Title: Taivaallinen
Author: Chcy
Pairing: Seth/?
Fandom: Twilight
Rating: S
Beta: SuEmSa
Summary: Mitä tapahtuukaan kun Seth leimaantuu?
Disclaimer: En omista Twilightiä. Hahmoja joita et tunne, ovat minun luomiani.
Taivaallinen
Vihasin koulua. Olin siitä täysin varma. Kun sen Fredqunin akka tuijotti minua, oli lähellä etten poksahtanut sudeksi ja nielaissut häntä yhtenä suupalana. Outoa, aloin kuulostaa aika paljon verenhimoiselta ihmissudelta. Ai niin, minähän olikin sellainen.
”Seth, kultani, kyllä sinä vielä onnistut”, Fredqun sanoi ja vilkaisi minua paksujen nörttilasiensa takaa. Annoin vastaukseksi pelkän murahduksen ja palasin paikalleni se kirottu lappu kädessäni. Kun olin päässyt säälivien katseiden ohi, niin istuin tuolille ja selasin nopeasti punakynällä merkityt kohdat ja ympyröidyt virheet. Tietenkin minun piti munata juuri espanjassa, jossa olin varsin huono.
Lopuksi nostin katseeni muihin oppilaisiin, jotka minun tavoin kävivät hakemassa opettajalta kokeensa. Välillä Fredqun väläytti kasvoillensa häijyn hymyn, niin kuin hän oli tehnyt esimerkiksi minun kohdallani. Rukoilin tunnin loppuvan mahdollisimman nopeasti.
”Seth, kultaseni!” Joe kiusasi minua lirkuttavalla 'Fredqun äänellä'. Olimme tunteneet toisemme ensimmäiseltä luokalta lähtien, mutta silti emme olleet kovin läheisiä. Se saattoi johtua hyvin susigeenistäni ja joukoista, joissa liikuimme.
”Hauskaa”, totesin tympääntyneenä. Joe nauraa räkätti vierelläni. Hän se aina jaksoi vääntää vitsiä joka asiasta.
”Älä nyt, Fanny antaa sinulle varmasti mielellään tukiopetusta. Hänhän on aina ollut hyvä espanjassa”, Joe sanoi ja tönäisi minua kylkeen, samalla nostellen kulmakarvojaan. Fanny oli minua vuoden nuorempi nörttityttö. Todella ärsyttävä tapaus, uskokaa minua. Hän oli ollut ihastunut minuun varmaan ikuisuuden.
”Haista paska.”
”Uuuu! Alat käymään kuumana poika”, Joe mäjäytti. Jätin kommentit omaan arvoonsa ja poistuin portaita pitkin seuraavaan kerrokseen.
”Niin se vaan on! Ellei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä!”
Näytin hänelle kansainvälisen käsimerkin.
”Rakkaat oppilaat...”, Gilian sanoi epäilyttävästi. Ei mitään hyvää tiedossa.
”...tänään aloitamme odottamani aiheen. Se on ollut lähellä sydäntäni jo pitkään!” Gilian huudahti ja kaikkien säikähdykseksi hän hyppäsi pöydällensä helmat heiluen. Jotain outoa on tekeillä. Hän loi meihin pitkän ja viettelevän katseen ja kuiskasi: ”Tänään me alamme runoilemaan.”
Koko luokka huokaisi raskaasti. Minä mukaan lukien. Ei se ollut mitenkään pelottavaa, että opettaja oli puolihullu, mutta kun hän keksi jotain muuta 'mukavaa'.. Se tosiaan pelotti.
”Oli minulla kuitenkin jotain ilmoitettavaakin”, hän sanoi ja -luojan kiitos- laskeutui pöydältä.
”Eräs oppilas halusi vaihtaa ylimääräisen matikkansa minun äidinkieleeni, joten otin hänet mukaan tunnille”, Gilian sanoi. Samassa hän alkoi katsella tyhjää paikkaa luokasta. Huomasin pian, että vieressäni oli ainut tyhjä penkki. Eikä, saisin jonkun Fannyn tapaisen nörtin viereeni. Pisteet Gilianille. Sitten oveen koputettiin ja Gilian meni puolijuoksua avaamaan. ”Minä olen se, joka aloitti tämän ja sitten...”, kuului hiljainen piipitys ovelta. En vain harmikseni nähnyt kuka siellä oli.
”Weela! Astu peremmälle runouteni taivaaseen!” Gilian lauloi ja ohjasi Weelan sisään.
Sinä hetkenä en ymmärtänyt mikä minuun meni. En pystynyt kuulemaan puoliakaan siitä, mitä Gilian kertoi uudesta oppilaasta.
Tuijotin vain sitä tyttöä.
Hän ei ollut mitenkään erikoisen 'kaunis'. Tai, tuo kyllä kuulosti töykeältä. Vaikka minun mielipiteeni oli toinen, hän oli kaunis. Ei ehkä jokaisesta pojasta, mutta minusta oli.
Weelan pitkät, mustat hiukset laskeutuivat lähelle lantiota. Osa etuhiuksista oli letitetty taakse. Hänellä oli syvän ruskeat silmät, joita ympäröi tuuheimmat ripset, jotka olin ikinä nähnyt. Kasvojen luut olivat todella hennot ja näyttivät särkyviltä. Weelalla oli todella pieni ja siro nenä ja hänen korvansa olivat juuri sopusuhtaiset. Eivät liian isot tai harottavat. Ja hänen huulensa. Weelan suu oli kaunis ja täyteläinen. Siinä pienessä hetkessä, kun hän hämmentyneenä seisoi luokan edessä, pieni puna suloisilla poskillaan, olisin vain halunnut koskettaa hänen kasvojaan. Painaa käteni niitä vasten, hipaista hänen huuliaan, haistaa hänen tuoksuaan. Enkä olisi vaihtanut sitä mihinkään.
Gilianin puhe oli kadonnut kokonaan taustalle, kun hän lopulta osoitti kädellään minua. Taisin itsekin muuttua tummanpunaiseksi, vaikka se ei hyvin näkynytkään tumman ihoni alta . Yht'äkkiä Weelan ja minun katseeni kohtasivat. Se tunne oli jotain uskomatonta. Aivan kuin sisälläni olisi sillä hetkellä räjähtänyt, jokainen ketju ulkomaailmaan katkennut. Aivan kuin maailman keskipiste olisi siirtänyt paikkaa. Kuin magneetti, hän veti minua puoleensa.
Sitten se loppui kun hän joutui kääntämään katseensa muualle. Takaisin puhuvaan Gilianiin.
Ja se alkoi uudelleen kun hän lähti kävelemään kohti minua. ”Kiltti, tule nopeampaa, haluan mahdollisimman lähelle sinua”, rukoilin ajatuksissani. Pienen ikuisuuden kesti Weelan käveleminen vierelleni. En pystynyt hievahtamaankaan. Minä tuijotin häntä, hän tuijotti opettajaa.
Tältäkö se tuntui? Se mistä olin kuullut puhuttavan liian monesti. Sydämessäni tiesin mitä äsken oli tapahtunut, leimaantuminen. Se oli vahva tunne, joka herätti minut vain vajoamaan syvemmälle häneen. Oloani ei parantanut yhtään se, että hän istui niin lähellä. Miten on mahdollista että maailma muuttuu vain muutamassa sekunnissa? Miten en ollut koskaan nähnyt Weelaa? Ehkä siksi että olimme eri luokilla ja liikuimme eri jengeissä. Oli lähellä etten kidnapannut häntä ja juossut äkkiä karkuun tyttö kainalossani.
Ja mitä jos hän ei tuntenut sanoin? Voisiko se olla mahdollista? Minun tuurillani varmaankin...
Siinä samassa joku tarttui käteeni, se laukaisi sisälläni uuden pienen maailmanlopun. Se, jos mikä, tuntui taivaalliselta.
