Jouduin lataamaan TAAAAS uusiksi tekstinkäsittelyohjelman, kun käytössä on vain beta-versio, ja nyt siinä kusee onnellisesti kaikki. Tämän luvun piti vielä jatkua, mutta kävi ärsyttämään niin paljon, että päätin lopettaa sen juuri täsmälleen tähän ja tulla kerjäämään palautetta. öaldsgijhaöldskg
Vaarallinen Komentoija, kiitos kommentista! (: Hihi, Sirius on ihku
Riija - iiiiiih! Kiitos hirmuisesti! Aivan ihanaa, että pidit tästä, ja muahahahaa että jäit lukemaan (eeeeei mitään esseitä mihinkään tarvita - ei vaan, toivottavasti sait tehtyä
) Toivottavasti pidät jatkostakin (:
Resonanssi, kiitoksia (: Sirius on tarkoituksella vähän tuollainen erilainen, sillä minulla on ollut aina sellainen kuva, että hän olisi tuollainen, mikäli olisi saanut olla enemmän läsnä Harryn elämässä eikä olisi joutunut Azkabaniin (: Mutta toivottavasti ei häiritse liikaa! Ja kiitos vielä ihanasta kommentista (:
Ai niin, ja ficciwrimossa on nyt 8001 sanaa, jeij!
Luku 11
Luihuisten voittokulkuaHarry oli aivan pyörällä päästään. Neville ja Ron olivat tietysti kyselleet häneltä kovasti, miksi Sirius oikein oli halunnut nähdä hänet. Harry ei kuitenkaan yhtään tiennyt, mitä vastata — sillä hän ei itsekään ollut aivan varma, mitkä Siriuksen syyt olivat. Niinpä hän oli vältellyt kysymystä, sanonut Siriuksen halunneen näyttää hänelle hienon karkotaseet-loitsun ja testata, osasiko hän ollenkaan. Mutta mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmempi hän oli siitä, että loitsinta itsessään ei ollut ollut Siriuksen todellinen syy kutsua Harry tapaamiseen.
Joka tapauksessa Siriuksen sanoma oli tehonnut. Harry yritti parhaansa joka tunnilla ja teki kaikki läksyt niin huolella kuin vain pystyi. Hän yritti parhaansa mukaan olla yhtä priimus kuin Granger, mutta eihän se ollut mahdollista. Ainoa aine, jossa Harry loisti, oli pimeyden voimilta suojautuminen. Ja se oli myös oikeastaan ainoa aine, josta hän todella piti. Taikaliemet olivat noloa puurtamista, muodonmuutokset vaikeita, loitsut kauhean tylsiä ja hidastempoisia — ja taikuuden historiaa ei voinut edes laskea oppiaineeksi. Harry oletti, ettei Siriuksen saarna koskenut taikuuden historiaa, koska ei ollut mitään keinoa saada Harrya pärjäämään siinä. Se oli kerta kaikkiaan niin
tylsää.
Harryn suureksi harmiksi lentotunnit olivat loppuneet. Syynä oli se, että he olivat kaikki oppineet lentämään — jos luudan selässä pysymistä hitaassa vauhdissa nyt ylipäätään laskettiin lentämiseksi. Harryn mielestä se oli kerta kaikkiaan naurettava peruste lopettaa tunnit, sillä hänhän oli osannut lentää jo ennen niiden alkua.
Lentotuntien loppumisessa oli kuitenkin yksi hyvä puoli: luihuiset. Harry, Neville ja Ron eivät olleet nähneet niitä nirppanokkia vähään aikaan, ja se sopi heille vallan mainiosti. Käytävilläkin heitä oli vain pienissä porukoissa, jotka eivät edes kiinnittäneet huomiota rohkelikkokolmikkoon. Eivät he tietenkään ääneen siitä puhuneet, mutta he olivat paljon huolettomampia ja rennompia luokasta toiseen kulkiessaan.
Mutta totta kai rauhallisuuden tunne oli vaarallinen.
Harry, Neville ja Ron olivat kaikki poikenneet yhdessä poikien vessaan matkalla päivälliselle. Heidän oppituntinsa olivat ohitse, eikä heillä ollut mikään kiire syömään — kello viiteen oli vielä aikaa. He pesivät rinnatusten käsiään, kun vessan ovi läimähti auki. Kaikki vilkaisivat vaistomaisesti ovelle päin.
Harry hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, Ron jähmettyi ja Neville päästi pienen äännähdyksen.
Ovella seisoi joukko ilkeästi virnuilevia luihuisia. He tunkivat sisään tilavaan vessaan ja laittoivat oven perässään kiinni. Ei ollut tietä ulos.
Harryn käsi vaelsi hitaasti hänen takataskussaan olevaa taikasauvaa kohti samalla, kun hän arvioi heidän mahdollisuuksiaan. Ne olivat olemattomat: luihuisia oli kuusi ja heitä vain kolme. Tosin Harry tunnisti vastustajistaan kolme, ja tiesi näiden olevan myös ensiluokkalaisia. Yksi oli se kamala nirppanokka Malfoy, ja kaksi muuta olivat hänen valtavan suurikokoisia ja hyvin tyhmiä kavereitaan. Kolme muuta luihuista olivat kuitenkin huomattavasti vanhemman näköisiä, ehkä jopa kuudesluokkalaisia. Kun Harry katsoi tarkemmin, hän huomasi yhdellä pojista valvojaoppilaan merkin.
“Kas, kas, kas”, sanoi valvojaoppilas. “Mitäs me täältä löysimmekään?”
“Roska-Longbottom ja kaksi muuta verenpetturia”, ilkkui Malfoy. “Ei vaan hetkinen, eikös tuo sottapää ole kuraverinen?” Hän nauroi ilkeästi perään.
Harryn kulmat kurtistuivat. Oli hyvin lähellä, ettei hän menettänyt malttiaan saman tien ja yrittänyt loitsia. Hän kuitenkin tiesi, että tulisi häviämään katkerasti sen taistelun. Niinpä hän vain puristi taikasauvaansa rystyset valkoisena.
“Kummallista huomata”, Harry sanoi lujaan ääneen, “kuinka rohkeasti kuolonsyöjien kakarat puhuvat Dumbledoren koulussa.”
Hän oli tarkoittanut sen hyvin ilkeäksi kommentiksi, mutta sen sijaan kaikki luihuiset hymyilivät leveästi. “Niinpä niin”, valvojaoppilas sanoi. “Älä huoli, sottapoika, ei se kauaa enää sinustakaan ole kummallista.”
“Miten niin?” Ron kysyi haastavasti.
“Voi, sanotaanko vaikka niin, että pian valta vaihtuu tässäkin koulussa.”
“Eikä vaihdu”, Neville sanoi varmasti, ja Harry siristi silmiään.
Luihuiset räkättivät yhteen ääneen. “Niinkö Longbottom luulee? No, hänpä luulee väärin! Tainn— “
“KARKOTASEET!” Harry karjaisi. Hän oli odottanut hetkeä taikasauva tiukasti kädessään, ja saman tien kun hän näki luihuisen liikauttavan vähän sauvakättään, hän loitsi. Ja hän ehti.
“Suojaan!” Neville huusi, kun taikomista yrittänyt luihuinen vielä katsoi hölmistyneenä maassa lojuvaa sauvaansa. Harry, Neville ja Ron juoksivat saman tien eri suuntiin ja kyyristyivät pesualtaiden alle.
“Turha piileskellä!” yksi luihuisista huusi.
Sitten alkoi kaaos, joka oli täynnä lähinnä luihuisten sinkoamia taikoja ja kovia huutoja. Harry, Neville ja Ron pyrkivät lähinnä suojautumaan hyökkäykseltä sukeltelemalla milloin minkäkin pesualtaan taakse piiloon. Heidän onnekseen luihuiset olivat hyvin huonoja tähtääjiä, ja suurin osa loitsuista olisi mennyt ohi joka tapauksessa. Heitä oli kuitenkin alivoima, eivätkä he tienneet paljon taikoja — Harry lähinnä yritti riisua vastustajiaan aseista. Kului muutama hetki, mikä tuntui Harrysta vähintään tunnilta, kun välttämätön tapahtui.
Näkyi vain punainen välähdys, ja sitten kuului Ronin huuto. Harry katsoi kauhuissaan Ronia, mutta tämä tuijottikin maassa makaavaa Nevilleä. Joku luihuinen nauroi, ja Harry tunsi vihan leimahtavan sisällään. Mitä he olivat oikein tehneet Nevillelle?
“KARKOTASEET! KARKOTASEET! KARKOTASEET!” Harry karjui ja onnistui kuin onnistuikin osumaan Malfoyhyn, jonka taikasauva lennähti Harryn yllätykseksi suoraan hänen käteensä. Se ei kuitenkaan heitä paljon auttanut, sillä vanhemmat luihuiset olivat yhä vauhdissa. Yksi heidän sinkoamistaan kirouksista viuhahti niin läheltä Harryn korvaa, että hän kuuli sen suhinan. Ja sitten kuului valtava pamahdus, joka sattui korviin ja pysäytti kaiken.
Harry pystyi liikuttamaan vain silmiään ja näki, kuinka rikkoutuneet lasinsirut olivat seisahtuneina ilmassa, kuinka pöly väreili paikoillaan ja kuinka yhden luihuisen kasvot olivat vääristyneet huutoon joka ei koskaan päässyt ilmoille. Mikään ei liikahtanutkaan, eikä mistään kuulunut ääntäkään, kunnes viimein Harryn silmäkulmassa erottui liikettä ja hän kuuli askelia.
Ja silloin Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta. Hän katsoi, kuinka Sirius asteli sisään vessaan ja tähyili ympärilleen, näytti huojentuneelta huomatessaan Harryn ja kauhistuneelta löytäessään Nevillen. Sirius heilautti taikasauvaansa luihuisia päin, ja tyhjästä ilmestyi köysiä sitomaan heidän kätensä ja jalkansa yhteen ja suukapula heidän jokaisen suuhun. Sitten Sirius poimi jokaiselta taikasauvan, eikä kukaan pystynyt tekemään minkäänlaista vastarintaa. Sirius heilautti kerran sauvaansa, ja Harry tunsi pystyvänsä liikkumaan jälleen. Neljä luihuista menetti tasapainonsa ja kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sirius ei edes osoittanut huomaavansa asiaa.
“Mitä Nevillelle kävi?” hän kysyi terävästi.
“Häneen osui joku taika ja hän vain kaatui maahan”, Harry sanoi. “En tiedä mikä se oli, näin vain punaista.”
Sirius nyökkäsi ja näytti vähän helpottuneemmalta. Hän polvistui Nevillen viereen ja mumisi jotakin, liikutteli vähän taikasauvaansa. Harry ei uskaltanut liikahtaakaan. Äkkiä kuului terävä henkäys ja Neville nousi istumaan.
“Missä minun sauvani on?” hän kysyi kärkkäästi ennen kuin edes kunnolla katsoi ympärilleen, jolloin hänen silmänsä levisivät ensin hämmästyksestä ja sitten ymmärryksestä.
“Tässä”, Sirius sanoi ja ojensi maassa lojuneen taikasauvan Nevillelle. “Sattuuko johonkin?”
Neville pudisteli päätään. “Olen ihan kunnossa. Mitä tapahtui?”
“Kas siinä vasta hyvä kysymys”, Sirius sanoi ja nousi seisomaan. Hän katsoi tuimana luihuisiin. “Harry?”
Harry veti syvään henkeä. “Me oltiin täällä Nevillen ja Ronin kanssa, kun nuo tulivat sisään. Ne alkoivat haastaa riitaa ja tapella, ja me yritettiin väistellä, ja sitten ne osuivat Nevilleen, ja sitten sinä tulit.”
Sirius nyökkäsi mulkoillen yhä edelleen luihuisia. “Jos luulette selviävänne tästä pelkällä jälki-istunnolla, olette hyvin vahvasti väärässä”, hän sanoi äänellä, jota Harry ei voinut luonnehtia mitenkään muuten kuin sanalla vaarallinen.
“Te kolme”, hän sanoi viitaten Harryyn, Nevilleen ja Roniin, “menkää McGarmiwan huoneeseen. Välittömästi.”
“Missä se on?” Harry kysyi.
Hetken Sirius näytti suorastaan äimistyneeltä. Sitten hän tuntui aivan kuin muistavan jotain ja neuvoi heille reitin. “Sanokaa, että minä lähetin teidät sinne ja että tulen itse perässä. Älkää alkako selittää itse mitään, tai joudutte vain turhiin hankaluuksiin.”
Sen sanottuaan Sirius heilautti taikasauvaansa, ja kaikki luihuiset kohosivat ilmaan. Sirius lähti leijuttamaan heitä pois vessasta lähes juosten, ja kun Harry seuraili hänen kulkuaan, hän uskoi arvaavansa, mihin Sirius oli matkalla: rehtorin kansliaan.
McGarmiwan luona vierailu osoittautui mielenkiintoiseksi. Rohkelikon tuvanjohtaja oli totta kai äärimmäisen järkyttynyt ja jokseenkin huolestunut — sekä vähän vihainen — mutta se ei yllättänyt Harrya. Häntä kiehtoi enemmän se tapa, jolla Sirius käsitteli tilannetta. Hän puhui McGarmiwalle sellaisella kunnioituksella, jota Harry ei ollut koskaan ennen hänen äänessään kuullut. Mutta lisäksi Sirius kuulosti hyvin paljon Harryn isältä, joka yritti suostutella Lilyä — hienovaraisia vihjauksia ja oletuksia, ja kaikki sen suuntaisia, että luihuiset olivat tehneet kauhean julmasti ja että rohkelikot olivat ainoastaan ottaneet vastaan sen mikä tuli, eivätkä millään lailla itse olleet osallisia yhtään mihinkään. Harrysta oli yllättävää, että sellaista ylipäätään tarvittiin, kun totta kai McGarmiwakin tiesi, että vika oli yksinomaan luihuisissa. Ilmeisesti Sirius oli kuitenkin oikeassa suostutellessaan, sillä McGarmiwa tuntui epäilevän joka käänteessä hänen tarinaansa. Erityisesti silloin, kun kyseessä oli ajankohta, jolloin Sirius oli tullut sisään.
Lopulta McGarmiwa päästi heidät pois. Kello oli jo yli viiden, joten Siriuksen piti saattaa heidät oleskeluhuoneeseen ja hommata heille jotain ruokaa. “Mikä ei varmastikaan ole herra Mustalle mikään ongelma”, McGarmiwa oli sanonut erittäin piikikkääseen sävyyn, mitä Harry ei ymmärtänyt.
Sirius saattoi heidät hiljaisuudessa Lihavan Leidin muotokuvalle.
“Taas sinä!” Leidi puuskahti Harryn nähdessään. Harry vain virnisti anteekspyytävästi.
Ennen kuin Sirius päästi heidät sisään, hän vaati saada tietää, mitä he halusivat syödä. Kun he olivat ladelleet mahdottoman litanian (ainakin Ronin osalta), he menivät yksitellen sisään. Harry oli viimeisenä, toinen jalka jo oleskeluhuoneessa, kun Sirius pysäytti hänet.
“Tule tasan kymmenen minuutin kuluttua tähän näin. Älä poistu oleskeluhuoneesta, avaa vain muotokuva. Ja tule yksin.”
Harry nyökkäsi ja meni hämmentyneenä muiden perään. Miksi hänen piti tulla yksin?
Kun Harry oli laskenut jännittyneenä kymmenen minuuttiviisarin nytkähdystä, hän palasi muotokuva-aukolle. Sirius odotteli häntä ulkopuolella valtavan ruokalastillisen kanssa. Harry epäili, etteivät he ikinä jaksaisi syödä niin paljoa yhdessä illassa.
“Harry”, Sirius sanoi eikä tehnyt elettäkään antaakseen Harrylle ruokia. “Kerro minulle, miksi ihmeessä sinun oikein piti mennä ystävystymään Longbottomin kanssa? Hankkiudut vain tarpeettomaan vaaraan!”
Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu levähtänyt järkytyksestä auki. Sen sijaan hän nosti leukaansa uhmakkaasti ylöspäin. “Minä puolustaisin häntä joka tapauksessa.”
Sirius katsoi häntä pitkään, mutta huokaisi sitten ja nyökkäsi alistuneena. “Et kai sinä muuten Jamesin ja Lilyn poika olisikaan. Tässä, syökäähän kunnolla”, hän sanoi ja tyrkkäsi ruoat Harryn syliin.
Harryn yllätykseksi — mutta ehkä myös helpotukseksi — kukaan ei tuntunut tietävän Nevillen kokemasta hyökkäyksestä. Harry oli odottanut jälleen sitä “oooh tuossa ne menevät” -häslinkiä, jota hän oli päässyt kokemaan hyvin monta kertaa ottaen huomioon, kuinka vähän aikaa hän oli ollut Tylypahkassa. Päin vastoin, kaikki vaikuttivat tottuneen hyvin Longbottomiin ja hänen vakiseuralaisiinsa. Kuiskailut alkoivat kadota lähes kokonaan, ja harva edes soi heille ylimääräisen katseen.
Yksi asia oli kuitenkin palannut entistä vahvempana: luihuisten välttely. Toisaalta Harrysta olisi ollut jännää joutua taas luihuisten yllättämäksi, taikoa vähän lisää ja saada joku vaikutusvaltainen henkilökunnan jäsen puuttumaan peliin. Mutta jonkin verran Harryllakin oli itsesuojeluvaistoa, ja hän muisti yhä pelottavan Nevillen tapauksen. Niinpä he kiertelivät ja kaartelivat, seurailivat rohkelikkoja ja joskus jopa opettajia, ja myöhästyivät välillä tunneilta. Taikajuomista he olivat lähes aina myöhässä, mutta se ei haitannut lainkaan, sillä professori Kuhnusarvio vain toivotti heidät tervetulleiksi. Eräänä sumuisena iltapäivänä hän otti Nevillen vielä erityispuhutteluun muistuttaakseen tätä joistakin illallisista. Neville, Harry ja Ron puhuivat niistä koko illan pohtien, kannattiko Nevillen mennä sinne. Tämä kun ei olisi millään tahtonut lähteä ilman kavereitaan.
Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua Neville ei ollut vieläkään päättänyt, ja kun kello oli viittä vaille neljä, hän seisoskeli muotokuva-aukon edessä yhäkin kahden vaiheilla.
“Äh”, Ron huokaisi, “mene nyt!” Ja niin Ron suorastaan tönäisi hänet ulos käytävään, ja hänen oli lähdettävä.
Harry ja Ron viettivät illan Nevilleä odotellessa. He pelasivat velhoshakkia (Ron voitti) ja räjähtävää näpäystä (Harry voitti) kunnes Percy Weasley tuli valittamaan heille liiasta metelistä.
“Kyllä tätä saa pelata”, Ron intti.
“Saisi, jos ei häiritsisi meitä opiskelevia ihmisiä.”
Ron tuhahti. “Kuka muu täällä muka opiskelee kuin sinä?”
“Tuo tyttö tuolla kävi sanomassa, että hän ei pysty keskittymään kunnolla, ja hänellä on kuulemma huomenna muodonmuutoksen läksynkuulustelu. Mistä päättelisin, että sinullakin on, joten eikö sinun pitäisi olla lukemassa?”
Harry vilkaisi Percyn osoittamaan suuntaan, ja niinpä niin, Grangerhan se siellä, nenä kiinni jossain valtavan paksussa ja pölyisessä kirjassa joka ei varmastikaan ollut heidän muodonmuutosten oppikirjansa.
“Äh, älä jaksa”, Ron mutisi.
“Äiti ei ilahdu, jos et saa hyviä arvosanoja ja alat löysäillä niin kuin kaksoset”, Percy sanoi.
“Mene muualle”, Ron murahti.
“Minä olen valvojaoppilas, Ron! Et voi puhua minulle tuohon sävyyn.”
Siihen Ron vastasi mumisemalla jotain niin hiljaa ja epäselvästi, että edes aivan hänen lähellään istuva Harry ei saanut selvää. Lopulta Percy ymmärsi vinkin ja lähti muualle, mutta Harry ja Ron eivät sinä iltana pelanneet enää räjähtävää näpäystä. Ensin Ron valitti Harrylle Percystä, ja sitten he alkoivatkin puhua huispauksesta — ensimmäiseen Tylypahkan tupien välillä käytävään otteluun oli enää vajaa viikko aikaa. Heidän innokas keskustelunsa keskeytyi valtavaan pamaukseen, joka sai aikaan vielä valtavammat huudot Percyltä. Syypäinä olivat tietysti Ronin toiset veljet, Fred ja George Weasley, jotka viattomina selittivät että olivat joutuneet pakon edessä pitämään aivan liian pitkän tauon isoveljensä ärsyttämisestä ja olivat siksi halunneet räjäyttää Sekolta ostamansa valepommin.
Kävi ilmi, että Nevillen kokemus Kuhnusarvion illallisista ei ollut valtavan hyvä. Ruoka oli kuulemma ollut ihan syötävää, joskin “hienostelevaa”, kuten Neville heille kertoi. Lisäksi Neville valitteli sitä, kuinka Kuhnusarvio oli höpöttänyt hänestä, hänen kuolleista vanhemmistaan ja kaikista muista kuuluisista ihmisistä koko illan ajan. Paikalla oli tietysti ollut myös muita tyyppejä. Jonkun isä oli taikaministeriön jonkun korkean virkamiehen veli tai jotain sinne päin, joku puolestaan oli sukua jollekin kuuluisan huispausjoukkueen kapteenille — joukkueen nimi oli saattanut olla Hönkivät Harpuunat (”
Henkipään Harpyijat!” Ron ja Harry olivat korjanneet närkästyneinä yhteen ääneen). Kaiken kaikkiaan Neville oli sanonut jokaisen vieraan olleen hyvin tylsä, eikä siellä ollut ollut Rohkelikosta paljoakaan väkeä, joten Neville ei ollut tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi. Päin vastoin hän oli joutunut olemaan hyvin varuillaan, sillä mukana oli ollut muutama luihuinen.
“Kuulin tosin yhden asian”, hän kertoi heille. “Kuhnusarvio puhui siitä niille luihuisille, ei ollut kai tarkoittanut muiden kuulemaksi. ‘Malfoysta en olisi ikinä uskonut’, hän sanoi. ‘Hän, Crabbe ja Goyle olivat sentään vasta ensimmäisellä luokalla! Yellowitch on aina ollut vähän typerä, mutta Downic ja Tulisupa — ja hän oli sentään valvojaoppilas! Uskomatonta, että täällä Tylypahkassa tapahtui moista, ja vieläpä minun tuvassani… Kerrassaan kamalaa!’”
“Luuletko, että hän puhui…?” Ron kysyi hitaasti.
Neville nyökkäsi. “Siitä vessahyökkäyksestä. Olen melkein varma siitä.”
“No”, Harry totesi, “toivottavasti hän tarkoitti kamalalla sitä, että heidän rangaistuksensa oli kamala. Koska muuten olemme aika liemessä.”
“Sinäkö uskot heidän hyökkäävän uudestaan?” Neville kysyi.
“Miksi ei? Ja se Malfoy — se kamala nirppanokkablondi — sehän on ollut mukana joka kerta! Mistä vetoa, että sen perhe on tiedät-kai-kenen puolella, ei hän meitä muuten näin paljon vihaisi!”
“Tai minua”, Neville sanoi hiljaa.
Ron ja Harry kohauttivat olkapäitään. “Samassa veneessähän tässä ollaan”, Ron sanoi yksinkertaisesti.
Linnan arki alkoi käydä hyvin puuduttavaksi. Harry ei olisi millään jaksanut vain opiskella, varsinkin, kun pimeyden voimilta suojautuminen oli taas poissa lukujärjestyksestä. Hän oli ottanut asiakseen yrittää bongailla Siriusta käytävillä, mutta tämäkin vaikutti entistä kiireisemmältä, eikä Harry nähnyt tätä niin usein — ja jos näkikin, tapaaminen oli hyvin lyhyt. Niinpä, kun eräänä aamuna suuri sali oli täynnä punaiseen, kultaiseen, vihreään ja hopeaan pukeutunutta väkeä ja tavallista innostuneempaa puheensorinaa, Harry suorastaan hihkui innosta. Viimeinkin luvassa olisi jotain jännittävää: huispausta!
Hän, Ron tai Neville eivät tienneet tarkkaan, ketkä pelasivat Rohkelikon joukkueessa. Sen Ron oli kyllä ylpeänä osannut kertoa, että hänen kaksosveljensä pelasivat lyöjinä. Hänen toisiksi vanhin veljensä oli joskus ollut Rohkelikon joukkueen kapteeni, mutta nykyään hän asui jossain kaukana opiskelemassa. Harrysta se kaikki oli älyttömän siistiä, kun taas Neville sanoi vain “vau”. Harry kertoi, että hänen isänsä oli joskus ollut myös Rohkelikon kapteeni, ja siitä Ron puolestaan innostui. Koko aamiaisen Harry ja Ron puhuivat innoissaan siitä, kuinka he aikoisivat koettaa päästä tupajoukkueeseen joskus itsekin. Neville jauhoi hiljaisuudessa paahtoleipäänsä.
Joukkueiden pelaajat nousivat pöydistä aikaisemmin ja lähtivät pukuhuoneisiin. Katsoessaan vakuuttavan näköisiä velhoja ja noitia — jotka kyräilivät vastapuolen pelaajia hyvin pahaenteisesti — Harry tunsi jännityksen nipistävän vatsassaan. Hän oli joskus pienenä käynyt isän ja Siriuksen kanssa katsomassa paria huispauspeliä, mutta aikojen muututtua yhä vain levottomimmiksi sekin ilo oli viety.
Lopulta kello oli niin paljon, että kannatti lähteä pinkomaan ulos varaamaan parhaat paikat. Ilma oli viileä ja tuulinen, eikä varmasti kestäisi enää kauan, ennen kuin tulisi lunta. Harry kietoi Rohkelikon väreissä loistavaa kaulahuiviaan paremmin kaulaansa, kun he kapusivat mahdollisimman korkealle ja aivan kentän keskelle: paikalla oli vasta muutama katsoja. Neville valitti pari kertaa, miksi heidän oikein oli pitänyt lähteä niin aikaisin ja kiivetä niin korkealle, sillä alhaalla ei olisi tuullut yhtä paljon. Ron ja Harry kuitenkin viittasivat kintaalla valituksille, sillä he olivat uskomattoman innoissaan pelistä.
Kun katsomot alkoivat täyttyä, Harry huomasi kauhukseen, että hyvin moni luihuinen tuli istumaan aivan heidän lähelleen. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen.
“Kas, Harry Potter!” hän sanoi hilpeästi ja istahti Nevillen viereen. “Mähän sanoin sulle sillon kun ekana päivänä nähtiin, että olisit tullu enemmän äiteesees — mutta kai se ny oli turha toivo, olishan se pitäny tietää… aina vaikeuksissa, niin se oli isäukkoski.”
“Öh”, Harry sanoi hämmentyneenä, kun heidät ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan saattanut mies puhui hänelle niin tuttavallisesti.
“Joo, Sirius on kertonu mulle kaiken. Ihan hauskaa kun seki on täällä, kerkiää välillä pistäytymään teellä, vaikka ei tietenkää oo kivoja syyt täällä oloon, ei tietenkään… Ja sä olet Neville Longbottom!”
“Hauska tavata taas”, Neville sanoi kohteliaasti.
“On tosiaanki! Hieno poika se sinä olet, selvinny kaikesta mitä on eteen tullu… Ei sitä voi kun arvostaa, vaikka jotkut vois kyllä pistää syömään mätiä fletkumatoja siitä hyvästä mitä ne on sulle tehny!”
Se veti Nevillen hiljaiseksi.
“Ja sä siinä niin, et kai sä vaan ole Weasley?”
“Olen”, Ron sanoi ja nosti leukaansa hieman ylöspäin. “Mitä vikaa siinä on?”
“Ei kai mitään, ei kai mitään! Kunhan vaan et ala yhä paljon törttöilemään kun Fred ja George, niitä saa aina olla kuskaamassa Kiellettyyn metsään jälki-istuntoon, eikä se oo kovin kivaa puuhaa…”
“Ai jaa.”
“Charlie se oli kiva veikko — “
“Hän juuri oli Rohkelikon huispauskapteeni!”
Ja siitä heidän puheensa siirtyikin huispaukseen. Matsi oli melkein jo alkamassa, ja kävi ilmi, että vaikka heidän valtava seuransa ei paljon huispauksesta tiennytkään, hän kuitenkin jutteli mielellään siitä heidän kanssaan. Kun Ron parin minuutin päästä tahdittomasti töksäytti “mikä sinun nimesi on”, Harry oli aivan varma, että mustatukkainen herra suuttuisi ja jättäisi heidät luihuisten armoille. Mutta kävi päin vastoin:
“Ai pirskules, enhän mä oo ees esittäytyny sulle! Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija, mutta kutsukaa Hagridiksi vaan — niin kaikki ystävät tekevät.”
Sen jälkeen Harry oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Ron omistanut käytöstapoja, koska hän ei olisi itse kehdannut myöntää unohtaneensa Hagridin nimen.
Viimein peli alkoi. Kuuluttaja kertoi pelaajien nimet, joista Weasleyiden kohdalla Harry, Ron ja Neville hurrasivat erityisen kovaa. Luihuisille he buuasivat innoissaan. Kun Matami Huiski meni kaadon kanssa keskelle kenttää ja puhalsi pilliin ja peli alkoi, Harryn sydän alkoi hakata hullun lailla aivan kuin hän olisi itse ollut pelaamassa.
Rohkelikon ja Luihuisen etsijät kaartelivat yläilmoissa tekemättä mitään, mutta Harry vilkuili heitä tarkasti silloin tällöin, jotta ei vain menettäisi pelin jännintä osuutta. Sitä odotellessa muiden pelaajien taisto oli vähintään yhtä jännittävä.
Pelaajat olivat valtavan hyviä. Harry huomasi heti, että rohkelikot olivat parempia lentäjiä kuin luihuiset, mutta luihuisilla oli aggressiivisempi pelityyli. Kaiken kaikkiaan joukkueet olivat hyvin tasaväkisiä, ja kaato hyppeli pelaajalta toiselle niin että kuuluttajalla oli toisinaan jopa ongelmia pysyä mukana.
“Kaato on rohkelikon Angelina Johnssonilla, joka karkaa kauas muista pelaajista. Enää kymmenisen metriä maalisaloille — ja hän heittää — ja sinne menee — eih! Ryhmy lensi suoraan kaatoa päin, ja nyt kaato tippuu maahan. Mutta Katie Bell — rohkelikosta hänkin — pelastaa, ja Rohkelikko pääsee uuteen yritykseen. Sillä aikaa Lusianilla on ongelmia ryhmyn kanssa. Hän heiluttaa mailaansa kuin mitäkin naurista, tuli muuten luihuisen joukkueeseen vasta tällä viikolla, kun oikea lyöjä Downic jotenkin kummallisesti katosi, ken tietää minne… JA ROHKELIKKO TEKEE MAALIN! Surkeaa puolustusta Luihuiselta, toivottavasti tämä jatkuu. 10 — 0 Rohkelikolle!”
“Downic!” Harry hihkaisi ja katsoi Nevilleä ja sitten Ronia. “Hän oli siellä vessassa!”
“Ja nyt hän on ‘kadonnut’”, Neville sanoi ja pyöritteli ymmällään päätään. “Voisivat edes meille kertoa, mikä heidän rangaistuksensa on.”
“Älkääs te sitä murehtiko”, Hagrid sanoi, suorastaan käski, ja Harryyn iski kummallinen tunne siitä että Hagrid tiesi asiasta. Lisäksi Harry oli melko varma, ettei hänestä olisi vaikea saada tietoa ulos.
“Luihuiset eivät ole tyytyväisiä!” kuuluttaja kailotti. “Montague nappaa kaadon ja lentää suoraviivaisesti kentän läpi. Bell asettuu tielle — Montague lentää suoraan päin! Katsokaa nyt Katieta, hyvä että pysyi luudan selässä, tuohon tulee aivan valtava mustelma… miksi pilli ei soi, ihan selvä virhe!”
Rohkelikot buuasivat niin kovaa kuin pystyivät, mutta matami Huiski ei viheltänyt peliä poikki. Harry kiristeli hampaitaan. Luihuiset pelasivat likaista peliä! Kaiken huippu oli se, että Rohkelikon kapteeni ja pitäjä Oliver Wood ei onnistunut torjumaan, vaan Luihuinen tasoitti tilanteen.
Sen jälkeen peli alkoikin mennä alamäkeen. Harry katsoi, buuasi ja yritti parhaansa mukaan kannustaa Rohkelikon pelaajia.Luihuiset pelasivat todella likaisesti, mutta eivät niin likaisesti, että Rohkelikko olisi saanut enempää kuin kolme rangaistusheittoa. Harry oli kyllä sitä mieltä, että niitä olisi pitänyt tulla rutkasti enemmän — ja niin oli myös Ron, kun he kilpaa selittivät Nevillelle, mitä virheitä Luihuinen oli taas tehnyt. Harry yllättyi, kun Hagrid puuttui silloin tällöin heidän keskusteluunsa ja ilmaisi oman mielipitensä, joka oli useimmiten tismalleen yhtä puolueellinen kuin Harryn ja Ronin. Harrysta tuntui jollain lailla tutulta ja turvalliselta, kun hänellä oli aikuinen vieressä puhelemassa niin luontevasti — melkein kuin hän olisi ollut kotona jälleen.
Peli oli hyvin tasainen. Harry ihaili Fred ja George Weasleyta, jotka pelasivat lyöjinä aivan loistavasti yhteen. Luihuisten lyöjillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustaa oman joukkueensa pelaajia Rohkelikon laukomia ryhmyjä vastaan, ja Lusian todella jopa putosi maahan. Siitä ei kuitenkaan — ikävä kyllä — koitunut sen suurempaa vahinkoa, sillä hän oli vain parin metrin korkeudessa, kun ryhmy lensi häntä suoraan vastaan. Harry ei pystynyt aluksi edes hurraamaan, sillä häntä nauratti niin paljon putoamista edeltänyt epätoivoinen mailanheilautusyritys.
Kun tilanne oli 50 — 50, luihuisten etsijä sukelsi. Harry huomasi sen aivan ensimmäisten joukossa, eikä edes tajunnut, mitä kuuluttaja puhui. Hän aivan eli etsijän liikkeissä, mutta ei nähnyt sieppiä. Rohkelikon etsijä, Flawell nimeltään, lähti pian luihuisen perään. Koko katsomo seurasi jännittyneenä, mutta Harry ei vieläkään löytänyt sieppiä, vaikka yleensä huispauspeleissä hän oli huomannut sen yllättävänkin helposti.
Kesti muutaman minuutin ennen kuin Harry ymmärsi: Luihuisen etsijä ei ollut nähnyt sieppiä, vaan oli harhauttanut Flawellia. Hän tajusi sen, kun luihuinen vilkaisi taakseen ja virnisti voitonriemuisesti. Sen jälkeen hän hidasti ja jäi leijumaan aivan kuin ei olisi mitään tehnytkään.
Kun Harry selitti tilanteen muille, Hagrid manasi kovaan ääneen.
“En mä millää pahalla tietty Woodia kohtaan, hyvä heppuhan se on, mut ei tuo Flawell oo iha sieltä viksuimmasta päästä. Eikö muka ollu ketää sellasta tarjolla jollois ollu vähäse enempi järkee päässä…”
Siihen Harrylla ei tietenkään ollut tarjota vastausta, mutta hänen oli myönnettävä, että Luihuisen etsijän harhautus oli ollut taitava — olihan koko katsomo mennyt halpaan. Sitä hän ei kuitenkaan alkanut selittää Hagridille, sillä kaato liikkui taas vilkkaasti kädestä käteen. Erityisen hienolta näytti, kun (Ronin mukaan) George Weasley läimäisi ryhmyn suoraan päin luihuisen jahtaajaa, joka pudotti kaadon alas, mistä Angelina Johnssonin oli hyvin helppo napata se ja tehdä maali.
Harry hurrasi pitkään, erityisesti sen takia, että heidän etsijäänsä oli juuri jymäytetty niin pahasti.
Peliä ei ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, kun Luihuisen etsijä kiinnitti Harryn huomion. Jos hän ei olisi säännöllisin väliajoin vilkuillut etsijöitä, hän ei olisi huomannut sitä. Nyt hän kuitenkin havainnoi keskittyneen katseen, joka ei liikkunut niin paljon kuin pelaajilla yleensä — ja silloin hänkin näki sen. Luihuisen etsijä liikkui salamyhkäisesti, jotta häntä ei olisi huomioitu, ja se kannatti. Vasta, kun Harry huusi “SIEPPI!” ja osoitti taivaalle, hänen ympärillään oleva väki kohahti ja Ron kysyi “missä?” — vasta silloin Rohkelion etsijä huomasi, mitä hänen vastustajansa puuhasi. Mutta silloin Luihuisen etsijä oli jo kiihdyttänyt vauhtiaan, mikä puolestaan kiinnitti kuuluttajan huomion.
“Luihuisen etsijä vaikuttaa taas nähneen siepin! Flawell lähtee jälleen perään — ei kai häntä taas huijata?”
Mutta Harry tiesi, että tällä kertaa kyseessä ei ollut huijaus. Hän näki siepin kimalluksen: se oli aika keskellä kenttää, siinä päädyssä missä hän istui katsomossa. Se leijui vain parin metrin päässä katsomosta, ja nyt molemmat etsijät kirivät rinta rinnan sitä kohti — harmi vain, että luihuinen oli monta metriä edellä.
Kun etsijät olivat viiden metrin päässä katsomosta, Flawell alkoi jarruttaa. Harry ei ihmetellyt sitä: pakkohan hänen oli, jos aikoi olla törmäämättä katsomoon. Sen sijaan luihuisen etsijä kaarsi ihan hiukan sivulle, mutta ei hidastanut ollenkaan — ja sai aivan valtavan etumatkan. Harry katsoi silmät suurina suoraan edessään tapahtuvaa uhkarohkeaa tempausta ja oli aivan varma, että luihuinen lentäisi suoraan katsomosta läpi. Pari lähimpänä olevaa tyttöä kiljui — mutta sitten luihuinen teki tiukimman Harryn koskaan näkemän koukkauksen ja kaappasi siepin turvallisesti nyrkkiinsä.
Koko katsomo räjähti, kuuluttajan ääni hukkui meteliin, ja Harry yritti hurrata ja surra samaan aikaan. Totta kai hän oli pettynyt heidän häviöönsä, mutta samaan aikaan hän ei kerta kaikkiaan voinut olla ihailematta luihuisen etsijää.
