Oodi tälle kaupungille, K11, femme

[Violetu]

// Alaotsikko: K-11 femme

Title: Oodi tälle kaupungille
Author: Violet Baudelaire
Rating: K-11
Genre: Pääasiassa angsti. (sisällä myös romancea ja fluffia)
Summary: Onnellisia muistoja, jotka eivät kuitenkaan muistellessa tee onnellisiksi, päinvastoin.

Osallistuu kaiken maailman ficlettejä -haasteeseen aiheella Välirikko.

A/N: Joskus vaan yksinkertaisesti vihaan tätä kaupunkia.



Oodi tälle kaupungille


Ohitse kiitää juna juuri, kun mä ajattelin hetken olevani muistoilta turvassa. Se saattoi olla se sama juna, jonka yli me silloin talvella kiivettiin, kun käveltiin viimeisen kerran käsi kädessä.

Pyöräilen tuttua tietä läpi sen tunnelin, jossa silloin istuttiin, nojattiin toisiimme ja naurettiin kesällä sateessa, kun oli juotu liikaa. Minkä jälkeen mä vein sut sänkyyni ja nukuttiin ahtaasti, mutta kumpikaan ei valittanut.
”Herranjumala”, sanoi mun äiti, kun aamulla löysi meidät.

Tällä samalla tiellä me melkein juostiin toisiamme vastaan viime kesänä. Hyttyset söi meitä, kun oli ensimmäisen kerran päästy oikeasti lähelle toista. Enkä silloin kuitenkaan jäänyt sun viereen yöksi.

Ja talvella mua oksetti, kun yritin olla kertomatta, että oon rakastunut suhun. Lopulta kerroin kuitenkin. Sä tiesit jo, olit arvannut. Silloin säkin rakastit mua. Me käveltiin aamuviiteen, eikä kumpaakaan nukuttanut.

Tää kaupunki tekee mut hulluksi. Jokaista tietä mä olen kävellyt tai ajanut sun luoksesi tai sun kanssasi.


Kun mä tulen kotiin, näen ensimmäisenä paikan, jossa olisin halunnut halata sua, kun olit niin surkeana hammassärkys takia. Menen keittiöön ja muistan, miten syötiin paahtoleipää sinä yhtenä taianomaisena perjantaina, jolloin kaikki oli liian ihanaa.

Kiipeän yläkertaan ja vanha, kulunut sohva saa palan nousemaan kurkkuun.

Siinä me makoiltiin ihan lähekkäin viltin alla ja katseltiin L-koodia, ehkä enimmäkseen kuitenkin toisiamme. Sä silitit mun olkapäätä ja mä tunsin sen varpaissa asti. Meidän sormet oli limittäin ja molemmilla oli sisältä niin lämmin, ettei huomattu, vaikka sormilla oli kylmä.

Mä mietin vieläkin, mitä sinä yönä olisi tapahtunut, jos mulla olisi ollut auto ja olisin voinut tulla nukkumaan sun viereen. Meillä meni nimittäin lujaa. Muistan, miten sä sotkit mun hiukset ja kikatettiin hysteerisinä kolmen jälkeen yöllä, kun lähdin viemään sua kotiin.

Nyt mä vaan kärsin noista kaikista onnellisista muistoista, keväällä ja kesällä kärsin menetetystä ystävyydestä ja läheisyydestä, talvella menetetystä rakkaudesta.
Kaikkina vuodenaikoina mä kärsin sun muistosta, mutta sä et enää muista mua.



****************************************************
Palautetta?

[howboring]

Mä tykkäsin.
Niin. Hyi junat, tulee alusta tällainen reaktio mulle. Junista tulee itsemurhailu mieleen. Mutta tää ei vaikuttanut itsemurhaiselta tää päähenkilö, ihan pohjattoman surulliselta vain. Must toi "joskus vaan yksinkertaisesti vihaan tätä kaupunkia", se olisi myös sopinut otsikoksi. Se on ihan tiivistettynä tämä, kaikki noi ikävät muistutukset, mitä tälle tulee mieleen. Sellanen suljettu pieni, ahdas paikka, Tuntuu, ettei päähenkilö saisi mistää rauhaa, et se vihaa kaikkia juttuja mitä eteen tulee.

Mä mietin vieläkin, mitä sinä yönä olisi tapahtunut, jos mulla olisi ollut auto ja olisin voinut tulla nukkumaan sun viereen. Meillä meni nimittäin lujaa. Muistan, miten sä sotkit mun hiukset ja kikatettiin hysteerisinä kolmen jälkeen yöllä, kun lähdin viemään sua kotiin.

Eikö se vienyt juuri tota toista kotiin ja olisi voinut mennä nukkumaan viereen ? tämä jäi epäselväksi minulle

Täst tulee hyvin realistinen tunne, ihan ku olisi tuolla kärsimässä mukana. Mutta ei kuitekaa kärsi vaan on turvallisesti lasin takana. Noi yksityiskohdat tekee täst elävän ja vaikka täs huomaan et tapahtuu paljon asioita, nii tää liukuu sujuvasti eteenpäin yhtenäisenä tekstinä. Ei sellast liian tönkköä.

Kun mä tulen kotiin, näen ensimmäisenä paikan, jossa olisin halunnut halata sua, kun olit niin surkeana hammassärkys takia.

hammassärky, söpösti sanottu.

~ näin. oli kiva lukea 8>

[Ingrid]

Löysin listauksesi kautta tämän ihanan, lyhyen femmetekstin pariin! Yleensä en ole angstisten tekstien fani ja harvemmin niitä tulee luettua, mutta tämä imaisi kyllä mukaansa jo aivan ensimmäisistä virkkeistä lähtien. Jotenkin kuvailusi onnistui saamaan minut takaisin kotikaupunkini kaduille, junaradoille ja siltojen alle! Tunnelmaan oli siispä todella helppoa eläytyä, jotenkin sitä muistui mieleen ajat, joina itse tuli kesäöiden hämärässä poljettua mummini vanhalla persikanpunaisella mummopyörällä ympäri katuja, kun silloinen ihastus oli sattunut olemaan ihan tollo ja jurpo.

Olet onnistunut tässä tekemään tunteista jotenkin kovin käsinkosketeltavia ja samaistuttavia, ja pienestä sanamäärästä huolimatta tämä kätkee sisäänsä kokonaisen tarinan kahden ihmisen välillä. Tykkään siitä, kuinka ihan kaikki muistuttaa siitä toisesta - vuodenajat, kadunkulmat, huonekalut. Tykkään myös tavastasi kuvailla sitä, kuinka kauniit ja onnelliset muistot tuottavat surua, kaipuuta ja kipua - aina aika eikä kultaa muistoja, vaikka sitä kuinka toivoisi. Esilläolevasta haikeudesta ja kipuilusta huolimatta tätä oli helppoa lukea, ja itse asiassa luin tämän ihan pariin otteeseenkin, koska pidin siitä, kuinka helppoa hahmon saappaisiin oli astua ja kuinka tosiaan kuvaillut tunteet ja tarina veivät mukanaan. Lukijalle jäi toki arvoitukseksi, mitä tuona yönä on tapahtunut, mutta toisaalta se, ettei sitä tässä kovin suuresti avattu, jätti sellainen häilyvän uteliaisuuden lukijaan vielä tekstin lukemisen jälkeenkin.

Kiitos lukukokemuksesta, pidin tästä kovin.

Ingrid