Twilight: Forksin kesä (K-11) KESKEYTETTY!

[Jakepoo]

Ficin nimi: Forksin kesä ( HUOM! entinen "Jatkoa Aamunkoille" )
Kirjoittaja(t): Jakepoo
Fandom: Twilight
Genre: Draama, Romance
Ikäraja: 11
Paritus: Renesmee/Jacob, Bella/Edward, perusparit
Disclaimer: Kaikki kuuluu Stephenie Meyerille, ainoastaan juoni ja hahmot joita ette tunnista, on minun keksintöäni.
Warnings: Spoilaa Aamunkoita.
Yhteenveto: Tämä ficci kertoo elämästä Aamunkoin jälkeen. Kymmenen vuotta on kulunut ja Renesmeestä on kasvanut aikuinen. Millainen Renesmeen elämästä tuli?
A/N: Olen tehnyt tätä ficciä nyt 27. lukua, laittelen niitä tänne sitten kun ehdin, jos joku nyt lukee

1. Aika

Bella

  “Bella, tule äkkiä katsomaan!” paras ystäväni Jacob Black kutsui minua metsän keskeltä. Erotin hänen äänessään peiteltyä naurua.
   
Vilkaisin Edwardia uteliaasti, mutta hän vain hymyili kiusoittelevasti ja singahti samassa sekunnissa metsän siimekseen. Ryntäsin hänen peräänsä ja muutaman sekunnin päästä seisoin jo Jacobin vierellä.
 
“Mitä?” kysyin uteliaasti. Jake yritti selvästi peitellä hymyään osoittaessaan eteensä. Käänsin päätäni Jaken osoittamaan suuntaan ja hymy kohosi kasvoilleni. Yksi kenkäpari heilui edessämme kohoavassa tammessa edestakaisin, epävarmana.
 
“Hän ei suostu tulemaan alas ennen kuin lupaatte, ettei hänen tarvitse syödä sitä ‘inhottavaa mömmöä’ enää. Lakossa omien sanojensa mukaan, mikä on todella lapsellista. Ihan kuin olisit vielä lapsi!” Jacob pyöritteli puulle silmiään, mutta näin hänen samalla huokaisevan vanhoille muistoilleen.
   
  Jake käännähti virnistämään minulle: “ Minusta hän ylireagoi. Keneenköhän tullut…”
  Minä näytin pojalle kieltäni Edwardin suhahtaessa jykevän puun juurelle. Minä loikkasin hänen viereensä muutamalla jättimäisellä hypyllä ja vilkuilin ylöspäin kohti tytärtämme.
   
  “Renesmee”, Edward aloitti rauhoitellen, “minä tiedän ettei ihmisruoka ole sinun suurinta herkkuasi, mutta sinun täytyy ymmärtää, että se on välttämätöntä terveydellesi. Olen pahoillani että joudut kestämään sitä, mutta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja. Eli mitä jos tulisit sieltä puusta alas ja me kaikki voisimme taas jatkaa metsästystämme?"
 
  Jacob virnisti valoisasti Renesmeen hypätessä puusta alas lehdet rapisten, viehkeästi kuin kissa, posket turhautuneisuudesta punaisina. Hänen kauniit kasvonpiirteensä toivat elävästi mieleeni Edwardin, mutta hänen kauniit suklaanruskeat silmänsä ja terve väri poskilla olivat ihmis-minäni perintöä. Edward seurasi minua huvittuneena singahtaessani Renesmeen eteen nyppimään lehtiä hänen pitkistä kuparinruskeista kiharoistaan. Vaikka Renesmee oli minua viisi senttiä pidempi, se ei estänyt äidinvaistoani ottamasta valtaa silloin tällöin. Eihän siitä ollut montaa vuotta, kun Renesmee oli ollut vielä lapsi. Hymyilin muistolle; Renesmee tanssimassa pikku jaloillaan Alicen kanssa, Renesmee ja Jacob leikkimässä villisti Amazonin viidakoissa… Renesmee kosketti poskeani: tunsin hänen uteliaisuutensa. Pudistin hymyillen päätäni ja suutelin hänen päälakeaan.
 
  “Hei, minäkin tilaisin pusun”, Jake ilmoitti kiusoittelevasti. Minä mulkaisin häntä happamasti ja ja kurotin painamaan huuleni Edwardin huulille. Renesmee pyöritteli silmiään, mutta suhahti kuitenkin Jacobin eteen painaakseen huulensa pojan poskelle. Jake käänsi päätään strategisella hetkellä ja suukko muiskahti suoraan pojan suulle. Renesmee lehahti syvänpunaiseksi ja kääntyi katsomaan meitä nolona. Minä pyörittelin vain silmiäni Jacobin röyhkeydelle, mutta Edward pyrskähteli huvittuneena ja läjäytti pojan kanssa kämmenensä yhteen toverillisesti. Renesmee pukkasi kyynärpäällään Jacobia närkästyneenä vatsaan. Tiesimme kaikki, ettei se satuttaisi heitä kumpaakaan. Jacob lähti jahtaamaan karkuun juoksevaa tyttöä takaa ja kuulin heidän iloisen naurunsa kauempaa.
 
  Käännähdin katsomaan hymyillen Edwardia. Hän vastasi hymyyni ja tarttui käteeni jatkaaksemme metsästystämme.
 
  Katselin lumoutuneena, kuinka Edward loikkasi hirven kimppuun ja painoi huulensa eläimen sykkivälle kaulalle. Minua viehätti yhä, kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäisestä metsästyksestäni, Edwardin hellyys ja ketteryys eläintä kohtaan. Edward vaistosi tuijotukseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
 
  “Eikö sinua janota?” hän kysyi katsoen huolestuneena mustiin silmiini omilla kultaa läikehtivillä silmillään.
   “No kyllä, jäin vain tuijottamaan sinua”, naurahdin ja tunsin hengitykseni kiihtyvän. Edward veti minut lähemmäksi itseään ja ryhdyin suutelemaan häntä ahneesti. Edward vastasi suudelmiini innokkaasti, mutta keskeytti aikeeni äkisti ja irrotti otteeni hellästi.
 
   “Ei täällä, rakas”, hän mutisi matalasti korvaani ja tunsin kuinka sähkövirta kulki lävitseni. “Renesmee ja Jacob kuulevat. Ja sitä paitsi minusta sinun pitäisi oikeasti ensiksi ravita itsesi.”
 
   Pyydystin nopeasti muutaman peuran ja lähdimme hiljaisina kotimatkalle. Olin nykyään Edwardia hieman hitaampi ensimmäisten voimakkaiden vampyyrivuosieni ollessa takanapäin, mutta olin silti kaikkia muita paitsi Edwardia ja Carlislea nopeampi. Tai no, myönsin irvistäen, Jacob oli suunnilleen yhtä nopea kuin minä ollessaan susimuodossa. Asuimme nykyään jossain päin Etelä-Amerikkaa, hyvin syrjässä, mikä ei ollut lainkaan Alicen ja Emmettin mieleen. Se oli ollut välttämätöntä Renesmeen ja osaksi minunkin takia. Renesmeetä koulutettiin päivittäin normaaliin elämään, kouluelämään. Hän kun oli syntynyt niin epänormaaliin perheeseen. Minä taas olin harjoitellut kilpeäni huippuunsa silmieni vaaletessa karmivasta punaisesta kullankeltaiseen. Nyt nämä ajat olivat ohi, ja suunnittelimme jo uutta muuttokohdetta.
 
  Talon pilkistäessä näkyviin Alice lähestyi meitä innostunut hehku pikku kasvoillaan.

  “Tulkaa jo, me äänestämme nyt seuraavan kaupunkimme!” hän kiljahti ja lähti kiskomaan meitä taloa kohti. Huokaisten seurasin häntä Edwardin hykerrellessä vieressäni. Jonkun ajatukset taisivat miellyttää häntä…
 
  Renesmee ja Jacob törmäsivät pian sisään isoon ja tilavaan olohuoneeseemme ja kaikki olivat nyt paikalla. Alice ja Edward vaihtoivat katseita ja Edward vilkaisi minua kuin olisi kuullut saaneensa  lottovoiton. Käänsin ihmeissäni katseeni muihin perheenjäseniini. Rosalie ja Emmett istuivat sylikkäin sohvalla, Emmett seurasi urheiluottelua silmät suurina. Alice hyppeli Jasperin viereen ikkunan eteen virnistäen minulle tietäväisesti. Esme teki tilaa Renesmeelle ja Jacobille, jotka lösähtivät hänen viereensä sohvankulmalle. Tuijotimme Carlislea, joka nousi seisomaan ottaakseen puheenvuoron.
 
  “Eli, kuten varmasti tiedättekin, me olemme kokoontuneet tänne päättämään seuraavan muuttokohteemme. Sopiva lukio Nessielle ja Bellalle.” Carlisle hymyili lämpimästi meille ennen kuin jatkoi: “eli aloitetaanpas, Rose…”
   “Hetkinen, hetkinen”, Jake keskeytti röyhkeästi. “Hei tohtori, miksemme vain kysyisi neiti Ennustajaeukolta vastausta suoraan? Ilmeestä päätellen häntä miellyttää ajatus.” Käännyimme katsomaan Alicea, joka korjasi ‘itse asiassa rouva tällä hetkellä’ , mutta hymyili tyytyväisenä.
  “Kerro, Alice!” Emmett vaati. “Kerro, mitä me äänestimme.”
 
  Alice halusi kuitenkin pitkittää jännitystä, joten hän alkoi tanssahdella huoneessa, muka miettien. Käännyin ärsyyntyneenä Edwardia kohti; hän vältteli katsettani, sillä tiesi ilmeeni (Anova Koiranpentu, kuten Jacob oli kerran huomauttanut)  höllentävän hänen päätöstään pitää salaisuus. Kiedoin käteni hänen kaulaansa muiden katseista ja Emmettin huokaisuista välittämättä ja kiskoin hänen kasvonsa kasvojeni tasalle.
   
  ”Edward”, kuiskasin hänen korvaansa, “Edward, kerro minulle mihin me oikein olemme menossa. Ole kiltti, Edward!” Niiskaisin vielä säälittävästi ja se riitti.

  Edward ei voinut vastustaa toiveitani. Hän silitti poskeani ja henkäisi Alicen murhaavasta ilmeestä välittämättä: “Bella, miltä sinusta tuntuisi nähdä Charlie?”

  Henkäisin hämmästyneenä ja tuijotin Edwardia epäuskoisesti.

  “Totta se on”, Alice kivahti loukkaantuneena. “Emme tietenkään kauaksi aikaa, vaan ikään kuin välietappina. Katsastamassa tuttuja sun muuta. Minä ainakin haluan Forksiin, minulla on siellä muutamia asioita hoidettavana… Ja onhan siellä monia muistoja, Bellalle ja Jacobille erityisesti.” Hän kohautti olkiaan.
 
 Jake pongahti seisomaan silmät säkenöiden. “Tuo on järkipuhetta! Minä haluan ehdottomasti Forksiin! Isä ja Charlie ja Sue ja… Seth, Leah, Quil, Embry.” Hän laskeutui taas istumaan hieman järkyttyneenä. “Nyt olen heitä kaikkia huomattavasti nuorempi. Jopa pikku Sethiä! Hullua!” Jake ravisteli päätään.

  Sisimmässäni värähti. Charlie, biologinen isäni, kymmenen vuotta vanhempana. Minä, hänen tyttärensä, ikuisesti 18-vuotias. Totta kai haluan käydä häntä katsomassa, mieleni huusi. Pian voisi olla jo liian myöhäistä.
 
 Vilkaisin Renesmeetä. Hän tuijotti hiljaa medaljonkinsa sisällä olevaa kuvaa meidän pikku perheestämme. Siinä Renesmee oli vielä pieni lapsi minun ja Edwardin välissä. Mietin, mitä Renesmee mahtoi muistaa Charliesta. Renesmee katsahti minuun silmät vakavina.
 
 “Muistan ukin. Tietysti muistan. Minä olen ikävöinyt häntä kovasti. Mutta… Mitä hän mahtaa minusta ajatella? En ole enää tämä tyttö.” Hän osoitti valokuvaa ja puri epävarmasti alahuultaan.
 
 “Renesmee”, sanoin lempeästi ja suljin hänen kuumat, sirot kätensä kylmien käsieni väliin. “Nessie, sinun ukkisi rakastaa sinua. Totta kai rakastaa! Hänhän suorastaan jumaloi sinua. Tiedän, että hänenkin on hyvin ikävä sinua. Charlie…”
 
 Paine kurkussani esti lauseen jatkamisen. Renesmee katsoi pelästyneenä silmiäni, joiden verkkokalvot kostuivat aavistuksen. Siinä samassa Edward oli takanani ja veti minut syliinsä.
 
   “Pian”, hän kuiskasi, “pian tapaamme taas Charlien.”

[Jakepoo]

2. Forks


  Suuri, valkoinen talo pilkisti pitkän ajomatkan jälkeen herättäen kaikki rakkaimmat muistoni eloon. Niin paljon oli tapahtunut tässä talossa…
 
 Olin hyvilläni, että matka oli vihdoinkin ohi. Olimme matkustaneet autoilla saadaksemme ne mukaamme. Autoja oli aivan liikaa; Carlisle ja Esme matkasivat Carlislen mustalla Mercedeksellä, Rose ja Emmett Rosen uudella, vähän aikaa sitten hankitulla sinisellä avoautolla, jossa oli kuomu päällä, Alice ja Jasper Alicen Porschella jonka hän sai kymmenisen vuotta sitten, Nessie ja Jake minun suhteellisen vanhalla Ferrarillani ja minä ja Edward Edwardin Volvolla. Olin tietenkin tyytyväinen saadessani hieman kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, mutta en saanut Charlien kasvoja mielestäni hetkeksikään. Olin toki soitellut hänelle päivittäin, mutta olin nähnyt hänet viimeksi vuosia sitten. Renesmee oli ollut niihin aikoihin noin seitsemänvuotiaan näköinen. Charlie oli pyytänyt meitä tulemaan taas pian takaisin, mutta tiuha muuttovauhti, Renesmeen nopea kasvaminen ja Jasperin hetkittäiset ongelmat olivat lykänneet suunnitelmia. Suurin ongelma tulisi olemaan ihmisiltä piiloutuminen. Emme voisi liikkua Forksissa ihmisten näkyvissä tunnistusvaaran vuoksi. Aioimme käydä Charlien ja susien luona ja viipyä pari päivää, ennen kuin jatkaisimme Forksista poispäin.
 
   Totta puhuen minua hirvitti palata Forksiin; hirvitti ja kiehtoi. Halusin hirveästi tavata Charlien, mutta samalla minua huoletti hänen reaktionsa meihin. Siitä oli niin kauan, kun hän näki minut viimeksi kunnolla… Olin lähetellyt hänelle valokuvia minusta, Jakesta, Edwardista ja Renesmeestä. Oli kuitenkin eri asia kohdata vampyyri silmästä silmään.

  Näitä asioita puiden hyppäsin autosta Rosen viilettäessä ohitseni kasa matkalaukkuja käsivarsillaan. Hän vilkaisi järkyttyneenä muutamaa kassiani, jotka olin ottanut mukaani liian suuresta vaatevarastostani, selvästi inhoten välinpitämättömyyttäni muotia kohtaan. Alicenkin ilme enteili nuhdesaarnaa, joten päätin liueta paikalta.

  Käännyin Edwardia kohti, joka penkoi juuri auton tavaratilaa etsien jotakin. Suljin keskittyneenä silmäni ja siirsin kilpeäni niin, että Edward pääsi kuulemaan ajatukseni. Ajattelin itseäni ja Edwardia viilettämässä kohti omaa, syntymäpäiväksi saamaani pikku mökkiämme kohti. Samassa Edward tarttui käteeni ja annoin kilven napsahtaa takaisin paikoilleen. Kilven säätely oli todella hyödyllistä tällaisissa tilanteissa, kun halusin kertoa Edwardille jotain salaisesti. Olin silti hyvilläni siitä yksityisyydestä, jonka kilpi minulle antoi; Edwardhan tylsistyisi kuoliaaksi, jos saisi kuulla todelliset mietteeni…

  Lähdimme juoksemaan kohti metsää muiden ihmettelyistä välittämättä. Edward loikkasi väreilevän joen ylitse tuulen leikkiessä hänen kuparinruskealla pehkollaan. Minä seurasin heti perässä ja laskeuduin sulavasti hänen viereensä tennarinkärjilleni. Lähdin nauraen juoksemaan mökkiämme kohti niin lujaa kun pääsin. Edward antoi minun sillä kertaa voittaa. Onnellisena silmäilin tuttua paikkaa vahvoilla silmilläni.
    Ihastuttava kivimökki kohosi metsän keskeltä yhtä hurmaavana kuin muistinkin. Pieniä ränsistymisen merkkejä oli, mutta se teki talosta entistä kodikkaamman. Tuuli heilutteli takapihalla sateessa kastuneita ruusuja pienen lampemme väreillessä tuulenvireessä. Liidin ulko-ovelle, joka oli lukitsematta. Edward seurasi minua hiljaa, muistellen. Vaikka suurin osa huonekaluista oli siirretty muuton yhteydessä pois, muistot olivat tallella. Hymyilin aurinkoisesti löytäessäni Jane Austenin kirjakokoelman, jonka olin jättänyt taloon kiireisen muuton yhteydessä. Edward hymyili minulle enkelinkasvot loistaen ja kääntyi samassa ovelle päin. Minäkin saatoin kuulla kahdet askeleet, jotka lähestyivät mökkiä juosten. Jacob, tunnistin raskaasta vetisestä sydämenlyönnistä, sekä Renesmeen perässä lepattavasta nopeasta pulssista. Renesmee kurkisti ovenraosta hymyillen mitä kauneinta hymyään Jacobin tömistellessä perässään. Minä ja Edward annoimme tulokkaille tilaa heidän ahtautuessaan olohuoneeseen (toisin sanoen Jacobin ahtautuessa, Nessielle se ei ollut ongelma eikä mikään).

 Renesmee pyörähteli ympäriinsä silmät suurina.

 “Minä muistan, kun luit tässä minulle kerran yhtä kirjoistasi, äiti”, hän hymyili nähdessään vanhan sohvan huoneen nurkassa. “Ja muistan, kuinka isä istui takkatulen ääressä kuunnellen sinua. Muistan sen…”

  Hän jatkoi eteenpäin ja astuimme hänen vanhaan huoneeseensa. Tyttö katsoi liikuttuneena lapsuutensa muistoja, silmät haikeasti tuikkien. Nostin lattialta suuren korun irvistäen; muistin selvästi Arolta saamani häälahjan. Timantti kimalsi huoneen valossa. Me kaikki tuijotimme riipusta hiljaa, muistaen päivän jona olin sitä käyttänyt. Sysäsin korun säpsähtäen kirjahyllylle.
 
 Renesmee tuijotti korua mietteliäänä. Huomasiko Jacob, kuinka Renesmee punastui korua ajatellessaan? Vilkaisin silmäkulmastani Edwardia, joka mietti jotakin otsa rypyssä. Samassa kännykkäni alkoi värisemään ja kaivoin sen taskustani.
 
 “Hei, isä”, vastasin karkeammalla äänelläni. Ääneni oli kuin kellojen helinää, mutta olin harjoitellut ihmismäistä rooliani jo pidempään, joten ääneni ei pistänyt enää niin korvaan. “Mitä kuuluu?”

  Charlie ei vastannut. Kuulin hänen astelevan keittiössä edestakaisin, levottomasti. Sue laittoi ruokaa, kuulin astioiden kilinän. Charlie veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin kysyi: “Oletteko te Forksissa?”
  “Olemme. Ajattelin että… Ehkä voisimme tulla käymään?” Pidätin hengitystäni.
   Charlie oli hetken hiljaa, ennen kuin kuiskasi: “Bells, olet tervetullut milloin vain. Minulla… Minulla oli hirveän ikävä sinua, tyttö. Otathan Nessien mukaan?”
  “Tietysti, ja Edwardin ja Jaken myös. Niin että… Nähdään pian”, minä sanoin kännykkää puristaen.
   “Nähdään”, Charlie henkäisi ja katkaisi puhelun.


                                                                                           ***



  “Vouh, täältähän on kadonnut yksi kokonainen kioski!” Jacob huudahti autoni takapenkiltä ajaessamme Forksin keskustan läpi.
  “Jake, en tajua miksi lasket kioskeja tällaisena hetkenä”, irvistin autoni ratin takaa. Edward katseli minua hiljaa Jacobin kumartuessa takapenkiltä eteenpäin korvani juureen.
  “Relaa Bells, sehän on vain Charlie eikä mikään vihollislauma”, hän tuhahti. Mulkaisin Jacobia ja huokaisin heti perään. Turhaan minä Jakelle kiukuttelin.
   “Anteeksi Jake”, minä siis sanoin, “olen vain niin hermona.”
  “Anteeksipyyntö hyväksytty”, Jacob hymyili ja taputti olkapäätäni lohduttavasti. Katsahdin häntä hymyillen pienesti. Rakastaisin Jacobia aina, hän olisi paras ystäväni ikuisesti.

  Käänsin Ferrarini tutulle kadulle jännityksen nipistellessä vatsassani. Renesmee liikehti takanamme levottomasti, sydän hakaten villisti. Näin keittiön verhon heilahtavan.

  Astuimme autosta ulos entisen kotitaloni etupihalla. Vedin henkeä pitkään ja syvään, valmistautuen Charlien reaktioon. Renesmee kiskoi paitansa helmaa alemmas ja kohensi kutrejaan hermostuneena. Edward veti minut hellästi kainalossaan eteenpäin Renesmeen ja Jacobin seuratessa perässämme. Laahustin ihmisvauhtia ovelle, hengitin syvään ja koputin varovasti.

  Kuulin Charlien juoksevan ovelle. Kolme hengästynyttä hengenvetoa, ja hän avasi meitä erottavan oven.

  Tuijotin isääni sanaa sanomatta. Hänen hiusrajansa oli noussut ylöspäin paljastaen lisää otsaa. Kasvoihin oli ilmestynyt muutamia ryppyjä ja vatsa oli pullistunut hiukkasen. Suklaanruskeat silmät tutkivat kasvojani häikäistyneinä. Pian hän kuitenkin tokeni ja avasi suunsa.

  “Bella.” Hän tuijotti kultaisiin silmiini silmät kosteina. Hän kohotti kätensä ja minä kävelin hänen syleilyynsä. Charlie nyyhkäisi ja silitti kömpelösti hiuksiani vavahtaen kylmää kosketustani. Irrottauduin hänestä välittämättä poltteesta kurkussani.
  “Isä.” Hymyilin ja katsahdin ympärilleni. “Pitkästä aikaa.”
   Charlie pyyhkäisi silmäkulmiaan murahtaessaan: “Ihan liian pitkän. Bells, et tiedä kuinka onnellinen olen tästä hetkestä. Että olet tässä elävänä edessäni.” Hän pudisteli häkeltyneenä päätään muuttumattomalle ulkomuodolleni ja korjasi: “No, tarpeeksi elävänä.”
 
 Samassa Sue Clearwater kurkisti keittiön kulman takaa. “Ruoka on pöydässä”, hän ilmoitti kohteliaasti ja jäi tuijottamaan minua säikähtäneenä. “Bella! Oletpas sinä…” Hän etsi epätoivoisesti kuvaavaa sanaa. “…hyvinvoivan näköinen!” Hän vilkaisi apua hakien ovelle ja hymyili. “Jacob Black! Kuinka mukavaa nähdä sinua!”
 
 Vasta nyt Charlie tuntui muistavan muut vieraat. Hän kääntyi ovelle päin, silmät etsien. Renesmee kurkisti Jacobin selän takaa silmät alas luotuina, posket suloisesti punertuen. Hän oli nähnyt vaivaa ulkonäkönsä eteen: hän oli pannut ylleen Rosalien kanssa ostamansa vihreän silkkitopin sekä kevyen hameen. Hiuksensa hän oli kiinnittänyt pinneillä taakse. Renesmee halusi kovasti olla mieliksi Charlielle. Katselin heltyneenä hänen ponnisteluaan; Charlien haju oli herkullinen.

  “Nessie”, Charlie sanoi liikuttuen jälleen. Seurasin hänen reaktiotaan hänen katsoessaan tyttöä. Charlie oli häikäistynyt, sen näki hänen kasvoistaan. Renesmee pakotti itsensä Charlien eteen.
  “Hei ukki”, hän kuiskasi hymyillen ujosti. Charlien kasvot vääntyivät onnelliseen virneeseen.
   “Hei Nessie”, hän kähisi ja rutisti minut ja Renesmeen lämpimään syliinsä. Kuulin Renesmeen pidättävän henkeään veren lämmön iskeytyessä vastaan.
  “Tervetuloa kotiin”, Charlie hymyili.

[iituska]

Ihan kiva ficci on kyllä En löytänyt virheitä, en ainakaan nähnyt..
Kivahan se olisi jos jaksaisit lisätä näitä lukuja enemmänkin.
Niitä siis odotellessa

iituska

[renessie-]

vaikuttaa hyvält !
Jatkooo pian !

renessie-

[En-nu]

Nopeesti tuli jatkoa joka on aina + ja tykkään tästä toivottavasti nessie kestää veren himonsa jatkoa 

[kuppi_kahvia]

oi ihanaa lukea tällästä ficiä tosi hyvä idea! kirjotat muutenkin tosi hyvin, ainoo vaan et vähän ehkä raskasta lukea kun kappalejaot on vaan yhdellä enterillä, 2 vois olla ehkä selkeempi sitte nuo vuorosanat vois alkaa ihan uudelta riviltä.

[Jakepoo]

Wautsi wau, oli tullut kommentteja! Kiitos!
 Juu, näitä lukujahan on nyt kertynyt 23, joten ihan teistä kiinni montako lukua päivässä.  Omasta mielestäni nämä ensimmäiset luvut ovat paljon huonompia kuin seuraavat... Kolme ensimmäistä on Bellan näkökulmasta, kolme seuraavaa Jacobin näkökulmasta ja sen jälkeen vielä kolme Nessien näkökulmasta ennen kuin alkaa tulla vuorotellen mm. Edwardin, Janen, Leahin, Alicen ja Charlien näkökulmasta. Laitanpa nyt vaikka kolme seuraavaa tänne!

[Jakepoo]

3.  Yö

  Jacob astui lähemmäksi huomattuaan Nessien ahdingon.
 “Hei Charlie”, hän virnisti vetäen Edwardin perässään sisään. Charlie katsahti päidemme ylitse ja hänen sydämensä rauhoittui vihdoinkin. Vedin Renesmeen huomaamattomasti kauemmas Charlien kaulasta.

  “Jake! Ja Edward!” hän huudahti. Yllätyin hänen positiivisesta asenteestaan Edwardia kohtaan. Jake hymyili suu korvissa Edwardin hymyillessä kohteliaasti hänen vierellään. Renesmee hivuttautui heidän väliinsä rauhoittuen.

  “Missä Alice on?” Charlie kysyi pettyneenä.
  Edward vastasi: “Ikävä kyllä hän ei päässyt tulemaan. Mutta uskoisin, että hän tulee pistäytymään jossain välissä…” Hän empi hetken, ennen kuin jatkoi: “Charlie, minusta on todella mukavaa nähdä sinua.”
 “Itse asiassa Edward, voisin melkein sanoa samaa sinusta”, Charlie myönsi. Räpyttelin ihmeissäni silmiäni.

  Minä ja Edward istuimme olohuoneessa muiden syödessä keittiössä. Renesmeekin yritti livahtaa mukaamme, mutta Jacob veti hänet päättäväisesti mukanaan. Charlie kävi vähän väliä kurkistamassa olohuoneeseen, ettemme vaan katoaisi mihinkään. Edward kuunteli ajankuluksi ruokailijoiden ajatuksia, minä puhetta.

  Jacob kyseli Suelta lauman nykyisestä tilanteesta Charlien yskiessä järkyttyneenä. Sue kertoi suurimman osan asettuneen aloilleen ja perustaneen perheen. Seth ja Leah kävivät katsomassa äitiään säännöllisin välein.
  “Onhan se hämmentävää, että Leah on edelleen teini-ikäisen mitoissa ja Seth sen kuin miehistyy miehistymistään”, Sue sanoi ja kaatoi Renesmeelle juotavaa. Tirskahdin kuvitellessani tytön ilmettä.
 “Miten niin… Teini-ikäisen?” Jacob kysyi kerrankin vakavana.
  Sue kuulosti surulliselta vastatessaan: “Leah ei kuulunut niihin, jotka asettuivat aloilleen ja perustivat perheen. Hän juoksentelee edelleen sutena metsissä, yksin.” Sue huokaisi ja kuulin Jacobin henkäisevän. Charlie pyöri keskustelun aiheesta vaivautuneena tuolillaan.
  Hetken kaikki söivät hiljaa, kunnes Nessie yskäisi ja sanoi ujosti: “Kiitos Sue, ruoka oli oikein hyvää.”
 “Ole hyvä, kultaseni”, Sue vastasi lämpimästi ja saatoin kuvitella hänen jumaloivan ilmeensä.

  Renesmee sipsutti luoksemme. Edward siirtyi minusta kauemmaksi ja tyttäremme istahti väliimme. Me molemmat kiersimme käsivartemme hänen lämpimien hartioidensa ympärille. Renesmee kosketti kättäni; hänkin oli oppinut säätelemään kykyänsä vuosien saatossa. Näin mielessäni Charlien kasvot, jotka hehkuivat hänen katsoessaan minua. Charlie kääntyi katsomaan tilanteen katsojaa, eli Renesmeetä, ja hänen ilmeensä muuttui. Aluksi hän oli hyvin vakava, mutta pian hän loisti kuin aurinko. Tunsin Renesmeen onnen ollessamme kaikki taas yhdessä.

  Nessie laski kätensä muiden lähestyessä olohuonetta. Jacob loikkasi rennosti viereeni istumaan Suen ja Charlien istuutuessa vastakkaiselle sohvalle. Charlie katsoi kauan aikaa meitä neljää aivan hiljaa. Edward vastasi hiljaa hänen ajatuksiinsa: “Älä huoli Charlie, et kadota heitä enää. Minä lupaan sen.” Charlie vilkaisi Edwardia hieman pelästyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
 “Kiitos”, hän kuiskasi.


                                              ****


  Sade rummutti huoneeni kattoa tasaisesti yhdessä Jacobin kuorsauksen kanssa. Hän oli simahtanut vuoteeseeni heti makuulle päästyään. Renesmee oli aikansa kierrellyt vanhaa huonettani tutkien vanhoja muistojani. Vaikka olinkin jo siirtänyt suurimman osan tavaroista pois, Charlie oli jättänyt tänne sänkyni ja kirjoituspöytäni romppeineen. Näin, että Renesmee rakasti tätä huonetta. Lopulta hänkin oli nukahtanut Jacobin viereen hiukset levällään, minun vanha yöpukuni yllään.
  “Äiti kiltti, emmekö me mitenkään voisi jäädä yöksi?” hän oli anellut silmät suurina. Kaikki olivat tietenkin olleet kuin sulaa vahaa tuon katseen jälkeen. Tilanteen hieman monimutkaiseksi teki se, miten minä ja Edward kuluttaisimme tämän yön. Me kun emme pystyisi nukkumaan…

  Vilkaisimme toisiamme ja kuin yhteisestä sopimuksesta suhahdimme ikkunalle ja sitä kautta ulos yöhön. Taivas oli utuinen; kaukaiset tähdet loistivat ja saivat ihomme  hohtamaan himmeästi. Edward katsahti vielä kerran huoneeni suuntaan, pudisti kevyesti päätään ja vinkkasi sitten minua seuraamaan. Ihan kuin hänen muka tarvitsisi pyytää. Seurasin häntä hiirenhiljaa vauhtiani kiihdyttäen, kunnes olin sopivan lähellä hypätäkseni hänen selkäänsä. Edward naurahti yllättyneesti viilettäessään sumuisessa metsässä minä selässään.
 Rutistin hänen rintaansa ja totesin: “Ihan kuin ennen vanhaan.”
 Edward suuteli kämmentäni ja nauroi: “Tosin nyt sinun ei tarvitse huolehtia, että törmäisimme puuhun.”
“En voi uskoa, että olen tosissani sanonut noin”, minä hymähdin. Se kaikki tuntui nyt niin kaukaiselta, kuin eri maailmalta.

  Hautasin kasvoni Edwardin hiuksiin tuulen lennättäessä omiani. Nyt kaikki oli paljon paremmin. Olin saanut kaiken, mitä olin aina halunnutkin.
  “Edward, onko Jacobin ja Renesmeen välillä tapahtunut jotain… Erikoista?” kysyn äkkiä, muistaen Edwardin väliin oudon käytöksen.
Edward oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi hitaasti: “Nessie… On alkanut huomaamaan Jacobin eri tavalla. Hän… Hän on ruvennut tahtomaan heidän suhteeltaan enemmän.”
  “Mutta kyllähän Nessie on tuntenut Jacobia kohtaan jo aika kauan sellaisia tunteita”, sanoin ymmälläni. Heidän ensisuudelmansa oli ollut melkoinen muutos Jaken suhtautumiseen tyttöä kohtaan, mutta Renesmee oli ehdottomasti ollut mukana. Me kaikki olimme jo aikoja sitten hyväksyneet Jacobin oudon leimautumishomman, jopa Rose. En ymmärtänyt Edwardin hiljaisuutta. “Edward, mitä sinä oikein tarkoitat?” minä tivasin.
 
 Samassa Edward pysähtyi; olimme saapuneet omalle, tutulle niityllemme. Edward veti minut selästään laskeakseen minut kosteiden kukkien keskelle. Katselin hiljaisena, kuinka hän laskeutui makaamaan vierelleni ja silitti kaulaani hellästi.
  “Luulenpa, että tajuat”, hän kuiskasi kuljettaen huuliaan vatsaani pitkin. Oli vaikeaa keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen ihanuuteensa. Keskity, komensin itseäni rypistäen kulmiani keskittyen. Samassa henkäisin ymmärtäen. Edward odotti kärsivällisesti, kunnes sain suuni tottelemaan.
 "Renesmee... tahtoo Jakea eri tavalla? Renesmee?" Ravistelin vimmoissani päätäni. "Ei voi olla! Nessie on vielä niin nuori! Minun tyttöni!"

 Edward tarttui minua poskista suunnaten huomioni taas häneen.
 “Bella”, hän sanoi tuijottaen syvälle silmiini. “Nessie ei ole enää lapsi. Hän on aikuinen nainen. Totta puhuen on ihme, että Jacob on jaksanut odottaa näinkin pitkään. Ja Bella”, hän hymyili vinoa hymyään, “sinä olit suunnilleen hänen ikäisensä hääyönämme, eikä se sinua paljon estellyt.”
 
 Mietin hänen sanojaan Edwardin katsoessa kasvojani. Lopulta kohotin katseeni ja ryömin hänen syliinsä. Edward tuuditti minua rauhoittavasti painaessani kasvoni hänen kaulakuoppaansa, hengittäen hänen puhdasta tuoksuaan.
  “Kyllä minä ymmärrän”, mutisin. “Luotan Jakeen.”

 Tuijotimme kauan toisiimme. Hänen kauniita kasvojaan, hänen täyteläisiä huuliaan, hänen rintakehäänsä, jota peitti vaivainen paita…
  
Laskeuduimme kukkapedille suudellen, tähtitaivaan kaartuessa yläpuolellamme.

[Jakepoo]

Äh, sori, en mä jaksakkaan enempää Nämä kursivointijutut täällä on monimutkaisia! Olen kirjoitellut tätä vähän muuallekin, mutta täällä en kyllä oikein hallitse tuota juttua. 

[iituska]

Ihana oli tämäkin! Jos mitenkään viitsisit laittaa lisää lukuja, niin kyllä minä ainakin lukisin!

[CandyApple]

Ihana ficci!
Sun on pakko laittaa sitä jatkoo..
Oon jo ihan koukussa 
Mut tosi hyvin kyl kirjotat, ja kuvailet
ihanasti!
Eli sitä jatkoo nopeesti, kiitos 

♥:llä, Candy

[Jakepoo]

Hei, ANTEEKSI kun on kestänyt!

4. Aamiainen Charliella

Jacob


  “Nessie, älä viitsi. Tuo on naurettavaa.”

  Nessie katsoi pelokkaana ympärilleen, peläten Bellan tai Edwardin ilmaantumista paikalle. Ja minä kun olin vasta tarttunut häntä kädestä, hitto soikoon! Ja tuo ihmeellinen tyttö seisoi silti niin lähellä, niin vastustamattomana… Kaunis hymy huulillaan hän lähestyi, huulet töröllään…

  … Ja seuraavassa hetkessä tipahdin sängyltä alas kolauttaen pääni. Kohottauduin manaten lattialta ympärilleni katsoen. Huone oli vieras, tunnistin sen jotenkuten Bellan entiseksi huoneeksi. Kaunista kuparinruskeahiuksista tyttöä ei näkynyt missään.

  Tömistelin alakertaan huolen nakertaessa reikää vatsaani. Tai sitten minulla oli vain nälkä, mutta olin huolissani yhtä kaikki. Tulin aina oudon levottomaksi Nessien ollessa poissa näköpiiristäni. Keittiöstä kuului ääniä, joten kurkistin kulman takaa sisään.
  
  Ylitseni hulvahti lämpö ja sitten huojentava rauhallisuus nähdessäni, kuka pöydän äärellä istui. Tyttö selaili sanomalehteä hiljaa vilkuillen vastapäätä istuvaa Charlieta, joka ryysti hänkin hyvin hiljaisena kahviaan. Nessien edessä oli lautasellinen ruokaa: näin, kuinka hän piilotti sitä roskikseen Charlien silmän välttäessä. Vaikka kaksikko oli hyvin hiljainen, he selvästi nauttivat toistensa seurasta. Eivät viitsineet edes huomioida minua, vaikka he varmasti olivat kuulleet tuloni.

  “Hyvää huomenta vain teillekin”, minä nurisin ja istuin Nessien viereen painaen suukon hänen päälaelleen. Nessie punastui nolostuneena ja Charliekin tuijotti kahvikuppiinsa hämillään. Rupesin tunkemaan leipää suuhuni vauhdilla. Jessus, tässäpä talossa oli hilpeä meininki näin aamuisin!

  Siinä samassa Bella käveli sisään Edward kintereillään. Heidän vaatteensa ja hiuksensa olivat märät, joten arvatenkin he olivat olleet koko yön ulkona. Charlie avasi suunsa, mutta sulki sen sitten hitaasti. Järkevää. Kukaan ei oikeasti tahtoisi kuulla, miten he olivat yönsä viettäneet.

  Edward rypisti minulle kulmiaan. Bells tietenkin huomasi sen, ja katsoi minuun… terävästi? Kohotin kulmiani kysyvästi. En tietääkseni ollut loukannut ketään heistä. No, Blondia ei lasketa.

  Ennen kuin Bella ehti tehdä yhtään mitään, kuulin auton kaartavan kohti Charlien pihaa. Edward jähmettyi sekunniksi paikoilleen. Hänen kasvoillaan häivähti järkytys, ennen kuin se jo muuttui säteileväksi hymyksi.

  Hän katsoi suoraan minuun todetessaan: “Minusta tänne taisi kääntyä tuttu auto.”
  En tajua, ajattelin hämmentyneesti. Paitsi jos…

  Avaimet kilisivät ovessa, kun joku tuli niillä sisään kaatosateesta. Bells nyrpisti aavistuksen nenäänsä tulijan hajulle. Minulle se oli hyvin tuttu…
  
“Huh, mikä ilma”, tuttu ääni puuskahti eteisestä. “Charlie? Äit…”
  
  Miehen aloittama lause keskeytyi hänen haistaessaan meidät. Askeleet kiiruhtivat kohti keittiötä ja kohta tunnistin tutut kasvot, jotka jähmettyivät suu auki oviaukolle.

  “Seth!” Edward hymyili lämpimästi ja käveli hieman liian nopeasti hänen eteensä.
  “Edward?” mies ähkäisi. Samassa hänen kasvonsa vääntyivät aurinkoiseen hymyyn.
   “Edward!” hän toisti ja ryntäsi halaamaan tätä. Seuraavaksi Seth katsoi suoraan minuun.
  “Jake? Ei hitto, se olet sinä!” Mies ryntäsi rutistamaan minua. Nessie katsoi kasvojani huolestuneesti.
  “Jukra, sinä et ole muuttunut yhtään, Jake! Minä olen sinua pidempi!” Mies hekotti minun räpytellessä sekavana silmiäni. Oliko tuo Seth? Se nulikka?

  Uusi, aikuinen Seth hymyili yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.
  “Bella! Voi pojat, nuo silmät sopivat sinulle!” hän huudahti Bellaa halatessaan.
  
Seth haroi mustia, pörröisiä hiuksiaan nähdessään Nessien, joka katsoi äitiään hämmentyneenä.
“Nessie? Sinähän se siinä?” Seth varmisti epäröiden.
Nessie nielaisi kuuluvasti, ennen kuin kuiskasi ujosti: “Niin. Tunnetko sinä minut?”
“Et taida siis muistaa minua? Kävin sinua katsomassa, kun olit vielä pikkuinen. Minäkin olin silloin vielä lapsi”, Seth selitti.   Nessie nyökkäsi kohteliaasti.
Seth huomautti: “Sinusta on muuten tullut tosi nätti. Olet tullut paljon vanhempiisi.”
  
  Tyttö painoi hämillään päänsä minun vihdoinkin herätessä horroksestani. Kyräilin Sethiä raivon tärisyttäessä raajojani ja mustatessa näköni. Nessie oli kaikkea muuta kuin “tosi nätti”! Nessie oli kaunotar, Nessie oli jumalatar, Nessie…

Edward kuuli ajatukseni, kuinkas muuten, ja laski kätensä olkapäälleni rauhoitellen. En liikahtanutkaan.
“Jacob, ei Seth sitä niin tarkoittanut”, Edward mutisi.
Seth kiirehti sopertamaan: “Oi ei Jake, käsitit väärin! En vain näe muita tyttöjä samassa valossa kuin Sallyä. En mahda sille mitään!”
Bella yritti keventää ilmapiiriä kysyen: “Sally? Kuka hän on?”
“Minun kihlattuni”, Seth vastasi sellaista rakkautta äänessään, että vihani hiipui. Vai oli Sethkin löytänyt Leimattunsa…


                          
                                                                                     ***
 

“Hyvää pullaa”, Seth kehui äitinsä leivoksia pullanmurujen lennellessä joka paikkaan. Tuijotin häntä pöydän kulmalla epäuskoisesti istuen. Oli tosiaan järkyttävää nähdä hänet noin… Aikuisena. Minua vanhempana.

 “No, Jake, kuinkas elämä vampyyrien keskellä on sujunut? Minähän sanoin, että he ovat oikeasti hyvää porukkaa”, Seth virnisti. Bells kiristeli hampaitaan; Charlie oli juuri mennyt vessaan, joten meidän olisi parasta pitää turpamme tukossa heidän vampyyrisydestään hänen palatessaan, jos halusimme pitää hampaamme ehjinä. Minusta se oli typerää, mutta kuinka vain.
“Hyvin minä olen pärjäillyt, kaikki on mennyt mahtavasti erästä Kultakutria lukuun ottamatta. Blondivitsini alkavat olla vähissä. Et sattuisi tietämään muutamaa hyvää?” kysyin.

   Nessie mulkaisi minua Rosea puolustaen, mutta Bellalta pääsi väkisinkin pieni tirskahdus. Meidän katsoessamme häneen hän käänsi nolostuneena katseensa kengänkärkiinsä. Hah, ajattelin voitonriemuisesti, 1-0 minun hyväkseni, kiitos Bellan.

 “No eipä tule mieleen”, Seth hykerteli Charlien saapuessa takaisin. Bella mulkaisi Sethiä ja minua varoittavasti.

  Nessie tuijotti sateeseen hajamielisenä, hiuskiehkuraansa hypistellen. Katseeni lukkiutui häneen. En edes tajunnut Sethin puhuvan minulle. Niinpä säikähdinkin, kun äkkiä joku hirveän kylmä tarttui minua olkapäästä ravistaen sitä.

 “Jake? Huhuu, maa kutsuu Jacobia”, Bella huusi korvaani sekä huvittuneesti, että hieman ärtyneesti. Minä hypähdin ilmaan.
“Ei tarvitse huutaa, en ole kuuro!” tiuskaisin hieman nolona.
“Ei siltä vaikuta”, hän mutisi silmiään pyöritellen. “Seth kysyi, tulisimmeko hänen mukaansa La Pushiin tänä iltana, mutta sinulla näytti olevan muuta tekemistä…”
“No kyllä tulemme”, minä huudahdin Bellan nurinoista välittämättä. “Jos se vain käy Samille.”
“Kiva, eli tavataan joskus neljältä”, Seth nyökkäsi nousten seisomaan. “Minun täytyy lähteä. Ja Jake”, hän sanoi silmää iskien, “paitasi on väärinpäin.”

 Käänsin paitani oikeinpäin muiden nauraessa.
  “Naurakaa pois vaan”, minä murahdin. Minä nyt en ainakaan kulkenut öisin pelehtimässäympäri Forksia.

  Edward sähähti hiljaa paljastaen aavistuksen ylähampaitaan.
  
Edward, tosi pelottavaa, ajattelin sarkastisesti. En minä yleensä ilkeillyt Edwardille, niin kuin ihan alussa, jolloin olin vihannut häntä koko sydämestäni. Nessie oli muuttanut kaiken; nykyään itse asiassa pidin hänestä. Tällä hetkellä hän kuitenkin ärsytti minua; hän sai tehdä mitä halusi, hänen vaimonsa suhtautuessa kiihkeästi jokaiseen liikkeeseen, jonka hän vain otti. Nessie taas… Kyllä minä tiesin, että hän rakasti minua. Mutta en ollut ollenkaan varma, kuinka paljon hän minua rakasti. Nessie oli vain joskus niin poissaoleva, niin välttelevä. Kuin hän pelkäisi koskea minuun…

  Bells vilkuili meitä levottomasti, suuret kultaiset silmät sirrillään. Hänellä ei olisi pitänyt olla aavistustakaan ajatuksistani, mutta silti hän tuijotti suojelevasti tytärtään. Minä sain osakseni epäluuloisen mulkaisun.
  
   Jaha, joku on tainnut juoruta jotain olennaista ajatuksistani, ajattelin happamasti. Edward kohautti anteeksipyytävästi olkiaan. Ei se kyllä toisaalta minua mitenkään yllättänyt. Mitä Edward nyt ei kertoisi Bellalle?

  “Voisiko joku kertoa, mitä täällä tapahtuu?” Bells kysyi, yritellen pysyä tyynenä. Surkea yritys.
  “Ei mitään vakavaa, rakas”, Edward vastasi rauhoittavasti.
   Bella vilkaisi vielä kerran minun suuntaani. Mikä tuota tyttöä riivasi? Ihan kuin olisin jotenkin se perheen “pahis”. Olisi mukava kuulla selitys.

  “Niin, ei mitään hätää Bells-kultaseni”, minä vinoilin. Bella puolittain hymyili Nessien äkkiä jäykistyessä. Tulin oitis levottomaksi.
“Nessie? Onko kaikki kunnossa?” tiukkasin. Nessie oli puoli sekuntia hiljaa, kunnes nyökkäsi.
“On, Jake”, hän mumisi ja nousi pöydästä.
  “Kiitos, ukki. Nähdään neljältä”, tyttö kuiskasi meille ja kipusi kiireesti yläkertaan. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä ontto tunne vatsanpohjassani.

[Jakepoo]

5. La Push


   Nessie oli taas oma, suloinen itsensä noustessaan neljältä Sethin mustaan Volvoon. Sade oli onneksi lakannut, mutta oli silti aavemainen usva. Minä hyppäsin etupenkille muiden istuutuessa taakse, Nessie vanhempiensa väliin.

   Seth vihelteli iloisesti ajaessaan Forksin autioita teitä kohti La Pushia. Sally tulisi kuulemma myöhemmin Emilylle. Olin todella innoissani ja pompin istuimellani kärsimättömästi. Seth ei suostunut kertomaan, keitä kaikkia tapaisimme Emilyllä. Olisin halunnut kuristaa hänet. Jep, erilaisen ulkokuoren alla oli edelleen se ärsyttävä pikkupoika, jonka tunsin.

   Samin ja Emilyn pieni, hieman rönsyinen hökkeli pilkisti vihdoinkin näkyviin. Bells taputti hymyillen käsiään. Emily oli asettanut värikkäitä kukkia ikkunalaudan kukkaruukkuihin piristämään karua taloa. Seth pysäytti auton ja sammutti moottorin.

   Mökin ovi jysähti auki ja teini-ikäinen poika lähti juoksemaan autoa kohti kädet levällään.

   “Jake! Jake!” hän huusi ja ryntäsin poikaa kohti.
   “Quil!” minä ähkäisin ja rutistin häntä niin, että luut rutisivat.

   Quil nauroi hengästyneesti ja työnsi minua olkapäistä poispäin nähdäkseen kasvoni.

   Quil näytti täsmälleen samalta kuin kymmenisen vuotta sitten. Hän odotti edelleen Clairen, Leimattunsa vanhenemista, jotta voisi vanheta yhdessä hänen kanssaan. Kaikki näyttivät vanhenevan ympärillämme meitä ja perhettäni lukuun ottamatta, ajattelin haikeasti.

   “Jake! Mitä kuuluu? Siitä tuntuu olevan sata vuotta, kun ollaan viimeksi nähty!” Quil pulputti Sethin ja muiden lähestyessä meitä. Edward piti Bellaa vyötäisiltä pahan hajun kirvellessä moninkertaisesti heidän niin herkkää nenäkalustoaan. Minä tartuin rohkeasti Nessietä kädestä.

   Quil nyökkäsi ystävällisesti Bellalle ja Edwardille kääntyen samalla katsomaan Nessietä.
   
   Hän hätkähti ja hämmästeli: “Jessus, vaikka Claire onkin maailman kaunein, sinun tyttösi on totisesti häikäisevä näky, Jake. Aijaj!”
   Minä puhahdin ja aloitimme leikkitappelun, aivan kuin joskus, kun olimme olleet vielä vain kaksi ihmispoikaa.

   Naurumme lomassa ovi avautui ja pieni, noin neljävuotias mustahiuksinen tyttö kipitti katsomaan meitä. Hän kesti urhoollisesti Edwardista ja Bellasta huokuvan ällöttävän hajun.

   “Jessica! Jessica, tule tänne!” tuttu ääni komensi samassa ja pikkutyttö kääntyi takaisin talolle päin. Me lopetimme leikkimme ja katsoimme, kuinka Emily Uley työntyi ovesta ulos vuoden, parin ikäinen lapsi sylissään. Emily näytti vanhemmalta, jotenkin kypsemmältä. Pitkät arvet rumensivat edelleen hänen oikeaa naamanpuoliskoaan hänen ennen niin kauniista kasvoistaan.

   Seth lähti hölkkäämään mökkiä kohti rennossa työasussaan. Quil kiskoi minua eteenpäin Nessien, Bellan ja Edwardin seuratessa meitä mahdollisimman huomaamattomasti.

   Ovella Em halasi minua tiukasti, lapsi toisessa kainalossaan. Emily tuoksui tutulta, turvalliselta… Ihmiseltä. Hän siirtyi halaamaan Nessietä ilman turhia puheita. Emily halasi jopa Bellsiä, ja melkein nauroin Bellan hölmistyneelle ilmeelle. Edwardia Emily ei sentään halannut, mutta hymyili kuitenkin ystävällisesti. Hän pyyhkäisi hiuskiehkuran huolimattomasti korvansa taakse. Äitiys sopi Emilylle oikein hyvin, hän suorastaan huokui tarmoa.

   “Tulkaa jo sisälle!” Jared karjaisi hihitysten saattelemana. No, minä totta kai tottelin Jaredin mahtikäskyä ja tömistelin peremmälle.

   Näky oli tuttu, mutta silti niin erilainen.

   Seth ryntäsi istumaan pöydän ääreen aika pienikokoisen, luonnonvaalean naisen vierelle suudellen tämän kättä jumaloiva katse tummissa silmissään. Tytön täytyi olla Sally. Ihan nätti tyttö, ei tosin lähelläkään Nessien kaltaista kaunotarta. Naisen vierellä istui murrosiän kynnyksillä oleva intiaanityttö… Claire? Hän oli ehkä noin kolme- neljätoistavuotias. Tyttö hihitti idioottimaisesti Sethille… Kyllä, tyttö oli varmasti Claire. Jared istui Clairea vastapäätä, selkä minuun päin. Hänkin oli miehistynyt ja vanhentunut vuosia; arvelin hänen olevan jossain 27-vuotiaan paikkeilla. Hän piti kättään vieressään istuvan naisen vyötäröllä, kuin tukien. Syy löytyi heidän kääntyessään minua kohti. Kyllä vain, Jaredin Kimillä oli valtava vatsa kannettavanaan. Siistiä, ajattelin, toivottavasti pääsemme ristiäisiin.

   Kim selvästi muisti minut, hän hymyili ystävällisesti. Sam saapui toisesta huoneesta kantaen leipäkoreja pöytään. Sam oli todella kypsynyt; hän oli porukan vanhin, noin kolmekymmentä- vuotta - tai no, Edwardia ei mielestäni laskettu tähän mukaan, hänhän oli periaatteessa jo oikea vanhus - ja näytti oikein isälliseltä. Mieleeni muistuivat kaikki ne illat, jotka olin viettänyt tässä pikku keittiössä.

   Olimme olleet silloin vielä yhtä perhettä.

   Katsoin taakseni kohti Bellaa, Edwardia ja Nessietä. Olin saanut tilalle jotain parempaa.

   “Jacob!” Sam huudahti vilpillisen ilahtuneesti.
   “Hei kaikki”, hymyilin ja heilautin kättäni. Jared ja Sam tulivat rutistamaan minua kuin ennenkin, ilman minkäänlaista kireyttä. Me olimme sujut. Kimkin raahautui luokseni vastustuksestani huolimatta ja halasi minua varovasti.

   “Monennellako kuulla?” kysyin.
   “Seitsemännellä”, Kim hymyili. Mieleeni häivähti muisto päivästä, jona olin harkinnut Bellan kantavan minun lastani. Ajatus tuntui karmivalta.

   Em usutti takanamme Nessien, Bellan ja Edwardin lempeästi peremmälle. Claire tuijotti tulijoita silmät suurina. Näin hänen pistävän kateellisena merkille Bellan ja varsinkin Nessien sanoinkuvaamattoman kauneuden. Vaihdoin Edwardin kanssa säälivän katseen: Quilpa oli leimautunut pinnalliseen tyttöön.

   Istuuduimme pienen pöydän ääreen syömään Emilyn tekemää ateriaa. Bells ja Edward menivät talon kauimmaiseen nurkkaan muutamasta syystä: ensiksikin heidän kuvottava vampyyrihajunsa sattui Jessican ja vauvan, Jamien, nenään. Toiseksi, eiväthän he muutenkaan olisi pystyneet syömään yhtään mitään. Tuskinpa se heitä edes haittoi kovinkaan paljon, niin keskittyneesti he olivat vajonneet toistensa silmiin.

   Nessie oli tilan keskipiste, halusin hän sitä tai ei. Hän istui vieressäni näykkien ruokaansa ja hymyillen nätisti hänelle puhuville. Kaikki rakastivat häntä, se oli kuin vaistomaista. Ainoastaan Claire pysyi mykkänä; aloin pitää hänestä entistä vähemmän.

   Sain tietää, että Paul oli muuttanut siskoni Rachelin kanssa Eurooppaan muutama vuosi sitten. Embrykin kierteli ympäri Amerikkaa tyttöystävänsä Ashleyn kanssa. Ashley ei ollut Embryn Leimattu, vain tyttö johon Embry rakastui.

   Minulla oli oikein lämmin ja rento olo Uleyllä, rakkaideni keskellä. En edes tajunnut ajan kulua, kunnes oli jo Jamien nukkumaanmenoaika. Siirryimme ulko-ovelle Sethin, Sallyn, Quilin, Kimin ja Samin saatellessa meitä.

   “Koska te lähdette pois?” Quil kysyi surullisesti.
  “Olemme täällä viikon, pari”, Bella vastasi vilkaisten suostuttelevasti miestään. Edward nyökkäsi lannistuneena. Bells rutisti hänen kättään kiitollisena.
“Minua te tulette näkemään Charliella”, Seth muistutti hymyillen.
“Olette tervetulleita tänne toistekin”, Sam muistutti ystävällisesti, katsoen meitä kutakin vuoron perään silmiin. “Kiitos, me tulemme”, Edward vastasi hymyillen.

   Ulkona pysähdyimme. Ei ollut kovin pimeää, ainoastaan sumuista ja tuulista. Kylmäkin oli varmasti, kukaan meistä ei vaan tuntenut sitä. Edward alkoi pikkuhiljaa hivuttautua takanamme kohoavaa vihreää metsää kohti.

   “Meidän täytyy mennä metsästämään, Bella”, hän sanoi hipaisten tytön tummia silmänalusia. Bella käänsi kysyvän katseensa minua ja Nessietä kohti.

   “Tuletteko mukaan?” hän kysyi.
   Pudistin päätäni.
  “Kiitos vaan, mutta taidan käydä katsomassa isää. Tavataan kotona”, virnistin.

   Bella hipaisi tyttärensä kättä. “Tuletko metsästämään?” hän toisti hiljaa. Ihmeekseni Nessiekin pudisti kuparinruskeita kiharoitaan. Huomasin Bellankin hämmästyvän. Nessie ei yleensä kieltäytynyt verestä.

   “Minä menen Jaken mukaan, jos vain käy”, hän mumisi.
   
   Bella ja Edward vilkaisivat hiljaisina toisiaan, kunnes Bella nyökkäsi.

  “Mene vain”, hän huokaisi. Edward pysyi hiljaa. He kääntyivät vielä katsomaan meitä tutkimattomin silmin, ennen kuin katosivat metsän syvyyksiin.

   Kohotin kysyvästi kulmiani tytölle. Hän katseli muualle.
 
  “Miksi sinä…?” aloitin, mutta kesken lauseeni Nessie lähti kiskomaan minua kohti isän taloa. Hän ei pystynyt peittämään kärsimättömyyttään.

   Juoksimme ihmisten näkymättömissä entiselle kotiovelleni. Äkkiä minua alkoi hermostuttamaan. Mitä jos isä ei tunnistaisikaan minua? Äh, totta kai hän tunnistaisi, enhän minä tässä miksikään ollut vanhennut. Nessie kurkotti painamaan ovikelloa puolestani ja sitten vain odotimme.

   Kukaan ei tullut avaamaan.

   “Billy on varmaan ulkona”, Nessie mietti.
  Pettymys hulmahti ylitseni kuin raskas peitto.
   Nessie vain katsoi hetken kasvojani, ennen kuin ehdotti: “Jos mentäisiin rannalle odottamaan? Kyllä Billy kohta tulee.”
“Mennään vaan”, minä kuiskasin.

   Tyttö tarttui minua kädestä ja kävelimme kivikkoiselle rannalle käsi kädessä. Oli niin sumuista, että saatoin vaivoin erottaa meren ääriviivat.

  Pysähdyin valkoisen tutun ajopuutukin eteen. Se oli minun ja Bellan tukkimme. Lysähdin tukkia vasten istumaan Nessien vilkuillessa epäröivästi ympärilleen. Lopulta hänkin laskeutui istumaan ja painoi ihmeekseni vapaaehtoisesti päänsä olkaani vasten. Kiedoin kiireesti, epäuskoisena, käteni hänen hartioidensa ympärille. Yleensä Nessie kavahti näin läheistä kosketusta ujoutensa vuoksi. Mutta toisaalta, ihan sama miksi hän oli äkkiä muuttanut käytöstään. Kyllähän se minulle kävi…

    Olimme vain hetken paikoillamme. Kuuntelin hänen läpättävää sydäntään, joka takoi vimmatusti.

   Nessie katsoi tiukasti sormiinsa kysyessään: “Jake… Mitä sinä oikein tunnet minua kohtaan?”

  Katsoin ällistyneenä hänen profiiliaan, joka oli muuttumassa syvänpunaiseksi. Kysyikö hän tosissaan? Tai siis, eikö se ollut ilmiselvää? Ilmeisesti ei.

  “Renesmee Carlie Cullen”, lausuin juhlallisesti ja käänsin hänen kasvonsa itseeni päin. Tyttö yritti sinnikkäästi vältellä katsettani.
  “Nessie”, kuiskasin, “minä rakastan sinua, kyllähän sinä sen tiedät. Rakastan sinua eniten maailmassa. Haluan elää kanssasi ikuisesti. Ja…” Keskeytin äkkiä nolostuen. Olin sanonut jo ihan tarpeeksi. Luoja, että kuulosti falskilta!

   Nessie katsoi vihdoin suoraan silmiini, suklaanruskeat silmät lämpimästi läikkyen. Hän väläytti hohtavan hymynsä.

   “Jake? Oletko tosissasi?” hän vielä tiukkasi ja nyökätessäni avuttomana hän teki jotain todella yllättävää.

   Nessie kiepsahti kaulaani äkillisellä voimalla ja kaaduimme molemmat maahan. Nessie hengitti kiihtyneesti, kaikki ujous äkkiä tiessään. Hän painoi huulensa pehmeästi huulilleni ja huomasin voihkaisevani. Tätä olin halunnut niin kauan… Vedin tytön kiinni itseäni vasten. Hätkähdin rajusti tuntiessani Nessien kapeat kädet kulkevan selkääni pitkin. Hän hiveli selkääni nostattaen tunteiden pyörremyrskyn sisimpääni. Painoin huuleni kiivaasti hänen huulillensa…

   “Jacob”, joku äkkiä sanoi, eikä se ollut Nessie. Kavahdimme toisistamme kauemmas raivon mustatessa maailmani. Se joku saisi vielä maksaa kovan hinnan täydellisen uneni pilaamisesta. Halusin Nessien niin kipeästi takaisin syliini…

   Mulkoilin kiukkuisena sumuun, jonka keskeltä siro hahmo lähestyi. Menin sanattomaksi nähdessäni, kuka tulija oikein oli.

   “Taisi olla paha aika tulla häiritsemään”, Leah totesi.

[kuppi_kahvia]

vitsit! oikeesti rakastan tätä ficiä ! tätä ei vaan muista tulla aina kattomaan ku otsikosta ei selvii onko tullu lisää osia, mut näit onki kivempi lukee aina muutama kerralla niin ei oo niin kärsimätön ku oottaa lisää ! nyt on kappalejaotki niin on helpompi lukea

en voi toivoa muuta kun LISÄÄ

[Anaid]

Mäki rakastan tätä!!
 Tää jäi jotenkin jännittävään kohtaan, eli jatkoa ja vähä äkkiä!
En keksi muuta...
Anaid

[Jakepoo]

6. Unohdettu



  “Leah? Mitä sinä täällä teet?” kysyin ällistyneenä. Nessie katsoi hämmentyneenä Leahia, jota ei enää muistanut. Leah näytti samalta kuin ennenkin: hänellä oli yllään polvista leikatut farkut, likainen T-paita ja melko lyhyiksi kynityt hiukset. Silmien alla oli mustat silmäpussit.

  “Tulin heti tänne kuultuani sinun olevan Forksissa”, Leah sanoi minulle. “Haluaisin jutella kanssasi.”
   “Ai, no selvä kai sitten”, mutisin ihmeissäni ja käännyin Nessietä kohti, joka odotti hämmentynyt ilme häikäisevillä kasvoillaan.
   “Nessie, tässä on Leah, Leah, tässä on Nessie. Leah oli mukanani suojelemassa teitä Samilta ja muilta, kun et ollut vielä syntynyt. Ja Nessie, kuten tiedät, on Leimattuni”, esittelin tytöt toisilleen kuivasti hymyillen. Nessie nosti arasti kättään vilkutukseen, mutta Leah oli kuin ei huomaisikaan. Hän piti kätensä visusti puuskassa ilmeettömänä.

   Epämukavan hiljaisuuden jälkeen Nessie nousi seisomaan ravistellen hiekkaa farkuistaan.

   “Minä taidan mennä kotiin, että voitte puhua rauhassa”, hän sanoi hymyillen, mutta näin hänen silmiensä välähtävän jollekin ajatukselle. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, Leah avasi suunsa.
   “Voin viedä sinut kotiisi”, hän vain sanoi ja viittasi meitä seuraamaan. Nessie lähti hänen peräänsä, joten minulle ei jäänyt oikein valinnanvaraa. Lysähdin istumaan Leahin harmaan auton etupenkille - joka oli muuten hirveän vanhanaikainen verrattuna… perheeni autoihin - Nessien kivutessa taakseni.

   Matka oli vaivaannuttava, Leah oli vaiti koko ajomatkan ajan, ja koska Nessiekin vastaili niukasti, luovutin. Katsoin ohi viilettäviä puita pää sihisten kysymyksiä. Mitä tämä tarkoitti? Miksi Leah oli tullut tänne minun vuokseni? Tai siis, olimmehan me jonkinlaisia ystäviä, jossain vaiheessa olin jopa harkinnut laumaa hänen kanssaan. Mutta ajan myötä Leah oli unohtunut. Tunsin omatunnon pistoksen, kun Sue mainitsi tulopäivänämme Charliella Leahista. Hän oli jäänyt ihan yksin…

   Leah ajoi talomme tienpäähän asti, kunnes pysähtyi. Nessie ymmärsi yskän ja hyppäsi autosta kiireesti ulos, mutta ehdin tarttua häntä käsivarresta, ennen kuin hän ehti pamauttaa oven kiinni.

   “Hei, Nessie”, sanoin syyllisyyden painaessa harteitani, koska joutuisin lähtemään hetkeksikin hänen luotaan, “anteeksi, että tässä kävi nyt näin. Mutta lupaan tulla ennen aam…”

   Nessie keskeytti minut ravistamalla päätään. “Ihan totta Jake, kyllä minä ymmärrän”, hän kuiskasi hymyillen hennosti.

   Kurottauduin häntä kohti, mutta samassa Leah kaasutti eteenpäin ja horjahdin takaisin penkilleni. Nessie läjäytti auton oven nopeasti kiinni ja lähti liihottamaan taloa kohti vilkaisemattakaan enää taakseen.

   Mulkaisin Leahia kiukkuisesti. “Miksi sinä noin teit?” murisin.
   Hän kohautti harteitaan. “Turha siirappi vain alkoi ällöttämään.” Jätin väittelyn siihen.

   Leah pysäytti autonsa typötyhjälle parkkipaikalle. Täällä sumu ei ollut niin runsasta, ja saatoin erottaa muutamia tähtiäkin taivaalta. Tuijotin Leahin kasvoja pimeässä, odottaen. Tyttö oli hiljaa kauan aikaa.

   “Sait siis lopulta kaiken, mitä halusit.” Näin häneen sattuvan, mutta hän yritti peittää sitä kovalla naamiollaan. Nyökkäsin.

   Leah tuhahti katkerana. “Sait sitten molemmat. Bellan ja Renesmeen.” Hän lausui nimet pilkallisesti. Säpsähdin, mutten sanonut mitään.

   “Minusta ei taideta pahemmin puhua? Olen vain se susityttö, jonka tarina päättyi onnettomasti. Sethkin häpeää minua, ja äiti säälii. Muiden eläessä minä pysyn paikoillani, Et varmaan usko, kauanko olen nyt elänyt sutena. Opettelin sen sinun metsästyskikkasi, ja se oikeasti auttaa… Tuntuu tosi oudolta jutella jollekin. Ja sinä, Jake, olet ainoa jolle voin puhua.” Leah katsoi tiukasti eteensä. En saanut suutani auki.

   “Kukaan ei muista minua enää”, Leah jatkoi, tuijottaen kaukaisiin metsiin haikeasti, katsomatta minuun. “Kukaan ei huoli minua, kukaan ei kaipaa. Minun olemassaolollani ei ole merkitystä. Samillakin on jo kaksi kakaraa”, hän irvisti kärsivästi, “toisesta tulee tyttösusi kuten minusta. Mahtaa hänelle tulla kirottu elämä. Sietäisikin tulla.” Tytön suu vääntyi katkeraan hymyyn.

   “Leah, kuule…” yritin, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään fiksua sanottavaa. Kurkkuuni oli noussut pala. Leah kääntyi katsomaan minua; hänen silmänsä olivat kosteat. Hätkähdin. Leah kärsi ja olin ainoa, joka voisi auttaa.

   En tiennyt miten.

   “Mitä?” hän kivahti vääristyneen hymyn häivähtäessä hänen suupielissään. “Pelkäätkö, että sanomisesi saavat minut suoraa päätä ryntäämään sillalta alas? Kuule, myöhäistä. Luuletko, etten olisi yrittänyt vaikka mitä keinoja kuollakseni? Valitettavasti satun olemaan tällainen hiton luonnonoikku, joka ei onnistu edes tappamaan itseään! Joudun elämään täällä ikuisesti, kirottuna!”

   Hänen äänensä kimeni kimenemistään ja lopulta särkyi hänen puhjetessaan kyyneliin. Itku tärisytti hänen pieniä olkapäitään. Leah kääntyi nopeasti poispäin salatakseen itkunsa, säilyttääkseen kovan kuorensa rippeet.

   Olin shokissa. Oliko Leah yrittänyt tappaa itsensä? Montakin kertaa? Sehän oli… kauheaa! Mitä me olimmekaan tehneet hänelle! Tyttö kärsi hirveästi.

   Vedin nyyhkytyksiä pidättävän likaisen tytön syliini. Leah pärskähti ja vajosi itkien kaulaani vasten. Silitin hänen selkäänsä hiljaa, lohduttavasti.

   En tiedä, montako tuntia me istuimme siinä niin. Leahin itku loppui aika nopeasti ja sitten me vain pysyimme paikoillamme ja kuuntelimme hengitystämme. Hänen se oli hyvin katkonaista.

   “Jacob”, hän henkäisi, “sinä olet niin kiltti.”

   En huomannut, kuinka kännykkäni värisi yhä uudelleen ja uudelleen taskussani.

[Jakepoo]

7. Epäilyksiä

Renesmee


  Minulle oli ihan se ja sama, mitä Leah Clearwater halusi Jakelle sanoa.

   Itseäni vakuutellen lehahdin syntymäkotini takapihalle tiheän metsän keskeltä. En ollut kuitenkaan kovin vakuuttunut. Jokin Leahissa ärsytti minua. Olin siitä hämmentynyt ja vähän peloissanikin; Leah oli ensimmäinen tuntemani henkilö, josta ajattelin negatiivisesti. Mielestäni Voltureita, joista minulla oli unenomainen muistikuva, ei laskettu tähän mukaan.

   Lähestyin kirkkaasti valaistua taloa yritellen samalla rauhoitella itseäni naurettavan kiihtyneestä tilastani. Saatoin kuulla Alicen ja äidin helisevän naurun talon sisältä, kun he nauroivat jollekin jutulleen. Haistoin myös ruoan tuoksun; Esme teki varmaankin ruokaa minulle ja Jakelle. Irvistin jo valmiiksi. Ihmisruoka oli kerta kaikkiaan ällöttävää. En varmasti söisi sitä, jos minua ei pakotettaisi.

   Yritin astua mahdollisimman normaalisti ovesta sisään, mutta kaikki kääntyivät kuitenkin katsomaan minua, ja tunsin ärsyttävän punan kohoavan kasvoilleni.

   “Nessie! Minnes Jacob unohtui?” Emmett kiusoitteli tv:n äärestä. Jaken nimen mainitseminen kuitenkin sai silmäni kostumaan mielipahasta ja käänsin katseeni äkkiä tennareihini.
   “Tapasimme Leahin ja hänellä oli jotain asiaa Jakelle”, mutisin vähätellen. Silmäkulmastani näin äidin kulmien väliin ilmestyneen huolestuneen rypyn. Hän astui minua kohti käsi ojossa.
   “Renesmee, ei kai… Ei kai Jake jättänyt sinua sinne yksin?” hän sähähti aidosti suuttuneena. Samassa lävitsemme hulvahti rauhallisuuden aalto Jasperin suunnalta. Otin sen kiitollisena vastaan.

   “Ei tietenkään!” minä huudahdin. “Minä itse halusin tulla kotiin.”
   Jakekin olisi voinut tulla kanssani, ajattelin. Hän olisi voinut tulla, ja me olisimme voineet jatkaasiitämihin jäimmekin.

   “Minä taidan käydä vielä ulkona”, kuiskasin vääntäen hymyn kasvoilleni. Äiti liikahti levottomasti minua kohti. Vilkaisin apua anovasti isään, joka nojasi portaiden kaiteeseen minua katsoen.
  Älä päästä äitiä perääni, pyysin. Olisi noloa puhua Jakesta hänen kanssaan, koska he olivat parhaita ystäviä keskenään. Isä nyökkäsi huomaamattomasti.

   Juoksin suoraa päätä pikku mökkiimme, jonka äiti oli saanut syntymäpäivälahjaksi kauan sitten. Avasin suloisen mökin lukittamattoman oven ja ryntäsin lapsuuden huoneeseeni sytyttäen kattolampun. Laskeuduin istumaan hiekanväriselle lattialle suurta timanttikorua hypistellen, puiden ajatuksiani.
  
  Hetken päästä kuulin kevyiden askeleiden suhahtavan mökin ovelle ja sisälle taloon. Rosalie kurkisti nurkan takaa, kullanhohtoiset hiukset hohtaen valossa. Hän käveli hitaasti istumaan vierelleni, kietoen kätensä polviensa ympärille. Hän pysyi hiljaa; Rose tiesi, että puhuisin jos olisin puhuakseni.

  Laskin käteni hänen kädelleen, näyttäen hänelle ajatukseni. Kertasin Leahin kohtaamisen, jokaisen yksityiskohdan. Mieltäni painoi heidän nopea lähtönsä ja joku vieras, synkkä tunne. Kuin haluaisin vain liiskata sen tytön katukivetykseen… Päästin värähtäen käteni valahtamaan. Tämä alkoi mennä jo pelottavaksi.

   Rose katsoi minua pieni hymy täydellisillä huulillaan.
   “Sinä olet mustasukkainen”, hän sanoi ja nauroi ilmeelleni. Hän empi hetken ja huokaisi:
   “Nessie, voin luvata, ettei sinulla ole mitään syytä huoleen. Jacob ei yksinkertaisesti voi rakastaa ketään muuta samalla tavalla kuin sinua. Harmi. Löytäisin varmasti paljon paremman vaihtoehdon sinulle, jos…”

   Keskeytin hänet painamalla käteni hänen poskelleen. Miksi?Miksi minä?
   “Sinä olet ainutlaatuinen”, Rose kuiskasi.

   Irvistin. Olin kuullut samaa koko elinikäni. En halunnut olla ainutlaatuinen! En halunnut olla erilainen! Inhosin sitä, miten ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Kaikki minussa oli erilaista. Nimeni, ulkonäköni, taustani, perheeni…

   Ja minä kun tahdoin olla kuten äiti. Ihailin häntä eniten koko maailmassa, hänen kauneuttaan, rohkeuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Minä en ikinä pystyisi samaan.

   Rose tutkaili kasvojani hetken. “Taidan lähteä takaisin. Muista, että olen aina täällä sinua varten.”
   Nyökkäsin hymyillen. “Kiitos, Rose.”

   Rosalien suhahtaessa huoneesta mietin muiden suhtautumista häneen. Jake ei voinut sietää häntä, ja äitikin valitsisi varmasti mieluummin Jaken kuin Rosen. Alice ja äiti olivat aina olleet parhaat ystävykset… Tai oikeastaan SISKOKSET… Tai langot! Miedän perheemme oli vähän erikoinen, mutta kaikki pitivät silti yhtä. Rose oli aina suhtautunut minuun erityisen kiihkeästi. Kuin olisin hänen lapsensa enkä äidin…

   Ravistin ajatukset mielestäni. Puristin uutta, hienoa kännykkääni sormissani, kunnes valitsin pikanumeroista Jacobin numeron ja painoin Soita - näppäintä. En tiedä miksi tein niin, mieleni kai vain lapsellisesti ajatteli hänen iloisen äänensä poistavan äkkinäisen ahdistukseni. Hän ei vastannut. Aloitin harmistuneena uudestaan, mutta yhä uusien soittoyritysten myötä huolestuneisuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes melkein ajattelin lähteä katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Jos se Leah oli tehnyt Jakelle jotain…!

   Otsa huolestuneesti rypyssä nukahdin vihdoin puiselle puulattialle.
 


                                ***



   Heräsin uudessa paikassa. Oli liian pehmeää…

   Katsoin ympärilleni ja tajusin makaavani äidin ja isän sängyssä. Jommankumman oli täytynyt siirtää minut tänne. Rutistin peittoa rintaani vasten ja kuuntelin puhetta mökin ulkopuolelta.

   “Hän ei ole vieläkään tullut?” Esme kysyi huolestuneesti.
   “Ei. En kuule hänen ajatuksiaan, hän on liian kaukana”, isä mutisi hiljaa. Samassa hän sähähti.
   “Hän lähti sen susitytön kanssa, eikö? Selvä peli, koira on karannut toisen koiran kanssa. Luonto kutsui”, Rose sanoi ajatuksensa ääneen hieman omahyväisen kuuloisesti. Minä henkäisin hiljaa. Jake oli luvannut tulla ennen aamunkoittoa…

   “Tiedät hyvin, että se on mahdotonta”, äiti kuului kivahtavan. “Jake ei ikinä jättäisi Nessietä. Luultavasti on tapahtunut jotain erikoista, siksi hän on myöhässä.”

   Rose pysyi hiljaa. Minun ahdinkoni kasvoi kasvamistaan, kunnes teki mieli huutaa.

   Samassa isä kuului henkäisevän: “Nyt”, ja kaikki kääntyivät kohti metsää.

  “Mitä? Mikä hätänä?” Tuttu, käheä ääni huudahti. Tuon äänen kuullessani sydämeni lähti hakkaamaan entistäkin tiheämmin ja väri kohosi poskilleni. Jake oli tullut takaisin.

   Rose ei ollut iloinen. “Sinä olet hätänä, koira”, hän sähähti. “Luulimme, että hylkäsit Nessien noin vain!”
   “Sinä luulit”, isä korjasi.

  Äiti lähestyi Jacobia. “Missä te olitte? Mitä Leah halusi?” hän kysyi uteliaasti.
   Mutta Jacob ajatteli muita asioita. “Missä Nessie on? Onko hän tolaltaan?” kuulin hänen kysyvän järkyttyneesti, Samassa hän kuuli pulssini mökin sisältä ja suuntasi askeleensa luokseni. Carlisle johdatti hienotunteisesti muut takaisin talolle.

   Heitin peiton korvieni ylitse ja esitin nukkuvaa. Tiesinhän, että hän näki lävitseni istahtaessaan viereeni ja silittäessään kevyesti hiuksiani. Heitin peiton luovuttaneena sivuun ja suuntasin katseeni hänen tummiin silmiinsä. Hän hymyili minulle hellästi. Lumoutuneesti.

   “Nukuitko hyvin?” hän kysyi ja ennen kuin ehdin vastata mitään hän jo huokaisi: “Nessie, anna anteeksi! Oli pakko jäädä sinne, oli hätätilanne. Olisin halunnut tulla luoksesi, mutta… Annatko anteeksi, Nessie?”

   Hän kumartui ylleni, parin sentin päästä kasvoistani. Tunsin hänen hengityksensä.

   Jake katseli hetken arvioivasti silmiäni ja sanoi sitten: “Meidän pitäisi mennä uudestaan rannalle. Se oli mielenkiintoista.”

   Punastuin ja naurahdin sitten hermostuneesti. Auts, hän iski heikoimpaan kohtaani.

   “Ehkä”, myönsin ja kiirehdin kysymään ennen kuin hän innostuisi: “Mitä asiaa Leahilla oli?”

  Jacobin innostunut ilme hyytyi. “Leahilla on… vaikeaa”, hän mumisi ääni karheana. “Hän tarvitsee minua. Ymmärräthän sen, Nessie?”

  Ymmärrän minkä? “Ymmärrän”, kuiskasin. En ymmärtänyt. En oikeasti.

  Jake pomppasi seisomaan ja kiskoi minutkin ylös. “Tule, mennään syömään. Esme on tehnyt meille ruokaa.”

   Hyi.

[Jasmiina]

awwww täää on niin ihana!!! <3  rakastan nyt jo tätä ficciii <33333  En oo aikasemmin huomannu tätä, jotenn kommentoin vasta nyt..

Ens viikol ei tuu kummiskaa kommattuu ku lähetään matkalle, mutta sit ku tuun takas yritän muistaa 
Ja takas tullessa on varmaan monta lukuu tullu jo 

Omituinen kommentti, ei vaa jaksa ajatella oikeen ku viime yönä nukkunu vaan viis tuntii 
 
ja sitte vielä.....

JATKOO ! ! ! <333

[kuppi_kahvia]

ihanaa tätä jatkoa tulee niin nopeesti♥ nyt on otsikossakin viimesten lukujen saapumisajat, ei oo mitään puutteita mun mielessä enään

[Jakepoo]

Kiitos kommenteista! ♥

Jeap, kaikki luvut on koneella niin ei tarvitse muuta kuin kopioida

Laitan vaikka huomenna taas kaksi seuraavaa lukua!