Nyt riparilla oltu, ihan mahtavaa oli! <3 Mutta tässä uusi luku! 
23. IkäväRenesmee “Koti kullan kallis”, järkälemäinen vampyyri murahti viereltäni. Katselin hiljaisena valtavaa toimistorakennusta, joka kohosi maasta niin tavallisena kuin kuvitella saattoi.
“Odotas kun pääset sisälle“, nuori vampyyripoika hymyili rohkaisevasti. “Siellä on aika hulppeaa.”
Yritin vääntää hymyn kylmille kasvoilleni. Tunsin olevani sen velkaa hänen ystävälliselle eleelleen.
Pojan pikkuruinen kaksoissisar kohotti täydellisiä kulmakarvojaan. “No, menetkös siitä, vai pitääkö minun pakottaa sinut?”
“Ööh, menen, totta kai”, sopersin kiireesti kuumien läikkien nousten poskilleni. Seurasin nopeasti vampyyrijoukkoa peremmälle.
Sisältä toimistorakennus näytti… No, toimistorakennukselta. Kaikki oli asiallista, kaunista ja yksinkertaista. Olin aina kuvitellut Voltureiden asuvan jonkinlaisessa juhlavassa, vanhanaikaisessa palatsissa. Lapsellista.
Seisoskelin oviaukolla leppeän kesätuulen leyhytellessä hiuksiani ja paidanhelmaani. Puristin orpona kännykkääni.
Aro ja ne kaksi muuta liihottelivat jo poispäin. Se vaalein heistä oli kuin sitruunan syönyt. Äkkiä Aro pysähtyi ja läimäytti otsaansa.
“Voi, olenpa minä hajamielinen! Voisiko joku ohjata nuoren Renesmeen huoneeseensa?” Aro hymyili. “Tavataan huomenna! Toivottavasti huoneesi miellyttää sinua.” Sen sanottuaan hän katosi nurkan taakse suuren lauman seuratessa johtajaansa.
Kukaan jäljelle jääneistä ei liikahtanutkaan. He tuijottivat minua kuin suurintakin kummajaista.
Vaihdoin vaivautuneena painoani jalalta toiselle. “Niin että… Missä minä nukun?”
Iso, tumma italialaisvampyyri virnisti. “Miten olisi minun vieressäni?”
Vilkaisin häntä pelästyneenä. “Ei kiitos, ööh…?”
“Felix”, mies vastasi ja iski silmää. Minulle tuli hänestä äkisti kovasti mieleen Emmett, mutta Felix oli pikemminkin pahan vastine hänestä. Felix oli niin kovin vahva… Kuvittelin, kuinka ne viattomat ihmisuhrit reagoisivat hänet nähdessään, kuinka nuo murhaajan silmät lähestyivät heitä niin flirttailevaan sävyyn… Minua heikotti.
Samassa silmiä särkevän kaunis nainen tanssahteli tasaisia portaita pitkin alakertaan.
“Toitteko te ruokaa?” hän kysyi ihmettelevään sävyyn. “En ole ikinä haistanut yhtä eriskummallisempaa hajua.”
“Emme, Heidi”, mies Felixin viereltä hymyili. “Odota vielä pari tuntia. Hän on Renesmee Cullen.”
Naisen verenpunaiset silmät laajenivat, ja hän tuijotti minua kummissaan. Käänsin katseeni lattiaan.
“Miksi, Demetri?”
“En tiedä. Tottelimme vain Herraamme.”
“Hmm”, Heidi hymähti. “Se selittää hajun. Juotko ihmisverta?”
“En”, kuiskasin inhon väre äänessäni. “Haluaisin päästä nyt nukkumaan, jos sopii.” Se tuskin tosin onnistuisi…
“Minä ja Jane voimme viedä sinut huoneeseesi. Se on matkan varrella omastamme, mikäli Aro tarkoittaa vierashuonettamme”, ystävällinen poika ilmoitti vakavana. Huokaisin mielessäni helpotuksesta.
Poika ja Jane lähtivät kohti suurta hissiä, joka jökötti aulan päädyssä. Seurasin heitä epävarmoin askelin ja nojauduin sitten hissin viileää seinää vasten. Tuijottelin kattoa.
Jane ei sanonut sanaakaan. Hän oli kiskaissut mustan hupun kasvojensa suojaksi ja katsoi eteensä suu tiukkana viivana. Hänen kaksoisveljensä seisoi ryhdikkäänä tytön vierellä. Pojan reunoista punaiset silmät olivat kohdistuneet minuun lapsenomaisen uteliaasti.
“Mikä sinun nimesi on?” kysäisin ujosti.
“Minä olen Alec.”
Nyökkäsin. Alec vaikutti mukavalta, kaikesta huolimatta.
Hissi kilahti pysähtymisen merkiksi, ovet liukuivat auki. Edessäni avautui putkimainen käytävä, jota reunustivat puiset ovet lattian molemmin puolin. Katto oli korkealla ja siihen oli maalattu koristeellisia koukeroita. Jane katosi heti käytävälle astuttuaan.
Kävelin hämilläni Alecin perässä. Hän viittasi kädellään vasemmalta katsottuna kolmatta ovea kohti.
“Tuossa on vierashuoneemme. Saattaa tulla hieman melua, ruoka-aikamme on piakkoin”, Alec sanoi.
“Okei, selvä. Kiitos”, mumisin yrittäen hillitä vapinaani. Alec nyökkäsi ja katosi sitten naapuriovesta sisään.
Pujahdin osoitetun huoneen ovesta ja lukitsin sen sisäpuolelta kädet pienesti täristen. Peruutin punaisella peitolla peitetylle vuoteelleni ja hautasin kasvoni tyynyyn. Mietin niitä murhia, joita kohta joutuisin todistamaan. Eikö se tekisi minustakin ainakin pieneksi osaksi murhaajan, kun en puuttuisi tilanteeseen?
Kierähdin selälleni ja katselin ympärilleni. Huone oli keskikokoinen, synkkä tila. Sänky vei aika paljon tilaa, samoin vastapäätä jököttävä musta vaatekaappi, joka luultavasti pursusi vaatteita. Vasemmalla oli suuri ikkuna, josta avautui näkymä Volterran keskustaan. Ihmisiä ei näkynyt näin myöhään enää kauheasti, vain joitakin satunnaisia humalassa olevia italialaismiehiä.
En tiedä missä vaiheessa nukahdin. Näin edessäni Jacobin, surullisen Jacobin, joka kurotti minua kohti ahdistunut katse mustissa silmissään. Kurotin takaisin kyynelten tahriessa mustan mekkoni, joka oli ilmestynyt ylleni.
Unen taustalta kuului voimakasta kiljuntaa ja kauhunhuutoja, kun ihmisjoukko tapettiin janoisten vampyyrien ruoaksi.
***
Katselin ikkunastani vilkasta keskustanäkymää. Ruskettuneita ihmisiä nauroi ja jutteli aukiolla, suuren vesialtaan ympärillä, joka paikassa. Aurinko porotti kuumasti taivaalta ja sai ihooni aavistuksen säteilemään. Huomaamattomasti, salaperäisesti, tavallinen ihminen ei huomaisi eroa.
Olin ollut koko aamun Aron seurana valtavan suuressa salissa muiden vampyyrien ympäröimänä. Minulla oli ylläni vaatekaapista löytämäni vaaleanvihreä, vanhanaikaisesti muhkeahelmainen leninki. Tunsin se ylläni itseni kuin toiselle aikakaudelle eksyneeksi.
Aro oli äärettömän kiinnostunut minusta. Hän oli kysellyt muun muassa lapsuudestani, perheestäni, kyvystäni ja ruokatavoistani. Sinänsä typerää, hänhän olisi vain voinut lukea kaikki ajatukseni yhdellä kosketuksella.
“Voi sentään! Minun pitää saada hankittua sinulle ruokaa!” Aro oli huudahtanut. “Menepäs huoneeseesi rakkaani, kuljetamme sinulle ruokaa aivan kohta.”
Ja täällä minä nyt odottelin. Katselin hopeista kännykkää ja valitsin Jaken numeron…
Ovelle koputettiin. Riensin avaamaan oven hame kahisten.
Ovella seisoi tumma italialaisnainen. Katselin häntä kummissani. Tämä nainen oli ihminen, lihaa ja verta. Avasin suuni käskeäkseni häntä juoksemaan karkuun, pelastautumaan…
Mutta sitten huomasin häkin, jota hän kantoi. Häkissä oli kuusi ruskeaa, pulleaa jänistä, jotka hyppelivät pelosta vauhkoina häkkiä vasten. Kohotin katseeni äimistyneenä takaisin naiseen.
“Hei, minä olen Samantha. Tässä ruokasi”, nainen hymyili ja ojensi häkin minulle kuin se olisi ihan normaalia.
“Ööh, kiitos”, kuiskasin hieman nolona. Samantha nyökkäsi hymyillen ja lähti sitten kävelemään hissiä kohti. Katselin kauan hänen peräänsä ennen kuin suljin oven ja laskin häkin eteeni sängylle.
Ovelta kuului uudelleen varovainen koputus. Ryntäsin avaamaan oven, ja kohtasin Alecin kirkuvanpunaiset silmät.
“Hei. Olen utelias - miksi huoneessasi kuuluu noin monta pientä sydämensykettä?”
Avasin oven kokonaan auki ja heilautin kädelläni häkkiä kohti.
“Minun päivälliseni”, mutisin.
Alec käveli peremmälle ja tuijotti jäniksiä toinen kulmakarva koholla.
“Päivällisesi? Riittävätkö muka nuo?”
Kohautin olkapäitäni. “Toivottavasti.”
“Eipä näytä kauhean herkulliselta.”
“Se on riittävää. En ikinä tappaisi yhtäkään ihmistä.”
“Mikset?” Alec näytti uteliaalta.
“Se on väärin. Lisäksi vähän niin kuin kannibalismia.”
Alec istahti häkin viereen.
“En ymmärrä, mitä väärää siinä on. Nehän ovat vain ihmisiä, kuolisivat muutenkin.”
Katselin häntä happamasti.
“Niillä ihmisilläkin on tunteet ja omat elämänsä. Ei meillä ole oikeutta viedä noin vain toisen elämää oman himomme tähden.”
Alec näytti miettiväiseltä. “En ole ikinä ajatellut sitä noin. Olen pitänyt sitä aina oikeastaan itsestäänselvyytenä. Olen ollut Volturi melkein niin kauan kuin muistan, ja tappanut lukemattomia kertoja.”
Mutristin suutani. “Onko sinulla jotain erikoiskykyä?”
“On. Pystyn ikään kuin turruttamaan ihmisen tuntoaistit kokonaan - hän ei näe, ei kuule tai tunne mitään… helppo tappaa.”
Värähdin. “Aika pelottava kyky.”
“En sanoisi niinkään. Hyödyllinen.”
Joku lähestyi jälleen huonettani. Alec pomppasi nopeasti seisomaan.
Jane kiskaisi huoneeni oven auki ja vain tuijotti syyttävästi veljeään. Alec näytti alistuneelta.
Yskäisin. “Päivää Jane.”
Jane mulkaisi minua kylmästi eikä sanonut mitään. Häneen verrattuna Leahin viha tuntui nyt typerältä.
“No, minä lähden tästä. Nähdään taas”, Alec mutisi ja seurasi siskoaan käytävälle. Heilautin kättäni hänen peräänsä, ennen kuin suljin oven ja kömmin istumaan vuoteelleni puhelin korvallani.
Jacob vastasi heti. “Nessie?”
Nielaisin. “Hei Jake.”
Hiljaisuus. “Olethan kunnossa?”
“Joo. Ei täällä nyt niin kauheaa ole. Olen saanut tavallaan ystävänkin.”
“Ai, kenen? Mielipuoli- Aron?”
Tirskahdin. “Ei. Alecin.”
“Sen kaksosen? Nessie, hän yritti silloin saada meidät kaikki zombeiksi ja olisimme kuolleet. Onneksi Bellan kyky esti häntä.”
“Mutta hän elää rutiineissa. Volturit ovat aivopesseet hänet. Ei hän tunne enää katumusta.”
“Ei niihin ole luottamista”, Jacob murahti.
Huokaisin. “Tiedätkö mitä? Minulle tuotiin äsken pikaruokaa. Häkillinen jäniksiä, nam nam.”
Jacob nauroi. “Muistithan maksaa tippiä?”
“En, ei ollut rahaa mukana.”
Jake oli hetken hiljaa. Kuuntelin hänen hengitystään.
“Minulla on sinua kauhean ikävä. Miellä kaikilla on. Bellakin…”
“Onhan äiti kunnossa?” hätäilin.
“No joo. Hän on vain niin tolaltaan. Edward ja minä olemme vähän huolissamme.”
Huokaisin raskaasti. “Minä soitan hänelle heti tämän puhelun jälkeen.”
“Nessie, minä rakastan sinua. En kestä enää”, Jacob kuiskasi tuskaisa vire äänessään.
“Minäkin rakastan sinua, Jake, ihan kamalasti. Olisitpa täällä”, henkäisin huultani purren.
“Toiveesi on lakini.”
“Hei, et sinä tänne voi tulla! Pysy siellä”, komensin. Hän ei vastannut.
“Olen tosissani!”
“Niin minäkin.”
“Jake, ei - “
“Nähdään pian, Nessie -kulta”, Jacob sanoi kiihtyneesti ja katkaisi puhelun.
