Ficin nimi: Suunnaton kyseenalaisuus
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: Angst? Surrealismin piirteillä.
Ikäraja: S
Paritus: Holmes/Watson
Yhteenveto: Pappa-Holmes ja Pappa-Watson asuvat yhdessä siel Sussexissa ja Pappa-Holmes saa päähänsä, että Pappa-Watson rakastaakin oikeastaan hänen aivojaan, eikä häntä. Onko tämä totta vai ei, se selviää ficistä!
A/N: Taas Eeva Kilven runoja hyväksi käytetään. Ne on kursivoinnilla seassa. Niitä on tässä muistaakseni kolme eri runoa. Ja kyllä, kirjoitin sellaisista pappaikäisistä Holmesista ja Watsonista, lutusia ne o<3 Ja kyllä, ne käyttää yhä toisistaan sukunimiä xD
Watsonista on tullut ehkä vähän kärttyisän oloine, mutta voi se olla väsynytkin.
Suunnaton kyseenalaisuus
Katselin huonettani
Eräästä pelistä näen kuvajaiseni ja katselen itseäni.
Miten olen muuttunut, miten vanhalta näytänkään! Sairaaltakin.
Miten Watson voi muka rakastaa tällaista kalpeaa, ryppyistä luukasaa.
Tutkailen vielä hetken peilikuvaani ja käännyn pois.
Lattialla yksi kuollut mehiläinen.
Kumarrun hiukan vaivalloisesti nostamaan sen kämmenelleni.
Ja tämän kaiken suunnaton kyseenalaisuus
täyttää mieleni
Miksi Watson rakastaa yhä minua?
Istuudun ja pidän mehiläistä kämmenelläni.
Sen surina mielessäni:
”Bzzz…. Aivozi”
Ja siitä minä tajuan. Eihän hän minua rakasta, vaan aivojani!
Vaivun kuuntelemaan Mehiläistä kämmenelläni, liki korva kiinni sen ruumiissa.
”Bzzz… Kyllä vain, kyllä vain! Niin se on!”
Mehiläinen nauraa.
Iltani menee odotellessa Watsonin kotiintuloa.
Häntä väsyttää ja me molemmat menemme sänkyyn vieri viereen.
Uskaltaudun kysymään:
”Aivoni, Watson… Pidätkö niistä?”
”Sinä toit juuri mieleeni ajan, jolloin ruiskutit suonistoosi niitä kauheita myrkkyjä ja pölisit välillä kummia. Tähän ei kai ole soveliasta sanoa ”silloin vanhoina hyvinä aikoina”, sillä ainakin tämä asia on muuttunut paremmaksi. Sanon siis ”silloin kun olimme nuorempia” ja…”
”Niin…. ne aivot, Watson.”
”Miksi sinä tuollaisia kysyt? Tietenkin rakastan.”
Sisälläni sykähti epätoivoinen sykäys. Luulen sydämeni kuolleen saadessani vahvistuksen epäilykselle ja mehiläisen sanoille. Ja mehiläiset eivät koskaan valehtele.
”Bzzz… kysy häneltä…” Mehiläinen kuiski ja supsutti lauseen lopun korvaani.
”Mutta… aivoni…”
”Mitä vielä, höpsö?”
”Oletko koskaan kuullut aivo-orgasmista, rakas Watson?”
”Mitä sinä taas olet lukenut?” hän kysyy ja jatkaa:
Aivo-orgasmi, hän sanoi
tuhahtaen halveksivasti.
Niin minä vastasin,
miksi eivät myös aivojen poimut
voisi sykähdellä mielihyvää tuottavasti
ja lähettää virtoja yli ruumiin.
”Lopeta pölötys, haluan nukkua”, hän sanoo muka kärttyisästi hymynkare huulillaan.
Sitten hän käänsi selkänsä minulle ja jäin hengittämään hänen harmaantuneita ja harvoja niskavillojaan.
ja kun näin että näin oli hyvä
ajattelin olla puhumatta enää aivoistani.
Mutta hän muisti ne,
kääntyi niiden puoleen
ja rakasti niitä.
”Rakastatko sinä tosiaan vain aivojani?” kysyin takaisin minun suuntaani kääntyneeltä Watsonilta.
Hän purskahtaa raikuvaan nauruun ja saa työllä ja tuskalla lausuttua:
”Holmes, minä rakastaisin sinua vaikka olisit aivokuollut!”
Sydämeni alkaa taas hyppiä kuin pikkutyttö hyppynarulla.
”Bzzz!” Mehiläinen pörisee, mutta tällä kertaa revin sen silpuksi ja suutelen Watsoniani.
”En tiennytkään, että sudella voi olla mehiläisen vaatteet”, kuiskaan Watsonin korvaan, joka nauraa ja vastaa jotain sen suuntaista, että minusta on ilmeisesti pikkuhiljaa tulossa höpsö ja ettei anna minulle kohta edes ”kadonneen lusikan tapausta” ratkaistavaksi.
Ja samassa
aivan omasta aloitteestaan
vatsamme suutelivat äänekkäästi
A/N: Jos joku keksii paremman ilmaisun tälle: ”kysyin takaisin minun suuntaani kääntyneeltä Watsonilta.” niin olisin iloinen<3
Kiitos Eeva Kilvelle, että runoilee sopivia runoja xD
