Kiitos ihanista, ihanista kommenteistaa! 
TAAS on mennyt ihan hirvittävän kauan, ANTEEKSI! Tässä kuitenkin 26. luku Tony Colemanin näkökulmasta - Tony oli sivuhenkilönä 24. luvussa, jossa Jacob matkusti lentokoneella Italiaan. Kurkkaapas sinne, jos et muista kyseistä tyyppiä!26. Osittainen kuolemaTony Coleman “Hei tytöt! Aika kuuma päivä, eikö?” virnistin silmää iskien.
Kuumat italialaistytöt katselivat minua nenänvarttaan pitkin.
“Täällä on aina kuuma”, uhkeapovinen blondi tuhahti.
“Ja vielä kuumempi sinun astuessasi kuvaan”, flirttailin.
Blondi nyrpisti nenäänsä.
“Lähdetään, tytöt”, hän mutisi ja käveli korot kopisten tiehensä kahden kaunottaren seuratessa perässä.
“Nähdään taas!” hihkaisin heidän peräänsä.
Tämä yllätysloma oli ollut aivan loistava veto äidiltäni. Olimmekin lentäneet Ranskasta Italiaan ihan tuosta vain. Äidillä oli jokin työhomma täällä Volterrassa, ja minä olin päässyt mukaan. Ihan
mahtavaa.
Olin kierrellyt koko päivän Volterran keskustassa, jos tätä nyt siksi saattoi kutsua. Kippasin juuri Coca-Colaa kurkkuuni tylsistyneenä huokaillen. Minulla oli kauhean kuuma ja hieman yksinäinen olo. Kaipasin juttuseuraa, mieluiten jostain seksikkäästä tytöstä…
Huomasin eräällä pimeällä kujalla liikettä. Pinnistin näköäni, ja pian tajusin siellä seisovan joukon ihmisiä. Useilla oli kamera kourassaan, ja kaikki näyttivät ihan turisteilta. Lähdin lampsimaan heitä kohti kiinnostuneena. Jos siellä olisi jotain turistitoimintaa, meikäläinen menisi mukaan!
Lähemmäs päästyäni näin heidän - turisteja he selvästi olivat, ja suurin osa miehiä - pyörivän jonkun naisen ympärillä. Näin vain mahonginruskeat pitkät hiukset, jotka laskeutuivat hänen tiukan punaisen mekon selkämystä vasten. Ja Luoja, millainen vartalo tuolla naisella oli!
Tunkeuduin ihmisten ohitse kohti tuota seksikästä naista. Samassa hän kääntyi minua kohti, ja haukoin henkeäni järkytyksestä.
Nainen oli
jumalainen. Hänellä oli täysin virheettömät kasvot, pitkä, muodokas vartalo - mitkä sääret! - ja erikoisen violetit silmät. Täydelliset huulet kaartuivat viettelevään hymyyn.
“Hei. Haluatko sinäkin osallistua pikku retkellemme?” hän kysyi sametinpehmeällä äänellä. Osasin vain tuijottaa.
“Minä olen Heidi, tämän retken ohjaaja. Olemme aikeissa tutustua Volterran historiaan”, nainen jatkoi kulmaansa kohottaen.
“Minäkin tahtoisin osallistua”, kuulin sanovani robottimaisesti. Nainen nyökkäsi kuin olisi tiennyt sen kokoajan ja väläytti tyytyväisen hymyn. Hymyilin hölmönä takaisin. Wau, kerrankin charmini taisi purra!
“No niin! Lähdetäänpäs”, Heidi huudahti ympärillä olevia ihmisiä katsoen. Hän sanoi saman italiaksi ja vielä jollain toisella kielellä, ennen kuin lähti kävelemään korot kopisten kohti kujan päätyä. Ihmiset lähtivät seuraamaan häntä innostuneesti jutellen.
Jollain tavalla huomasin jumittuneeni jonon hännille. Olisin paljon mieluummin kävellyt ihan eturivissä, testannut viehätysvoimaani tuohon Heidiin… Ihmisjono tukki kuitenkin tieni.
“Auts! Tuo poika astui varpailleni!” kuulin kimeän äänen valittavan. Käänsin päätäni nähdäkseni pienen, tummaihoisen amerikkalaistytön tuijottavan minua syyttävästi.
“Älä marise”, murahdin.
Tyttö näytti loukkaantuneelta. “Pyydä anteeksi!”
“En varmasti pyydä!” kivahdin.
“Äitiii!” tyttö alkoi huutamaan naama punaisena. Pujahdin pakokauhuisena kahden lihavan naisen välistä keskemmälle ihmispaljoutta. Nostin silmälasejani ylemmäs, jotka olivat alkaneet luisua hikistä nenänvarttani pitkin alaspäin.
Heidi oli pysähtynyt kujan päätyyn. Hän avasi pienen sivuoven kivirakennuksen päädystä ja pujahti sisään, viittoen meitä ensin tulemaan perässä. Ihmiset pujahtivat yksi toisensa jälkeen hänen peräänsä, minä viimeisten joukossa. Pikkutyttö näytti minulle keskisormeaan kohdatessani hänen katseensa. Röyhkeä kakara.
Olimme saapuneet avaraan aulaan, joka ei ollut historiallista nähnytkään. Huonetta koristivat pehmeät sohvat ja kirkkaat valot. Kaiuttimista kantautui pirteää musiikkia.
Kiiltävän vastaanottotiskin takana istuskeli ihan kaunis italialaisnainen, joka katseli meitä pienesti hymyillen. Heidille hän silti hävisi kirkkaasti.
“Hyvät naiset ja herrat, seuratkaa minua. Seuraavaksi tulette näkemään keskiaikaista arkkitehtuuria!” Heidi huudahti pirteästi. Hän kopsutteli avaamaan jykevän koristeellisen puuoven ja viittoi meitä astumaan sisään.
Minun ohittaessani Heidin iskin naiselle silmää. Hän katseli minua huvittuneesti.
“Usko pois poika, meistä ei ikinä tulisi mitään”, hän naurahti.
“En olisi niin varma”, murahdin hieman loukkaantuneena.
Olimme astuneet kylmään, pimeään käytävään. Sen seinät ja lattia olivat ikivanhaa harmaata kiveä ja joissain kohdin valui jotain tummaa nestettä. En tajunnut mitä ihmeellistä tässäkin oli.
Muutamat ottivat kuvia innostuneesti pulisten. Heidi kalautti oven takanaan kiinni, ennen kuin siirtyi taas jonon johtoon.
Käytävä oli vaikka kuinka pitkä. Lisäksi alkoi tulla kylmä. Aloin aikani kuluksi miettimään huomisen ohjelmaa.
Äkkiä näin jotain valkoista kaukana edessäpäin. Pinnistin näköni äärimmilleen, ja sen jonkin lähestyessä tajusin sen olevan ihminen. Hänellä taisi olla kovin kalpea ihonväri.
Ihmisen ollessa enää jotain kymmenen metrin päässä tajusin hänen olevan nainen. Erotin vain tummanpunaisilta näyttävät hiukset ja mustan hupparin. Naisen vierellä käveli valtavan pitkä mies, jolla oli melko tumma iho. Hiukset olivat lyhyet ja pikimustat. He kävelivät jäykästi Heidin ja etummaisina kulkevien ohitse. Miehen kasvot olivat inhosta kurtussa ja -
“Jacob! Jacob Black?” rääkäisin tunnistaessani lentokoneessa istuneen happaman pojan. Tyttö ja Jacob kohottivat hätkähtäen katseensa minuun.
Jacob näytti järkyttyneeltä. Hän tarttui tyttöä kädestä ja juoksi luokseni, vilkaisten ensin olkansa yli Heidin suuntaan.
Ah, nyt tunnistin tytön. Hän oli Jacobin kuuma tyttöystävä, Renesmee. Hiukset olivatkin kuparinruskeat näin läheltä katsottuna. Hän oli kerta kaikkiaan
upea ilmestys. Olisin voinut myydä vaikka äitini tuollaisesta tytöstä. Tyttö oli jopa kauniimpi kuin Heidi! Renesmee katseli minua jännittyneesti ruskeilla silmillään.
“Jukra Jacob, en tiennyt tyttöystäväsi asuvan täällä!” puuskahdin yllättyneenä, ahmien samalla tyttöä katseellani.
Jacob tarttui äkkiä olkapäästäni. Hänen kämmenensä hohki kuumeista lämpöä ohuen paitani läpi. Tuijotin kummastuneena hänen vakaviin silmiinsä.
“Mitä…?”
“Tony, lähde nyt heti paikalla”, Jacob sanoi hiljaa, silmät porautuen omiini.
Kiemurtelin ärtyneenä hänen otteestaan. “Mikä sinä olet minua komentelemaan?”
Renesmee astui lähemmäksi.
“Tony, kuuntele häntä. Ihan oikeasti. Sinä… Äh, ole kiltti ja tottele oman itsesi tähden”, hän kuiskasi ääni väristen. Havaitsin hänen silmissään pelkoa.
Huomasin Heidin kävelevän meitä kohti. Jacob kääntyi katsomaan häntä tuimasti, kädet täristen.
“Renesmee? Onko täällä jokin ongelma?” Heidi liversi saapuessaan luoksemme. Tyttö oli jähmettynyt paikoilleen.
“Ei ole, Heidi”, hän pihisi hampaidensa välistä, katse porautuneena minuun. Hän osoitti silmillään epätoivoisesti käytävää takanani, pyytäen minua palaamaan takaisin.
Siirryin seisomaan Heidin vierelle. “Jatketaanko matkaa?”
Heidi hymyili minulle. “Jatketaan.”
Hän lähti taas liitelemään eteenpäin ja minä seurasin häntä, luoden ensin yhden voitonriemuisen hymyn taakseni. Jacob ja Renesmee olivat jääneet katsomaan perääni lamaantuneina. Hah.
Käytävä jatkui ja jatkui. hampaani alkoivat pian tärisemään kylmästä. Kuulin pikkulasten valitusta ja marinaa edessäpäin.
“Saavumme pian Suureen Saliin”, Heidi lohdutteli.
Ja vihdoin näin suuren rautaportin käytävän päässä. Heidi veti raskaalta näyttävän vivun alas, ja portti nousi kitisten ylös. Kuulin ihailevia henkäyksiä.
Nyt astuimme valkoiseen pelkistettyyn käytävään. Huokaisin helpotuksesta päästyäni vihdoin valoisaan tilaan. Pimeä kivikäytävä oli alkanut jo hieman ahdistaa.
“Tervetuloa vieraat! Tervetuloa Volterraan!” kaikui samassa piilotetuista kuuluttamista. Miehen ääni oli hento mutta pehmeä.
Me taputimme käsiämme yhteen. Minä laitoin kaksi sormea suuhuni ja vislasin kohteliaasti. Kaksi miestä pulputtivat innokkaasti italiaa.
Heidi osoitti kädellään kullalla koristeltua ovea kehottavasti hymyillen. Ihmiset alkoivat kävellä sitä kohti innostuneena, valokuvia ottaen. Kieltämättä minuakin alkoi pikkuhiljaa kiinnostamaan. Lähdin lampsimaan heidän peräänsä.
Oven takaa paljastui ihan
valtava sali. Se oli täysin pyöreä ja ehkä hieman luolamainen, kiveä sekin. Huone oli noin kahden kerroksen korkuinen ja katonrajassa olevat ikkunat loivat lattialle valoläikkiä. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin suuria, kummasti valtaistuimilta näyttäviä tuoleja. Itse asiassa ne olivat aika siistejä, voisin hankkia itsellenikin tuollaisen.
Sitten huomasin huoneessa istuvat ihmiset. He istuksivat täysin liikkumattomina valtaistuimillaan, verenpunaiset silmät kohdistuneina meihin. Vilkaisin hämmentyneenä muita turisteja, jotka näyttivät hekin kummastuneilta. Oliko tämä jokin esitys meitä varten? Miksi heillä oli punaiset piilolinssit?
“Asettukaa riviin, arvon vieraat”, eräs mies henkäisi. Hänellä oli todella pitkät mustat hiukset ja vitivalkoinen iho. Vaatteetkin olivat mustat. Hän istui kaikista isoimmalla tuolilla, oikealla ja vasemmalla puolellaan vaalea - ja tummahiuksinen kopio itsestään.
Hieman kummastuneesti mutisten asetuimme riviin. Minun vasemmalla puolellani oli keski-ikäinen, lihava mies ja oikealla puolellani ehkä noin kuusivuotias pikkutyttö. Hän katseli peloissaan ympärilleen.
“Erik?” mies kutsui. Samassa jostain ilmestyi pitkä, vaaleahiuksinen mies, joka oli hänkin todella kalpea. Hiukset ulottuivat olkapäille asti ja saivat hänet näyttämään pohjoismaalaiselta. Hänelläkin oli punaiset piilolinssit.
Erik käveli luoksemme keskittynyt ilme komeilla kasvoillaan. Hänen katseensa liukui meissä jokaisessa arvioivasti.
Hetken katseltuaan hän lopulta vetäisi erään espanjalaisen nuoren naisen, pohjoismaalaisen vaalean pojan ja minut askeleen kauemmas rivistä. Hänen kätensä oli jäätävän kylmä.
“Nämä”, Erik mutisi, “näissä on potentiaalia.”
“Ah, hienoa!” mustahiuksinen mies huudahti. “Te jotka Erik valitsi, tulkaa tänne.”
Nyt olin täydellisen hämmentynyt. Valitsiko hän meidät mukaan näytelmään? Potentiaalia? En minä osannut näytellä!
Kävelin kuitenkin kahden muun mukana tuon oudon miehen eteen. Mies nousi valtaistuimeltaan ja suorastaan leijui luoksemme. Tuijotin häntä silmät suurina.
“No niin, katsotaas…” Mies tarttui espanjalaistytön käteen ja jähmettyi paikoilleen. Viiden sekunnin kuluttua hän tarttui vaaleata poikaa kädestä, kunnes siirtyi minun eteeni. Säpsähdin kylmää kosketusta.
“Hmm. Loistavaa, Erik”, hän mutisi lempeästi. Erik nyökkäsi, katse kiinnittyneenä muihin vieraisiin.
Samassa taakseni ilmestyi järjettömän kokoinen mies, joka lukitsi käteni otteeseensa. Samoin kävi kahdelle muulle nuorelle.
“Mitä helv-” aloitin, mutta samassa kuulin vertahyytävän kirkaisun.
Vilkaisin espanjalaistyttöä, joka potki ja kirkui kuin hengenhädässä. Hän tärisi kuin sähköiskun saaneena ja vääntelehti itseään kiinni pitelevän miehen otteessa, huutaen niin lujaa kuin jaksoi.
Kaikki tapahtui niin äkkiä. Sekunnin murto-osassa kaikki valtaistuimilla istuneet ihmiset olivatkin äkkiä turistien kimpussa. Joka puolelta kuului kauheaa kiljuntaa ja huutoa, kun nuo oliot
tappoivat heidät kauhistuneiden silmieni edessä. Näin omituista kimallusta johon sekoittuivat nämä oliot, jotka katkaisivat tuosta vain uhriensa niskat ja painoivat sitten huulensa joka paikkaan roiskuvalle verelle. He
joivat sitä.
Huuliltani karkasi tukahtunut huuto. Lyyhistyin lattiaa kohti pää turtana, mutta takanani seisova mies piti yhä minusta kiinni. Suljin silmäni ja huusin, yritin vaistomaisesti peittää karmivan melun alleni. Silti kuulin yhä kauheaa lotinaa, juoksuaskeleita, kauhistunutta huutoa…
“Tapa minut”, anelin. Ajatukseni sinkoilivat päässäni huimaa vauhtia. Tiesin olevani sekoamispisteessä.
Nyt vieressäni seisova poikakin vääntelehti tuskissaan. Hän karjui ja huusi minkä keuhkoistaan lähti. Olio hänen takanaan kohotti huulensa hänen kaulaltaan, jota oli juuri puraissut.
Olin pyörtymisen rajamailla. Haukoin henkeäni ja nyyhkytin.
Tunsin viileän henkäyksen kaulallani.
“Tervetuloa uuteen elämääsi”, vampyyri takanani sanoi hiljaa ja painoi sitten hampaansa kurkulleni.
