Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35

[Lasikeiju]

Aaa suurinpiirtein kiljuin ko näin, että on tullu jatkoa

Ne tontut on jollain tavalla yhteistyössä sen vihollisen kanssa! Ja tosi outoa muuten noi Kirvalaksen tunnit, ehkä hän on se vihollinen? Haluun taas spekuloida ja todeta, että
mitä jos Kirvalas on syyllinen, mut Kuhnusarvio on komennuttanut sen?

Olin hieman pettynyt ko murhayritystä ei nyt tullut, mut nah, eipä se haitannukhan Toi Kuhnis on muuten tosi söpö lempinimi! Ja ois ollu aika jännä, jos Sirius ois yllättäny nelikon

Niin, jatkoa odotan :3

[hakuroo]

Olen vasta luvussa 18, mutta oli aivan pakko tulla kommentoimaan! Rakastan tarinaasi, se on saanut minut lumoihinsa! Pikku-Harry oli niiin söpö, ja James ja Lily on aivan mahtavia vanhempia. <3 Välillä Harry on tosi ylimielinen ja itsekäs, mutta silti ihana. Tekstiä on sujuvaa lukea, vaikka huomasin pari kirjoitusvirhettä lukiessani. Ihanaa et Hermionekin on vihdoin ystävystynyt Nevillen, Ronin ja Harryn kanssa. Mua ärsytti valtavasti kun ne ei olleet ystäviä, mutta niinhän sitä sanotaan, pikkuhiljaa hyvä tulee. xD
On ihanaa, miten suurin osa jutuista ei ole ennalta arvattavia, eikä tarina kulje liian elokuvien/kirjojen kanssa xD Harryn suhde perheeseensä on tosi hellyytävää <3 Toivottavasti Remus selviää... No se selviää vain lukemalla, joten jatkan lukemista ja saatan kommentoida uudestaan, kun olen lukenut kaikki luvut
Tätä lukiessa tunteet kyllä nousee pintaan! Erityisesti 18 luvussa säälin aivan hirveästi niitä oppilaita ja opettajia.. Tuhmat Kuolonsyöjät!! xD


Haku~ 

[Lunalotta]

Ääähöasdflkajsldf. Mulle ei ainakaan selvinnyt yhtään enempää että kuka se vois olla, joskin ihmettelen miks Sirius oli sellasessa vessassa joka on syrjässä kaikesta? Tuli vaan mieleen, et yleensä joku käyttää turhaa vessaa siihen, että keittää jotain lientä. Hmm hmm! Varsin kiintoisaa... Enempää mä en saa nyt irti, koska tää on ihana luku niinku kaikki sun kirjottamas, joten jäänpä taas odottamaan uutta lukua!

[Nyyhti]

Lasikeiju, ääää eikä, ihana!! Spekuloinnit on aina hyväksi Selkeästi olen kerrankin onnistunut kirjoittamaan jotain toiminnallista ficciä, kun kerran petyit, ettei tuossa luvussa ollut murhayritystä Suurkiitokset!

hakuroo, aivan ihanaa, että tulit kommentoimaan ja että luet tätä! Kiva kuulla, että Harry on aika ylimielinen ja itsekäs - sellaiseksi olen hänet tässä ajatellutkin Mukava kuulla, ettei tämä ole liian ennalta arvattava! Toivottavasti jaksat lukea loppuun ja palaat vielä kommentoimaankin! Paljon paljon kiitoksia kommentistasi!

SparklingAngel, ooo tykkään arvailuistasi! Mutta en sano mitään Kiitos kun kommentoit!




Luku 29
Ennustus

Sirius oli ollut suorastaan koomisen ilahtunut kartasta. Hän oli ihan todella hyppinyt ylös ja alas – no, vain kahdesti, mutta joka tapauksessa. Sitten hän oli halannut Harrya ja sanonut, että kartan saaminen tuntui samalta kuin jos rakas lapsi olisi palannut kotiin. Harry oli tietenkin joutunut kertomaan tarkalleen, miten oli saanut kartan haltuunsa, mutta häntä ei ollut lainkaan huolettanut, että Sirius järjestäisi kaksoset pulaan. Ja hän oli ollut oikeassa: Sirius oli vain nauranut ja sanonut, että kartta oli selkeästi palvellut tarkoitustaan sillä aikaa, kun he eivät olleet tarvinneet sitä. Sen jälkeen Sirius oli kaivanut viittansa taskusta peilin, sanonut siihen ”James”, ja kertonut Harryn isälle ilouutisen.
    Harrykin oli vaihtanut isänsä kanssa pari sanaa. Ensimmäiseksi hän oli kysynyt, miksi ihmeessä hän ei ollut aiemmin saanut käyttää peiliä – hän ei ollut edes tiennyt, että Siriuksella ja Jamesilla oli peilit vielä käytössä.
    ”Eikö sinulle riitä, että äitisi ja kummisetäsi ovat Tylypahkassa kanssasi?” James oli sanonut hieman huvittuneena. ”En ollut ajatellut, että tahdot siihen päälle jutella vielä isäsikin kanssa.”
    Harryn oli täytynyt myöntää, että olisihan se ollut vähän outoa. James oli kuitenkin vaikuttanut oikeasti ilahtuneelta saadessaan jutella hetken Harryn kanssa, ja oli myöntänyt, että hänellä piti niin kovaa kiirettä, ettei säännöllisistä juttutuokioista olisi millään voinut tulla mitään. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän oli yhtäkkiä kesken lauseen joutunut lopettamaan ja lähtemään johonkin – hän ei edes ehtinyt sanoa, minne.
    Hermione ei ollut arvostanut keittiöretkeä, mutta hänkin oli sitä mieltä, että olisi mukava pystyä hankkimaan todisteita Kirvalaksen petturuudesta. He miettivät aina toisinaan, miten todisteita voisi yrittää hankkia, mutta kun kaikkein ilmiselvin reitti oli tukossa, he eivät keksineet mitään uutta. He hämmästelivät kuitenkin sitä, että mikään Kuhnukerhon kokouksessa puhuttu ei ollut vuotanut koko koululle, kuten juoruille oli yleensä tapana käydä. Tai mikäli tieto siitä, että henkilökunta oli selvittänyt syyllisen henkilöllisyyden, olikin levinnyt, se ei ollut aiheuttanut sellaista paniikkia kuin oli odotettu.
    ”Ehkä onkin niin, että kaikki tajuavat sen tyypin olevan Kirvalas”, Neville ehdotti.
    ”Mutta eivätkö ihmiset sitten välttelisi häntä?” Harry kysyi.
    ”En usko”, Neville sanoi. ”Emmehän mekään niin tee. Jospa kaikki tieto onkin vuotanut oppilaille, mutta meidän tavoin kaikki ovat huomanneet, että Kirvalasta vahditaan ihan oikeasti vuorokauden ympäri.”
    ”Voit hyvinkin olla oikeassa”, Hermione sanoi, ja juuri kenelläkään ei ollut enää nykyään tapana väittää vastaan, kun Hermione sanoi jotain.

Sunnuntaiaamupäivällä aurinko paistoi todella kauniisti, vaikka ulkona tarvitsikin vielä pitää viittaa. Käytännössä kaikki olivat pihalla nauttimassa säästä, ja iso porukka rohkelikkoja istuskeli aivan järven rannassa. Harry, Ron, Neville, Hermione, Fred ja George pelasivat joukkuepelinä sulkapalloa, sillä Hermione oli tuonut pelivälineet aikoinaan mukanaan kouluun. Se ei kuitenkaan sujunut erityisen hyvin, sillä Hermione oli heistä ainoa, jolla riitti kärsivällisyys pelata peliä täysin taiatta. Niinpä heidän pelinsä muistutti kenties enemmän kaksintaistelua kuin jästisulkapalloa.
    ”Hei, epäreilua!” Ron huusi, kun George oli muuttanut sulan sammakoksi juuri, kun hän oli lyömässä sitä, jolloin sulka – tai siis sammakko – vain mätkähti maahan Ronin eteen ja yritti lähteä loikkimaan pakoon. Fred, joka oli Ronin joukkueessa, sillä he eivät voineet antaa kaksosten pelata yhdessä, juoksi hakemaan sammakon takaisin.
    ”Niin, kuulitko”, Fred sanoi kaksoisveljelleen.
    ”Mikä siinä muka epäreilua oli”, George virnisteli. ”En tiennytkään, että osaisin muuttaa sen noin hyvin!”
    Ron tuhahti. ”Ei me osata vielä muuttaa esineitä eläimiksi! Tai ainakaan noin isoiksi”, hän sanoi vilkaistuaan pikaisesti Hermionea.
    ”Se on sitten sinun ongelmasi, veliseni”, George sanoi ja heilutteli mailaansa. ”Sitä paitsi Fred osaa, ja hän on sinun joukkueessasi.”
    ”Okei”, Fred sanoi. Hän meni sammakon kanssa paikalleen ja muutti sen takaisin sulaksi. Sitten hän löi sen suoraan kohti Georgea, mutta juuri kun George oli nostamassa mailaansa lyödäkseen sitä, Fred näpäytti taikasauvaansa ja sulka muuttui ryhmyksi. Ryhmy iski Frediä suoraan ohimoon.
    ”AU!” Fred karjaisi.
    George kohotteli kulmiaan. ”Sinun ongelmasi, veliseni.”
    Fred ärähti jotain ja taikoi jotakin Georgea päin. Harrylla ei ollut mitään havaintoa, mikä taika oli kyseessä, mutta George selvästi tiesi, sillä hän torjui sen helposti toisella. Fred yritti saman tien uudestaan. Hermione yritti käskeä kaksosia lopettamaan, mutta Ron vain istahti kyllästyneen oloisena maahan ja heitti mailan viereensä.
    ”Harry, moi”, kuului yhtäkkiä Harryn takaa. Harry käännähti satakahdeksankymmentä astetta ympäri ja tajusi, että hänen äitinsä seisoi aivan hänen takanaan hyvin huvittuneen näköisenä. ”Pelaatko sinä sulkapalloa?”
    ”No jaa”, Harry sanoi ja viskaisi mailansa maahan. ”En nyt sanoisi ihan niinkään.”
    Lily naurahti. ”Ajattelin tulla moikkaamaan, kun huomasin sinutkin täällä.”
    Lily vilkaisi taakseen, ja kun Harry katsoi sinne, hän huomasi, että ilmeisesti kaikki kävelemään kykenevät potilaat olivat myös tulleet nauttimaan sunnuntaista ulkoilmaan.
    ”Peter ja Aurelie aikovat tulla meille”, Lily kertoi.
    ”Ai kylään?”
    ”No joo – ja ei. Sinähän tiedät, että he eivät kumpikaan mitenkään kuulu kiltaan – se ei kerta kaikkiaan sovi heille kummallekaan. Mutta tällä hetkellä kilta tarvitsee kaiken avun, jonka se vain suinkin voi saada, ja niinpä he lupasivat tulla. En ihan tiedä, olisiko kummastakaan mitään hyötyä taistelussa, mutta ehkä voimme keksiä heille jotain muuta.”
    Harry nyökkäsi. ”Mutta minä en varmaankaan näe heitä?”
    ”Ei, en usko, että he ovat täällä enää silloin, kun kesäloma alkaa. Totta puhuen luulen, että heitä ei silloin enää tarvita täällä.”
    ”Miten niin?”
    ”No – tämä on vain ihan omaa arvailuani – mutta luulen, että asiat ratkeavat suuntaan tai toiseen siihen mennessä. Sinä et tietenkään sitä täällä huomaa, mutta ulkomaailmassa asiat ovat… kiihtyneet. Ei voi kestää enää kauaa, ennen kuin Voldemort joko saavuttaa tavoitteensa tai hänet kukistetaan.”
    Harrya puistatti, ja Lily huomasi sen. ”Älä huoli, täällä sinä olet niin turvassa kuin mahdollista.”
    ”Ei minua se huoletakaan.”
    ”No, joo, mutta sille nyt vain ei voi mitään. Toisaalta voi olla ihan hyvä, että tilanne ratkeaa edes johonkin suuntaan. Tai toisaalta minä voin olla ihan väärässäkin.”
    ”En minä vain usko, että olisit väärässä.”
    Lily nauroi. ”Olen minä väärässä aika useinkin. Mutta yritä olla ajattelematta sitä liikaa, jooko.”
    Harry nyökkäsi, mutta ei ilmeisesti kovin vakuuttavasti.
    ”Hei arvaa mitä”, Lily sanoi pirteästi, ”Mungolle on ehkä löydetty uusi paikka!”
    ”Ai, millainen?”
    ”No tätä et kyllä ikinä usko – James nauroi varmaan puoli tuntia, kun kerroin. Kaatopaikka.”
    ”Häh?”
    ”Joo, ihan oikeasti”, Lily nauroi. ”Se on joku hylätty kaatopaikka. Ideana olisi, että yksikään jästi ei edes halua mennä sen lähelle, joten jästinkarkotusloitsut olisi helpompi tehdä. En kyllä tiedä, tahtoisinko itsekään mennä sinne… He yrittävät jotenkin kai kovertaa tilaa jätteiden alle – ”
    ”Siis oletko sinä ihan tosissasi?” Harry kysyi.
    Lily vain nauroi. ”No, ei se varmasti läpi tule menemään, mutta sitä he yrittävät kuulemma ehdottaa. Kai heillä on ideat vähissä.”
    Nyt Harrykin nauroi. Sairaala kaatopaikassa? Eihän siinä ollut järjenhiventäkään!
    Harryn äiti lähti pian sen jälkeen takaisin potilaidensa luo, ja Harry palasi muiden luokse vain tajutakseen, että siellä oli joku muukin. Hyvin pieni puuskupuhtyttö – hänen oli pakko olla myös vasta ensimmäisellä luokalla – punasteli ja yritti mumista jotakin.
    ”Siis onko sinulla jotain asiaa?” Ron kysyi ihmeissään.
    Tyttö näpräsi toisella kädellään kaulahuivia; Harrysta näytti kummalliselta, että tytöllä ylipäätään oli kaulahuivi niin kauniilla säällä. Toisella kädellään tyttö ojensi jotakin kohti Nevilleä.
    ”Ai, onko tämä minulle?” Neville kysyi. Harry astui vähän sivummalle ja näki, että kyseessä oli taiteltu pergamentinpalanen. Tyttö nyökkäsi – edelleen tulipunaisena – ja Neville kiitti.
    ”Ole hyvä!” tyttö vinkaisi ja lähti sitten juoksemaan pois.
    ”Mitä se oli?” Harry kysyi.
    Fred ja George yrittivät hillitä nauruaan. Hermione huokaisi.
    ”Sinulla taitaa olla ihailija, Neville”, hän sanoi. Neville vaikutti vähän nololta, ja avasi kiireesti pergamentin taitokset kätkeäkseen nolostumisensa.
    ”Hei, tämähän on… ei voi olla… on se! Tämä on Dumbledorelta!”
    ”Mitä?” kaikki kysyivät yhteen ääneen. ”Mitä hänellä on sinulle asiaa?” Harry kysyi.
    ”Hän… haluaa näköjään, että menen ensi viikon keskiviikkona hänen luokseen… johonkin tapaamiseen. Tässä lukee, että se on erittäin tärkeää.” Neville nosti katseensa lappusesta ja katseli ympärillään olevia ihmisiä vuoron perään.
    Hetken kaikki olivat hiljaa, mutta sitten Hermione paiskaisi yhtäkkiä käden suulleen.
    ”Mitä?” Harry kysyi.
    ”Muistatteko, silloin Pottereilla…” Hermione aloitti ja katsoi Ronia, Harrya ja Nevilleä vuorotellen, ”mehän puhuttiin tästä. Voisiko se liittyä… siihen, että Neville on ’meidän ainoa toivomme’?”

Keskiviikkoiltana Harry, Ron ja Hermione istuivat oleskeluhuoneessa kuin tulisilla hiilillä. He eivät malttaneet keskittyä tekemään mitään, sillä heidän mielessään pyöri vain se, mitä Neville juuri sillä hetkellä teki Dumbledoren luona. Käytävilläliikkumiskielto oli alkanut jo aikoja sitten, ja pian oleskeluhuonekin alkoi tyhjentyä, kun ihmiset vetäytyivät makuusaleihinsa. Lopulta Neville tuli.
    Hän näytti niin järkyttyneeltä, että Hermione suorastaan kiljaisi ja riensi halaamaan häntä. Hermione tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pöydän ääreen, missä muut odottivat. Neville näytti siltä, ettei olisi löytänyt pöydän luokse ilman Hermionen opastusta. Ne muutamat, jotka olivat vielä hereillä, vilkuilivat heitä ihmeissään.
    ”Kerro kaikki”, Harry sanoi heti, kun Neville pääsi pöydän luokse.
    Neville katseli ympärilleen lähes vauhkona. ”En voi täällä”, hän kuiskasi. ”Kukaan ei saa kuulla siitä.”
    ”Mihin me voitaisiin mennä?” Ron kysyi.
    ”Minä tiedän”, Hermione vastasi. ”Mennään teidän makuusaliinne. Siellähän ei ole enää ketään muuta.”
    Vaikka heistä olikin outoa, että Hermione tuli makuusaliin, he suostuivat ehdotukseen. Neville ei selvästikään kykenisi puhumaan mitään oleskeluhuoneessa.
    ”Okei”, Neville sanoi, kun hän oli turvallisesti istumassa omalla sängyllään ja muut katsoivat häntä odottavasti. ”Okei”, hän sanoi uudestaan ja veti syvään henkeä. Ja sitten hän alkoi kertoa.
    Dumbledore oli aloittanut kertomalla siitä, kuinka Nevillen vanhemmat oli tapettu. He kaikki tiesivät jo, että Dumbledore oli silloin 10 vuotta sitten varoittanut sekä Pottereita että Longbottomeja, että näiden lapset saattoivat olla erityisen suuressa vaarassa. Harrylle oli kerrottu, että juuri silloin Siriuksesta oli tehty ensimmäisen kerran heidän salaisuudenhaltijansa – se tosin ei ollut yleistä tietoa.
    Longbottomeilla salaisuudenhaltijaa kuitenkaan ei ollut vielä ollut. Eräänä iltana Voldemort oli vain marssinut taloon ja murhannut ensin Nevillen äidin, sitten tämän isän ja kolmanneksi yrittänyt täysin samalla kirouksella murhata Nevillen. Yllättäen Neville ei ollutkaan kuollut, ja Voldemort oli jäänyt ihmettelemään, mitä oli tapahtunut, kun itse Albus Dumbledore oli tullut taloon. Dumbledore oli kuulemma halunnut auttaa Nevillen vanhempia Voldemortilta suojautumisessa, mutta sen sijaan hän olikin löytänyt kaksi ruumista, itkevän vauvan ja itse pimeyden lordin. Voldemort oli heti Dumbledoren nähtyään paennut.
    ”Sen jälkeen Dumbledore sanoi, että minun on tullut aika tietää, minkä takia hän oli osannut varoittaa sekä Pottereita että minun vanhempiani. Hän kertoi, että oli yhtenä päivänä haastatellut ennustuksen opettajaksi pyrkivää naista Sianpäässä – se on Tylyahossa – ja Dumbledore ei ollut oikein uskonut koko hommaan, hän ei kuulemma oikein usko ennustukseen oppiaineena, mutta yhtäkkiä nainen olikin lausunut ihan oikean ennustuksen. Ja se ennustus…”
    ”Mitä siinä sanottiin?” Harry kysyi ja nojautui eteenpäin. Ilmeisesti ennustus oli koskenut häntäkin.
    Neville veti taas henkeä. ”Minä en saa sitä ennustusta mielestäni. Dumbledore näytti sen minulle – sellaisessa muistossa, se oli ihan kuin olisin itse ollut siellä… Muistan joka ikisen sanan, vaikka yleensä en muista mistään oppitunneista ainoatakaan…”
    ”Kertoisitko sen meille, Neville?” Hermione kysyi lempeästi.
    Neville tuijotti maahan usean sekunnin ajan. Hän näytti keräävän rohkeutta. Sitten hän alkoi puhua, ja hän puhui aivan erilaisella äänellä kuin yleensä: matalammalla, karheammalla. Harrysta tuntui melkein siltä kuin hän olisi itse päässyt ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin tuo ennustus oli lausuttu.
    ”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee, ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne, ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä.”
    Kun Neville oli lopettanut, kaikki olivat hiljaa hyvin, hyvin pitkään. Harry yritti miettiä, mitä sanat ylipäätään tarkoittivat. Jos Voldemort eläisi, Neville kuolisi? Tai mitä jos ennustus tarkoittikin Harrya? Se kuulosti sopivan Harryyn: hän oli syntynyt heinäkuun lopussa, ja hänen vanhempansa olivat aina taistelleet Voldemortia vastaan, joten oli hyvin mahdollista, että jo hänen syntyessään he olivat uhmanneet tätä kolmasti. Sitä paitsi Dumbledore oli ajatellut, että ennustus sopisi Harryyn. Mutta toisaalta… Dumbledore oli kutsunut luokseen Nevillen. Ja ennustuksessa oli ollut muitakin kohtia…
    ”No niin”, Neville sanoi. Hänellä oli ollut muita enemmän aikaa toipua ennustuksen sisällöstä, ja ilmeisesti hän oli valmis jatkamaan kertomustaan. ”Dumbledore näytti siis tuon ennustuksen, jotta ymmärtäisin, miksi Voldemort oli ylipäätään jahdannut minua. Ja Dumbledore sanoi, että kun Voldemort oli yrittänyt tappaa minut, se ei ollut onnistunut, koska todellisuudessa hän oli merkinnyt minut vertaisekseen… En kyllä edelleenkään käsitä, miten muka, ja yritin sanoa siitä Dumbledorellekin, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan yhtään.
    ”Ja sitten ennustuksessa sanotaan, että minulla olisi voimia, joita pimeyden lordi ei tunne. En oikeasti tiedä, kumpi näistä kohdista on typerämpi… Mutta Dumbledore sanoi, että minä olen herttainen ja mukava poika ja että minulla on jotain, mitä Voldemortilla ei tule koskaan olemaan, että minä osaan rakastaa, voitteko kuvitella…
    ”Ja sitten on se viimeinen kohta. Että jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä. Eihän se ole ikinä mahdollista. Mutta Dumbledore sanoi, ettei minun pitäisi ikinä miettiä sen kohdan ensimmäistä osaa, vaan pelkästään toista – että kun minä kasvan, haluaisinko minä muka elää, jos Voldemort on hengissä, ja minä sanoin, etten tietenkään halua, että vaikka silloin menisin itse hänen peräänsä, ja Dumbledore sanoi, että niin juuri.” Neville huokaisi. ”Ja siinä se sitten on.”
    Kaikki olivat vielä hetken hiljaa. Sitten Hermione sanoi:
    ”Voi, Neville – ” ja yritti vielä jatkaa, muttei pystynyt, koska itki hillittömästi. Hermione halasi Nevilleä uudestaan, ja Neville näytti hieman hämmentyneeltä taputellessaan Hermionen selkää.
    ”Etkö sinä… ole kauhuissasi?” Harry kysyi.
    ”Totta kai olen”, Neville vastasi ja naurahti hermostuneesti. ”Mutta on pakko myöntää, että on hyvä vihdoin tietää. Siis että mistä se kaikki johtuu. Mutta eihän tässä ole mitään järkeä.”
    Harry olisi halunnut väittää vastaan ja sanoa, että totta kai Neville oli Voldemortin vertainen, totta kai rakkaus oli mahtava ase, mutta ei hän voinut. Ron tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, sillä hän tuijotteli käsiinsä täysin tietämättä, mitä voisi sanoa.
    ”Minusta ennustus on kyllä väärässä ainakin yhdessä kohdassa”, Hermione sanoi kyyneleitä pyyhkien. ”Minusta on väärin sanoa, että Voldemort merkitsi sinut vertaisekseen – minusta olet niin paljon häntä parempi, että vaikka joku kuinka yrittäisi, hän ei voisi merkitä Voldemortia sinun vertaiseksesi.”
    Neville häkeltyi aivan täysin. Hän yritti vastata jotain, mutta ei saanut yhtäkään ymmärrettävää sanaa suustaan. Sen sijaan hän lopulta sanoi:
    ”Unohdin kertoa sen, miten Voldemort sai tietää ennustuksesta. Kuten sanoin, Dumbledore haastatteli sitä opettajaa Sianpäässä, ja siellä on ilmeisesti helppo salakuunnella, koska joku oli salakuunnellut heitä. Mutta se salakuuntelija löydettiin kesken kaiken, ja kävi ilmi, että hän oli joku kuolonsyöjä – joku sellainen, joka ei kuitenkaan ollut aina ollut kuolonsyöjä… Dumbledore sanoi, Harry, että sinun äitisi tunsi hänet todella hyvin. Hänen nimensä oli joku Kalkaros.”

[Lunalotta]

Uuuu! Nyt tää tarina menee jo jännenpään suuntaan, kun tyypit tietää ennustuksesta. Ja Severus mainittu! Pistähän uutta lukua pian, että voin ahmaista senkin luettavakseni!

[Arion]

Hups - osaan olla aktiivinen finissä, joo xD kuinkakohan monta lukua tässä välissä oli tullut ja maratooniluin ne tässä yön aikana.

Tässä on tullut vaikka mitä sanottavaa mieleen, enkä todellakaan muista kaikkia. Pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo-uskollisesti kirjoitat kaikkia hahmoja! - Etenkin Sirius, kun oli yksin katsomassa lasten perään. Hän nyt ensimmäisenä menettää pintansa kaikkeen!

Enkä voinut olla ajattelematta WolfStaria parituksena, kun James sanoi, että kaksikko on siellä takan ääressä "puhumassa koiraa". xD Ihana < 3

Arthurin kuolema - se iski kovasti. Muutenkin tämä Potter-maailman kuohu ympärillä, kun Kirottu lapsi ja ensimmäinen Ihmeotukset -elokuva ilmestyi. Kaikki on hyvin nostalgista ja ylitse pursuavaa, ja pidän todella paljon, että Potter-maailmaa virvoitetaan!

Vähän kyllä hämmästelin, että Pottereiden kotona, jossa on aina magia jollain tavalla koskettanut perhettä, ettei siellä käytetty laajennusloitsua taloon saadakseen paremmin tilaa. Ja vähän hämmentää tämä tiedon määrä, mitä annetaan Nevillelle, kun lapsi on vasta 11-vuotias. Eihän Harrykaan tiennyt kirjoissa näinkään paljoa vielä kolmessa ensimmäisessä kirjassa - imo. Plus ihmettelen, ettei Peter ollut Siriuksen seurana jouluna, kerta kaikki muutkin kelmit olivat siellä...

Enkä jostain syystä ihmettele, että Pimeyden voimilta suojautumisen -opettajaa epäillä pimeyden voimien käyttämisestä. xD

Mutta ihana, että Sirius sai karttansa (tai no ei se sen oma täysin ole xD ) takaisin! JA SÄ MUISTIT PEILIT!!!!!!!!!! Olen todella iloinen tästä asiasta!!!!!!!!!! : D Ja Harry tuli järkiinsä ja ylipuhui Weasleyt antamaan kartan takaisin Siriukselle!

Ja mä olin täysin unohtanut, että Kalkarosta ei ollut tässä ollut juuri lainkaan!

Ai niin! Siriuksen ja Jamesin Sekon pilapuoti-liike käynti juttu oli ihana, VIP-kortit taskussa xD mahtava idea!

Mutta jäänen odottelemaan lisää mitä ilmeisimmin!

[Nyyhti]

Oioi, tämän julkaiseminen on ihan jäänyt! Onneksi kommentti muistutti

SparklingAngel, paljon kiitoksia kommentista! Toivottavasti jännyys jatkuu tässä seuraavassa luvussa!

AraSebe, tosi kiva kuulla, että olen mielestäsi kirjoittanut hahmouskollisesti! Itse asiassa mietin vähän tuota laajennusloitsua, mutta toisaalta Weasleyilläkään sitä ei koskaan käytetty, vaikka olikin tosi ahdasta. Onkohan sen tekeminen sitten niin vaikeaa tai jotain, en tiedä Ja tuota tiedon antamista Nevillelle perustelen sillä, että Voldemort on edelleen voimissaan. Kirjoissahan Dumbledore kertoi Harrylle, että hänen oli ollut tarkoitus kertoa tälle aiemmin, mutta ei ollut sitten vain voinut kertoa. Mutta tietty saat olla eri mieltä siitä, olisiko pitänyt kertoa noin nuorelle Haha, peilit on parhaat! Hihii kiva että pidit Sekon pilapuotijutusta! Suurkiitokset kommentista!




Luku 30
Järkyttävä huomio

Vaikutti siltä, että heistä kaikista neljästä Neville toipui ennustuksesta kaikkein nopeimmin. Harrysta tuntui kuitenkin, että Neville oli jotenkin muuttunut. Nevillen ryhti oli jotenkin suorempi, hän teki entistä enemmän töitä oppitunneilla ja niiden ulkopuolella, ja hän vaikutti myös vakavammalta. Ei hän ennenkään ollut ollut heistä se kaikkein vitsikkäin, mutta ero entiseen oli silti selvä. Toisaalta Harry ei voinut syyttää Nevilleä: hänellä oli hyvä syy muutokseensa. Sen sijaan Hermionea Harry saattoi syyttää hyvällä omallatunnolla: tämä oli aivan seonnut.
    Loppukokeisiin oli vielä iäisyys – siis mikäli Harrylta tai Ronilta kysyttiin. Hermione oli kuitenkin sitä mieltä, että ne olivat aivan ovella, ja hän oli alkanut laatia kertauslistoja ja lukuaikatauluja ja yritti parhaansa mukaan saada muut mukaan hullutuksiinsa. Percy oli erehtynyt mainitsemaan Hermionelle, että arvosti tämän asennetta: sen jälkeen Hermione oli ahdistellut Percyä monta kertaa päivästä kysellen, mitä loppukokeissa yleensä kysyttiin ja millaisia ne muuten olivat ja olisiko hänellä mitään mahdollisuutta pärjätä lukematta kolmea lisäkirjaa kaikista aineista.
    Kun siis Hermione panikoi kokeista ja Neville oli jotenkin vakavoitunut, jäi Ronin ja Harryn tehtäväksi puida keskenään Nevilleä koskevaa ennustusta ja tehdä kaikkea lapsellista. Hermione sai yllättävän usein Nevillen pänttäämään kanssaan, ja kun Harry ja Ron silloin pyysivät tätä mukaan ulos vaikka pelaamaan jotain – Hermionen kanssa he olivat jo luopuneet toivosta – Neville vastasi useammin kuin kerran:
    ”Kuulkaa, minun täytyy ihan totta nyt kantaa vastuuni ja yrittää tulla paremmaksi velhoksi, tai minulla ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä.”
    Niinpä Harry ja Ron juoksentelivat kahdestaan linnassa ja sen tiluksilla. Harrysta tuntui ennemminkin siltä, varsinkin äitinsä arvailujen jälkeen, että hänen piti nauttia rauhasta ja vapaudesta niin kauan kuin sitä vain kesti. Ron oli onneksi hänen kanssaan samoilla linjoilla, ja sanoi: ”Ei meidän ole mitään järkeä edes yrittää opiskella sen enempää kuin opettajat vaativat, koska en minä ainakaan oppisi silti mitään, mikä on vaatimusten ulkopuolella.” Se oli Harrylle aivan riittävän hyvä peruste lähteä hutaisemalla kirjoitetun tutkielman jälkeen ylös pöllölään, napata yksi Tylypahkan pöllöistä ja kertoa Ronille samalla jokin hauska muisto Bertiestä (jonka Harry uskoi lähes varmasti kuolleen, mikä ei tietenkään taas ollut yhtään hauskaa, mutta ei kaikkea vain voinut ikuisuutta murehtia) ja käskeä pöllön toimittaa joku hassu vitsi jollekin Tylypahkan oppilaalle, jonka Harry ja Ron tunsivat vain nimeltä. Sitten he tietysti juoksivat pöllölästä alas niin kovaa kuin vain pääsivät, jotta olisivat nähneet, kuinka oppilas vastaanottaisi viestin, mutta se ei koskaan onnistunut.
    ”Olisipa meillä kelmien kartta”, Ron sanoi. ”Sitten voisimme vain lähettää viestin jollekin, joka olisi lähistöllä!”
    ”Hmm, mitä luulet, lainaisikohan Sirius sitä meille…”
    ”No ei varmasti”, Ron nauroi. ”Ennemmin hän antaisi jälki-istuntoa.”
    ”Ei sitä tiedä! Sen kartan kanssahan oli tarkoitus tehdä ilkitöitä. Ja Sirius näytti vain ilahtuneen, kun Fred ja George olivat tehneet sen kanssa kepposia.”
    ”Niin, no, mutta etkö silti luule, että Siriuksella on jotain vakavampaa nyt mielessä?”
    ”Kyllä varmaan, mutta tarvitseekohan hän karttaa muka mihinkään?” Harry kysyi. Hän muutti mieltään jatkuvasti siitä, olisiko hänen pitänyt viedä kartta takaisin Siriukselle vai ei. Toisaalta hän kyllä tiesi, että oli tehnyt oikein, mutta toisaalta hänestä olisi ollut paljon mukavampi ajatus, että se olisi jäänyt hänelle tai vähintäänkin kaksosille, jotka varmaankin olisivat suostuneet lainaamaan sitä silloin tällöin.
    ”Hei, mennäänkö etsimään itse salakäytäviä?” Ron ehdotti.
    Harry vilkaisi rannekelloaan. Illalliseen oli vielä pari tuntia aikaa, joten he ehtisivät hyvin. ”Joo, todellakin!”
    He kiertelivät linnassa aikansa, ja vaikka he olivat ihan sallitusti liikkeellä, he eivät olleet ihan varmoja siitä, olisivatko opettajat hyväksyneet heidän puuhansa. Niinpä he menivät mahdollisuuksien mukaan piiloon aina, kun joku tuli vastaan.
    Salakäytävien löytäminen oli yllättävän vaikeaa, mutta puuha oli yhtä kaikki hauskaa. He pyörivät erityisesti sellaisissa osissa linnaa, joihin heillä ei yleensä ollut mitään asiaa. Vaikka he molemmat uskoivat linnan olevan turvallinen, tuntui silti aika jännittävältä kulkea pitkin valtavia kiviseinäisiä käytäviä, jotka olivat lähes autioita, ja painella sieltä täältä maalauksia, haarniskoja ja patsaita, tai yrittää työntää kuvakudoksia.
    ”Hei, ihan kuin tämä olisi liikkunut”, Harry innostui erään kyttyräselkäistä kääpiötä esittävän patsaan kohdalla.
    ”Eikä, näytä!” Ron sanoi ja tuli lähemmäs.
    Harry painoi kääpiön napaa, joka näkyi huvittavasti liian lyhyen paidan alta, ja patsas tosiaan liukui hieman taaksepäin. Harry ja Ron katsoivat villisti ympärilleen nähdäkseen salakäytävän, mutta sellaista ei näkynyt.
    ”Yritä uudestaan”, Ron sanoi. Patsas liikkui taas taaksepäin, mutta missään ei näkynyt salakäytävää – sen sijaan kulman takaa juoksi finninaamainen poika, joka näytti kauhistuneelta.
    ”Olettekonähnytketääntäällä?” poika huusi Harrylle ja Ronille yhdessä hengenvedossa. Hänen äänensä oli kimeä, varmastikin paniikista.
    ”Ei, miten niin?” Harry kysyi.
    Poika hiljensi hieman vauhtiaan tasatakseen hengitystä, mutta ei pysähtynyt. ”Vessa – tuolla noin – siitä tuli miekka – minun kaverini – ihan veressä – pitää löytää – apua!”
    Harry tai Ron ei ehtinyt vastata mitään, kun poika oli jo kadonnut seuraavan kulman taakse. Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan, ja sitten he lähtivät yhtä matkaa juoksemaan suuntaan, josta poika oli tullut. Eiväthän he voineet vain jäädä siihen.
    He olivat sellaisessa osassa linnaa, jossa kukaan harvoin kävi, sillä siellä ei ollut mitään tärkeää. Niinpä he eivät yllättyneet, että eivät törmänneet kehenkään. He kuitenkin tunnistivat heti, mistä vessasta oli kyse: sen ovi oli puoliksi avoinna, ja oven raosta valui pieni punainen verinoro. Sen nähdessään Harry ja Ron pysähtyivät yhtä aikaa.
    ”Mitä me oikein voidaan tehdä?” Harry kysyi.
    ”En tiedä… ei meistä tuolla mitään hyötyä ole”, Ron vastasi ja tuijotti kuin kivettyneenä verta. Harrykaan ei halunnut mennä lähemmäs, mutta toisaalta, entä jos loukkaantunut tukehtuisi vereensä, ja hän vain seisoisi oven ulkopuolella…
    ”Mitä jos se poika ei löydäkään ketään?” Harry kysyi. ”Jos se lähti väärään suuntaan.”
    ”En tiedä… Tai entä jos täällä lähellä onkin joku opettaja? Pitäisikö meidän huutaa?”
    ”Mitä ihmettä se poika ylipäätään selitti miekasta? Onko joku riehunut täällä miekan kanssa?”
    ”Ai että hyökkääjä olisi vielä täällä?” Ron kysyi ja hänen silmänsä levisivät, kun ajatus iski häneen.
    ”En tiedä, mutta sen tiedän, että me tosissaan tarvitsemme apua”, Harry sanoi päättäväisesti. ”Minä menen tuonne”, hän lisäsi. Ron katsoi häntä kuin hullua, kun hän veti kerran syvää henkeä rauhoittuakseen ja pakotti sitten itsensä astumaan sisälle vessaan.
    ”Minä – minä yritän vaikka kutsua jonkun tänne!” Ron huikkasi. Hän ei selvästi halunnut tulla yhtään lähemmäs. Sitten Ron alkoi huutaa, aluksi hieman hiljempaa, mutta kun hän tottui huutamiseen, aina vain kovempaa. ”APUA! APUA! VESSASSA ON LOUKKAANTUNUT! APUA!”
    Harryn sydän hakkasi jossain hänen kaulallaan. Verta oli hirvittävät määrät, ja aluksi hän ei tuntunut näkevän mitään muuta. Punaista, punaista, punaista. Hänen oli hengitettävä pari kertaa syvään, jotta hän saattoi keskittyä, ja sitten hän huomasi ihmisen.
    Kyseessä oli poika, mikä oli arvattavissa, olihan kyseessä poikien vessa. Harry ei nähnyt, mistä tuvasta tämä oli, sillä pojan koko rinta oli veressä, ja verta pulppusi aina vain lisää. Poika makasi selällään, ja hänen kasvoissaankin oli veriroiskeita, mutta Harry näki, että poika hengitti. Hänen silmänsä värähtelivät, ja Harrysta tuntui, että poika oli ihan tajunnan rajamailla.
    Kasvojen näkeminen valoi Harryyn rohkeutta. Siinä tuo poika oli, viattomana verilammikossa, ja Harryn täytyi mennä hänen luokseen. Niinpä Harry meni ja yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka veren pistävä haju sekoittui vähän liian harvoin siivotun vessan lemuun. Kun Harry pääsi pojan luokse, hän polvistui tämän pään viereen, eikä välittänyt siitä, että maassa oleva veri imeytyi heti hänen kaapunsa läpi.
    ”Hei”, Harry sanoi hiljaa ja kosketti varovaisesti pojan olkapäätä. Näin lähempää hän näki, että koko tämän rintakehä ja vatsa olivat täynnä haavoja. Ne näyttivät pahoilta ja syviltä, mutta Harryn mielessä kävi väkisinkin, että ainakaan niistä ei näkynyt sisäelimiä. Sen ajatuksen jälkeen hänen oli pakko kääntää katseensa pois haavoista, ja silloin hän huomasi, mikä ne oli aiheuttanut.
    Poika makasi vastapäätä lavuaareja, ja yhdestä lavuaarista törrötti metrin mittainen miekka. Miekan terä oli verestä punainen, ja vaikka se vain sojotti nyt suorana eteenpäin, Harry oli varma, että se oli liikkunut nopeasti joka suuntaan – muuten haavoja ei ikinä olisi voinut tulla niin paljon.
    ”APUA! APUA!” Ron huusi käytävästä. Hänen äänensä alkoi jo muuttua käheäksi.
    ”Ihan kohta saat apua”, Harry sanoi pojalle. Poika ei reagoinut mitenkään hänen puheeseensa, vaan päästi pienen korahtavan äänen. Harry kumartui kiireesti katsomaan pojan suuta, mutta ei huomannut siellä mitään, mikä olisi estänyt hengittämisen. ”Minä siirrän vähän päätäsi”, Harry mutisi ja tarttui pojan leukaan. Hän veti sitä hieman taaksepäin, mutta poika ei vieläkään reagoinut. ”Näin hengitystiesi aukeavat”, Harry selitti. ”Sinun pitää hengittää, pysyä elossa vielä, joohan. Et saa kuolla nyt. Kohta tänne tulee joku auttamaan, ja sinä tulet kyllä kuntoon.”
    Harry yritti katsella ympärilleen, jos jostain sattuisi vaikka ilmestymään jotain, jolla hän voisi lopettaa verenvuodon. Hän tiesi, että hänen äitinsä kuljetti usein mukanaan voidetta, jota saattoi käyttää ensiapuna verenvuodon pysäyttämiseen, mutta ei vessassa tietenkään ollut sellaista voidepurkkia.
    Sitten käytävästä alkoi kuulua ääniä. Aluksi vain askelten kopinaa – selvästi useamman kuin yhden ihmisen – ja sitten kiihtynyttä puhetta, jonka sanoista Harry ei saanut selvää. Lopulta joku tuli Harryn viereen ja käski hänen väistyä. Harry totteli kiitollisena.
    Paikalle olivat tulleet professori McGarmiwa ja joku Harrylle tuntematon nainen, jolla oli parantajan kaapu, sekä se poika, joka oli juossut Harryn ja Ronin ohi. Parantaja polvistui heti siihen, missä Harry oli ollut, ja kaivoi kaapunsa taskusta juuri sellaisen voidepurkin, jonka Harry oli toivonut näkevänsä.
    ”Hän kaipaa välitöntä hoitoa”, parantaja sanoi rauhallisesti. ”Siirrän hänet heti, kun pahin vuoto on lakannut.” Sitten hän alkoi levittää voidetta haavoihin, ja se sai loukkaantuneen pojan vihdoin havahtumaan. Harry katsoi, koska ei kyennyt kääntämään katsettaan pois, kuinka poika karjui tuskaansa, kuinka hänen silmänsä pyörivät villisti päässä, ja kuinka hän vääntelehti yrittäen turhaan väistellä parantajan sormia.
    ”Mitä oikein tapahtui?” McGarmiwa tiukkasi. Harry vilkaisi häntä ihmeissään, mutta sanat olikin osoitettu sille finninaamaiselle pojalle, joka näytti olevan itkun partaalla.
    ”En tiedä”, poika sanoi hiljaa. ”Edwin riiteli tyttöystävänsä kanssa tosi pahasti, siis tosi pahasti, ja lähti ihan älyttömän vihaisena pois. Hän oli niin tolaltaan, että päätin seurata häntä, vaikka hän yritti käskeä minut pois. Hän tuli tänne vessaan, luulisin että siksi että saisi olla varmasti yksin, mutta tulin silti perässä. En ollut ihan oikeasti kuin ehkä kymmenen askelta hänen perässään, ja ajattelin ensin jäädä oven ulkopuolelle, mutta sitten kuulin ihan kummallista ääntä, ja Edwin huusi... Avasin oven, ja siinä hän makasi, verta kaikkialla, ja tuo – ” poika osoitti miekkaa ” – vain törrötti tuossa… Minä lähdin heti hakemaan apua. Edwin oli tosi poissa tolaltaan, professori, mutta eihän hän silti mitenkään olisi voinut…” poika osoitteli miekkaa, eikä kyennyt jatkamaan.
    ”Olen ihan varma, että Ainsworth ei aiheuttanut tätä itse, Fitzroy”, McGarmiwa sanoi, nyt paljon aiempaa lempeämmällä äänellä. ”Sinunkin on syytä mennä parantajan luokse, saat jotain järkytykseen. Mene edeltä.” Poika nyökkäsi, kääntyi ympäri ja lähti käsiään väännellen kävelemään pois. McGarmiwa kääntyi katsomaan Harrya, ja Ronia, jonka Harry ei ollut edes huomannut tulleen sisälle vessaan. ”Entä te kaksi?”
    ”Mitä meistä?” Harry kysyi.
    ”Miten te oikein päädyitte tänne?”
    ”Tuo poika juoksi ohitsemme ja huusi, että täällä on joku”, Ron sanoi. ”Tulimme katsomaan.”
    McGarmiwa huokaisi. ”Totta kai tulitte. No, asia on nyt hoidossa. Teidänkin on varmaan parempi käydä ainakin kääntymässä parantajien luona. Sinun”, hän katsoi Harrya, ”erityisesti.”
    ”Minä olen ihan kunnossa!” Harry sanoi saman tien.
    ”En puhunut nyt välttämättä siitä”, McGarmiwa vastasi. ”Menkäähän nyt.”

Harry ja Ron lampsivat parit portaat alakertaan täyden hiljaisuuden vallitessa. He kääntyivät sille käytävälle, jonka varrelle entiset Mungon potilaat ja Tylypahkan taistelussa loukkaantuneet oli sijoitettu.
    ”Luojan kiitos! Harry!”
    Harry hätkähti, kun hänen äitinsä ryntäsi häntä vastaan ja kiskaisi hänet halaukseen. Lily vaikutti todella järkyttyneeltä, ja kääntyi katsomaan Ronia.
    ”Voi ei”, hän kuiskasi, ja sen kummempia sanomatta halasi Roniakin.
    ”Mikä on hätänä, äiti?” Harry kysyi.
    Lily pyöräytti silmiään, mutta vaikutti silti vähän hysteeriseltä. ”Minä jotenkin osasin aavistaa, että sanoisit jotain tuollaista. No minäpä kerron, mikä on hätänä. En ollut uskoa, kun Gina kertoi äsken… Sinä olit juuri huoneessa, johon joku oli piilottanut miekan, joka silpoi oppilaan rintakehän. Tajuatko edes... Tai no et tietenkään, tai siis voi hyvä luoja...”
    ”Ai.”
    Lily huokaisi. ”Tulkaa tänne. Minulla on teille jotakin juotavaa. Vaikka tuntuu kyllä siltä, että tarvitsisin sitä itse enemmän…”
    Lily johdatti heidät suureen huoneeseen, jonka yhdellä seinustalla oli sohva. Peremmällä huoneessa oli sairaalamainen tunnelma, sillä loppuhuone oli täynnä sänkyjä, mutta sohvan edustalle oli tehty hyvin kodikkaan näköinen nurkkaus. Muutama jalkalamppu oli sytytetty, ja joku oli loihtinut sinistä tulta pöydällä olevaan lasiseen kulhoon. Tuli lämmitti mukavasti.
    ”Tässä”, Lily sanoi ja tarjosi molemmille pikkuruiset pikarit. Niissä oli lämpimän oranssia nestettä, joka läikehti valoa, kun pikaria heilutti. Harry haistoi nestettä varovasti, ja jos hänen olisi pitänyt kuvailla tuoksua yhdellä sanalla, hän olisi sanonut ”lämmin”. Mutta eihän tuoksu tietenkään voinut olla lämmin, ja siksi hän päätti, että se oli hieman makea, ehkä hunajainen, mutta kuitenkaan ei.
    ”Mitä tämä on?” hän kysyi. Ron oli jo kumonnut omansa kurkusta alas ja nuoli nyt huuliaan.
    ”Sitä sanotaan lohtujuomaksi”, Lily sanoi.
    ”Sekö lohduttaa?” Harry kysyi ja joi oman lasillisensa. Se oli ihanaa, juuri sopivan makeaa. Harrykin nuoli huuliaan, aivan kuten Ron oli tehnyt. Juoma ei ollut lämmintä, mutta se lämmitti hänen mahassaan kuin kuuma tee.
    ”No ei oikeastaan”, Lily hymähti. ”Ennemmin rauhoittaa, mutta ei kuitenkaan turruta. Sitä käytetään yleensä shokkiin.”
    ”Pitäisikö sinunkin ottaa lasillinen?” Harry kysyi.
    Lily nauroi kunnolla. ”Ehkä minulle riittää tällä kertaa se, että näen sinut – teidät – siinä ihan ehjänä. Pahin järkytys taisi mennä jo ohi.”
    Harry virnisti. ”Hyvä.”

Illalla sängyssä Harry ei saanut unta. Hän oli järkyttynyt tapauksesta, totta kai, mutta se ei pitänyt häntä hereillä. Oli jo tapahtunut niin paljon kaikkea, ja vieläpä hänen silmiensä edessä, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut järkyttyä sen enempää. Mutta häntä valvotti jokin muu: jokin ajatus…
    Hän pyöri ja pyöri. Jos hänellä ja Ronilla vain olisi ollut kelmien kartta, he olisivat saattaneet ihan vahingossa huomata, kuka oli käynyt siellä vessassa, mutta kartta oli Siriuksella –
    Sitten Harry muisti sen. Sirius, kartta, ja kolmannen kerroksen syrjäinen vessa. Vessa, jossa kukaan ei ikinä käynyt, koska sen lähellä ei ollut mitään, minkä takia kukaan olisi siinä osassa linnaa. Paitsi että Sirius oli käynyt.
    Mutta sen oli pakko olla sattumaa. Sirius ei ikinä tekisi pahaa kenellekään oppilaalle. Ainakaan tietoisesti.
    Mutta Siriukseen oli osunut komennuskirous.

[Arion]

Wuups - no nyt kyllä aktivoiduin - tai ainakin hetkellisesti xD

Mutta hyviä pointteja kyllä! En kyllä tiedä, kuinka lahjakkaita Molly ja Arthur ovat, mutta Jamesista ja Siriuksesta on sanottu, että ne on luonnonlahjakkuuksia koulussa ja pärjäsivät todella hyvin, vaikka kelmeilivätkin hyvin paljon. Ja Lily nyt oli vuosikurssinsa paras noita, niin voisi tavallaan kuvitella, että heiltä se onnistuisi kyllä. Mutta sinun tarinasi, sinun tekstisi, sinä päätät! Kunhan vain huomautan asioista, jotka hämmentävät. (Hyvä sanoa, kun en muista enää alkupään tekstejä hirveän hyvin xD ) Mutta joo, Dumbledorehan kiintyi Harryyn, ja sen takia ei kyennyt selittäämään asioita ajallaan. Ja Voldemorthan oli kirjoissa kauan epä-kuollut, joten Dumbledorella ei tainnut edes olla syytä kertoa Harrylle siinä vielä mitään. En tosiaankaan yön ammoisina tunteina jäänyt erityisen tarkkaan miettimään kaikkea läpi! Ja pakko sanoa pari asiaa aikaisemmasta luvusta: se yksi kotitonttu aikaisemmasta luvusta vaikutti siltä, että siinä olisi ollut komennu-kirous, ja jäi myös mietityttämään myös se, että onko Voldemortilla nyt hirnyrkkejä, vai mitä? : o

Okei okei - toi tämän luvun loppu antaa kasan kysymyksiä, koska Sirius (totta kai). Ja multa tulee kasa kysymyksiä, koska mun on pakko kysyä nämä, mutta epäilen, että saan vastauksen ensi luvussa. Eli Siriusken se aikaisempi komennu-kirous? Mutta eikö Dumbledore parantanut sen? Jos molemmat, niin miten Ministeriön puhdistus? Ja jos ei, niin onko se sitten joku uusi komennu-kirous? Ja miten Kelmien kartta, kun Sirius... ?!?!?! Okei - rauhoitun xD

Tosi suloista kyllä tuo, että Ron ja Harry tykkää tehdä pieniä kepposia ja sillein! Ja tosi hyvä, että Harry on pannut merkille Lilyn parannuskikkoja, siitä on selvästi hyötyä!

Waargh - mutta toi loppu jäi kyllä mielenkiintoiseksi! Kiitos tästä, ja odottelen sitten uutta lukua - tällä kertaa toden teolla, enkä yhtä yötä! xD

[Lunalotta]

Waaahaaaa ;________________;
Pitkästä aikaa avasin tän tarinan ja tääl on uus osa. Hui toi loppu on kyllä jännittävä, mitäs jos Siriukseen tosiaan olisikin osunut komennuskirous! Tai hei, kun se kuolonsyöjä voi olla koulussa (oli se sit <Kuhnu tai Kirvalas) niin sehän pystyy ylläpitämään sitä loitsua, niin mitäs jos joku opettajista on langettanu komennuskirouksen Siriukseen sen huomaamatta? Äöäöääää. Ja toi miekka vessassa, aina vaan menee rajummaksi.. Kohta tyyliin joku tapetaan..
En kyl malta oottaa taas uutta lukua!

[Karma91]

Huh, vedin maratonina kaikki osat putkeen, sen verran koukuttava ficci kyseessä. Pidän siitä kun asetelmat laitetaan uudelle mallille - eritoten Nevillen isompi rooli ilahduttaa minua kovasti - ja on mielenkiintoista lukea siitä, millaista Harryn elämä olisi saattanut olla, jos tämä ei olisi menettänyt vanhempiaan.

Kirvala vaikutti alusta asti epäilyttävältä, mutta viimeisimpien osien myötä olen alkanut epäilemään, että onko se oikeasti syyllinen, vai onko sillä mahdollisesti rikoskumppani, koska jos sitä vahditaan 24/7, niin eihän se voi silloin olla vastuussa tuosta viimeisimmästä murhayrityksestä. Sirius ja Lily käyttäytyvät mielestäni hieman epäilyttävästi, mutta toisaalta jos Lily olisi osallinen hyökkäyksiin, niin se ei varmaan pyrkisi niin kovasti auttamaan loukkaantuneita, ja hän on kuitenkin jästisyntyinen, joten kuolonsyöjäkytkös ei siltä kantilta tunnu kovin todennäköiseltä. Sirius sen sijaan joutui komennuskiouksen kohteeksi, ja vaikka tilanteen uskotaan setviytyneen, niin kysessä on melko uusi taika, joten ehkä sitä ei saatukaan täysin purettua?

Draco ei ole ollut mukana hyvään toviin, joten tämä otettiin kaiketi koulusta takaisin kotiin. Lucce on kuolonsyöjä, joten nuorella Malfoylla ei pitäisi olla mitään pelättävää Tylypahkassa, mutta koska Luciusta epäillään, niin ehkä tämä katsoi parhaaksi ottaa Dracon takaisin kotiin, jotta tätä ei voitaisi enää ottaa kuulusteltavaksi Kiltalaisten toimesta.

Kalkaros lienee pikapuolin ottamassa isompaa roolia tässä sopassa, tai ainakin heräsi sellaisia tuntemuksia, kun mies viimein mainittiin. Jos Kirvala on syypää kaikkeen pahaan, niin ehkä Kalkaroksesta tulee uusi PVS opettaja, jos toinen erotetaan? Toisaalta, koska Voldu ei ole tuhoutunut, niin Kalkaros jatkanee tämän leirissä, mutta onko hän Dumbbiksen vakooja, vai onko tämä pysynyt lojaalina Voldemortille, koska Lily on yhä hengissä?

Mulla on paljon muitakin kysymyksiä, joihin odotan malttamattomana vastausta, kun tarina tästä etenee, mutta tässä oli kerralla aika paljon luettavaa, joten en kaikkiin ala tarttumaan. Hahmot olivat kyllä omasta mielestäni hyvin IC ja vaikka jossain kohtaa tapahtumat tuntuvat etenevän melkoisella vauhdilla, niin se oikeastaan sopii tällaiseen kaaottiseen ja epävarmaan maailmaan, jossa kuka tahansa saattaa kuolla hetkenä minä hyvänsä. Jään odottamaan jatkoa innolla!

[Trioli]

Noniin, sain nyt parin päivän luku-urakkani hoidettua; sain viimein luettua jokaisen luvun tästä ficistä.
Täytyy antaa jotain palautetta. Toivon, että tämä on edes jonkin laatuista, kun kirjoitusaika on mikä on... 

Hahmoistaa sen verran, että olet onnistunut monissa todella hyvin ja monet ovat todella IC:tä.
Harry itsessään oli suloinen, mutta jokseenkin rasittavan oloinen ipana lapsena. Tuossa juuri saavuttuaan kouluun hän oli minusta todella Ooc. Kirjassa Harry on niin epäitsekäs ja mukava, mutta tässä suorastaan ilkeä Hermionelle. Muutenkin hän on tässä hirveän... nössön oloinen. Jatkuvasti halaamassa äitiään. Toki täytyy muistaa, että hän on kuitenkin vasta yksitoista. Kyllähän lellittynä lapsena oleminen varmasti kasvattaa luonnetta täysin erilaiseksi, kuin Dudleyn nyrkkeilysäkkinä oleminen.
Loppupuolella hänestä kuitenkin tulee oikein kiva Harrymäinen Harry^^ +Jotenkin tosi outoa, kun Harry ei lausu Voldemortin nimeä.
Jossain kohtaa uusimmissa luvuissa tosin oli jännä kohta, missä Lily mainitsi Voldemortin nimen ihan noin vain.
Ron taas on Harryn tapaan alussa hyvin Ooc. Enemmänkin toisia hännystelevä itselleen huomiota karttava ipana.

  ”Minä tulen mukaan”, Harry sanoi hetken mietittyään.
   ”Minäkin”, Ron sanoi kiireesti perässä.

Tässäkin pätkässä Ron haluaa heti mukaan, kun Harry haluaa. Nyt kuitenkin viimeisimmissä luvuissa hän alkaa olla taas enemmän IC.
Hermione onnistui alussa niin hyvin!  Hän oli kuin kopio kirjasta. Olisin kyllä odottanut, että kolmikko olisi tutustunut häneen omasta tahdostaan eikä muiden kehotuksesta, mutta hän sopii hyvin heidän mukaansa. Hieman mielestäni hänen aitouttaan laskee vieläkin yli-innokas kouluttautuminen, joka ainakin kirjoissa jäi mainninnasta pienemmälle hänen ystävyttyään Ronin ja Harryn kanssa.
Neville on taas onnistunut oikein hyvin. En keksi hänestä moitittavaa.
Malfoy oli minusta  tässä myös jotenkin hieman kummallisen ilkeä. Tosin nythän Voldemort oli voimissaan, joten se saattaa vaikuttaa paljolti käyttäytymiseen.
Dumbledore on minusta onnistunut tässä hyvin vaihtelevasti. Joskus hän on niin IC, kun vain voi olla, mutta joissakin taas aivan kuin eri henkilö.

  ”Kaikki ovat varmasti jo tietoisia siitä, että meillä oli ulkona pieni… eh… kahakka.

Jotenkin niin epä Dumbbismainen ilmaus. Kuvittelisin, että hän kertoisi asiat ennemmin suoraan ja vasta seuraavana päivänä, eikä heti samaisena iltana ja vielä empisi sanojensa välissä!
Kelmit ja Lily ovat onnistuneet myös erittäin hyvin! Tykkään siitä miten Sirius osaa olla veitikkamainen keppostelija, mutta myös vakava ja huolehtivainen. Juuri kuten kirjassa. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, että oliko Peter tässä Volden vai Dumben puolella?

Ihan alkupään luvuista tällainen hassu kohta:

Tietysti oli hyvä, että ylipäätään oli mahdollisuus lennellä kotona. Se ei olisi ollut mitenkään mahdollista, jos Potterit olisivat asuneet jästialueella.

Jos en nyt aivan väärässä ole niin Godrikin notkohan on jästikylä. Toki siellä asuu myös Noitia ja Velhoja, mutta siis kuitenkin. Vai asuvatko he tässä jossakin muualla?
Luvussa 19 jäi häiritsemään, kun mainitsit Jamesin torjuneen komennuskirouksen Siriuksen edestä. Minusta kuitenkaan anteeksiantamattomia kirjouksia ei pystynyt torjumaan. Eipä tämäkään hirveän oleellinen asia ole, mutta kuitenkin sen huomautin.

Longbottomeilla salaisuudenhaltijaa kuitenkaan ei ollut vielä ollut. Eräänä iltana Voldemort oli vain marssinut taloon ja murhannut ensin Nevillen äidin, sitten tämän isän ja kolmanneksi yrittänyt täysin samalla kirouksella murhata Nevillen. Yllättäen Neville ei ollutkaan kuollut, ja Voldemort oli jäänyt ihmettelemään, mitä oli tapahtunut, kun itse Albus Dumbledore oli tullut taloon. Dumbledore oli kuulemma halunnut auttaa Nevillen vanhempia Voldemortilta suojautumisessa, mutta sen sijaan hän olikin löytänyt kaksi ruumista, itkevän vauvan ja itse pimeyden lordin. Voldemort oli heti Dumbledoren nähtyään paennut.

Tämä kohta menee minulla jotenkin niin yli. Minulle tönkköä tekstiä. Yhtäkkiä vain tapahtuu ja Dumblekin tulee kylään ja Voldemortkin on siellä...

Voldemort oli yrittänyt tappaa minut, se ei ollut onnistunut, koska todellisuudessa hän oli merkinnyt minut vertaisekseen…

Kuten ei käsittänyt Nevillekään tätä en ymmärrä minäkään. Eihän ennustukset kaikki edes toteudu. Tämä toteutui, kun Vollukka lähti itse sitä toteuttamaan, mutta että Neville ei olisi kuollut tuosta syystä... Kuulostaa hassulta minun korvaani.
Minusta oli myös outoa, että Dumbledore kertoi näin laajasti Nevillelle. Tosin ymmärrän pointtisi tilanteen suhteen. Neville reagoi ehkä aika laimeasti mielestäni...

Joskus juoni on edennyt mielestäni liian nopeasti. Kuten tällipaju pettää kappaleen taistelussa tai ministeriön puhdistuksessa. Mutta minunkin täytyy muistaa, ettet ole romaania kirjoittamassa.
Nyt hieman kehunkin sinua, kun olen vain kritisoinut niin paljon.
Tykkään kirjoitustyylistäsi tosi paljon. Kuvailet juuri sopivan verran ja käytät paljon tilaa dialogeille. Tunnelma jäljittelee hyvin kirjaa ja huispausottelut olet onnistunut kirjoittamaan todella hyvin! On vain niin kummallista, kun Harry ei ole itse pelaamassa.
Plussaa saat myös lukujen nimistä. Useat niistä voisivat olla suoraan kirjoista! Aivan mahtavia, esimerkkinä nyt Vahingossa kuultua tai Tällipaju pettää.
Tykkään myös itse, ettet jätä kilometrin mittaisia välejä kappalejakoihin vaan vain tuollaiset syvennykset. Helpottaa omaa lukemistani ja muistuttaa enemmän kirjaa.

Kirvalas herätti minussa jo heti alussa kummia Orave viboja, mutta en nyt kuitenkaan usko hänen olevan se pahis, kun olet tuonut häntä niin paljon esille. Kuhnua en myöskään epäile, sillä onhan hän todella pätevä velho kuitenkin.
Jostain syystä Siriuksen vessa käynti toi minulle heti mieleen Myrtin vessan. Eikös se sijainnut kolmannessa kerroksessa? Yllättävää jos salaisuuksien kammiokin vielä aukeaisi. Sirius voisi kyllä muutoin olla syyllinen yhä kirouksen alla, sillä eihän uusista kirjouksista välttämättä tiedä. Tosin jos Dumbledore sen on jo poistanut en usko sen enää pätevän. En kyllä halua uskoa edes Siriusta syylliseksi. Minulle jää enää iso kysymysmerkki otsaan...
Kalkarosta jos on tulossa jatkossa niin sitten on rakkautta! Hänestä toivon lukevani vielä jotain.

Tässäpä nyt oli kommenttia kerrakseen. Luultavasti täynnä erinäisiä kirjoitusviheitä, kun koneeni ei oikein ole yhteistyö tuulella, mutta toivottavasti siitä saa jotain selvää~~

[Nyyhti]

AraSebe, totta, Lilyhän varsinkin on ihan erityisen etevä! Ja ehdottomasti saa huomautella kaikesta huomauttamisen arvoisesta, hyvä vain! Voldemortin hirnyrkkijuttuun en ainakaan vielä uskalla vastata mitään Hihii, hyviä kysymyksiä! Vastauksia tulee jossain vaiheessa Suurkiitokset kommentista!

SparklingAngel, aivan ihania pohdintoja jälleen kerran! Paljon kiitoksia kommentistasi!

Karma91, ääää salee luit kaiken putkeen! Ihihii! Dracosta ei ole tosiaan kuultu mitään eikä kyllä (muistaakseni ) kuullakaan. Hyväksyn selityksesi siitä, että hänet otettiin kotiin! Ihana lukea noita sun kysymyksiä - saat niihin kyllä vielä vastauksen. Niin, ja tapahtumat tosiaan etenevät tässä aika hurjaa vauhtia Hurjan paljon kiitoksia kommentista sekä siitä, että olet jaksanut lukea tämän!

Trioli, vau, ihan huippua, että sinäkin olet jaksanut lukea tämän kokonaan! Harrysta olen ihan tarkoituksella yrittänyt tehdä tässä rasittavan hemmotellun ipanan Mutta kiva kuulla, että hänestä on lopussa tullut Harrymaisempi - ehkä jotain kehitystä on siis tapahtunut! Olen kyllä ihan samaa mieltä tuosta Ronin kuvauksesta - mulla oli joku idea siinä hännystelyjutussa, mutta ei se kieltämättä kovin IC ollut Ja oioi, Dumbledore! Siinä vasta vaikea hahmo. Minulla oli ongelmia hänen kanssaan varsinkin tässä seuraavassa luvussa, mutta toivottavasti se on silti lukukelpoinen Tuosta luvun 19 komennuskirouksen torjumisesta AraSebekin huomautti joskus aiemmin, ja olin ihan ihmeissäni, koska en ollut ikinä kuullutkaan moisesta Potterwiki kuitenkin sanoi vain avadan kohdalla, että sitä ei voi torjua, joten jätin sitten sen kohdan sellaisekseen. Mutta onkohan Potterwikikin väärässä tai ei kerro kaikkea, jos teitä kuitenkin on jo kaksi, jotka olette sitä mieltä, ettei noita voi torjua
Ei vitsi, en voi uskoa, että pidät lukujen nimistä! Ihan mahtavaa - olen nimittäin kironnut itseäni hyvin moneen kertaan, että ylipäätään aloin nimetä lukuja, koska se oli niin vaikeaa Ja mitä tulee tuohon, miksi Neville jäi henkiin, niin siihen en uskalla vielä sanoa yhtään mitään Todella paljon kiitoksia ihanasta kommentistasi! Toivottavasti jaksat lukea tulevatkin luvut




Luku 31
Piirto ja peili

”Sirius!” Harry huusi eteisaulassa. Hän oli tunnistanut kummisetänsä tämän selästä. Sirius oli juuri menossa ulos, mutta kääntyi Harryn kuullessaan ympäri.
    ”No terve”, Sirius vastasi ja hänen kasvoilleen levisi tuttu hymy. Oli selvää, että hän ilahtui Harryn nähdessään. Se sai Harryn olon entistä pahemmaksi: hän oli miettinyt muutaman päivän ajan, mitä oikein tekisi, ja oli lopulta päättänyt strategian. Hänestä tuntui, että hänen ystävänsä olisivat osanneet auttaa, mutta jostain syystä hän ei saanut kerrottua heille.
    ”Minulla itse asiassa olikin sinulle asiaa”, Sirius sanoi.
    ”Ai, oliko?” Harry kysyi täysin yllättyneenä.
    Sirius nauroi. ”Eihän se niin kummallista ole, vai? Mutta halusitko sinä sitten sanoa jotain?”
    Harry vetäisi henkeä. ”Joo. Halusin vain kysyä, onko siitä kartasta ollut apua.”
    ”Äh, ei, ei oikeastaan”, Sirius sanoi ja madalsi ääntään niin, että kukaan ei kuullut. ”Olen melko varma siitä, kuka näiden hyökkäysten takana on, ja olen pitänyt häntä niin tarkasti silmällä kuin vain mahdollista – myös kartasta. Mutta hän ei ole ollut kertaakaan yksin, eikä lähelläkään sitä vessaa. Eikä se miekka ole voinut olla paikoillaan kuukautta kauempaa, sillä vessa on tutkittu ennen sitä.”
    ”Niinkö? Onko sitten sen miekan takana joku muu?”
    Sirius pudisteli päätään. ”Vaikea uskoa. Hei – mikset sinä ole yhtään ihmeissäsi, vaikka sanoin, että olen melko varma, kuka on syyllinen?”
    Harry virnisti nolona. ”Minä tiesin jo, että henkilökunta on lähes varma yhdestä tyypistä.”
    ”Ja tiedätkö myös, kuka se on?”
    Harry nyökkäsi.
    Sirius huokaisi. ”No, kai se olisi pitänyt arvata. Tämä kuitenkin on Tylypahka… Mutta hei, äitisi pyysi, että etsin sinut tänään käsiini. Hän yritti, mutta ei löytänyt, ja ajatteli sitten, ettei sinua haittaa.”
    ”Mikä?”
    ”Peter ja Aurelie tulivat tänään, joten Lily otti pienen loman – ei tietenkään killan jutuista, mutta parantajan jutuista. Täällä on sen verran paljon muita parantajia, ja niin moni potilas on päässyt jo kotiin, että hänen ei ole ihan pakko olla täällä koko aikaa.”
    ”Äiti – mitä?” Harry älähti.
    ”Älähän nyt, Harry, et kai sinä noin paljon ikävöi äitiäsi? Hän lupasi kyllä kirjoittaa sinulle pian.”
    ”En tietenkään”, Harry vastasi. Ja se oli totta: ei hänellä varsinaisesti äitiään ikävä ollut. Mutta kenelle hän muka nyt voisi kertoa, että pelkäsi Siriuksen olevan vastuussa siitä miekasta? Harry ei uskonut, että Kirvalas olisi voinut käydä laittamassa miekkaa paikoilleen, kun häntä vahdittiin vuorokauden ympäri ja kaikki epäilivät häntä.

Sen jälkeen Harryn oli pakko kertoa ystävilleen. Kun hän oli saanut asiansa selitettyä, hän jollain tasolla toivoi vielä, että nämä sanoisivat, ettei se mitenkään voisi olla totta. Sen sijaan Neville sanoikin:
    ”Se kyllä kävisi järkeen… Siriushan sai silloin komennuskirouksesta.”
    ”Mutta se poistettiin”, Harry sanoi.
    Neville nyökkäsi, mutta vaikutti mietteliäältä. ”Ehkä se ei onnistunut ihan täysin?”
    ”Eikö se ollutkin ensimmäinen kerta, kun kilta edes näki sitä kirousta?” Hermione kysyi. ”Ehkä he eivät saaneet sitä kunnolla poistettua, luulivat vain.”
    ”Mutta Dumbledore itse poisti sen”, Harry sanoi.
    ”Siltikin”, Hermione sanoi, ja Harry huokaisi. Hänen oma epäilynsä se oli ollut, joten hänen oli turhaa väittää vastaan.
    ”Mutta mitä me teemme asialle?” Ron kysyi.
    ”Minusta siitä pitäisi kertoa Dumbledorelle”, Hermione sanoi heti.
    Harrysta se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta. Neville ja Ron eivät olleet aivan varmoja. Hermione yritti suostutella heitä, mutta sitten Neville ehdotti, että Harry voisi kirjoittaa kirjeen vanhemmilleen, kuten hänellä oli tapana. Jos Harry vain keksisi tavan kertoa kirjeessä epäilyistään niin, että viestinviejänä toimiva Sirius ei huomaisi siinä mitään outoa, Harryn vanhemmat voisivat päättää, mitä asialle piti tehdä. Ja siinä oli sekin hyvä puoli, että mikäli Harry olisikin ihan väärässä, ei olisi niin noloa kuulla se vanhemmiltaan kuin rehtorilta.
    Se oli Harrysta erinomainen idea, ja jopa Hermione sanoi, että se voisi toimia.
    Mutta vaikka Harry kuinka yritti, hän ei saanut kirjettä tehtyä. Hän yritti kaikkia mahdollisia muotoiluja ja mietti kaikkia mahdollisia asioita, jotka olivat tapahtuneet vain hänen ja joko äidin tai isän välillä. Se ei auttanut: Sirius oli aina vähintään saanut kuulla niistä. Sirius oli ollut hänen elämässään mukana siitä asti, kun hän oli syntynyt, ja he olivat aina asuneet lähekkäin. Siriuksen koti oli ollut Harrylle aina toinen koti, ja Sirius tiesi jopa heidän talonsa jokaisen tavaran sijainnin vähintään yhtä hyvin kuin James (eli aika huonosti). Ei ollut kerta kaikkiaan mitään sellaista tapaa, jolla Harry olisi osannut kertoa asiasta niin, että Sirius ei saisi tietää sitä, mikäli avaisi kirjeen.
    Harry mietti, oliko ylipäätään todennäköistä, että Sirius avaisi kirjeen. Jos hän vain kirjoittaisi asian ihan suoraan ja antaisi kirjeen Siriuksen vietäväksi? Kun Harry kahden päivän turhan kirjoitusyrityksen jälkeen ehdotti tätä, Hermione pudisteli päätään.
    ”Ettekö muista, mitä Sirius kertoi kirouksesta? Se saa ihmisen toteuttamaan tiettyä ajatusmaailmaa. Jos Sirius olisikin vain komennutettu asentelemaan kirottuja miekkoja vessoihin, se toimisi varmasti. Mutta tuskin asia on niin. Ihan taatusti hän lukisi Harryn kirjeen.”
    Niinpä Harryn oli vielä yritettävä muotoilla kirjettä. Hän antoi itselleen armonaikaa viikon loppuun saakka, ja jos ei olisi saanut valmista siihen mennessä, seuraavana maanantaina hän tottelisi Hermionea ja menisi Dumbledoren puheille.

Viikko ei kuitenkaan ehtinyt loppuun saakka, kun jotakin tapahtui. Valtava mekkala keskeytti ensiluokkalaisten rohkelikkojen muodonmuutostunnin, ja he juoksivat McGarmiwan johdolla katsomaan, mistä oikein oli kyse.
    Muodonmuutosluokka oli lähellä eteisaulaa, joten he olivat ensimmäisten joukossa paikalla. Heitä kohtasi kummallinen näky: Sirius piti taikasauvaansa koholla naama irveessä, ja häntä vastapäätä, joskin lähempänä ulko-ovea, seisoi professori Kirvalas ja yritti epätoivoisesti repiä vasemman kätensä hihaa alemmas. Jostain syystä hiha ei liikkunut, ja kun ihmiset rynnistivät paikalle, Kirvalas luovutti kiskomisen ja yritti nostaa sauvakättään hyökkäysasentoon, mutta sekään ei onnistunut.
    Hermione henkäisi. ”Sehän on pimeyden piirto!”
    Silloin Harrykin huomasi piirron ja tajusi, että siksi juuri Kirvalas oli yrittänyt peittää kättään.
    ”Turha taistella vastaan!” Sirius huusi. ”Olet paljastunut jo, et ikinä pärjää meitä kaikkia vastaan!”
    Kirvalas ähkäisi ja venkoili. Hänen taikasauvastaan leijui hiljakseltaan keltaisia kipinöitä, ja Sirius kiristeli hampaitaan.
    Sitten McGarmiwa astui esiin. Harry huomasi sivusilmällä, että heidän takanaan oli paljon muitakin: suunnilleen koko koulu oli seuraamassa tilannetta.
    ”Se on ohi nyt”, McGarmiwa sanoi ja kohotti taikasauvansa.
    Ennen kuin McGarmiwa kuitenkaan ehti tehdä mitään, Kirvalas pääsi vapaaksi näkymättömistä kahleistaan. Kuului korviahuumaava ratkeava ääni, ja sekunnin sadasosassa Kirvalas heilautti taikasauvansa ylös ja teki koko vartalollaan laajan kaaren. McGarmiwa ja Sirius reagoivat, eikä Harrylle tai muille oppilaille käynyt mitään, mutta taian voima sai sekä Siriuksen että McGarmiwan kaavut lepattamaan vinhasti. Siriuksen viitan kiinnitys ei kestänyt, vaan viitta lensi lattialle ja liukui Kirvalaksen luoman taian suuntaisesti kohti McGarmiwaa, vain muutaman metrin päähän Harrysta.
    Ennen kuin Kirvalas ehti aloittaa uutta hyökkäystä, hän löysi kimpustaan koko Tylypahkan opettajakaartin.
    Harry ei ehtinyt seurata, sillä hän oli saanut idean, ja jotta sillä olisi mitään mahdollisuutta toimia, hänen olisi oltava salamannopea. Niinpä hän suorastaan sukelsi Siriuksen viitan luokse, eikä välittänyt vähääkään niistä parista närkästyneestä kysymyksestä, jotka hänelle heitettiin.
    Harry kopeloi pikaisesti viitan taskut läpi ja löysi parissa sekunnissa etsimänsä. Hän kaappasi pienen peilin käteensä ja sanoi epätoivoisesti: ”James! Isä!”
    Sitten hän vilkaisi taas opettajia. Kirvalaksella ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa, mutta Harryn onneksi jotain oli vielä tekeillä – hän ei ehtinyt saada asiasta tolkkua, mutta oletti, että opettajat sitoivat Kirvalasta johonkin.
    ”Harry? Onko jokin hätänä?”
    Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta, kun hän näki isänsä huolestuneet kasvot peilistä. ”Ei ole aikaa selittää”, hän sanoi nopeasti. ”Minä näin Siriuksen muutama viikko sitten juuri siinä vessassa, jossa se miekka oli.”
    ”Harry, me uskomme, että – ”
    ”Mutta jos se ei pidäkään paikkaansa! Kirvalasta vahdittiin koko ajan, isä, Sirius sai kirouksesta, minä en halua, että se on totta, mutta – ”
    ”Harry!” Sirius sanoi hänen selkänsä takaa.
    Harry pisti muitta mutkitta peilin takaisin Siriuksen taskuun.
    ”Harry, mitä sinä teit?” Sirius kysyi ja kumartui nappaamaan viittansa.
    ”Minä – öö – ”
    ”Minä näin sinut se peili kädessä! Mitä sinä Jamesin kanssa halusit puhua?”
    ”Öh… minä vain…”
    ”Minkä sinä oikein et halua olevan totta?”
    Senkö Sirius oli kuullut? Harry yritti ajatella mahdollisimman nopeasti. Hän vilkuili ympärilleen. ”No siis, sen, mitä minä näin…”
    ”Ai sen, että Kirvalas on kuolonsyöjä?” Sirius kysyi ihmeissään. ”Sinähän tiesit, että me epäilemme häntä.”
    Harry huokaisi. ”No joo, tai siis tiesin, mutta en uskonut kuitenkaan, ja… öö… oli tosi – pelottavaa – nähdä se – piirto.”
    Sirius katsoi häntä kuin hän olisi menettänyt järkensä. Harryn pelastukseksi McGarmiwan taialla vahvistettu ääni kuitenkin käski juuri silloin kaikki siirtymään välittömästi suureen saliin.

Kirvalas istutettiin penkkiin keskelle opettajien koroketta, ja pian sen jälkeen Dumbledore – jonka aiemmasta sijainnista Harrylla ei ollut havaintoakaan – saapui myös paikalle. Kaikki oppilaat ja pari parantajaa istuivat levottomina pöydissä ja odottivat, kun opettajat supattivat keskenään selvästi miettien, mitä olisi paras tehdä.
    Kirvalas puolestaan hymyili. Hän näytti lähestulkoon voitonriemuiselta. Kun Harry katseli häntä siinä, oli uskomatonta ajatella, että hän oli joskus vaikuttanut mukavalta pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta. Harry katseli miestä, ja häntä kuvotti. Hän melkein toivoi, että voisi poistaa mielestään kaikki ne opit, jotka tuo kuolonsyöjä oli häneen iskostanut.
    Lopulta opettajat tuntuivat tehneen päätöksen. Kuhnusarvio antoi Dumbledorelle pienen pullon jotakin, ja kun hän teki niin, hänen kätensä vapisi. Dumbledore ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, ja Harrysta tuntui, että koko kiinnisaamistilanne meni ihan nurinkurisesti: vangittu hymyilee, vangitsijat ovat tyytymättömiä.
    ”Arvoisat oppilaat, kollegat ja ystävät”, Dumbledore sanoi. Hän ei ollut vahvistanut ääntään taialla, mutta se kuului silti selvästi kaikkien korviin. Hän puhui vähän samaan sävyyn kuin Harry oletti hautajaisissa puhuttavan. ”Me olemme saaneet kiinni petturin”, Dumbledore sanoi ja huokaisi. ”Kuten kaikki huomaatte, kyseessä on pimeyden voimilta suojautumisen – luonnollisesti entinen – opettaja, professori Kirvalas. Hän oli antanut minulle jo pitkän aikaa aihetta epäillä itseään, mutta vasta tänään, kun herra Musta sattui saamaan hänet kiinni pimeän piirto esillä, saimme viimeinkin todisteita.
    ”Olemme opettajakunnassa yhteisesti päättäneet, että koska te kaikki olette asuneet professorin kanssa samassa linnassa kuluneen lukuvuoden ajan ja koska olette käyneet hänen oppitunneillaan, syöneet hänen kanssaan tässä nimenomaisessa salissa, teillä kaikilla on oikeus kuulla totuus.”
    Kirvalas tuhahti ja heilutteli käsiään sen puolisen senttiä, jotka ne liikkuivat.
    Dumbledore näytti siltä, ettei millään olisi halunnut jatkaa puhettaan, mutta sanoi kuitenkin: ”Emme ikävä kyllä ole keksineet mitään muuta keinoa varmistua siitä, että saamme kaikki tarvitsemamme tiedot, joten meidän on turvauduttava johonkin brutaaliin. Haluan kuitenkin muistuttaa teitä siitä, että me olemme sodassa, ja että tässä on henkilö, joka on mitä todennäköisimmin vastuussa useiden ihmisten kuolemasta sekä viattomiin oppilaisiin kohdistuneista murhayrityksistä.”
    Kirvalas ratkesi nauramaan. Dumbledore katsoi häntä rauhallisesti, muut järkyttyneinä.
    ”Vai että sellaisen listan sinä olet minulle antanut, Dumbledore!” Kirvalas räkätti. ”Mielelläni ottaisin sen kyllä kontolleni! Hyvän asian puolesta!” Hänen oli pidettävä tauko, jotta hän sai taas nauraa. ”Mutta kuulustele sinä minua vain, Dumbledore! Käytä niitä brutaaleja menetelmiäsi niin paljon kuin vain jaksat! Pimeyden lordi keskittyy muihin asioihin, oikeasti tärkeisiin asioihin. Luuletko, että hän pelkää sinua? Koska ei hän pelkää, hän on valmis! Me olemme valmiita, ja pian tämä kaikki on ohitse! Minä vastaan kysymyksiisi mielelläni, koska minulla on aikaa odotella. Oppilaiden tappamisen aika on ohitse – pimeyden lordi on kyllästynyt sellaiseen pieneen puuhasteluun! Minä olen valmis odottamaan – teidän ei ehkä kannattaisi, mutta minun puolestani saatte kuulustella minua vaikka hamaan loppuun saakka!”
 

[Arion]

Ok - tää tuli mielenkiintoiseksi - omalla tavallaan!

Mietityttää yhä toi Sirius kyllä. Ja totesin taas yhden syyn, miksi Harry ei ole korpinkynsi. Muuten hän olisi voinut ikään kuin vain noukkia Siriuksen kaavun lattialta antaakseen sen takaisin Siriukselle ja ottaa se peili huomaamattomasti ja pitää sen itsellään. Toki Sirius olisi voinut huomata sen, mutta ei sillä enää väliä. Jos hän olisi ollut komennettu, Sirius olisi varmaan jälkikäteen kiittänyt Harrya ja jos ei, niin Sirius olisi varmaan pettynyt Harryyn, mutta antanut kyllä anteeksi. Ehkä. Mutta turha miettiä, kun Harry ei ole korppari, joka miettisi asiat vähän paremmin :'D

Peru Harry muuten, kun ei ole innostunut kertomaan Dumbledorelle asioitaan xD

Mutta sitten Kirvalas - hmm... jotenkin olin ajatellut, että liian ennalta-arvattava, että tuskin nyt ihan sentään - mutta silti. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia, mutta sinun tarinasi! Tavallaan taas sitten ei-ennalta-arvattava, kun ajattelee, että se olisi kumminkin joku toinen.

Ja päätin nähtävästi heittää nippelitietoa, että alunperin kaavut olivat umpinaisia, mutta harva tuntuu muistavan tämän. Olisi huvittava nähdä, miten sellainen kaapu olisi lentänyt Siriuksen päältä xD Mutta hei, tykkään kyllä itsekin ajatella aukinaisia kaapuja, joten en sakota missään nimessä! Tuli vain mieleen mainita tällainen pikku fakta ; )

Ja vielä Weasleyiden talosta tuli mieleen, kun luin tokan kirjan tossa hetki sitten uudestaan. Harryhan sanoo, että sen mielestä talo pysyi ainoastaan taian avulla pystyssä. Jos se olisikin oikeasti näin? Tässä tapauksessa voisi hyvin olla, että he eivät ole alkaneet tekemään mitään huomaamattomia laajennusloitsuja enempää taloon, koska voisi olla aika horjuttavaa asua siellä enää.

Ihanat muuten noi Harryn selitykset Siriukselle. xD Meniköhän oikeasti läpi - voisi kuvitella, että Sirius voisi ehkä nähdä läpi, mutta ei nyt välttämättä. Voi hyvin viedä ajatukset Kirvalasin nappaaminen.

Mutta jäänen taas odottamaan uutta lukua - kiitos tästä! Pidän siitä, että lukusi aiheuttavat pohdintaa tulevasta, koukuttava tämä ainakin on!

// ai hel- kiva, joo en tosiaan ollut tarkistanut oikeasta paikasta! "The only spell the Shield Charm can't defend against is the Killing Curse, since it's unblockable." - noin tosiaan sanotaan Potter Wikiassa Shield Charmissa. Tajusin eilen lukiessani 4. kirjaa uudestaan - ja siinä kohdassa, kun Harry ja Voldemort on siellä hautausmaalla. Siellä Harry totesi itselleen, että on vastassa Avada Kedavraa, jota vastaan ei toimi mikään, ja ajattelin sitten tarkistaa oikein kunnolla asian Protego-loitsusta. Pahoitteluni tämä sekaannus itselläni! Jotenkin itselle oli tullut vahva kuva, ettei se turvaa kidutus- ja komennu- kirouksia.

[Nyyhti]

AraSebe, hahah joo, Harry ei tosiaan ole tuollaisissa asioissa korppariluonteinen XD Kirvalas oli tosiaankin se kaikkein ilmiselvin pahis, kun on jopa ainoa uusi opettajakunnassa - ajattelin juuri, että kukaan ei tosissaan epäilisi häntä, kun hän oli niin ilmiselvä Tuo torjuntaloitsujuttu on kyllä tosi jännä, koska teitä oli tosiaan kaksi, joille oli tullut tuollainen mielikuva! Mutta suurkiitokset jälleen kommentistasi!

A/N: Hmmm, tämä luku on vähän... tällainen. Vastausluku - valitettavasti myös kirjaimellisesti. Näin jälkikäteen mietin, että tämän olisi voinut varmaan yrittää toteuttaa jotenkin muuten, mutta no, tällainen tästä tuli. Lisäksi tämä on kamalan lyhyt. Loppu lähestyy ja luvut lyhenevät, näköjään! Kertokaa toki kuitenkin mielipiteenne!




Luku 32
Kuulustelu

Kirvalas tuntui muuttuneen täysin mielipuoliseksi. Hän ei muistuttanut enää lainkaan sitä miestä, jonka oppitunneilla Harry oli ollut. Kun Dumbledore esitteli totuusseerumin, Kirvalas vain hytkyi huvittuneena tuolissaan ja näytti jopa professori Kuhnusarviolle kieltä. Häntä ei hetkauttanut edes se, kun Dumbledore lopulta kaatoi totuusseerumia hänen suuhunsa, mutta kun juoma vaikutti, Kirvalaksen pää retkahti ja hän lopetti hytkymisen.
    ”No niin”, Dumbledore sanoi. ”Oletko sinä professori Kirvalas, Tylypahkan pimeyden voimilta suojautumisen opettaja?”
    ”Olin kyllä, tähän päivään asti.” Kirvalaksen ääni oli aivan erilainen. Oli kuin se olisi tullut haudan takaa. Lisäksi hänen silmänsä olivat täysin lasittuneet, eikä hän selvästi ymmärtänyt lainkaan, missä oli tai mitä sanoi. Aivan kuin hänen aivonsa olisi asetettu pois päältä, ja joku vain liikutti hänen suutaan.
    ”Minkä takia pesti päättyi?”
    ”Sirius Musta näki, kun olin ottamassa yhteyttä isäntääni pimeän piirron välityksellä. Hän esti minua liikkumasta, ja lopulta muut opettajat vangitsivat minut.”
    ”Kuinka kauan olet ollut kuolonsyöjä?”
    ”Viisi vuotta.”
    Harry irvisti. Kirvalas oli ollut kuolonsyöjä jo hyvän aikaa ennen kuin hänet oli palkattu Tylypahkaan viime keväänä. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Dumbledore saattaisi palkata kuolonsyöjän – luulisi hänen tutkivan opettajiensa taustat niin tarkkaan, ettei sellaista tapahtuisi.
    ”Miten päädyit Tylypahkaan?”
    ”Isäntäni oli sitä mieltä, että minussa oli ainesta. Hän kehotti minua pitämään uskollisuuteni salassa, jotta voisin hakea virkaa, kun aika olisi kypsä. Hänellä oli suunnitelma, johon hän tarvitsi minua Tylypahkassa.”
    ”Mikä tuo suunnitelma oli?”
    ”Saada Albus Dumbledore lähtemään Tylypahkasta, jotta Voldemort voi vallata sen. Toissijaisesti minun tuli myös pitää silmällä Neville Longbottomia ja seurata kaikkea häneen liittyvää, kuten lukea häntä koskevat kirjeet.” Harry vilkaisi pikaisesti Nevilleä, joka oli kalvennut kuultuaan nimensä. Muutama oppilas supisi jotakin, mutta Harry ei osannut sanoa mitään, ja Neville vain tuijotti tiukasti eteensä. Harrya puistatti ajatella, että tässä oli varmasti syy siihen, miksi Bertie oli kadonnut. Bertie…
    ”Mitä sinulle selvisi kirjeistä?” Dumbledore kysyi aivan yhtä tasaisella äänellä kuin aiemmatkin kysymykset. Oli kuin häntä ei olisi hetkauttanut lainkaan, että Kirvalas oli juuri sanonut, että Voldemort oli suunnitellut saavansa Dumbledoren lähtemään Tylypahkasta, jotta voisi vallata sen itselleen. Toisaalta, ehkä sellainen oli Dumbledorelle aivan tavallista.
    ”Vain se, että poika ei ole millään lailla vaaraksi pimeyden lordille. Pimeyden lordi oli hyvin tyytyväinen raporttiin, jonka tein hänelle asiasta.” Sillä kerralla Harry vältti visusti katsomasta Nevilleä. Hän oli varma, että Neville ei olisi halunnut kuulla tätä.
    ”Entä miksi Voldermort halusi vallata Tylypahkan?” Dumbledore jatkoi tyynesti.
    ”Tehtävänäni ei ole kysyä isännältäni, miksi hän tekee jotakin. En tiedä.”
    ”Onko sinulla jotakin arvausta?”
    ”Tylypahka on ikivanha ja voimakas. Varmasti pimeyden lordi tuntee sen salat ja voisi valjastaa ne käyttöönsä.”
    ”Entä miten suunnitelman oli tarkoitus toimia?” Dumbledore kysyi. Harry olisi toivonut kattavampaa vastausta edelliseen kysymykseen, ja häntä harmitti, ettei Dumbledore tiedustellut siitä enää enempää.
    ”Suunnitelma oli yksinkertainen ja nerokas. On yleisesti tiedossa, että Dumbledore ei hylkää kouluaan vapaaehtoisesti mistään hinnasta. Mutta jos oppilaita kuolisi, Dumbledore syrjäytettäisiin väkisinkin. Silloin koulun puolustukset olisivat niin heikot, että pimeyden lordi valtaisi sen helposti. Minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus suoraan tappaa oppilaita, vaan huolehtia siitä, että sopivan tilaisuuden tullen joukkomme pääsisivät Tylypahkan maille. Sainkin heidät järjestettyä tänne salakäytävää pitkin, kun pyysin ystäviäni mukiloimaan Sirius Mustan hyvän ystävän henkihieveriin, jotta tämä lähtisi sairaalaan, eli pois vahtimasta käytäviä. Mutta silloin Dumbledore oli vielä koulussa, ja valtaus epäonnistui. Se oli meille kuitenkin hyvää harjoitusta”, Kirvalas selitti samalla kuolleella äänellä. Harryn kurkkua kuristi. Oliko Remuksen kimppuun hyökätty vain ja ainoastaan sen takia, että Sirius lähtisi yhdeksi päiväksi Tylypahkasta? Harry muisteli sitä, kuinka huolissaan hän oli ollut Remuksesta, ja kuinka tämä vasta joulun aikaan oli alkanut parantua…
    ”Kuka sitten yritti vahingoittaa oppilaita?” Dumbledore kysyi. Harry ei pystynyt käsittämään, miten Dumbledore saattoi puhua jatkuvasti niin rauhallisesti. Eikö hän kuullut, mitä Kirvalas vastasi?
    ”Kaikki muut. Kuolonsyöjät ovat keskittyneet jo viime kesästä lähtien Tylyahoon. Odotimme, että sinne menisi paljonkin oppilaita. Käskynä oli, että ensimmäisenä näköpiiriin tuleva jätetään aina rauhaan, mutta muut tapetaan. Sillä lailla pystyimme varmistamaan, että joku olisi aina palaamassa kouluun kertomaan uutisen – muuten oli vaarana, että oppilaiden luultaisiin karanneen. Yllätyimme kuitenkin siitä, kuinka hyvin oppilaat saatiin pysymään Tylypahkassa, ja lisäksi tuli tarkoitettua aikaisemmin ilmi, että kuolonsyöjät ylipäätään olivat Tylyahossa, ja niinpä se suunnitelma ei toiminut…”
    ”Mutta entä kuka yritti vahingoittaa oppilaita Tylypahkan sisällä? Kuka myrkytti mehun, kuka kirosi korttipakan, kuka laittoi miekan vessaan?” Dumbledore kysyi. Harry pidätti hengitystään odottaen vastausta.
    ”En tiedä”, Kirvalas sanoi yksinkertaisesti. Harry sulki silmänsä ja päästi pidättämänsä hengityksen puuskahtamaan ulos. Hän oli niin kovasti toivonut olevansa väärässä: olisi ollut niin paljon parempi, jos Kirvalas olisi ollut kaiken takana.
    ”Kuuluiko se suunnitelmaan?”
    ”Suunnitelmana oli tappaa oppilaita niin paljon, että Dumbledore syrjäytettäisiin. Kyllä se varmaankin siis kuului.”
    ”Etkö osaa edes arvata, kuka noiden tekojen takana on?”
    ”En osaa. Pimeyden lordi ei jaa suunnitelmiensa jokaista yksityiskohtaa kanssani, kuten ei pidäkään.”
    ”Sanoit, että aiempi suunnitelma epäonnistui. Mikä on uusi suunnitelma?”
    ”Vallata Tylypahka niin, että Dumbledore on edelleen koulussa.”
    ”Miksi suunnitelma muuttui?”
    ”Pimeyden lordin joukot ovat vahvistuneet tarpeeksi. Olemme valmistautuneet viimeiseen hyökkäykseen, jossa Dumbledore ja hänen kannattajansa viimein tuhotaan.” Siispä Harryn äiti oli ollut oikeassa, tai ainakin kuolonsyöjät aikoivat tehdä juuri niin kuin Lily oli ennustanut.
    ”Milloin tuo hyökkäys tapahtuu?”
    ”Kun pimeyden lordi katsoo sen sopivaksi.”
    Dumbledore oli pienen hetken hiljaa, mutta ei vieläkään näyttänyt järkyttyneeltä, ainoastaan mietteliäältä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui vähäsen aivan kuin hän olisi juuri muistanut jotakin, ja hän sanoi: ”Miksi otit isäntääsi tänään yhteyttä?”
    ”Minun oli kerrottava, että paljastun varmasti pian.”
    Sekään ei herättänyt mitään reaktioita. Edes oppilaat eivät reagoineet, mistä Harry päätteli, että ainakin suurin osa oli tiennyt, että Kirvalasta vahdittiin. Dumbledore katseli lähistöllä seisovia opettajia kulmat koholla. Nämä pyörittivät päätään: kenellekään ei ollut enempää kysymyksiä.
    ”Kiitos”, Dumbledore sanoi. ”Viekää hänet pois.”
    Sirius ja McGarmiwa riensivät tuolin luo, nostivat sen taialla ilmaan ja lähtivät kuljettamaan Kirvalasta pois salista. Kun ovi oli kolahtanut heidän perässään kiinni, Dumbledore kääntyi katsomaan vuorotellen opettajia ja oppilaita ja sanoi:
    ”Aloitamme evakuoinnin saman tien. Kilta on jo hälytetty paikalle, mutta oppilaat on saatava pois täältä. En voi sanoa, tuleeko Voldemortin hyökkäys tänään vai viikon päästä, mutta on selvää, että yhdenkään oppilaan ei tule olla täällä silloin. Liikumme hormipulverilla, kuten viimeksikin – kestää vain vartti, että saan yhteyden järjestettyä.”
    Kuului tuolinjalkojen narskuntaa lattiaa vasten, kun kaikki nousivat yhtä aikaa ylös. Harry ei osannut sanoa mitään: tuntui kuin hän olisi saanut niin paljon informaatiota, että hän tarvitsisi ainakin kaksi päivää ennen kuin edes tajuaisi, mitä oli juuri kuullut.
    Ensimmäiset oppilaat olivat juuri astuneet suuren salin ovista ulos eteisaulaan, kun kuului valtava räjähdys. Moni kiljaisi, ja Dumbledore itse juoksi oppilaiden ohi pääoville katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut.
    ”Evakuointi perutaan!” hän huusi. ”Kuolonsyöjät ovat täällä.”

[Ennuski]

Olen parin päivän aikana lukenu nää kaikki!! Nää on niin kiinnostavia!!! <3<3 Toivottavasti jatkat tätä pian, en jaksa oottaa uutta!!!!!!<3

[Arion]

Joo, se, että on tuijottanut elokuvia ja sarjoja ja lukenut kasa päin kirjoja (myös uudestaan välillä), niin osaa ajatella melkein joka ikistä vaihtoehtoa, mitä voisi tapahtua. xD

Osaat tosiaan pitää jonkinnäköisessä jännityksessä lukijaa! PVS-ope-kuolonsyöjäkään ei tiennyt syypäätä ihmisten tapaturmiin. Auts - nyt mietityttä tosiaan, onko Sirius oikeasti komennettu - vai onko jossain toinen kuolonsyöjä? Huuuu...!

Ihmittelen vähän professori Dumbledoren käytöstä, että kuulustelee PVS-opettajaa kaiken kuullen. Olisin tavallaan kuvitellut, että hän olisi mennyt Siriuksen ja muutaman opettajan kanssa lähimpäänntyhjään luokkahuoneeseen ehkä.

    ”Kuinka kauan olet ollut kuolonsyöjä?”
    ”Viisi vuotta.”
    Harry irvisti. Kirvalas oli ollut kuolonsyöjä jo hyvän aikaa ennen kuin hänet oli palkattu Tylypahkaan viime keväänä. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Dumbledore saattaisi palkata kuolonsyöjän – luulisi hänen tutkivan opettajiensa taustat niin tarkkaan, ettei sellaista tapahtuisi.

Tämä! Tämä mietityttää itseäkin! Hyvin ajateltu, Harry!

Hrrr - nyt jää oikeasti odottamaan tulevaa - tappelu käynnistyy varmaan pian. Pakko sanoa, että aika kova tempo tässä tavallaan. Kiitos tästä luvusta ja seuraavaa odotellen!

[Trioli]

Oi voi, unohdin kommentoida tuohon aiempaan lukuun.
Otetaan siis nyt molemmat kerralla.

Ensinnäkin tuosta aiemmasta luvusta 31 jäi häiritsemään pieni kohta:

Hermione henkäisi. ”Sehän on pimeyden piirto!”

--> Pimeän piirto, ei pimeyden.

Olen AraSeben kanssa ihettelemässä miksi Dunble kuulusteli Kirvalasta koko koulun kuullen. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti ollut vaikuttanut kehenkään suuresti. Eihän Barty Kyyry jr:kään kuulusteltu koko koulun nähden, vaikka oli kironnutkin heitä. Minua jäi häiritseemään myös suunnattomasti totuusseerumin kuvailu. Kirjassa Bartyn ääni on yksitoikkoinen ja tasainen, mutta kuitenkin hänen oma, ei haudan takaa tullut.
Dumbledoren käytös hämmentää minua myös loppua kohti, kun hän peruu evakunoinnin. En näe mitään syytä miksei evakuointia pitäisi jatkaa, vaikka kuolonsyöjät ovatkin perillä. Mielestäni sen pitäisi lisätä etenkin intoa evakuoidia... Mutta sinun tarinasi.
Kuolonsyjien yllättävä hyökkäys oli minusta muutenkin aika kummallinen. Ensinnäkin, miten he pääsivät niin vähin äänin sisään? Luulisi että suojausten purkaminen kestäisi.
Seitsämännessä kirjassa Voldemort myös pyysi ensin Harrya itselleen ennen kuin hyökkäsi, joten oletin jotain samanlaista tapahtumaa tässäkin.

Jooh... Kritisoin taas hirveästi. XD Jännittävyyksiä kuitenkin luvassa ja odotan uutta lukua taas innolla!

[Nyyhti]

Ennuski, aivan ihanaa että olet jaksanut lukea! Kiitos paljon kommentistasi!

Arion, ymmärrän kyllä hyvin, miksi tuo Dumbledoren toiminta ihmetyttää. Olen kuitenkin tässä ajatellut sodan vaikuttaneen häneen, niin että hän ei ole ihan samanlainen kuin Pottereissa. Suurkiitokset kommentistasi!

Trioli, Dumbledore kuvitteli, että Kirvalas oli tosiaan kaiken takana, ja luuli saavansa tunnustuksen, eli siis Dumbledore ei tiennyt, ettei Kirvalas ollut vaikuttanut kehenkään suuresti Olen tosiaan ajatellut tässä, että yli kymmenen vuotta kestänyt sota on vaikuttanut häneen, eikä hän enää toimi samalla tavalla kuin ennen. Evakuointia taas ei jatkettu (esimerkiksi ) sen takia, että linna ehdittäisiin suojata - eikä ole paikkaa, johon oppilaita voitaisiin lähettää Kritisointi on ihan sallittua! Toivottavasti en ollut liian selittelevä, mutta tahdoin kertoa, miksi olen kirjoittanut tapahtumat noin Paljon kiitoksia kommentistasi!

A/N: Taas olin unohtanut julkaista, ärh. Mutta loppu lähestyyyyy! Huiui!




Luku 33
Valmistautuminen

Harryn sydän oli hypännyt jonnekin keskelle kurkkua, niin että hänen oli vaikea hengittää. Dumbledore oli paiskannut ulko-oven kiinni ja heilauttanut taikasauvaansa, ja nyt ovien eteen laskeutui hitaasti valtavia palkkeja. Ehkä liian hitaasti, sitä Harry ei voinut tietää.
    ”No niin”, Dumbledore sanoi. Hänen äänensä tuntui rauhoittavalta: rehtori ei näyttänyt lainkaan pelkäävän. ”Olen pahoillani, mutta kaikkien taisteluun kykenevien apua tarvitaan juuri nyt, joten ei ole aikaa auttaa teitä suojautumaan. Olen varma, että olette kaikki sen verran neuvokkaita, että löydätte hyvän paikan itsellenne. Yritämme pitää Tylypahkan niin suojassa kuin mahdollista.”
    ”Mutta me hävitään varmasti!” joku parkaisi. Harry katsoi sinne, mistä ääni oli kuulunut. Hän ei osannut sanoa, kuka oli huutanut, sillä hän näki vain porukan luihuisia, jotka näyttivät olevan pyörtymäisillään. Ilmeisesti he eivät ainakaan olleet kuolonsyöjien lapsia.
    ”Kiltalaiset ehdittiin hälyttää paikalle”, Dumbledore sanoi. ”Jos he vain pääsevät tänne asti, meillä on mahdollisuuksia. Mutta nyt, valvojaoppilaat varmasti pystyvät olemaan vastuussa pienimmistä. Minun on kiirehdittävä.”
    Sen sanottuaan Dumbledore asteli ripeästi hieman kauemmas ja hyppäsi hämmentävän kevyesti korkealla olevalle ikkunasyvennykselle seisomaan. Hän nojasi sen oikeaan laitaan ja räjäytti ikkunan säpäleiksi. Muutama oppilas kirkaisi, ja Harry havaitsi takanaan pientä hälinää, kun valvojaoppilaat yrittivät tehdä jotakin. Harry erotti Percyn hermostuneen rykinän takaansa.
    Harry oli kuitenkin itse lumoutunut seuraamaan Dumbledorea. Hän siirtyi hieman sivummalle nähdäkseen ikkuna-aukosta ulos, ja huomasi Dumbledoren osoittavan taikasauvallaan kohti kiellettyä metsää. Dumbledore näytti todella keskittyneeltä, kun hän mumisi jotain ja teki niin pieniä liikkeitä taikasauvallaan, että näytti melkein kuin hänen kätensä olisi vain tärissyt.
    Metsässä ei näkynyt mitään liikettä, mutta sen sijaan Harry havaitsi liikettä toisella puolella. Hän tunsi pakokauhun nostavan päätään, kun hän tajusi, mitä katsoi.
    Kuolonsyöjiä. Kymmeniä ja taas kymmeniä kuolonsyöjiä marssi siisteissä riveissä. Kaikilla oli pitkät mustat kaavut, huput päässä ja naamarit kasvoilla. Näytti melkein siltä kuin kuolonsyöjät eivät olisi edes kävelleet vaan lipuneet eteenpäin, ja he vyöryivät tasaisena, vääjäämättömänä massana suoraan kohti linnaa. Heitä oli yksinkertaisesti aivan liian paljon.
    Sitten metsästä alkoi kuulua ryminää.
    ”Hyvä on, nyt kaikki rohkelikot perässäni”, Percy sanoi. ”Mennään rohkelikkotorniin suojaan!”
    ”Se on liian riskialttiissa paikassa!” joku huusi vastaan.
    ”No sano sitten joku parempi idea!” Percy äyskähti takaisin.
    Oppilaat alkoivat väitellä laajemminkin, mutta Harryn oli pakko katsoa taas ulos. Hän ei ollut uskoa silmiään, ja hän sentään oli nähnyt kaikenlaista.
    Kielletty metsä oli lähtenyt liikkeelle. Ei toki koko metsä, mutta kaikki puut ainakin parinkymmenen metrin säteellä linnasta. Ne marssivat yhtä jalkaa – vaikka eihän niillä ollut edes varsinaisesti jalkoja – kohti linnaa. Harry näki, kuinka Hagrid pyyhälsi mökistään puiden sekaan olallaan valtavan kokoinen varsijousi ja kädessään vaaleanpunainen sateenvarjo.
    Harry tuijotti puita suu auki, eikä suinkaan ollut ainoa. Kuolonsyöjät olivat seisahtuneet hyvän matkan päähän puista. Harry ei voinut tietenkään nähdä heidän ilmeitään, mutta hänestä tuntui, että kuolonsyöjät olivat säikähtäneet.
    ”Minä jään taistelemaan”, Harryn takaa kuului päättäväinen ääni. ”En missään nimessä aio etsiä kenellekään mitään piilopaikkaa.”
    ”Me tiedetään pari ihan hyvän kokoista salakäytävää”, jompikumpi Weasleyn kaksosista sanoi. ”Osa porukasta voisi mennä sinne.”
    Harry kiinnitti vastentahtoisesti huomionsa keskusteluihin. Opettajat ja muu henkilökunta oli suurimmaksi osaksi kadonnut aulasta. Harry pääsi pian kärryille ongelmasta: suurin osa vähänkin vanhemmista oppilaista halusi jäädä taistelemaan, ja torneja pidettiin liian vaarallisina, koska niihin oli helppo osua. Kaikki tappelivat siitä, kuka menisi ja mihinkin, ja kuka nämä sinne veisi.
    ”Hiljaa!” joku huusi. Puheensorina vain kiihtyi. ”HILJAA!” hän huusi uudestaan ja räjäytti jotakin taikasauvastaan. Kaikki hiljenivät, ja ulkoa kuuluva puiden ryske tuntui kaksi kertaa kovemmalta.
    ”Minulla on ratkaisu”, sanoi taikasauvansa räjäyttänyt poika. Hänellä oli kaavussaan Puuskupuhin vaakuna, jonka vieressä oli valvojaoppilaan merkki. ”Korpinkynnet ja Rohkelikot ovat kaikki tervetulleita Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Se on maan tasalla. Minä jään tänne, mutta kaikki halukkaat voivat seurata vaikka Diggorya. Tällaisena aikana ei todellakaan ole väliä enää tuvalla, kuten Dumbledore sanoi, eikä iällä tai asemalla. Tehdään kaikki niin kuin parhaaksi nähdään.”
    Moni nyökkäsi vakavana.
    ”Hyvin puhuttu!” huusi George, ja Fred alkoi taputtaa. Muutama muukin yhtyi taputuksiin, Harry mukaan lukien, mutta ennen kuin niistä ehti tulla kunnon suosionosoitukset, puuskupuh nosti kätensä ilmaan.
    ”Meillä on kiire”, hän sanoi. ”Tässä on Diggory. Hän näyttää teille tien ja päästää teidät sisään.” Poika osoitti itseään selvästi nuorempaa poikaa, joka suoristi ryhtiään ja nyökkäsi vakavana. Harry mietti, että hänenkin varmasti pitäisi seurata poikaa. Rohkelikkotorni oli tosiaan aika riskialtis sijainniltaan.
    Diggory viittoi ihmisiä seuraamaan perässään ja lähti kohti sitä ovea, josta Harry, Ron ja kaksoset olivat menneet keittiöön. Silloin sisällä pimeni.
    Moni henkäisi yllättyneenä. Harry kääntyi katsomaan ikkunaan ja tajusi heti, mitä oli tapahtunut: puut olivat saavuttaneet linnan seinän. Pari pienempää oksaa oli tullut ikkunasta sisään asti, ja yksi hipaisi suorastaan lempeästi edelleen ikkunalla seisovaa Dumbledorea olkapäästä. Ne oppilaat, jotka eivät olleet tajunneet metsän liikkuvan, tungeksivat nyt katsomaan lähempää, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut.
    Dumbledore hypähti hymyillen lattialle. Sitten hän vasta huomasi oppilaat ja huokaisi niin, että hänen hopeiset viiksensä lepattivat.
    ”Turvaan, lapset hyvät”, hän sanoi.
    Se sai oppilaisiin vauhtia. Diggory lähti hölkkäämään, ja muut hänen perässään kiristivät vauhtia. Harry etsi vimmatusti katseellaan ystäviään, ja huomaisikin Ronin vilkuttamassa hänelle. Harry lähti juoksemaan Ronia kohti ja odotti heidän menevän yhdessä Diggoryn perään, mutta Ron vain seisoikin paikoillaan. Hän näytti hyvin vakavalta, ja kun Harry pääsi lähemmäs, hän huomasi Ronin vieressä seisovan Hermionen vaikuttavan todella tyytymättömältä. Harry käänsi päätään nähdäkseen Nevillen, ja lähes järkyttyi. Nevillen kasvoilla oli hyvin, hyvin päättäväinen ilme, mutta ei positiivisella tavalla.
    ”Mitä nyt?” Harry kysyi. ”Meidän pitäisi seurata muita.”
    ”Neville ei suostu”, Hermione puuskahti.
    ”Miten niin?” Harry kysyi Nevilleltä.
    Neville suoristi selkäänsä. ”Minä kerroin teille ennustuksesta. Ja te kuulitte, mitä Kirvalas sanoi. Tänään kaikki ratkeaa. En minä voi mennä piileskelemään.”
    Harry pyöritti päätään, yritti epätoivoisesti käsittää. ”Neville. Sinä ole yksitoista.”
    ”Ei sillä ole mitään väliä.”
    ”Mutta eihän me edes osata mitään kunnollisia taikoja!” Harry yritti. ”Ei meistä ole mitään hyötyä taistelussa. Minä osaan vain riisua aseista ja kangistaa, ja nekin taiat kaikki kuolonsyöjät osaavat varmasti torjua.”
    ”Ei teidän tarvitse osata mitään taikoja”, Neville sanoi hämmentyneenä. ”Ei ennustus ketään teistä koskenut.”
    Ron tuhahti. ”Luuletko muka tosissaan, että me mennään tuonne suojaan katselemaan, kun sinä jäät tänne? Ei todellakaan.”
    Neville näytti aidosti hämmästyneeltä. Hän katseli vuorotellen Ronia, Harrya ja Hermionea. Sitten hän nielaisi. ”Ei siinä ole mitään järkeä. Teille voi sattua jotain.”
    ”Joo, ja niin voi sinullekin”, Harry sanoi.
    Neville pudisteli päätään. Silloin jostain heidän kuului ääniä, huutoja ja juoksuaskelia, ja he kaikki hätkähtivät. Harry huomasi, että sali oli tyhjä: Dumbledore oli kadonnut, ja kaikki oppilaat olivat jo menneet.
    ”Äkkiä, tuonne”, Harry sanoi matalalla äänellä ja osoitti eteisaluaan. Siellä oli kuvakudos, jonka takana hän muisti olevan salakäytävän, mutta hänellä ei ollut mitään muistikuvaa, minne se vei.
    He ehtivät piiloon vain pari sekuntia ennen kuin tyrmistä rynnisti ylös kaksi henkilöä – täysin toisesta suunnasta kuin mistä juoksuaskeleet olivat kuuluneet. McGarmiwa ja Sirius nousivat portaat yhtä jalkaa ja jäivät hetkeksi seisomaan eteisaulaan. Harry raotti varovasti kuvakudosta vielä hieman enemmän nähdäkseen, miksi he eivät jatkaneet matkaa, mutta tajusi sitten, että varmasti nämäkin olivat kuulleet äänet.
    Sitten toinen ovi avautui, ja eteisaulaan pelmahti valtava joukko ihmisiä. Harry ehti jo kauhistua, mutta sitten hän tunnisti ensimmäisenä juoksevan miehen.
    ”ANTURAJALKA!” James karjaisi vihaisena.
    ”No mitä nyt?” Sirius huudahti yllättyneenä. ”En minä ole tehnyt mitään!”
    James ei vastannut vaan juoksi suoraan Siriusta päin. Kaikki muut tuijottivat järkyttyneinä välikohtausta. Sirius lensi selälleen maahan, ja James nousi polvilleen hänen päälleen.
    ”James, oletko sinä täysin seonnut!” Sirius huusi. James otti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä suoraan Siriuksen rintaan.
    ”En tosiaan”, James sanoi. Harrysta tuntui, että Siriuksen olisi kuulunut olla siinä vaiheessa hieman peloissaan, mutta tämä oli edelleen vain ymmällään.
    ”Hei mitä hittoa nyt, Sarvihaara”, Sirius sanoi.
    James näpäytti taikasauvaansa nopeasti, ja Siriuksen sauva lensi ainakin kymmenen metrin päähän.
    ”Potter!” McGarmiwa huusi. ”Oletko sinä menettänyt järkesi?”
    ”En toki, Minerva!” James huusi takaisin. ”Tässä menee ihan vain pieni hetki, tehkää te muut toki sillä välin jotain hyödyllistä.”
    ”Jos sinä aiot tappaa Mustan, minun on kyllä tultava väliin”, McGarmiwa totesi.
    James päästi äänen, joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä. ”En tietenkään tapa.”
    ”NO MITÄ HELVETIN VITTUA SINÄ SITTEN SÄÄDÄT”, Sirius karjaisi.
    ”Olepa nyt aloillasi”, James käski.
    ”OLE ITSE ALOILLASI! Mitä helvettiä, James, et sinä voi vaan alkaa kirota minua ja kuvitella, etten pane vastaan!”
    ”Luota minuun, idiootti”, James murisi.
    Sitten tuli hiljaista. Harry pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä joku huomaisi heidän olevan paikalla, mutta hän ei silti malttanut olla raottamatta kuvakudosta hieman enemmän. Sirius makasi aivan jännittyneenä paikoillaan, ja Jamesin taikasauvasta leijui jotakin oranssia aineettoman näköistä asiaa hänen korviinsa. James näytti keskittyneeltä, ja kun Harry katsoi ympärilleen, hän tajusi, että koko kilta oli paikalla seuraamassa tapahtumaa. Kukaan ei ollut mennyt tekemään mitään linnan puolustuksen hyväksi. Kaikkialla oli hiljaista.
    Lopulta James nousi. Hän puisteli kaapuaan ja viittaansa pikaisesti ja suoristautui. Sirius makasi edelleen maassa, mutta kohottautui hitaasti kyynärpäidensä varaan.
    ”Teitkö sinä juuri niin kuin minä luulen sinun tehneen?” Sirius kysyi hitaasti.
    James nyökkäsi.
    ”Et kai sinä ole ihan tosissasi?” Sirius kysyi. Hän kuulosti järkyttyneeltä.
    Harry näki Jamesin avaavan ja sulkevan suunsa ennen kuin nyökkäsi. Harryn selkäpiitä kihelmöi. Siriusko arvasi, mitä oli tehnyt?
    ”Nyt olisi hyvä aika selittää, Potter ja Musta!” McGarmiwa sanoi kovaan ääneen. Sitten hän sanoi hiljempaa, niin että Harryn oli arvattava puolet sanoista: ”En olisi ikinä uskonut, että joudun vielä jonakin päivänä sanomaan noin.”
    ”Ei ole aikaa”, James sanoi. Hän ojensi kätensä Siriukselle, joka tarttui siihen kuin hidastettuna.
    ”Tiedätkö, Potter, minä en ole täysin aivoton”, McGarmiwa sanoi. ”Minä näin kyllä, mitä sinä teit.”
    ”Minä sanoin, että ei ole aikaa!” James huusi.
    ”Miksi täällä ylipäätään on näin rauhallista?” joku kiltalainen kysyi. Harry katsoi nyt ensimmäistä kertaa tarkemmin porukkaa, joka oli vain seissyt hiljaa puoli eteisaulaa täyttäen ja seurannut tilannetta sivusta. Hän erotti heti äitinsä sekä Peterin ja Aurelien, sillä nämä seisoivat vierekkäin aivan eturivissä. Lily näytti kauhistuneelta, Peter ja Aurelie vain hämmästyneiltä. Harrysta näytti siltä, että Peter oli lihonut ainakin kaksikymmentä kiloa sitten viime näkemän, ja hän mietti ohimennen, että jos Peter muuttuisi rotaksi, ylettäisivätkö hänen jalkansa kunnolla maahan.
    Eteisaula oli niin täynnä, että vain harva paikalla olijoista mahtui ikkunaan. Muut odottivat kärsimättöminä, kun nämä tiirailivat puiden läpi ulos.
    ”Kuolonsyöjät näyttävät odottavan”, kuului syvä ääni. Neville hätkähti Harryn vieressä. Harryn piti miettiä hetki, että hän muisti, kenelle se kuului: Kingsey Kahlesalpa. Niinpä tietysti, hän oli ollut Nevillen vartijana.
    ”He vain seisovat rivissä paikoillaan”, joku toinen, Harrylle täysin tuntematon nainen, sanoi. ”Heillä ei ole edes taikasauvoja esillä.”
    ”Montako?” McGarmiwa kysyi.
    Hetken oli taas hiljaista, kun ikkunassa olijat laskivat.
    ”Alle kaksisataa”, Kingsley sanoi sitten vakuuttavalla äänellään. ”Paljon vähemmän kuin olimme pelänneet.”
    ”Meitähän on melkein yhtä paljon!” James huudahti. ”Mitä me odotetaan, mennään möyhentämään ne!”
    Harry ei ehkä ollut ihan samaa mieltä isänsä kanssa. Kiltalaisia oli paikalla kenties juuri ja juuri seitsemänkymmentä. Mutta toisaalta, kun hän ajatteli asiaa, heidän puolellaan olivat vielä opettajat – tai siis suurin osa heistä – ja opettajat jos ketkä olivat hyviä taikomaan.
    ”Hillitse nyt itsesi, Potter”, McGarmiwa ärähti. ”Ehkä kuolonsyöjät odottavat lisäjoukkoja. Meidän pitää mennä etsimään muut – Dumbledore – ja laatia yhdessä suunnitelma.”
    Kaikki tuntuivat alistuvan siihen, ja kun McGarmiwa lähti nousemaan marmoriportaita, kaikki eteisaulassa olijat seurasivat. James supatti jotain Siriuksen korvaan, ja Harry näki hieman syrjemmällä Remuksen puhuvan Peterille ja Aurelielle kiihkeästi. Harry oli niin keskittynyt miettimään, mitä James ja Remus puhuivat, ettei olisi huomannut äitinsä poikkeavan joukosta, jos Ron ei olisi sanonut asiasta.
    ”Mihin äitisi oikein menee?”
    ”Ehkä potilaidensa luo”, Hermione sanoi. Siltä tosiaan näytti, sillä Lily oli kääntynyt juuri siihen käytävään, jonka varrella kaikki potilaat olivat.
    ”Mitä hittoa me oikein ollaan tekemässä?” Harry kysyi.
    ”Ehkä meidän pitäisi odottaa, että itse taistelu alkaa”, Neville sanoi, muttei kuulostanut lainkaan varmalta.
    ”Mitä se auttaa? Mitä me sitten tehdään?”
    Kukaan ei vastannut heti, ja sitten Lily jo pyyhälsikin takaisin heidän näköpiiriinsä. Hänen perässään juoksi ainakin viisitoista parantajaa ja vielä koko joukko velhoja ja noitia, joiden oli pakko olla potilaita – ainakin yhdellä sojotti parikymmensenttinen linnun kynsi kaulasta ja toisella oli hiuksien tilalla limaa tihkuvia iilimatoja.
    Lily johdatti joukon samaan suuntaan, mihin kiltalaiset olivat menneet.
    ”Jos nuokin kaikki liittyvät taisteluun”, Hermione sanoi, ”meillä on tosi hyvät mahdollisuudet voittaa.”
    ”Mutta sinä kuulit, mitä McGarmiwa sanoi”, Harry totesi apeana. ”Kuolonsyöjät voivat hyvinkin vain odottaa lisäjoukkoja.”
    ”Miksi ihmeessä he eivät jo hyökkää?” Ron kysyi. ”Siksihän he tänne tulivat.”
    Hermione tuhahti. ”Oletko ikinä kuullut kuolonsyöjien hyökkäävän, jos he ovat tasaväkiset tai heillä on alivoima? Hehän aina vain ilmestyvät paikalle tekemään pahojaan järkyttävällä ylivoimalla, ja kun kilta saa kuulla siitä, he kaikkoontuvat.”
    ”Ehkä se voisi tarkoittaa”, Harry sanoi toiveikkaana, ”että Nevillen ei sittenkään tarvitse tehdä mitään. Me voidaan voittaa tämä muutenkin.”

[Lunalotta]

Wiii, luen tätä pitkästä aikaa ja huii miten jännäksi tilanne on mennyt! Kirvalas olikin kuolonsyöjä, hähää! Mut nyt viimestään tulee sitä mun "jännää", kun taistelu alkaa! Toivottavasti hyvikset voittaa ja Nevillelle ei käy mitään

[Arion]

    Kielletty metsä oli lähtenyt liikkeelle. Ei toki koko metsä, mutta kaikki puut ainakin parinkymmenen metrin säteellä linnasta.

Ayyyy!!! Liikkuva metsä, pidän ideastasi!

    ”Minulla on ratkaisu”, sanoi taikasauvansa räjäyttänyt poika. Hänellä oli kaavussaan Puuskupuhin vaakuna, jonka vieressä oli valvojaoppilaan merkki. ”Korpinkynnet ja Rohkelikot ovat kaikki tervetulleita Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Se on maan tasalla. Minä jään tänne, mutta kaikki halukkaat voivat seurata vaikka Diggorya. Tällaisena aikana ei todellakaan ole väliä enää tuvalla, kuten Dumbledore sanoi, eikä iällä tai asemalla. Tehdään kaikki niin kuin parhaaksi nähdään.”

Huffle/House pride!!!!! *huutaa puuskupuh ja mutisee perään* entä ne luihuiset, jotka eivät ole pahoja?

   Harry pyöritti päätään, yritti epätoivoisesti käsittää. ”Neville. Sinä ole yksitoista.”

Harrylla on mun ajatusmaailma xD Vaikka tykkään kyllä siitä, että Neville on sitä mieltä, ettei se voi mennä piiloon - ihan mahti!

    James ei vastannut vaan juoksi suoraan Siriusta päin. Kaikki muut tuijottivat järkyttyneinä välikohtausta. Sirius lensi selälleen maahan, ja James nousi polvilleen hänen päälleen.

That's a bit gay... xD

    ”Jos sinä aiot tappaa Mustan, minun on kyllä tultava väliin”, McGarmiwa totesi.
    James päästi äänen, joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä. ”En tietenkään tapa.”
    ”NO MITÄ HELVETIN VITTUA SINÄ SITTEN SÄÄDÄT”, Sirius karjaisi.
    ”Olepa nyt aloillasi”, James käski.
    ”OLE ITSE ALOILLASI! Mitä helvettiä, James, et sinä voi vaan alkaa kirota minua ja kuvitella, etten pane vastaan!”
    ”Luota minuun, idiootti”, James murisi.

Ah, en voisi olettaa yhtään enempää McGarmiwalta ja tältä kelmikaksikolta :'D priceless < 3

    ”Teitkö sinä juuri niin kuin minä luulen sinun tehneen?” Sirius kysyi hitaasti.
    James nyökkäsi.
    ”Et kai sinä ole ihan tosissasi?” Sirius kysyi. Hän kuulosti järkyttyneeltä.
    Harry näki Jamesin avaavan ja sulkevan suunsa ennen kuin nyökkäsi. Harryn selkäpiitä kihelmöi. Siriusko arvasi, mitä oli tehnyt?

Ööööö - haluatko selittää tätä vielä seuraavassa luvussa tai jotain? Jäi vähän epäselväksi

    ”Nyt olisi hyvä aika selittää, Potter ja Musta!” McGarmiwa sanoi kovaan ääneen. Sitten hän sanoi hiljempaa, niin että Harryn oli arvattava puolet sanoista: ”En olisi ikinä uskonut, että joudun vielä jonakin päivänä sanomaan noin.”

Badass McGarmiwa < 3 sanoinko jo, että hän on aivan mahtava? ; )

Vielä tuli mieleen, että Tylypahkassahan on jokaisesta tuvasta valittu johtajapoika ja -tyttö - seitesemäsluokkalaisista. Lähtivätkö hekin taistelemaan, vaikka heidän kuvittelisi ottaa huolekseen oppilaat ennemmin kuin valvojaoppilaat?

No niinh - sori tämä lainauskasa, mutta niiden avulla taisi tulla kaikki ajatukseni luvusta aika lailla - kiitos tästä luvusta! guuuuuuuh - enää kaksi lukua... oho - lukeminen alkaa loppua finistä sitten... mutta kiitos tästä ja odottelen tarinan loppua innolla ja pelokkaana.