. Kaikki rynnivät sisään ja minä tulin viimeisenä.
Talo oli valtava, vaikka ulkoapäin näytti varsin pieneltä. Eteinen oli avara ja aukeni isoon olohuoneeseen, minne oli viety kaikki omistamamme tavarat. Eteisestä pääsi myös portaisiin, jotka veivät alakerran asuintiloihin ja mahdolliseen kellariin.
Ei tämä nyt niin paha ole, ajattelin. Aloin kierrellä uteliaana taloa ja etsiä huonetta itselleni. Keittiö oli pieni, mutta kodikas. Juuri sellainen, mihin voisin helposti kuvitella Breen tekemään aamupuuroa.
Keittiön vieressä näin huoneen, jonka ovi oli kiinni. Avasin sen varovaisesti ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei ollut valloittanut tätä huonetta vielä.
Kävelin valkoiseksi maalatun huoneen ikkunalle ja henkäisten katsoin maisemaa, joka aukeni joelle. Hymyilin itsekseni. Ehkä Hanover ei olisikaan niin kamala?
Eihän?
