Kirjoittaja: Iero-Way
Ikäraja: sallittu
Paritus: anonyymi tykkää toisesta anonyymistä
Genre: fluff, (lievä angst)
Summary: Me molemmat kuuntelimme lauluja, joiden uskoimme tarkoittavan jotakin suurempaa, joka ei silti koskaan osunut kohdallemme.A/N: Kiitos tuolle yhdelle pojalle inspiraatiosta...
En tiennyt mistä aloittaa. Olin peloissani, silti yritin luoda huolettoman hymyn kasvoilleni. Ei minun seurassasi kauaa tarvinnut esittää. Sinä teit minut luonnostaan onnelliseksi. Miten sinä sen sitten teitkin, oli minulle hämärän peitossa. Kaikkien niiden käymiemme keskustelujen jälkeen oli käynyt ilmi, ettet sinäkään tiennyt, miten sen teit. Tai miten sen tekisit, jos asiat olisivat toisin. ”Hei”, sanot minulle hieman hymyillen. Hymysi saa minut hermostumaan, en halua pyyhkiä sitä kasvoiltasi. Minä yritän edelleen jatkaa hymyilyä. Jos ei muuten, niin sitten edes sinun vuoksesi.
Asiat silti olivat niin kuin ne nyt olivat. Ei haaveilemalla maailmaa muutettu. Se oli sääli meille molemmille, haaveilu oli niin paljon kivuttomampaa kuin se, että menisi, ja tekisi asioiden eteen jotain. Katson haaveksivasti eteeni, muistan että sinäkin olet yhä olemassa. Miten voisin unohtaakaan?
Epätoivoon oli niin helppo vajota, ja sieltä oli niin vaikea nousta ylös. Ilman auttavaa kättäsi jäisin jumiin epätoivoon, aivan kuten sinäkin. Lankeaisimme eri epätoivon kuiluihin. Sääli, meillä olisi ollut muutoin niin paljon aikaa tutustua toisiimme, auttaa toisemme pois siitä kuilusta, josta selviäminen yksin oli vain liian raskasta niin pienen mielen ymmärrettäväksi.”Hei sinullekin”, vastaan takaisin, pyrin samaan huolettomuuteen kuin sinä, mutta epäonnistun. Yritän joka kerta liikaa. Vedän syvään henkeä. Puhallan ilmaa ulos. Teen saman uudelleen. Minun on rauhoituttava.
Mutta miksi olisin rauhoittunut? Ei minun pitänyt olla muuta kuin mitä olin. Silti en kelvannut sinulle. Olin huono näyttelijä, enkä ikinä aikonut ryhtyäkään paremmaksi. Minun piti valita, joko olin se minä, joka minä osasin olla, tai se minä, joka sinä halusit minun olevan.”Mitä kuuluu?” minä kysyn.
Tämä oli taas se minä joka minun ei pitänyt olla. Minun piti ryhdistäytyä.”Ihan hyvää, ei mitään kummempia”, sinä vastaat minulle. Tämä on tuttu vakiovastauksesi. Muotoilet asian eri tavoin, mutta vastaus on aina sama, sinulle ei kuulu yhtikäs mitään, tai et ainakaan halua puhua siitä. Kuulokkeet ovat korvillasi, eristäydyt omaan maailmaasi.
Miksi eristäytymisen olisi pitänyt häiritä minua? Tein itse samaa, sillä en kestänyt tätä todellisuutta. Et kai sitten sinäkään. Me molemmat kuuntelimme lauluja, joiden uskoimme tarkoittavan jotakin suurempaa, joka ei silti koskaan osunut kohdallemme.”Mitä sinä kuuntelet?” kysyn uteliaana, yritän kurkistaa artistin ja kappaleen nimiä soittimesi näytöltä. Sinä sammutat soittimen, laitat sen taskuusi.
Halusit todella kuunnella minua. Minun olisi pitänyt olla imarreltu, mutten ollut. Odotin aina niin paljon enemmän sinulta saavani kuin sinä olit valmis minulle antamaan. Miksen vain osannut tyytyä siihen ei edes niin vähään, jota minulle tarjosit?”Sinua mie kuuntelen”, sinä vastaat, et hymyile huulillasi, vaan teet sen silmilläsi. Pidän silmistäsi, vaikka ne niin tavanomaiset ovatkin. Eivät mitenkään huomiota herättävän väriset, eivätkä muotoiset.
Rakkaus sokaisi, kuten vanhemmalla kansalla oli tapana sanoa. Pitikö se paikkaansa? Minun silmissäni olit yhä se sama sinä, joka aina ennenkin olit ollut. Miksi vatsani ei ennen ollut näin täynnä perhosia? Miksi vasta nyt sait minut hymyilemään jo nimesi kuultaessa?Minä vain naurahdan hermostuneesti, en tiedä miten suhtautua antamaasi huomioon. Eksyn yhä uudelleen katselemaan silmiäsi, enkä enää muista mitä minun piti sanoa.
Tai sitten muistin, mutten halunnut tuoda totuutta julki. Se mitä et tiennyt, ei voinut satuttaa sinua. Totuus kävisi sinulle kipeämpää, kuin se läpsäys, joka osuisi poskelleni sinun kuultuasi sen.”Mitä sie naurat?” kysyt minulta. Minä pakotan itseni katsomaan jotain muuta kuin aivan liian vangitsevia silmiäsi. Seinä takanasi on hyvin kauniin värinen. Hermostutan sinua, huomaan sen. Katselet levottomana ympärillesi etsien pakotietä.
En sallinut sinun pakenevan. Olit pakoillut jo koko pienen elämäsi pakoilut kaksinkertaisesti yli suositusten. Mahdoit olla aika jumissa ajatustesi kanssa? Ainakin meitä oli kaksi raskaan sarjan itselleen valehtelijaa.”Ei oikeastaan mitään, ihan näin tarkalleen ottaen. Ei yhtikäs mikään”, vastaan totuudenmukaisesti. Et naura enää. Minunkin suupieleni valuvat alas, aivan kuten jäätelö sulaa helteessä. Tuo hiukan haikea katse silmissäsi saa minut sulamaan samoin.
Halusin, ja silti samalla en halunnut sinun tietävän, miten paljon tuo katseesi saikaan ajatukseni juoksemaan ympyrää. Tuo haikeus oli minulle liiankin tuttua, minä tavallaan säälin sinua.En vieläkään hymyile sinulle. Katseesi lamautti kasvolihakseni. Minä vain tuijotan.
Miksi olisin säälinyt sinua? Et sinä minulle armoa antanut. Entä halusinko edes säälejä ja sympatioitasi? Olisi ollut mukava leikkiä vahvempaa kuin olinkaan, sanoa pärjääväni ja vain kävellä pois itsevarmasti hymyillen, mutten voinut.”Mitäs sie katselet?” kysyt kiusoitellen, käännyt katsomaan taaksesi. Tiedän että tiesit minun katselleen sinua. Mieleni teki samaan aikaan vajota maan alle näkymättömiin, ja syöksyä syliisi ja saada kaikki päätökseen. Olen pelkuri. En vastannut.
Pelkuruuteni myöntämistä häpesin. Arkailin myös sen julkituomista, miten paljon vaikutitkaan kaikkeen. Se kun näin sinut surullisena, teki minut surulliseksi, jos nauroit, tunsin raskaan taakan putoavan sydämeltäni. Sillä hetkellä taakka kuristi minua, huusi päästä ulos rinnastani.”Sinua.”
Oloni keveni merkittävästi, merkillisesti. En tunnustanut mitään, ja silti oloni parani näin paljon? Voisinko nyt livahtaa karkuun?”Minua?”
Ja taakka palasi.”En muistanut että silmäsi ovat tuon väriset…” valehtelen nopeasti. Näytät epäuskoiselta. Näytät ihanalta kun olet epäluuloinen. Kasvoillesi pyrkii hymy jota et tuo julki, ja kohotat varovasti kulmiasi. Niin huomaamattomasti, ettei siihen osaa kiinnittää huomiota, ennen kuin ei saa silmiään irti sinusta hetkeksikään.
Mitä minä oikein häpesin? Toisen meistä piti tehdä aloite, ja koska sinä se et ikipäivänä olisi tullut olemaan, minun piti tehdä se…”Jaa”, sinä sanot, et kuulosta vakuuttuneelta. Miksi olisitkaan?
Et uskonut valheitani, en tiedä, miten pitkälle uskoit omiasi. Me molemmat elimme omissa fantasiamaailmoissamme, jossa kaikki oli niin kuin halusimme, ei niin kuin asioiden olisi oikeasti pitänyt olla.”Juu…” mutisen. En tiedä mitä sanoisin. Katselen sukkiasi. Ne ovat tylsän valkoiset. Sinä saat tavallisten valkoisten sukkienkin käytöstä mielenkiintoista seurattavaa.
Et siis ollut enää mustasukkainen. Hienoa. Minä olin. Aina kun seurassasi oli joku muu, olin mustasukkainen, sydämeni riehui, käski minun rynnätä luoksesi. Silti en koskaan tullut.”Mitä mietit? Sie näytät kovin pohtivalta”, kysyt vaiteliaana. Katselet vaivaantuneena ympärillesi. Hermostutan sinua, tiedän ettei minulla ole hyvää vaikutusta sinuun.
Minulla ei ollut hyvää vaikutusta keneenkään. Sinä olit niin paljon parempi ilman minua pilaamassa päivääsi. Miksi halusin tappaa sinusta jotakin vain kertomalla sinulle tunteistani, jos en kuitenkaan halunnut satuttaa sinua? En halunnut sinulle pahaa. Halusin rakastaa sinua. Yksipuolinen rakkaus oli tylsää.”Tajusin vain viime yönä yhden asian”, vastaan tyynesti. Tyyneyteni on vain surkeaa esittämistä. Sydämeni lyö ylikierroksilla, käteni hikoilevat, polveni tutisevat. Taidan pyörtyä kohta. Sinä katsot minuun aidosti uteliaana.
Nyt tai ei koskaan. Minun oli saatava sinut tietämään. Tämä oli se hetki.”Oho, opettaja tuli. No sano äkkiä, kyllä mie ehdin sen verran odottaa”, sanot, hymyilet minulle vilpittömästi. Minua pelottaa. Silmäsi ovat niin suloiset. Katson niitä, minua hermostuttaa yhä enemmän.
Olin päässyt jo niin pitkälle, nyt en saanut luovuttaa.”Minä…” aloitan, katsot minuun ja hymyilet yhä.
Nyt tai ei koskaan.”Sie?” kysyt uteliaana. Silmissäni sumenee vähän. En halua menettää sinua näkökentästäni.
Olit kaunis. Minä todella pidin sinusta. Vielä kun olisin uskaltanut sanoa sen sinulle.Miten joku pystyy olemaan näin hermoissaan. Katsot minua kärsimättömästi, viittoilet peukalolla selkäsi taakse, opettajasi odottaa sinua tunnille.
Paniikki. Olit minulle kuin huume, sait minut tuntemaan asiat paljon voimakkaammin kuin olisi ollut enää edes tervettä. En halunnut vieroitukseen, halusin lisää.”Antaa olla, kerron myöhemmin”, saan lopulta sanotuksi. Kyyneleet nousevat silmiini, kun katson sinun lähtevän tunnille.
Halusin lisää sinua, sain lisää aikaa.Ehkä sitten huomenna kertoisin miten pitäisin sinusta, silloin olisin ehkä rohkeampi…
