Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35

[Nyyhti]

Nimi: Poika, joka ei ole orpo
Ikäraja: K11
Genre: seikkailu
Vastuuvapaus: Maailma hahmoineen kuuluu Rowlingille, ja rahallista hyötyä tästä en saa.
Paritukset: Lily/James ja muita canonparituksia
Tiivistelmä: Voldemort valitsi Nevillen Harryn sijaan, joten Harryn vanhemmat eivät koskaan kuolleet. Ficci seuraa 11-vuotiaan Harryn ensimmäistä kouluvuotta maailmassa, jossa ensimmäinen velhosota ei koskaan päättynyt.

Osallistuu Entä jos -haasteeseen

A/N: Kun tätä nyt on jo kuitenkin viisi lukua valmiina, päätin koittaa julkaisua, jos tälle mahdollisesti saisi jopa lukijoita (:  Tällä ficillä on ollut miljoona eri työnimeä, ja kaikki ovat ihan kamalia, enkä tähänkään ole ihan tyytyväinen, mutta...
//Hahah, vaihdoin vielä sen nimen :'DD





Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin?

FK s. 1016
” -- se ainoa henkilö, joka voi kukistaa Voldemortin, syntyi heinäkuun lopussa lähes kuusitoista vuotta sitten. Tämä henkilö syntyi vanhemmille, jotka olivat jo kolmasti uhmanneet Voldemortia.”
   Harrysta tuntui kuin jokin olisi saartanut hänet. Hänen oli taas vaikea hengittää.
   ”Se tarkoittaa – minua?”
   Dumbledore veti syvään henkeä.
   ”Omituista on, Harry”, hän sanoi lempeästi, ”ettei se kenties tarkoittanutkaan sinua. Sibyllan ennustus olisi voinut koskea kahta velhopoikaa, jotka kumpikin syntyivät saman vuoden heinäkuun lopulla, joiden kummankin vanhemmat olivat mukana Feeniksin killassa, joiden kummankin vanhemmat olivat kolmasti paenneet täpärästi Voldemortin kynsistä. Toinen heistä olit tietenkin sinä. Toinen oli Neville Longbottom.”

PP s. 151
Jos Voldemort olisi valinnut Nevillen, Neville istuisi nyt Harrya vastapäätä salamanmuotoinen arpi otsassaan ja ennustuksen paino… vai istuisiko? -- olisiko arveton Harry saanut läksiäissuukon omalta äidiltään Ronin äidin sijaan?



He ovat elossa.

Godrickin notko, omakotitalo. Keittiön pöydän ääressä Lily ja James Potter.

He kaikki.

Pieni poika pitää miestä kädestä. Mies on Remus Lupin. Poika on Harry Potter.

Oikeasti.

”ANTURAJALKA! Helvetti, Sirius Musta, kuuntele minua! HERÄTYS!”

He elävät elämää, jonka he ansaitsevat.

Kymmenisen lasta lentää luudanvarsilla. Kaato putoaa, lapset eivät edes huomaa.

”Katso! Se on Nimbus 2000, olen odottanut sitä ainakin iäisyyden! Tule, mennään nyt.”

Sota ei kuitenkaan ole ohi.

Suuri musta koira kaatuu pihatielle kyljessään valtava haava.

”Mutta – mutta – olisin halunnut, että edes toinen teistä on kotona, kun kirje…”

Osat vain ovat vaihtuneet.

”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”

”Oliko se Neville Longbottom?”
”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”

”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”

nominal ylpeänä esittää…

POIKA, JOKA EI OLE ORPO

”Tuo oli kerta kaikkiaan asiaankuulumaton väite. Minulla voi olla monia syitä siihen, miksi olen tehnyt nuo asiat, eikä mikään asia puhu sen puolesta, että olisin tehnyt ne, koska uskon sinun olevan erilainen.”
”Eikö edes se, että olet sanonut minulle niin ties kuinka monta kertaa?”

Tulossa pian.

[Luihuinen_89]

Oii Nevillestä sankari.. tahdon ehdottomasti lukee jatkoo.. Mitä Sirrelle oikein tapahtuu, eihän se kuoleee.... mutta mun kommenttini on jälleen hämärä... innokas lukija oottaa siis jatkoa. On todella kiva lukee Neville sankarina, kun se on ollut aika taka-alalla kaikissa ficeissä ja silleen 

~L~

[Jini]

Juu, mäkin haluaisin lukea lisää. ^^ Vaikuttaa hyvältä!

[Nyyhti]

Oih, ihanaa, kommentteja! (: Nyt vain alkoi pelottaa, että olen antanut ihan vääränlaisen vaikutelman Nämä alun luvut kertovat ihan pikkuisesta Harrysta, mutta kyllä tämä tästä vielä pikkuhiljaa etenee (:

Luihuinen_89, Neville on symppis (: Eikä hämärät kommentit haittaa pätkääkään, kiitos!

Jinmaru-Chan, jee, kiitos! (:

Kiiruna, toivottavasti kelpaa (: Kiitoksia! Tämä ensimmäinen osa on oikeastaan melkein prologi, mutta se on nyt silti ekan luvun nimellä




Luku 1
Epämiellyttävä tapahtuma

Harry Potter kuuli ääniä olohuoneesta, siitä avarasta ja valoisasta paikasta, johon äiti ja isä ohjasivat kaikki vieraat. Vaikka Harrysta kyllä tuntui, että sen henkilön ääni, jonka hän kuuli, ei ollut vieras. Ei ainakaan niin vieras kuin olisi voinut olla. Hän oli aivan varmasti kuullut tämän äänen usein.
   Nelivuotiaan pienet jalat tassuttelivat pehmeällä matolla lähes ääneti. Harryn hentoa ja pientä vartta peitti nallekuvioinen flanelliyöpaita ja hänen mustat, kiharat ja aina sekaiset hiuksensa olivat tavallistakin sekaisemmin.
   Kyllä, hän oli huomannut oikein! Se vaaleaan nahkaan verhottu nojatuoli kantoi ihmistä, jota Harry oli olettanutkin sen kantavan. Tuolissa istui mies, joka oli nostanut jalkansa tummalle puupöydälle kuin olisi kotonaan. Niinhän hän melkein olikin.
   ”Sirius!” Harry huudahti ilahtuneena ja kiiruhti juoksuun. Sirius-setä oli aina niin mukava ja leikki Harryn kanssa. Joskus hän muuttui koiraksi ihan vain Harryn mieliksi.
   ”Katsos, natiainen. Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa? Painu pehkuihin, poika.”
   ”En minä ole mikään natiainen”, Harry murjotti. ”Etkä sinä yleensä käske minua nukkumaan.”
   ”Ai, no nyt käsken. Ala laputtaa.”
   Hetken aikaa Harry vain tuijotti esikuvaansa ymmärtämättä mitään. Sirius ei ollut normaali. Yleensä hän tuoksui hyvälle, Siriukselle. Nyt hänestä lemahteli jotain epämääräistä, sellaista, mistä Harry ei pitänyt lainkaan. Lisäksi Siriuksen pää nyökähteli tavalla, jonka Harry oli tottunut yhdistämään vain puliukkoihin kaupungilla, kun he eivät pysyneet enää hereillä. Mutta eihän Sirius ollut sellainen puliukko, eihän? Siriuksella oli paljon hienommat vaatteetkin. Se musta viitta, joka oli niin ihanan paksu ja lämmin, samanlainen kuin Harryn isällä.
   ”Sirius”, Harry kuuli turvallisen ja tutun äänen sanovan. Se oli hänen isänsä. ”Sirius, Anturajalka, hoi! Pää pystyyn, mies. Kuuntele. Sinä et puhu Harrylle noin! Olet hänen kummisetänsä!”
   Kyynel vierähti Harryn silmäkulmasta alas, kun Sirius ei vastannut, ei pyytänyt anteeksi. Harry ei edes kääntänyt katsettaan sohvalle, jolla hänen vanhempansa luultavasti istuivat. Eikö Sirius enää pitänyt hänestä? Eivätkö he enää koskaan leikkisi yhdessä?
   ”Isä…” Harry niiskahti. Hän pelkäsi tätä uutta Sirius-setää, joka vain nyökäytteli päätään ja mumisi jotain epämääräistä haisten pahalta.
   ”Tule tänne”, Harry kuuli äitinsä sanovan. Hän käännähti äänen suuntaan ja näki vain suurin piirtein, kuinka hänen äitinsä oli ojentanut kätensä valmiina sulkemaan pojan syliinsä. James-isä tuijotti epäuskoisena Siriusta, joka röyhtäisi.
   ”Äiti…”
   ”Tule tänne, kulta. Tänne näin. Älä itke, ei ole mitään syytä itkeä. No niin, kiipeähän äidin syliin, juuri noin…”
   Lily antoi suukon Harryn harakanpesää muistuttavalle päälle, joka tärisi äitinsä rintaa vasten itkun voimasta. Harry hengitti äidin tuoksua, se oli sentään normaali, tuoksui aivan äidiltä. Äiti ei ollut kuin Sirius-setä. Siriusta Harry pelkäsi, mutta äiti antoi turvan kaiken keskelläkin.
   ”Äiti… miksi Sirius on tuollainen?”
   ”Siriuksella on ollut rankka ilta. Muistathan Marien, kultaseni?”
   ”Hänellä oli ne hassut pinnit”, Harry sanoi heti.
   ”Joo, niin oli, hassut pinnit, sinä halusit kokeilla niitä itsellesi, mutta Marie ei antanut.”
   ”Ei niin, se oli tyhmää.”
   ”No niin, mutta joka tapauksessa, Marie sanoi, ettei pidä enää Siriuksesta, ja nyt Sirius on surullinen.”
   ”Mutta miksi Sirius on vihainen minulle, jos hän on surullinen? Ja miksi hän oli tuollainen? Jääkö hän aina sellaiseksi?”
   ”ANTURAJALKA!” James huusi keskeyttäen äidin ja pojan välisen keskustelun. ”Helvetti, Sirius Musta, kuuntele minua! HERÄTYS!”
   Harry alkoi melkein ulvoa pelosta. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä huutavan noin vihaisena kenellekään. Hänen isänsä oli aina niin rauhallinen, nauravainen ja mukava. Aina, kun Harry näki painajaista, hän meni isänsä viereen nukkumaan. Nyt hänellä oli enää äiti, jonka syliin käpertyä pakoon pelottavaa maailmaa, mutta pian ei ollut enää sitäkään.
   ”James! Älä huuda noin, Harry säikähtää!” Lily kivahti ja rutisti sylissään nyyhkyttävää lastaan.
   ”Helvetti minä huudan kun on pakko!”
   ”ÄLÄ KIROILE!”
   ”ETKÖ SINÄ NÄE, ETTÄ ANTURAJALKA EI PYYDÄ HARRYLTA ANTEEKSI, VAIKKA PITÄISI?”
   ”NÄEN! Mutta etkö SINÄ näe, että sinunkin pitäisi?”
   Se veti Jamesin hiljaiseksi, mutta Lily ei tajunnut, että hänelläkin olisi ollut anteeksipyydettävää. Harry kiemurteli pois äitinsä sylistä välittämättä siitä, että tämä kyseli huolestuneena hänen peräänsä. Harry juoksi pois, omaan huoneeseensa. Siellä hän meni peiton alle ja vapisi. Miksi kaikista oli tullut ihan omituisia? Olisiko hänen elämänsä vastedes tällaista?
   Sinä yönä Harry ei ensimmäistä kertaa saanut unta pitkään aikaan, ei ennen kuin hänen kyyneleensä vaivuttivat hänet uskomattomalla voimallaan uneen. Harry ei ollut koskaan ennen joutunut itkemään itseään uneen, hänellä ei ollut ollut syytä siihen. Mutta nyt häntä pelotti, pelotti ihan valtavasti. Edes kainalossa oleva nallekarhu ei onnistunut pyyhkimään hänen pelkoaan pois.

Seuraavana aamuna Harry ei uskaltanut nousta ylös. Hän pelkäsi, että koko maailma oli mennyt sijoiltaan, ja että hänen vanhempansa huutaisivat toisilleen ja Sirius huutaisi hänelle. Sillä vaikka hieman vanhemmat ihmiset eivät ainakaan koskaan myöntäneet sitä, ihmiset, erityisesti lapset, vihaavat sitä, kun heille huudetaan. Harry ei ollut poikkeus, oikeastaan melkein herkempi, hänelle kun huudettiin niin harvoin. Hän ei koskaan joutunut kuulemaan huutoja. Paitsi eilen, silloin hän oli kuullut niitä aivan tarpeeksi.
   Siksi Harry siis jäi vuoteeseensa. Hän itki vielä hieman lisää ja halasi nallekarhuaan. Hänen mahansa murisi, mutta hän vain puri hammastaan eikä lähtenyt pois.
   Jossain vaiheessa Sirius koputti varovaisesti oveen. Harry alkoi huutaa kurkku suorana, jotta ei olisi kuullut Siriuksen sanottavaa, ja asiaa lainkaan sietämätön mies lähti pois kiireen vilkkaa. Harryn äiti kesti tilannetta hieman pitempään, mutta kun Harry ei enää jaksanut huutaa, hän käänsi vain kylkensä äidilleen ja piti mykkäkoulua. Mykkäkoulu kuitenkin loppui, kun hänen äitinsä yritti kääntää hänet itseään kohti. Siinä vaiheessa Harry käski äitiään irrottamaan otteensa niin kovaa kuin pystyi, mistä Lily säpsähti ja lähti pois itkuaan nieleskellen. Harry ei ollut edes kuullut, kuinka hänen äitinsä oli sanonut, että joku halusi pyytää häneltä anteeksi. Nyt anteeksipyyntö ei olisi kyllin.
   Harryn isä saapui kolmantena paikalle. Hän räväytti oven auki vaivautumatta koputtamaan.
   ”Mikset totellut äitiäsi?” mies kysyi heti ensimmäisenä tarkoituksenaan ilmeisesti rohkaista poika toimimaan, haraamaan vastaan ja tulemaan muiden luo selvittääkseen asiat. Harry ei kuitenkaan toiminut isänsä oletusten mukaan vaan alkoi taas itkeä. Hän pelkäsi isää, ensimmäistä kertaa elämässään hän todella pelkäsi isäänsä. Sitähän James ei tietenkään tajunnut, oletti pojan vain niskoittelevan, ja kiskaisi peiton pois hänen yltään.
   ”ÄITI!” Harry huusi ensimmäisen sanan, joka tuli hänen mieleensä. Sitten hän tajusi erheensä ja korjasi kiireesti sanomisensa. ”EI ÄITI!” hän karjui vielä kovempaa. ”MENKÄÄ POIS! POIS!”
   Ja niin myös hänen isänsä lähti todettuaan, että juuri silloin hänen poikansa oli hänelle liikaa. Hänen taitonsa eivät riittäneet, ja sitä paitsi Jamesilla oli myös täysin murtunut, surullinen ja häpeissään oleva, elämää tärkeämpi ystävä lohdutettavanaan.
   Potterien talossa vierailevat henkilöt eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Jonkin aikaa Harry vain puristi nalleaan itseään vasten ja nyyhkytti, mutta sitten hän kuuli pehmeän koputuksen ovelta. Hän mumisi näreissään vastauksen, josta kävi varsin selvästi ilmi, ettei Harry halunnut nähdä ketään. Ovi kuitenkin avautui, ja hetken aikaa Harry jo luuli, että hänen isänsä oli tullut uudestaan, tällä kertaa rauhallisemmin aikein. Hän sai kuitenkin hyvin pian todeta olevansa väärässä.
   ”Remus-setä”, Harry sanoi yllättyneenä ja pyyhki kyyneleitään nalleensa.
   ”Hei Harry. Mitä kuuluu?”
   ”Ei hyvää. Isi ja äiti ja Sirius on kaikki ihan outoja ja tyhmiä ja ne huutaa minulle. Ethän sinäkin ala?”
   ”En minä sinulle huutaisi”, Remus sanoi lempeästi. ”Mutta kuule, vaikket sinä ehkä haluakaan uskoa sitä, niin isälläsi ja äidilläsi ja kummisedälläsi oli syyt huutamiseensa. Ei tietenkään hyvät, mutta minä voisin kertoa ne sinulle, jos haluaisit kuunnella.”
   ”Ehkä minä haluan. Tai sitten minä lähden sinun mukaasi ja muutan sinulle asumaan enkä tule enää ikinä kotiin.”
   Remus naurahti. ”Ei se varmaankaan onnistuisi. Mutta kuule, mitä sanoisit, jos pukisit päällesi ja menisimme johonkin? Täällä teillä on juuri nyt hieman kireä tunnelma.”
   ”No voin minä pukea, jos sinä odotat. Mihin me mennään?”
   ”En minä tiedä. Tässä on sinulle sukat ja kaapu – etkö sinä pidäkin kovasti tästä, jossa on huispaajan kuva? Sitähän minäkin, vedäpä se yllesi. Voit ottaa nallen mukaan, jos haluat.”
   Harry teki työtä käskettyä, heitti lämpimän peiton yltään, kiskoi flanelliyöpaitansa pois ja pukeutui päivävaatteisiin. Hänen huoneensa verhot olivat yhä kiinni, ja hänen mielestään oli hassua pukeutua pimeässä, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän oli yhä hieman itkuinen. Onneksi Remus-setä sentään oli normaali, eikä häntä tarvinnut pelätä. Harry halasi tiukasti miestä, jolla oli likaisenvaaleat hiukset ja joka tuoksui normaalilta Remukselta.
   Remus yllättyi hellyydenosoituksesta, muttei pannut sitä pahakseen, vaan halasi Harrya ja nosti pienen pojan jopa syliinsä asti, kun tämä alkoi itkeä. Remus kantoi Harryn eteiseen, otti pojan kengät ja vei tämän ulos asti, eikä kukaan tullut vastaan, vaikka olohuoneessa istui kolme henkilöä hiirenhiljaa kuunnellen jokaista askelta, jonka Remus astui.
   Ulkona Remus laski Harryn maahan ja poika laittoi itse kengät jalkaansa. Ne olivat sellaiset tarralenkkarit, jollaisista sen ikäiset lapset pitävät. Harryn lenkkareissa oli siepin kuva: poika oli aivan lääpällään huispaukseen, vaikka oli vasta neljän vanha.
   Harry tarttui Remusta tottelevaisesti kädestä, kun mies ojensi omansa pojan ulottuville. Sitten Remus lähti kulkemaan pihatietä pitkin tietoisena siitä, toisin kuin Harry, että olohuoneen ikkunasta kolme silmäparia seurasi talosta lähteviä.
   Remus aikoi viedä Harryn kotiinsa ja jutella pojan kanssa lyhyen kävelymatkan aikana. Kannatti asua lähellä, niin saattoi jutella kävellessä, eikä syntynyt sellaista vaivaantunutta tilannetta, jollainen olisi hyvinkin mahdollinen kotona. Pikkupojan kanssa ei vain voi jutella paikoillaan istuen.
   Harry kulki tasaisesti eteenpäin kasvoillaan mietteliäs ja keskittynyt ilme. Hän puristi Remuksen kättä omallaan, joka oli varmasti puolet miehen kättä pienempi. Sillä hetkellä heitä olisi melkein voinut luulla isäksi ja pojaksi, elleivät he olisi näyttäneet niin toistensa vastakohdilta.
   ”Remus-setä… eiväthän äiti ja isä eroa? Tommy sanoi, että sen äiti ja isi eivät enää rakastaneet toisiaan ja vain riitelivät, huusivat toisilleen ihan niin kuin minun äiti ja isi. Sitten Tommyn äiti ja isi muutti pois toistensa luota, Tommyn isi lähti kauas, ja Tommy asuu vaan äitinsä luona, paitsi joka toinen viikonloppu, ja silloin se menee hormipulverilla sen isin taloon, joka on sotkuinen.”
   ”Niin, vanhempien eroaminen on aina todella ikävää. Mutta eivät Lily ja James eroa. Se oli vain pieni riita, jonka sinä satuit kuulemaan, ja siksi siitä paisui nyt iso. Lily ja James ovat kestäneet paljon, heidän suhteensa on aina ollut hyvin tulinen. Toisin kuin esimerkiksi Peter-sedän ja Aurelia-tädin. Peter ja Aurelia tapasivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. Heillä on aina ollut hyvin rauhallista. Mutta Lily ja James… tiedätkö, mitä he tekivät?”
   ”En tiedä”, Harry sanoi ja pyöritti tarmokkaasti päätään. ”Kerro.”
   ”Lily vihasi Jamesia ihan hirmuisesti. Tai niin hän aina väitti, mutta sinähän tiedät, ettei niin saa väittää? Hyvä. Lily nyt kuitenkin luuli vihaavansa Jamesia, koska James ei oikein osannut sanoa Lilylle mitään oikein. Ei hän haukkunut tai mitään, jos sinä sitä luulet, mutta Lily vain ymmärsi asian aina väärin. Sellaista sattuu jokaiselle, mutta heille sitä sattui oikein harvinaisen usein. Sitten James tajusi, miten hänen pitää käyttäytyä, jotta Lily ymmärtäisi hänet oikein. Ja niin siinä sitten kävi, että vanhempasi tajusivat, että rakastavat toisiaan. He odottivat noin vuoden Tylypahkan päättymisen jälkeen ja menivät naimisiin. Ja voin sanoa, että siihen vuoteen liittyi monia riitoja, väliaikaisesti pois toisen luota muuttamisia ja muuta yhtä inhottavaa. Mutta sitten he saivat sinut – muistan vieläkin, kuinka heillä oli silloin oikein jättiriita, mutta kun Lily sai tietää odottavansa sinua, he sopivat sen jättiriidan hujauksessa ja muuttivat tähän taloon. Sen jälkeen on ollut vähän rauhallisempaa. Usko minua, Harry, että tämä riita on heille vielä kohtalaisen pieni. Vaikka he sanovat toisilleen pahasti, he rakastavat toisiaan silti ihan hirmuisesti, ja sinua myös.”
   Harry oli hetkisen hiljaa punniten Remuksen sanoja. Koska hän oli oikein nokkela poika, hän ymmärsi ne ainakin lähes kokonaan. Ja koska hänellä oli vielä hyvä muisti, hän muisti, mitä Remus oli ihan aluksi sanonut selittävänsä.
   ”Sanoit, että kaikilla oli joku syy huutaa niin kuin ne huusivat. Ei hyvä syy, mutta syy kuitenkin. Mikä syy?”
   ”Niin. Sirius oli hyvin surullinen, ja tiedätkö mitä surulliset aikuiset joskus tekevät, vaikkei se olekaan järkevää? Etkö? No, he juovat itsensä humalaan luullen sen auttavan. Joskus he tekevät sen vahingossa. Mutta yleensä se auttamisen sijasta pahentaa tilannetta. Ja niin kävi Siriukselle tällä kertaa. No, Sirius siis ei ollut oma itsensä, vaan oli ihan humalassa, mikä ei ollut yhtään viisasta. Siksi sinun vanhempasi olivat vähän näreissään hänelle – ”
   ”Mitä tarkoittaa ’näreissään’?”
   ”Se on vähän niin kuin vihainen, mutta ei ihan niin paha. Eli vanhempasi olivat hieman suutuksissa Siriukselle siitä, ja sitten sinä tulit paikalle. Sitten Sirius sanoi sinulle ikävästi, ja vanhempasi suuttuivat Siriukselle vielä enemmän. Sirius oli kuitenkin liian humalassa, jotta olisi tajunnut, mitä oli sanonut. James yritti saada häntä pyytämään sinulta anteeksi, mutta Sirius ei kuullut häntä, ja siksi James huusi. Lily taas ei pitänyt siitä, että olit paikalla, kun James huusi, joten hänen oli korotettava äänensä saadakseen James vaikenemaan. Ymmärrätkö nyt?”
   ”Ymmärrän. Mutta ei siinä mitään järkeä silti ollut, oli ihan tyhmää huutaa. Eikö ollutkin?”
   ”Olihan se. Minä sanoinkin sinulle, ettei heillä ollut hyvää syytä. Mutta syy kuitenkin. Olisitko nyt valmis heidän anteeksipyyntöönsä?”
   Remuksen yllätykseksi Harry puisteli päätään.
   ”En. Minä pelkäsin Siriusta, hän oli pelottava. Onko hän vieläkin sellainen?”
   ”Ei ole. Hän on ihan normaali nyt, hän oli eilen humalassa. Itseään ei kannata koskaan juoda humalaan.”
   ”Miksi Sirius sitten teki niin?”
   ”Sinun kannattaa ehkä kysyä häneltä itseltään.”
   ”Niin… no… joo, ehkä minun kannattaa. Jos lupaat kautta kiven ja kannon, ettei hän ole sellainen kuin eilen.”
   ”Lupaan minä.”
   Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, ettei Harryn ja Remuksen tarvinnut mennä edes Remukselle asti, ennen kuin Harry oli saatu ymmärtämään asia. He palasivat pikaisesti kotiin ja juttelivat matkalla huispauksesta. Harry odotti innolla, että saisi ensimmäisen oikean luutansa ja pääsisi lentämään.
   Aina välillä kesken kotimatkan poika huomasi jotain mielenkiintoista tienvierustalla, ja silloin Remuksen oli jäätävä odottamaan. Kerran Harry hoksasi hämähäkin, otti sen kädelleen ja vei Remukselle pyytäen miestä suurentamaan sen, jotta Harry voisi laittaa hämähäkin kotona talutushihnaan ja taluttaa sitä ympäriinsä. Remus ei suostunut, mutta muutti hämähäkin vihreäksi niin, ettei sitä enää näkynyt ruohon seasta. Harry nauroi ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Normaalisti hän heläytti naurun jos toisenkin heti herättyään, koska Jamesilla oli tapana kutitella häntä kyljistä aina hänen saapuessaan aamiaiselle.
   Kun kotiovi tuli vastaan, Harry marssi luottavaisena valkoisen oven eteen ja nykäisi sen auki. Remus hymyili itsekseen tullessaan perästäpäin. Harry oli taas oma itsensä.
   ”Harry!” Ääni kuului aivan varmasti Siriukselle, joka tulla rymisteli paikalle olohuoneesta silloin, kun Remus astui sisälle taloon ja otti kenkänsä pois samoin kuin Harry vain hetken häntä aiemmin.
   ”Hei…” Harry vastasi hieman epäröiden, mutta kun Sirius tuli tarpeeksi lähelle, hän huomasi, että Sirius ei enää haissut pahalta. Hän tuoksui aivan Siriukselta.
   ”Annatko sinä minulle anteeksi, poika? En tee niin enää ikinä.”
   Hymy ylettyi aivan varmasti Harryn korvasta korvaan, kun hän hetken hymyä pidäteltyään nyökkäsi monta kertaa nopeasti peräkkäin. Sirius naurahti, hiljeni, naurahti uudestaan, hiljeni taas ja remahti sitten nauruun. Harryakin alkoi naurattaa, ja koira-animaagi kaappasi kummipoikansa syliinsä.
   ”Tykkääthän sinä minusta vielä, Sirius?” Harry tiedusteli yläilmoista, missä liiteli Siriuksen nostettua hänet oikein korkealle.
   ”Tietysti tykkään, ja olen aina tykännytkin, Harryseni”, Sirius hymyili ja halasi vielä poikaa ennen kuin päästi hänet alas. ”Menehän nyt vanhempiesi luona käymään, heilläkin on asiaa. He ovat olohuoneessa.”
   Harry nyökkäsi ja lähti kipittämään kiireesti kohti olohuonetta. Hän meni niin kovaa, että kulmassa kääntyessään hänen oli tartuttava seinästä kiinni, jottei olisi törmännyt vastakkaiseen, vaaleansiniseen seinään. Sirius ja Remus jäivät eteiseen hymyilemään tietäväisesti toisilleen.
   Olohuoneen sohvalla istuivat Lily ja James aivan samalla tavalla kuin viime iltana. Nyt he tarkkailivat Harrya pojan juostessa huoneeseen, ja molempien kasvoille levisi saman tien hymy. Kuinka ylpeitä he olivatkaan tuosta suloisesta pojasta! Heidän pojastaan. Heidän yhteisestä pojastaan. He olivat jo päättäneet, että antaisivat toisilleen anteeksi, jos Harry antaisi heille anteeksi eikä enää pelkäisi heitä. Lily ja James olivat molemmat saaneet huomata, etteivät tienneet mitään kamalampaa kuin sen tunteen, kun oma poika lähtee itkien pois heidän luotaan.
   ”Hei, pikkuinen”, James tervehti ja katsoi rakastaen poikaa, joka näytti niin paljon häneltä jo nyt. Samat hiukset, sama nenä, samat kulmakarvat, sama ryhti. Mutta Lilyn silmät. Silmät, joihin James oli rakastunut.
   ”Heippa, isi. Moi, äiti.”
   ”Voi, kulta”, Lily sanoi hymyillen melkein kyyneleet silmissään. Kuinka Harry saattoi tulla heidän luokseen noin pirteänä sen jälkeen, kun hänen saamansa kuva läheisistään oli murtunut? Sen on pakko olla Jamesin perimää, Lily ajatteli. ”Kuule, anteeksi ihan kamalasti, että minä sillä tavalla huusin isille, kun olit kuulemassa.”
   ”Antaako isi sinulle anteeksi?”
   ”Kyllä minä annan”, James sanoi. ”Mutta Harry, anteeksi minunkin puolestani.”
   ”Ei se mitään. Kunhan lupaatte, että te ette eroa niin kuin Tommyn isi ja äiti. Tommy käy aina vaan joskus tapaamassa isiään, eikä se olisi minusta yhtään kivaa.”
   ”Älä huoli”, James naurahti, ”ei se meistäkään kivaa olisi.”

[Scaramouche]

Oi, tämä on ihan yli-ihana!!

Nevillestä sankari... Love it! Ja pikku-Harry on niiin söpö että päätä huimaa! Voi toista...

Ja joo, rakentava meni piiloon. Koitan joskus myöhemmin houkutella sen esille ja sitten tulee ehkä kunnon kommentti. 

Jatkoa!

[Luihuinen_89]

Remus on aina niin fiksu selityksissään. Onneks Sirius pyysi lopulta pikku Harrylta anteeksi ja HHarry ymmärsi että kaikki on hyvin vaikka riitoja olisikin pikkasen... Ihmettelen vaan ettei Lapsukaisella ollut nälkä.. Mulla ainakin olis.. kumminkin se oli aika kauan syömättä mitään.. Harry itkemässä itsensä uneen voi raasua.. jatkoa ootan innolla. Hyvää kuvailua ja silleen.. mitään muuta järkevää tältä suunnalta ei sitten taia saadakkaan...

~L~

[Ruskapoika]

Toi ensimmäinen luku oli aivan ihana! Pikku-Harry oli vaan niin sulonen ja Remus niin Remus :'D Sirre parka, kuten James ja Lilykin. Ei sais riidellä kun on lapsia lähellä. Joskus ennenkin oon tän avannu ja vilkaissut nopeesti traileria, mutta silloin en ole kommentoinut. Pyydän anteeksi laiskuuttani! Harry kyllä ansaitsee perheen itselleen ja plussaa siitä, että Peter oli jo tässä ensimmäisessä luvussa mukana, toki vain mainintana, mutta mukana kuitenkin. Remus oli aivan ihana ja tuo tuoksu huomio oli vain ihanan häkellyttävä. Lapsenahan sitä kyllä muisti ihmiset juuri näistä omituisista asioista kuten mm. ominais hajusta ja ilmeistä, äänensävyistä.

Minusta tähän voisi lisätä selkeämmät kappalejaot. Lukeminen helpottuisi, jos siellä välissä olisi niitä ''ylimääräisiä'' tyhjiä rivejä. Nyt tahtoo mennä rivit koko ajan sekaisin ja itselläni on ainakin sellainen vika, että rivit lähtevät tuollaisena yhtenä pötkönä vetämään suttuisiksi. Se johtuu ihan puhtaasti omasta näöstäni, mutta se helpottaa, ettei tuo olisi tuollein yhtenä pötkönä

Jatkoa jään todellakin odottamaan ja en malta odottaa, että Neville astuu kuvioihin mukaan!

~Ruskapoika

[Resonanssi]

mielenkiintoinen, jatkoa

luvut voisivat olla lyhempiä, kiitos

rakentavaa ei vielä tule, kun en ole näin alussa perehtynyt tarinaan kunnolla.

[Vaarallinen Komentoija]

IHANA! Jatkoa!
 Jäin ihan totaalisesti koukkuun!

JATKOA JA PIAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!...

[Nyyhti]

Salla, kiitos paljon! (:

EpikFeil, paljon kiitoksia! Toivottavasti jatkoa tulee tarpeeksi usein, kommentit helpottavat sitä huomattavasti

Kiiruna, kiitos! Mistä aloittaisinkaan, aivan ihana kommentti (: Harry tuntui minusta itsestänikin vähän liian kypsältä tietyissä tilanteissa ja liian pikkukakaralta taas toisissa, mutta jotenkin en osannut sitten korjata sitä paremminkaan. Peter ja Aurelia ovat valitettavasti kovin sivussa, mutta he kiinnostavat minuakin (minkä lisäksi myös minua harmittaa Peterin kauhea sivuuttaminen lähes aina), joten yritän ujuttaa heitä mukaan! (sain jo pienen idean, jee ) Kappalejaoista sen verran, että pidän tämän ainakin toistaiseksi vielä näin, mutta jos onnistun keksimään, miten saisin tämän jotenkin pätevästi ilman megatyhjää tilaa, niin ehkä sitten voisin julkaisuvaiheessa vähän niitä lisäillä... (: Ja kiitos tuosta virheestä, käyn korjaamassa!

Luihuinen_89, haha, Harrylla nälkä (: Voi olla, että olisi tullut kyllä tuossa ajassa Kiitos paljon kommentistasi!

Ruskapoika, suurkiitokset! Kappalejako pysyy ainakin vielä toistaiseksi tällaisena, mutta jos keksin, miten saan sen näyttämään jotenkin fiksulta, niin ehkä sitten lisäilen vähän tyhjiä rivejä (:

Resonanssi, kiitos! Luvut ovat vielä ainakin toistaiseksi pitkiä, pahoittelut siitä - en jotenkin tajua lopettaa niitä ajoissa

Vaarallinen Komentoija, kiitos! (:



Luku 2
Vierailu

Harryn silmät avautuivat itsekseen, ilman herätyskelloa tai verhojen lävitse paistavaa aurinkoa. Auringonvalo kyllä siivilöityi Harryn huoneeseen, mutta valoa oli niin paljon, että sen oli täytynyt täplittää Harryn tavaroita jo pitemmän aikaa.
   ”Harry! Ylös! Vauhtia!”
   ”Äiti…” Harry älähti tuskastuneena.
   ”Vauhtia minä sanoin!”
   ”Onko pakko?”
   ”ON!” Lilyn ääni oli juuri niin hysteerinen kuin aina ennen Dursleyille lähtöä.
   Harry huokaisi raskaasti, mutta noudatti joka tapauksessa äitinsä käskyä. Hän nousi ylös ja pukeutui ajatellen koko ajan, millaista rääkkiä hän joutuisi taas kestämään. Hän ei ymmärtänyt, miksi he edes vierailivat Dursleyillä, kun yksikään osapuoli ei edes sietänyt käyntejä. Ellei sitten James, joka nautti saadessaan tehdä pieniä taikoja muka vahingossa. Harry aina nauroi niille, vaikka oikeasti häntä ei olisi kiinnostanut. Kaikki muut olivat vain tuskastuneita.
   Petunia Dursley oli Harryn äidin sisko, mutta ei olisi halunnut myöntää asiaa. Petunialla oli lihava aviomies, Vernon, joka oli Harrylle erityisen ilkeä hänen saapuessaan kylään vasten kaikkien tahtoa. Petunialla ja Vernonilla oli pullea Harryn tavoin kymmenvuotias poika, jonka nimi oli Dudley ja joka yritti aina kiusata pienempikokoista Harrya, muttei koskaan onnistunut siinä, koska Harryn vanhemmat huomasivat asian. Tai no, hän ei enää onnistunut siinä. Kun Harry oli ollut seitsemänvuotias, Dudley oli lyönyt häntä. Sen jälkeen oli kulunut kaksi vuotta normaalin yhden sijaan, ennen kuin Potterit olivat taas tunkeneet itsensä Likusteritielle, missä Dursleyt asuivat.
   ”Miksi me edes vaivaudumme käymään Dursleyillä?” Harry valitti ties kuinka monetta kertaa laahustaessaan puuroa syömään.
   ”Sinähän tiedät”, James vastasi Päivän Profeetan takaa, ”että äitisi toivoo yhä, että hän ja Petunia voisivat korjata välinsä.”
   ”Tiedän, mutten tajua. Eivät he kuitenkaan koskaan sovi! Onneksi pääsen ensi vuonna Tylypahkaan, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä typeriä vierailuja.”
   ”Tarvitseepas”, James kertoi omahyväisenä, ”koska olet kesät kotona, kuten ihan hyvin tiedät.”
   ”Älä viitsi näyttää noin vahingoniloiselta, isä! Jää itsekin pois!”
   James naurahti. ”En haluaisi nähdä Lilyn ilmettä sen jälkeen. Ja sehän on vain pari tuntia.”
   ”Joka tuntuu vuodelta”, Harry mumisi, mutta hänen isänsä kuuli hänet kyllä. James ei kuitenkaan sanonut mitään, hymyili vain. Ei hän edes tiennyt, miksi hymyili, mutta hänen poikansa apaattisuus vain oli niin huvittavaa, koska se oli liioiteltua.
   Lily oli keittänyt jälleen kaurapuuroa, jota Harry lappoi suuhunsa ilman minkäänlaisia ongelmia. Hänen äitinsä syötti hänelle puuroa kaiket päivät, mutta hän oli silti laiha. James yritti kaikin tavoin selitellä vaimolleen, että Harry oli kuten hän, ja hänkin oli ollut pienenä laiha, mutta Lily ei uskonut edes valokuvia. Punatukkainen, reipas noita oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että Harry piti saada normaalikokoiseksi.
   ”Missä äiti muuten on?” kysyi toista lautasellista puuroa syövä Harry, joka luuli kuulleensa äitinsä äänen juuri keittiöstä, missä nainen ei selvästikään enää ollut.
   James kohautti olkapäitään ja jatkoi lehtensä lukemista. Harry alkoi tarkkailla sanomalehden etusivua, joka oli sopivasti hänen nenänsä edessä. Hän oli oppinut lukemaan kuuden vanhana ja poikkeuksellisen nopeasti, koska hänellä oli ollut neljä opettajaa: vanhempansa, Sirius ja Remus. Peter vaimoineen oli jo silloin muuttanut kauemmas, eikä Harry vieraillut kovin usein Piskuilaneilla, koska hänen vanhempansa olivat kiireisiä töidensä kanssa. James oli aurori, kuten tällä hetkellä erotettuna oleva Siriuskin, ja Lily taas toimi parantajana Pyhässä Mungossa. Sirius teki nyt aurorinhommista erotettuna pätkätöitä milloin missäkin, ja Remus oli työtön huolimatta ahkerasta työnhausta. Harry ei käsittänyt, miksi kukaan ei ottanut Remusta töihin, vaikka tämä olikin ihmissusi. Eikö kukaan luottanut häneen sen takia? Harrysta se oli typerää, sillä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että ihmissudet olivat harvinaisen mukavia ihmisiä. Mutta hän olikin tuntenut vain yhden ihmissuden.
   ”Ah, Harry, heräsithän sinä viimein”, paikalle pelmahtanut Lily sanoi.
   ”Ei kesällä pitäisi herätä näin aikaisin!” Harry jatkoi taas valituksiaan.
   ”Älä viitsi hangoitella. Tässä – pue nämä yllesi tuon kaavun sijasta.”
   Harry nyrpisti nenäänsä, kun näki mitä hänen äitinsä hänelle heitteli: jästien puku, johon kuului kauluspaita, kravatti ja housut. Lilyn oli hyvä puhua, sillä hän saattoi pukeutua mekkoon, joka muistutti hyvin pitkälle hänen velhonkaapuaan. Mutta Harry vihasi yli kaiken valkoista, liian helposti likaantuvaa kauluspaitaansa, jonka helma piti tunkea housujen sisään ja kravattia, joka oli solmittava niin, että Dudley saattoi helposti kuristaa Harryn vain kiskaisemalla oikeasta narusta.
   ”Äiti – ei! En kyllä pidä näitä!”
   ”Ala pukea”, hänen äitinsä käski välittämättä vastalauseista. Itse hän kiinnitteli kaulaansa helminauhaa.
   ”Isä!” Harry yritti vedota.
   ”Kuules, minäkin joudun pitämään jästivaatteita, joten älä yhtään valita”, James vastasi täysin tyynesti. Vasta silloin Harry huomasi, että hänen isälläänkin tosiaan oli kauluspaita ja luultavasti myös housut, mutta niitä Harry ei pöydän takaa nähnyt. Solmiota isällä ei kuitenkaan ollut. Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.

Puolen tunnin kuluttua Harry seisoi pihalla pitäen molempia vanhempiaan kädestä kiinni, koska pian he ilmiintyisivät Harry mukanaan Likusteritielle. Harryn äiti ei ollut vielä huomannut, ettei hänen pojallaan ollut kravattia. Harry arveli, että James oli kyllä tajunnut asian tarkistaessaan vaimonsa käskystä, että hänen poikansa oli pukeutunut kunnolla. Isä oli kuitenkin jättänyt asian huomiotta, koska eihän hän itsekään ollut suostunut solmimaan mitään typerää narua kaulaansa.
   ”No niin, valmiina, paikoillanne, nyt.”
   Harry puristi silmänsä kiinni, vaikka ei sitä ollut mitään iloa. Hän puristui kasaan joka puolelta, eikä tunne ollut erityisen miellyttävä. Kyllä sitä sieti, mutta kaikesta huolimatta Harry oli onnellinen, kun he viimein olivat perillä. Poika ei ymmärtänyt, miksi he eivät voineet uhmata hänen tätinsä kieltoa ja ilmiintyä edes hieman lähemmäs Dursleyiden taloa.
   ”Ja ei kun menoksi. Tästä oikealle, niinhän se meni…” James lähti roskalaatikoiden täyttämästä nurkasta, johon he olivat päätyneet, ja kääntyi oikealle Harry tiukasti vanavedessään. He ehtivät tällä kertaa jo melkein kymmenen metriä, kunnes Lily sai heidät kiinni ja kiskoi toiseen suuntaan, missä hänen siskonsa oikeasti asui.
   ”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
   Tie oli ikävän tuttu, vaikka ei Harry muistanutkaan jokaista mutkaa ja sivutietä. Hän tajusi vain, koska oltiin ihan liian lähellä, koska toivottoman lähellä ja milloin toivo vierailusta luistamisesta oli viimein täysin menetetty. Kaikki ne hyvin hoidetut pihat ja samanlaiset talot saivat Harryn suorastaan voimaan pahoin. Häntä ei kiinnostanut, kuinka kauniisti aurinko kimalteli vastapestyjen autojen kattopelleissä tai kuinka siistiä ja hienoa oli avoimien ikkunoiden sisäpuolella.
   Kun Potterit alkoivat nousta valkoiselle ovelle johtavia portaita, Harry vatsanpohjassa alkoi nipistellä kummallisesti. Hänelle kävi niin kyllä aina tässä kohdassa, mutta se oli hänestä silti kummallista. Eihän vierailussa ollut mitään jännitettävää, se oli vain pakkopullaa, jolla ei ollut mitään merkitystä.
   Lily soitti ovikelloa, sisältä kuului askeleita, ovi avautui. Harryn äidin sisaren – tädiksi häntä olisi pitänyt kutsua – luiseva varjo peitti alleen elämää hehkuvan Lilyn.
   ”Päivää!” Petunia Dursleyn sisar toivotti hymyillen.
   ”Taasko ilmaista lounasta kerjäämässä? Painukaa tiehenne!”
   James puuttui närkästyneenä keskusteluun. ”Kuulkaa nyt, rouva jästi, me emme ole kerjäämässä vaan yrittämässä parantaa sukulaissuhteita. Te vain ette vaikuta kovin yhteistyöhaluisilta.”
   ”Pitäisikö meidän muka olla?” kuului kylmä vastaus.
   ”Kas, onko teillä uusi naapuri?” Lily kysäisi äkkiä ja kaikki ovella olijat katsahtivat keltaisen aidan takaa kurkkivaa rouvaa.
   Kun Petunia näki sen, hän päästi Potterit sisälle, vaikka mutisikin itsekseen koko sen ajan, kun kolmihenkinen perhe riisui päällysvaatteitaan eteisen naulakkoon ja Lily kurtisti kulmiaan viatonta esittävälle pojalleen huomatessaan vasta nyt tämän kravatittomuuden.
   ”Ei kai taas nuo!” paikalle jostain ilmestynyt Vernon Dursley karjaisi Harryn ollessa kumartuneena, niin ettei poika nähnyt tätinsä miehen punaiseksi muuttuneita kasvoja.
   ”Me kyllä ilmoitimme tulostamme”, Lily sanoi rauhallisesti ja nyökkäsi miehelle tervehdyksensä. James ja Harry eivät vaivautuneet moiseen.
   ”DUDLEY! Äitisi limainen sisko, hänen mielipuolinen miehensä ja heidän kauhukakaransa ovat tunkeneet meille, joten tule alas!”
   Harry hieman pettyi, kun hänen serkkunsa toden totta rämisteli alakertaan. Dudley oli Harrya pitempi, tanakka ja muutamaa liikakiloa kantava poika, joka virnuili typerästi ja jolla oli lättänenä. Hänellä oli pienet silmät, ja hän olisi saattanut näyttää epä-ällöttävämmältä, jos hänen hiuksensa olisivat olleet tummat eivätkä sellaiset vaaleat kuin hänen isällään.
   Dursleyt menivät olohuoneeseen, ja Potterit seurasivat heitä. Harry tiesi, että luvassa olisi vaivaantunutta istuskelua, pari kimpaantunutta väittelyä, muutama piilopilkka ja viimein lähtö. Niin se aina meni.
   ”Emme kaiketi antaneet teille lupaa istua”, Vernon huomautti, kun hänen vieraansa olivat istuneet kaikki samalle sohvalle. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen.
   ”Se on harmillista”, James totesi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Onko tuo lasikaappi muuten rikki?”
   Harry käänsi katseensa sinne, minne hänen isänsä viittasi. Siellä oli kirjahylly, jossa yhtä osaa hylystä suojasi normaalisti kaksi lasista ovea. Nyt kuitenkin siinä oli vain yksi ovi, toisesta oli jäljellä vain saranat. Dursleyiden ilmeistä Harry päätteli, että tämä oli ainoa asia, mihin vieraat eivät olisi saaneet kiinnittää huomiota, mutta juuri sen he olivat tehneet.
   ”Itse asiassa on”, Vernon myönsi, ”mutta korjaaja tulee heti huomenaamuna. Dudley rikkoi kaapinoven kun kaatui sitä päin, ja saimme korjaajan vasta huomiseksi.” Miehen äänestä kuulsi katkeruus, mistä Harry päätteli, että Dursleyt olivat todellakin saaneet Lilyn lähettämän ilmoituksen heidän saapumisestaan ja he olivat yrittäneet pitää paikat mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta Potterit eivät pääsisi ”auttamaan”.
   ”Turhaan te korjaajaa odotatte, minä korjaan sen käden käänteessä”, James sanoi hilpeästi, vetäisi esiin sauvansa, eikä kuunnellut Dursleyiden kauhistuneita vastalauseita vaan loihti kaappiin uuden lasisen oven.
   ”Tuohon ei ollut kiva törmätä”, Dudley huomautti saatuaan äänettömän mutta näkyvän merkin puhumisen jatkamiseksi äidiltään. ”Sain siitä tosi ison haavan käteen.”
   ”Niinkö?” Lily kiinnostui. ”Näytähän ihmeessä.”
   Dudley vilkaisi vanhempiinsa, jotka puistelivat päätään. James kuitenkin alkoi moittia Petuniaa ja Vernonia ”viattoman ystävällisyydenosoituksen torjumisesta”, jolloin Dudley näki parhaaksi totella punatukkaista tätiään ja kääri pitkähihaisen paitansa hihaa matkalla omasta mielestään vastenmielisen perheen äidin luo.
   ”Siinä on lääkärin laittama side – ”
   ” – jota ei saa poistaa”, Petunia kivahti taustalta. Lily ei kuitenkaan välittänyt, vaan kääri siteen pois paljastaen rumannäköisen haavan. Harry oli nähnyt paljon pahempia haavoja, jotka hänen äitinsä oli parantanut helposti, eikä hän siis lainkaan ihmetellyt, kun Lily siirteli sauvaansa hetken ja haava oli poissa.
   ”No niin, ole hyvä, me taidamme nyt mennä”, Lily sanoi muiden perheenjäseniensä yllätykseksi ja helpotukseksi.
   Kun Potterit olivat päässeet ulos, mikä oli sujunut erittäin vauhdikkaasti, James alkoi heti kuulustella vaimoaan.
   ”Mitä tuo nyt oli?”
   ”He haukkuivat meitä! Ihan tosissaan nimittelivät. Minusta se oli äärimmäisen törkeää – ja vielä meidän kuultemme. Se Vernon ansaitsisi kyllä jonkin käytöskoulun, eikä Petunia edes sanonut mitään!” Lily räjähti.
   ”Minusta se oli kyllä lähes huvittavaa”, James paljasti. ”Sinä olet muka limainen, minä mielipuoli ja Harry kauhukakara – nuo voisi kääntää kaikki ihan päinvastoin! Tai no, ei ehkä minun kuvaustani... Lily, älä nyt viitsi murjottaa. Hei, mennäänkin Viistokujalle – käydään vain hakemassa Sirius mukaan.”

Vain parinkymmenen minuutin kuluttua James käveli Viistokujan ihmisvilinässä kolme läheisintä ihmistä ympärillään. Hän oli kiertänyt kätensä vaimonsa uumalle, ja hänen poikansa hyppeli vähän matkaa heidän edellään kummisetänsä kanssa. James oli osunut oikeaan hakiessaan Siriuksen mukaan. Mies jaksoi aina olla kiinnostunut Harrysta ja poika oli aina yhtä innoissaan päästessään kulkemaan rakastamansa sedän kanssa jossakin. Ja Jamesille jäi kahdenkeskistä aikaa Lilyn kanssa. Tai ainakin lähes kahdenkeskistä.
   ”Miten olisi lounas, vai mikä päivällinen se nyt jo onkaan, kahdestaan?” James kysyi silmät välkkyen. Lily nyökkäsi, ja James ryhtyi heti toteuttamaan aikeitaan. ”Hoi, Sirius! Mitä jos sinä ja Harry jatkaisitte tästä ilman meitä?”
   Edellä kulkeva kaksikko kääntyi ja palasi takaisin, molemmat hymyillen. Sirius kohotti vihjailevasti kulmiaan ja suostui ehdotukseen.
   ”Harry, annan sinulle kaljuunan, niin voit syödä ja ostaa jotakin, jos sinun tarvitsee”, James selitti aina yhtä huolehtivana.
   ”Saanko minäkin ’ahaa, Savvihaa’a?” Sirius lässytti säälittävää esittäen.
   ”Äh, ole hiljaa”, James sanoi närkästyneenä, mutta nauraa hihitti joka tapauksessa kävellessään Lilyn kanssa sisälle viereiseen ravintolaan.
   ”Vihdoinkin kahden”, James sanoi, piteli Lilyn ranteista kiinni ja suuteli häntä.
   ”Älä esitä, James, minä tiedän että sinusta on ihanaa olla noiden huligaanien kanssa”, Lily virnisti.
   ”Se ei tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi välillä hieman lomaa heistä.”
   ”Tarkoittaapas.”
   ”No hyvä on – se ei tarkoita sitä, etteikö minusta olisi yhtä ihanaa olla sinun kanssasi kahden.” Tällä kertaa James ei tyytynyt vain lyhyeen suukkoon, eikä miehensä vastauksen kelpuuttanut Lily pannut pitkää suudelmaa ravintolan keskellä lainkaan pahakseen, vaikka hänen olikin jo nälkä.

”Sirius, mennään jäätelölle!” Harry hihkui.
   ”Eikä, muuten sinulle ei jää rahaa ruokaan ja James nirhaa minut.”
   ”Mutta minullahan on kokonainen kaljuuna! Kyllä siitä riittää sekä ruokaan että jäätelöön.”
   ”Muistatkos sen kerran, kun menimme jäätelölle?”
   ”Minkä niistä?”
   ”Sen, kun ostit niin ison annoksen, että minun piti syödä se loppuun ja siihen meni lähes koko kaljuuna”,   Sirius selitti ollen yhä ihmeissään tapahtuneesta, sillä Harrylla oli tunnetusti aivan pohjaton jäätelömaha.
   Hetken aikaa kaksikko kulki kadulla rauhassa. Sitten Harry huomasi taas jotakin mielenkiintoista.
   ”Mennään huispauskauppaan, siellä on uusi luuta!”
   ”Eikä, meidän pitää syödä. Mitä äitisikin sanoisi – ”
   ”Katso! Se on Nimbus 2000, olen odottanut sitä ainakin iäisyyden! Tule, mennään nyt.”
   ”Ei”, Sirius kielsi ja tarttui jo kauppaan kiiruhtavan Harryn ranteesta kiinni, jotta poika ei päässyt toteuttamaan mielihaluaan.
   ”Äääh, hei, ihan tosi… Sirius… kummisetä kiltti… kummisetä…”
   ”Tiedät, etten voi vastustaa tuota ilmettä!” Sirius parahti, mutta Harry ei antanut armoa, ja pian hän oli jo saanut vanhemman miehen taivuteltua ihastelemaan Nimbuksen uusinta mallia, kuten niin moni muukin teki.
   Väki tungeksi luudan ympärillä, eikä pieni ja hintelä Harry nähnyt mitään. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä hänellä oli huolehtiva kummisetä mukanaan.
   ”Sirius, minä en näe!”
   Asia tuli korjatuksi hyvin helposti, eikä siihen tarvittu kuin vahvat hartiat ja Siriuksen kohdalta yksi kyykistyminen. Pian Harry jo heilui ainakin päätä ylempänä kuin paikalla olevat aikuiset, eikä kukaan edes ihmetellyt yksitoistavuotiaan pojan korkealle kohoamista. Harrya luultiin useinkin nuoremmaksi kuin hän oli, mutta se ei liiemmin häirinnyt häntä. Olihan hänellä hyvin paljon aikuista tukea, eikä omanikäisistäkään ystävistä ollut pulaa.

[Resonanssi]

nyt luku oli sopivan kokoinen, kiitos paljon.

 Solmiota isällä ei kuitenkaan ollut. Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.
haahaa tuli muuten mielikuva tuosta joka kyllä naurattaa.

Dursleyden käytös oli hiukan yliampuvaa, mutta muuten ihan kiva, ja tykkäsin siitä että James taikoi vaikkeivat he olisi halunneet

ja Sirius on ihana ku pitää Harrysta huolta, just niin ku oikeestikin.

en usko oikeasti että Petunia haukkuisi Lilyn vaikka miten inhoaisi koska Lily on kuitenkin hänen siskonsa.
nyt tykkään tästä paljon ja toivon jatkoa pian

[Luihuinen_89]

Oii ihana luku. Durleyllä käynti. Se ei ees kestänyt kahtatuntia hyvä jos 3 minsaa
jatkoo vaan

~L~

[Nyyhti]

Resonanssi, paljon kiitoksia! Joo, Petunian oli yllättävän vaikea kirjoitettava, mutta päädyin nyt silti tuollaiseen ratkaisuus. Suuret kiitokset!

Luihuinen_89, hahaa joo, vähän jäi lyhyemmäksi tämä x) Kiitos paljon!

Kiiruna, voi kiitos! Jännää kuulla, että olen onnistunut kirjoittamaan jotain hauskaa Ja joo, totta, Petunian kauna ja viha tuntuu olevan ihan uskomattomissa mitoissa! Ja kilometriviestit saavat minut vain hyppelehtimään innosta, ei tarvitse yhtään rajoittaa (: Kiitos vielä!




Luku 3
Hartaasti odotettu kirje

Sinä päivänä Harry heräsi aikaisin, jo ennen kuin kukko jossain maalla ehti kiekua, mikäli kukot ylipäätään tapaavat kiekua aamukuudelta kuten väitetään. Joka tapauksessa Harry oli hereillä jo paljon ennen tätä, vaikka on hieman hankala väittää jonkun sellaisen heränneen, joka ei ole kunnolla nukkunutkaan.
   Oli miten oli, kun kello oli viisi, Harry Potter oli vastoin tapojaan lukenut kaksi kirjaa, yrittänyt kolme kertaa syödä aamupalaa, pelannut yksinään räjähtävää näpäystä (ja saanut valitukset vanhemmiltaan) ja käynyt lentelemässä takapihalla vanhalla luudanvarrellaan. Hän oli yrittänyt löytää jotain hyvää syötävää keittiön kaapeista ja tuhonnut sillä reissulla yhden jauhopussin, yrittänyt korjata sen salaa äitinsä taikasauvalla, epäonnistunut ja kasvattanut kätensä täyteen paiseita ja joutunut herättämän vanhempansa avuksi. Niin, silloin kello oli viisi aamulla ja koko normaalisti myöhään nukkuva talo oli hereillä.
   Kaikki tämä johtui vain yhdestä asiasta. Oli se päivä, jona Tylypahkasta pitäisi lähettää virallinen kirje, jossa kutsutaan oppilaita kouluun. Tätä kirjettä Harry odotti niin hartaasti, ettei ollut nukkunut tuskin silmällistäkään.
   Oli ihan hyvä, että herra ja rouva Potter olivat heränneet poikansa paiserikkaaseen käteen (joka muuten oli korjattu ennalleen arviolta kahdessa sekunnissa). Kun talossa oli järjestystä ylläpitävä äiti ja hieman vähemmän järjestystä ylläpitävä isä, poika ei voinut tehdä mitään kamalan järjetöntä, ja hänen äitinsä sai jopa tungettua häneen puoli lautasellista puuroa. Se oli paljon aamuna, jona kirjeen tulisi saapua.
   Päivän Profeetta saapui ensiksi. Pöllö lennähti sujuvasti sisään ikkunasta, Harry kiljahti ja hyppäsi pöydälle, Lily käski hänet alas ja James otti pöllöltä sen ainoan kantamuksen eli paksun lehden. Sen jälkeen pöllölle annettiin maksu, Harry suostui laskeutumaan takaisin lattialle ja vanhempien kesken alkoi kiista siitä, kumpi saa lukea lehden ensin.
   Normaalisti Harry ei ollut hereillä niin aikaisin, että olisi kuullut tämän kinan; toki niin oli tapahtunut pariin otteeseen. Siitä huolimatta Harrysta oli huvittavaa seurata vanhempiensa lapsellista riitelyä, jossa ei ollut mitään järkeä, mutta jota varten sekä Lily että James hieroivat aina uusia taktiikoita.
   ”Naiset ensin”, oli Lilyn vakioavaus.
   ”Minä en käsitä, miksi ihmeessä naisten tulisi olla ensimmäisiä aina, koska esimerkiksi ravintolaan mennessä luulisi heidän saavan siitä tarpeekseen.”
   ”Se johtuu siitä, että naiset ovat kauniimpia, fiksumpia, nokkelampia, uutterampia, kestävämpiä, hienostuneempia, sopeutuvaisempia ja järkevämpiä.”
   ”Mutta jos naiset kerran ovat kaikkea tuota, miksi ihmeessä he sitten ajattelisivat saavansa lukea lehden ennen miehiä?” Tähän Jamesin repliikkiin päättyi joka aamu toistettava litania ja siitä alkoi päivittäin vaihtuva sanasota.
   ”Eivät kaikki naiset teekään niin.”
   ”Miksi sinä sitten tekisit?”
   ”Koska minä olen erilainen.”
   ”Kuka tuon muka uskoo?”
   ”Mitä luultavimmin juuri sinä.”
   ”Ja mistä sinä niin päättelet?”
   ”Siitä, että olet jahdannut minua iäisyyksiä, kosinut ja mennyt naimisiin kanssani ja hankkinut vielä lapsenkin, ja nyt vielä kaiken lisäksi kiistelet kanssani tästä asiasta.”
   ”Tuo oli kerta kaikkiaan asiaankuulumaton väite. Minulla voi olla monia syitä siihen, miksi olen tehnyt nuo asiat, eikä mikään asia puhu sen puolesta, että olisin tehnyt ne, koska uskon sinun olevan erilainen.”
   ”Eikö edes se, että olet sanonut minulle niin ties kuinka monta kertaa?”
   ”Etkö ole kuullut sanontaa siitä, että miehet valehtelevat usein?”
   ”En.”
   ”Harmi, en minäkään.”
   ”Jaaha. Sinäkö siis väität, että kaikki mitä olet sanonut minulle, on valetta?”
   ”En!”
   ”Eli siis minä olen mielestäsi erilainen.”
   ”Et! Mahtuuko kalloosi, että osa on saattanut olla valetta?”
   ”Ja mitähän osaa herra mahtaa tarkoittaa?”
   ”No… no, sitä, mistä me nyt olemme puhuneet. Siis sitä, että sinä olet erilainen.”
   ”Eli ilmeisesti kaikki ne hetket, jolloin olet sanonut niin, ovat olleet valhetta. Nyt minä oikeasti suutuin.”
   Lily kiskaisi lehden itselleen ja kätkeytyi sen taakse. James näki vaimonsa pakonomaisesti tekstillä liikkuvista silmistä ja hieman sisäänpäin käännetyistä hartioista, että nainen oli tosissaan. Koska James ei tietenkään ollut tarkoittanut, mitä oli sanonut – eihän hän koskaan tarkoittanut – hän ei halunnut pyytää suoraan anteeksi. Siksi hän vilkaisi vierestä kiinnostuneena katselevaa Harrya ja tokaisi:
”Ei suositella alle seitsemäntoistavuotiaille.”
   Sen jälkeen hän repäisi lehden Lilyn edestä, tarttui vaimoaan kohtalaisen kovakouraisesti käsivarsista ja kiskaisi punatukan ylös. Sitten hän veti vastalauseita mumisevan naisen aivan itseensä kiinni ja hukutti tämän huulet omiensa alle. Lily, joka oli aluksi vastustellut, jäykistyi nyt, mutta rentoutui tasan kolmen sekunnin kuluttua ja antautui miehelleen. Kun suudelma loppui, hän kääntyi puhumaan pojalleen:
   ”Tuollaista kuin isäsi teki ei sitten kannata tehdä ennen kuin on naimisissa, tai menettää naisensa erittäin pian.”
   Harry virnisti vastaukseksi. Hän oli vanhempiensa kinastelua seuratessaan jo unohtanut koko kirjeen, mutta nyt se palautui taas hänen mieleensä.
   ”Mitä minä oikein voin tehdä, etten koko ajan ajattele sitä helvetin kirjettä?” hän parahti, mutta juuri niin hänen ei olisi kannattanut tehdä.
   Lilyn silmät kapenivat vaarallisesti, ja kun pari punaista suortuvaa uhkasi tulla peittämään uhkaavan katseen, hän huitoi ne suorastaan raivokkaasti pois.
   ”Tässä talossa ei käytetä kirosanoja, poika hyvä. Joten ihan aluksi voisit lievittää Tylypahkanikävääsi vaikka painumalla arestiin. Luudanvarrella lentely kielletty koko loppuviikon ajan, etkä pääse käymään kenelläkään kaverillasi sinä aikana, ja Siriuksen luo et pääse koko loppulomana! Sillä hän sinuun tuonkin sanan on epäilemättä tartuttanut. James, sinun täytyy komentaa sitä miestä!”
   ”Lily, ettet sinä nyt vähän liioittelisi, kulta”, James aloitti pehmeästi ja silitteli mielitiettynsä selkää. ”Ei Sirius kiroile Harryn kuullen, eihän, Harry? No niin, katso nyt. Ei Anturajalkaa voi syyttää siitä. Jos haluat, ettei Harry kuule tuollaisia sanoja missään, sinun täytyy lukita hänet johonkin huoneeseen, josta ei pääse pois millään tavalla. Ja sitähän sinä et sentään haluaisi tehdä. Ja lentämisen estäminen on aivan täysin turhaa, täytyyhän pojan harjoitella, jos hän mielii joskus tupajoukkueeseen. Eikö niin?”
   ”No jaa… niin, ehkä sinä puhut melkein järkeviä, mutta – ”
   ”Ja mitä siihen tulee, ettei Harry pääse kenellekään kylään – no, sehän olisi lähes ilkeää! Viimeisiä hetkiä, kun hän voi tavata niitä ystäviään, jotka eivät ole tulossa Tylypahkaan. Mitä nyt esimerkiksi Tommykin ajattelisi!”
   ”Aivan, Tommyn tapaamisen estäminen olisi kieltämättä – ”
   ”Mutta kulta, mieti nyt, millainen tästä talosta tulee, jos jätät Harryn sisälle arestiin. Hänhän vain pomppii ympäriinsä, koska on niin hermostunut sen kirjeen takia. Ehkä olisi parempi pakottaa hänet vaikka ulos tai jotakin, vai mitä sinä olet mieltä?”
   ”Niin, tuskin nyt sentään sisälle – ”
   ”Hienoa!” James huudahti ja taputti innoissaan käsiään. ”Se on nyt sitten sovittu. Harry, menehän äkkiä pihalle testaamaan Siriuksen asentamaa huispaussalkoa!”
   Harry, joka tiesi, että Lily ei ollut sanonut puoliakaan siitä mitä olisi halunnut, juoksi kiireesti pois huoneesta. Aina kun hänen äitinsä asetti kohtuuttomia rangaistuksia asioista, joista Jamesin mielestä ei olisi pitänyt rangaista lainkaan, mies keplotteli jotenkin tilanteen ennalleen. Aina siihen liittyi se, ettei Lilyn annettu puhua loppuun.
   Keittiössä vallitsi yksiosaisen jälkikasvun kaikottua erittäin äänekäs ilmapiiri, kun Lily alkoi paasata miehelleen siitä, kuinka vaimo ei saanut edes puhua loppuun tai ilmaista kunnolla omaa mielipidettään. James sai kuunnella saarnaa siitä, miten miehet ottavat aina ylivallan ajattelematta asiaa sen kummemmin, ja kuinka moni muukin avioliitto on ajautunut karille kuuntelun puutteen takia.
   ”Aina ei tarvitse kuunnella”, James puolustautui tyynesti.
   ”Tuollaisessa asiassa tarvitsee!”
   ”Entäpä tässä?” mustatukkainen kysyi, hipaisi kädellään Lilyä ja laittoi pian huulensa kulkemaan perässä.

Harrylla oli tylsää. Hän heitteli nahkapalloa viiden metrin korkeudessa olevaan vanteeseen ja syöksyi aina hakemaan sen mahdollisimman nopeasti. Yksinpeli sujui rutiinilla.
   Tietysti oli hyvä, että ylipäätään oli mahdollisuus lennellä kotona. Se ei olisi ollut mitenkään mahdollista, jos Potterit olisivat asuneet jästialueella. Eikä nytkään saanut lentää kovin korkealla siltä varalta, että joku jästi liikuskelisi lähistöllä – tai vähän kauempanakin – ja näkisi. Kuinka Harry odottikaan pääsyä Tylypahkaan ja sitä, että saisi lentää niin korkealle kuin halusi! Hän odotti myös koulua ja oppitunteja, sillä hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta koulusta. Kun hän oli ollut pieni, Lily olisi halunnut lähettää hänet jästikouluun, mutta James oli ollut eri mieltä.
   Oli melkein ihme, että aikuiset olivat kuitenkin ehtineet opettaa Harrya. Ehkä se johtui vain siitä, että heitä oli vielä siihen aikaan ollut viisi – ennen kuin Peter oli muuttanut pois. Erityisesti Lily ja James olivat aina olleet kiireisiä. Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. Kerran oli käynyt niinkin, että Lily ja James oli hälytetty töihin lähes yhtä aikaa ja Lily oli saanut paikata miehensä.
   Sellainen oli tiedät-kai-kuka. Paha tyyppi kaiken inhottavan takana. Joskus Harry toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi vastustaneet tiedät-kai-ketä niin aktiivisesti. Jos Lily ja James olisivat tyytyneet pienempään osaan, Harryn elämä olisi ollut… no, sellaista, missä vanhemmat olisivat olleet useammin paikalla. Mutta onneksi hänellä oli kuitenkin aina ollut myös Sirius ja Remus.
   Kun Harry oli ollut vielä vauva, Voldemort oli saanut päähänsä jahdata Potterien perhettä. Ainakin niin oli huhuttu, mutta Sirius oli ollut salaisuudenhaltijana, eikä mitään pahempaa ollut päässyt tapahtumaan. Sen sijaan eräs toinen poika, Harryn ikäinen, oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Hän oli kuitenkin jäänyt henkiin. Kukaan ei ymmärtänyt, miksei Voldemort ollut tappanut häntä.
   Neville Longbottom oli nimi, jonka kaikki velhot ja noidat tunsivat. Se oli nimi, johon luotettiin. Harry uskoi, että hän saisi tavata nimen kantajan Tylypahkassa – tai siis hänen vanhempansa ja Jamesin ystävät uskoivat, joten Harrykin uskoi.
   ”Poika, hoi!”
   Harry katsahti alas ja virnisti nähdessään isänsä, joka huitoi jälkikasvulleen kuin tämä olisi hyvinkin korkealla, vaikka todellisuudessa matkaa Jamesin ylhäällä olevista käsistä Harryyn oli vain alle pari metriä.
   ”Niin?” Harry kysyi kun laskeutui maahan isänsä eteen.
   ”Minun täytyy mennä töihin. He pyysivät Siriuksenkin.”
   ”Tänään!” Harry voihkaisi.
   ”Niinpä. Olisin jäänyt pois, mutta se on joku iso kahnaus Viistokujalla – ja kai sinä haluat päästä ostamaan koulukirjasi, hei? Älä näytä noin surullista naamaa, me vain Siriuksen kanssa ilmestymme paikalle niin kuolonsyöjät lähtevät pötkimään pakoon.”
   ”Mutta – mutta – olisin halunnut, että edes toinen teistä on kotona, kun kirje…”
   ”Onhan äiti täällä”, James lohdutti ja Harryn teki mieli näyttää kieltä.
   Sora rahisi, kun Siriuksen joustavat askeleet saapuivat isän ja pojan luo.
   ”Mennään, James. Pärjäile, Harry.” Sirius iski silmää, James katsoi poikaansa hieman huolestuneena, ja sitten he lähtivät. Samanlaiset selät, pitkät jalat, suorat ryhdit. Sirius ja James olivat vaikuttava, tyylikäs ja heidän puolellaan olevissa luottamusta herättävä kaksikko. Vain poksahdus, ja he olivat poissa.
   Harry oli ylpeä heistä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän olisi halunnut itkeä ja vaatia Sarvihaaraa ja Anturajalkaa jäämään. Tämähän oli kuitenkin tärkein päivä hänen tähänastisessa elämässään.
   Ajatus siitä, että äiti olisi kotona, ei lievittänyt Harryn pettymystä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta Harry arvasi, että jos kahnaus Viistokujalla kerran oli suuri, äitikin kutsuttaisiin pian töihin.
   Lentäminen ei enää innostanut. Harry kantoi luutansa vajaan, jossa olivat myös Jamesin ja vajattomassa talossa asuvan Siriuksen luudat. Sitten hän lähti sisälle. Tulisipa kirje pian.
   Lily hääri noidankattilan ääressä. Harry arveli, että hän valmisti jotakin lientä, jota Mungossa tarvittaisiin. Sitä Lilyllä oli tapana tehdä vapaa-aikanaan silloin, kun hän odotti, että pian hänet hälytettäisiin töihin. Tietysti Lily valmisti liemiä – hän oli liemi- ja kasvimyrkytysten osaston ylin parantaja. Toisinaan Harry toivoi, että Lily olisi voinut olla alin parantaja. Silloin häntä ei ainakaan olisi kutsuttu töihin, vaikka hänen osastollaan ei olisikaan ollut kiireitä. Nykytilanteessaan Lilyn oli kuljettava töissä auttamassa myös muiden osastojen parantajia, sillä hän oli ylin parantaja. Siitä ei ollut luistaminen.
   Olihan Harry ylpeä äidistäänkin. Tietysti. Mutta hänen molemmat vanhempansa, Sirius ja Remus olivat vielä kiireellisten töidensä lisäksi muissakin hommissa. Salaisissa tehtävissä – vaikka kyllähän Harry tiesi, että he kuuluivat Feeniksin kiltaan. Järjestöön, jota johti itse Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore.
   ”Tuo on aivan varmasti pöllö”, Lilyn ääni kuului.
   ”Mitä, missä?” Harry hätkähti.
   ”Matkalla tänne, sanoisin.”
   ”Voisiko se olla minulle? Tylypahkasta?”
   ”No, seitsemän vuoden kokemuksella uskaltaisin veikata, että ei. Sen verran tarkkaan olen aina vahdannut pöllöjä. Tylypahkassa on yleensä suurempia ja vankkarakenteisempia pöllöjä, tuo on liian pieni ja nopea. Se lentää parhaiten juuri tässä säässä.”
   ”Niin justiinsa. Odotit varmaan aina isältä kirjeitä kun niin tarkkaan katselit”, Harry tuhahti. Häntä ärsytti, sillä hän tiesi, mistä Lilyn kuvaukseen sopiva pöllö tulisi.
   ”Itse asiassa minä lähinnä välttelin isäsi lähetyksiä…” Lily puheli hajamielisesti ja seurasi tarkasti katseellaan pöllön liikkeitä.
   ”Harry, rintamerkkini – kiitos”, Lily sanoi, kun pieni vaalea pöllö kaartoi kohti Potterien talon ikkunaa. Se kuljetti mukanaan kirjeen sijasta paperilappusta ja lensi hirvittävän kovaa vauhtia. Harry kuitenkin tiesi, että James ja Sirius olivat äskettäin saaneet ihan yhtä kovaa liikkuvat pöllöt.
   ”Siellä on tämän mukaan paljon vakavasti haavoittuneita.” Lilyn kulmat olivat kurtussa. ”Toivottavasti James ja Sirius ovat kunnossa. Minua pyydetään kiirehtimään.” Lily kiinni yliparantajan rintamerkkiä kaapuunsa keskittyneenä, kunnes sattui vilkaisemaan syrjäsilmällä lattiaan tuijottavaa Harrya. Äitinä Lily ymmärsi heti tilanteen. ”Tosi kurjaa, että tämän piti sattua juuri tälle päivälle. Mutta mieti, että todella monet saavat vasta kirjeen saadessaan tietää, että on olemassa paikka nimeltä Tylypahka. Ajattele, miltä minusta aikoinaan tuntui. En minä osannut odottaa sitä kirjettä eikä paikalla ollut ketään juhlimassa sitä.”
   ”Mutta minä odotan! Minä en ole jästi – en, vaikka sinä niin ilmeisesti haluatkin.”
   ”Enkä halua!” Lily kivahti. ”Kuule, sinä tiedät, että jäisin pois, ellei tilanne olisi niin kriittinen. Sitä paitsi tulen takaisin niin nopeasti kuin pystyn. Tiedoksesi, että James ja Sirius taistelevat molemmat niin hyvin kuin vain pystyvät, jotta pääsisivät näkemään, kuinka sinä avaat sen pahuksen kirjeen, jonka sisällön kaikki tietävät. Se on hengenvaarallista puuhaa! Arvosta sitä.”
   ”Minä… Anteeksi.”
   ”Ei se mitään. Menehän nyt Remuksen luokse, niin ettei minun tarvitse huolehtia, mitä käy jos kuolonsyöjät päättävät rynnätä tännekin.”
   ”Mutta eivät he päätä”, Harry kuulosti hieman hämmästyneeltä.
   ”Mene nyt vain”, Lily huokaisi ennen kuin kaikkoontui.
   Harry irvisti itsekseen. Hän oli jälleen sanonut mitä sylki oli suuhun tuonut. Jos hän olisi vähänkin ajatellut, hän olisi tajunnut, millaisen uhrauksen hänen isänsä ja kummisetänsä hänelle tekivät – ja äiti myös. Onneksi Remus ei tiennyt, mitä hän oli sanonut. Harry voisi pyytää miestä antamaan hänelle vähän kermakaljaa, eikä Remus alkaisi saarnata siitä, ettei Harry ansainnut sitä. Ei silti, että Remus olisi yleensäkään saarnannut.
   ”Kas, Harry. Lähtivätkö muut Viistokujalle?” Remus tiedusteli avatessaan oven.
   ”Joo. Äiti sanoi, että tulisin tänne.”
   ”Käyhän se. Minäkin sain Killalta kutsun saapua paikalle, mutta jos Sirius ja James ovat molemmat siellä, eiköhän homma hoidu ilman minuakin.”

Puolipäivä oli tullut ja mennyt. Harrylla oli harvinaisen tylsää, mutta hän ei viitsinyt mennä kenenkään kaverinsa luokse. Hän oli huolissaan.
   Normaalisti ainakin Lily lähetti edes joitakin väliaikatietoja. Tavallisesti James ja Sirius olisivat tulleet takaisin pian. Kun kuolonsyöjät hyökkäsivät, he lähtivät pois aurorien saapuessa paikalle. Ainakin useimmiten. Mutta koskaan he eivät olleet viivyttäneet ketään paikalla näin pitkään ilman ennakkovaroitusta.
   Heille oli sattunut jotakin, aivan varmasti oli. Eikä Tylypahkan kirjekään ollut saapunut.
   Remus oli kuitenkin positiivinen. Hän uskoi, että jos jollekin kolmesta olisi käynyt huonosti, hänet olisi tuotu kotiin. Ja se, että kaikki kolme olisivat… no, se oli Remuksen mielestä mahdotonta.
   Harry tuijotteli ulos olohuoneen ikkunasta. Hän näki pihan, vihreän nurmen ja tyhjän pihakeinun. Hän näki pihatien, ja kaikkialla oli liian rauhallista. Mutta sitten paikalle saapui laahustaen jotakin… ensin se muistutti vain isoa tummaa möykkyä, mutta kun Harry tunnisti sen, hän alkoi huutaa.
   ”Remus! Remus! Sirius on täällä! Ulkona!”
   Vikkeläjalkainen Harry oli tumman, maahan kaatuneen koiran luona hetkessä ja hieman hitaampi, myöhemmin asiasta kuullut oli tavallista nopeammin hänen rinnallaan.
   ”Sirius!” Harry huusi ja polvistui maassa retkottavan koiran vierelle. Hän sävähti huomatessaan sen olevan yltä päältä veressä. Koira kuitenkin hengitti, se ainakin oli selvää: rintakehä kohoili todella selkeästi ja sitä tahditti rytmikäs rahina.
   ”Sirius!” Remus sanoi selkeästi ja voimakkaasti. Hän tarttui koiran veriseen päähän ja hänen kätensä värjäytyivät aivan punaisiksi, mutta se ei kiinnostanut häntä. Harrysta vaikutti siltä, että koiran silmät olivat kiinni, mutta hän ei nähnyt kunnolla kiitos kyyneleiden. Koskaan ennen Sirius tai kukaan muukaan ei ollut tullut kotiin taistelusta ilman, että oli käynyt parannuttamassa itsensä täydellisesti. Ja se, että Sirius oli nyt tässä ja tällaisessa kunnossa…
   Äkkiä Remus otti taikasauvansa esille ja osoitti sillä koiraa. Koira muutti muotoaan, ja pian paikalla oli mies, jonka Harry oli nähnyt kävelevän vielä muutama tunti sitten hyväryhtisenä, puhtaana ja valmiina kahakkaan. Nyt se sama mies makasi maassa pitkin pituuttaan, kaapu repaleisena ja hiukset sotkussa. Hänen päässään oli pitkä viiltohaava ja hänen vartalonsa oli ruhjeilla.
   Remus alkoi ravistella ystäväänsä, ja Harry olisi halunnut katsoa muualle. Kuinka Remus pystyi ravistelemaan jotakin niin huonokuntoista?
   Sirius kuitenkin reagoi. Hän vetäisi hieman pitempään henkeä ja pyysi karhealla äänellä vettä, jonka Remus loihti ilmaan nopeammin kuin Harry oli vielä koskaan nähnyt kenenkään tekevän.
   ”Harry, tue hänet istumaan”, Remus pyysi ja alkoi – Harryn toteutettua pyynnön – kaataa vettä Siriuksen kuivaan suuhun.
   ”Kiitos”, Sirius kähisi. ”Kuutamo… sinun pitää mennä sinne. Siellä tarvitaan apua. Taistelussa. Hälytä Lilykin – kaikki…”
   ”Mutta Lilyn pitää parantaa sinut.”
   ”Ei, ei! Ei ole kohta parannettavaa, ellei apua saada… kiirehdi.”
Hetken Remus vain katseli Siriusta, jonka silmät painuivat kiinni. Sitten hän puhui: ”Hyvä on. Harry, huolehdi sinä kummisedästäsi. Minä kerron Peterille, häneen saa nopeasti yhteyden… hän voi alkaa kasata lisää väkeä. Pärjäättehän te Siriuksen kanssa?”
   Harry, joka itki yhä, nyökkäsi vakuuttavasti. Kyllä he pärjäisivät, koska olisi pakko. Hän huolehtisi kerrankin Anturajalasta niin kuin tämä oli niin usein huolehtinut hänestä. Hän ei antaisi Siriuksen kuolla. Aikuiset olisivat muualla, joten Harry ei edes saisi yhteyttä kenenkään, jos jotakin tapahtuisi. Hän arveli, että myös Remus tajusi sen, mutta mies ei halunnut säikäyttää Harrya. Ei silti, että Harry olisi pelästynyt niin vähästä. Velhomaailmassa elettiin huonoja aikoja, ja kaikkien oli tehtävä parhaansa. Myös Harryn.
   ”Mene nyt vain”, hän hoputti Remusta. Mies nyökkäsi, nousi ylös ja kaikkoontui. Harry ja Sirius jäivät kahden. Aurinko paistoi kirkkaasti ja teki maailmasta liian kauniin.
   ”Tule, mennään Remukselle”, Harry sanoi Siriukselle ja melkein nosti miehen pystyyn. Sirius käveli kiitettävän hyvin omilla jaloillaan, vaikka se tuottikin hänelle ongelmia. Hän ei ilmeisesti halunnut aiheuttaa liikaa vaivaa kummipojalleen.

Myöhään illalla odotus viimein palkittiin. Harry oli silloin jo niin väsynyt, ettei hän jaksanut kunnolla iloita, kun keskiyön tietämillä Lily, James, Remus ja myös Peter saapuivat ja kuljettivat jo paljon paremmassa kunnossa olevan Siriuksen ja häntä seuraavan Harryn Potterien tilavimpaan asuntoon.
   Harryn annettiin kerrankin kuulla yksityiskohtia karmeasta taistelusta, ja nämä hirveydet kiinnostivat häntä jopa enemmän kuin Jamesin tyrkkäämä kirje, joka oli miehen omasta verestä punertava.
   ”Dumbledore tuli paikalle ja pyysi antamaan tämän. Muut saavat kirjeensä vasta huomenna, koska tänään niitä ei ehditty lähettää – kaikki olivat Viistokujalla”, James oli kertonut, eikä Harry ollut osannut kuin kiittää.
   Siriuksen päähaava oli vaarallinen, mutta mies kieltäytyi välittämästä siitä. Hän antoi kuitenkin Lilyn paikata sen. Lily itse taas oli muiden tapaan verinen, mutta koska hän oli saapunut taisteluun niin myöhään, se oli lähinnä muiden verta. Ranteensa nainen oli kuitenkin murtanut ja korjannut lähes saman tien.
   James oli Siriuksen jälkeen pahimmassa kunnossa. Hän oli täynnä kirousten aiheuttamia haavoja, joita hän oli yrittänyt hieman parannella keskellä vaarallisten kirousten merta. Osasta jäisi arpia, mutta se ei häirinnyt Harryn isää.
   Remuksen oikea jalka oli jäänyt putoavan kattoparrun alle, ja kun hän oli ollut taikomassa kattoparrua pois, hänet oli tainnutettu. James oli kuitenkin hyökännyt sen tehneen kuolonsyöjän kimppuun, joten Remukselle ei ollut ehtinyt sattua sen pahempaa vahinkoa, paitsi että hänen jalkansa oli kärsinyt. Lily, jonka olisi itse asiassa pitänyt jäädä töihin hoitamaan apua tarvitsevia, uskoi kuitenkin, että Remuksen jalka oli parannettavissa lähes normaaliksi.
   Peter oli käyttänyt aikansa ilmoittamalla kaikille mahdollisille henkilöille Viistokujan tapahtumista, eikä hän siis itse ollut ollut paikalla. Hän se oli lopulta Dumbledorenkin saanut kiinni, ja tuon vanhan velhon sekä Tylypahkan muiden opettajien saavuttua taistelu oli viimein tyrehtynyt.
   Harry sai pitkästä aikaa kuulla Siriuksen sukulaisista. Bellatrix Lestrange oli aiheuttanut Siriuksen suurimmat haavat ja sen, että miehen oli ollut pakko muuttua koiraksi päästäkseen pakenemaan ja hakemaan apua. Aikuiset haukkuivat taikaministeriötä, joka ei ollut vanginnut kaikkia niitä kuolonsyöjiä, joihin heillä olisi ollut mahdollisuus. Se ei kuulemma olisi ollut laillista. Harry itse ei ymmärtänyt asiasta tarkkoja yksityiskohtia, mutta sen hän oli aina tiennyt, että taikaministeriö oli saamaton – niin hänelle oli pienestä pitäen opetettu.
   Huokaisten Harry antoi päänsä painua isänsä tukevalle olkapäälle ja ennen kuin hän tai kukaan muukaan huomasi, hän oli vaipunut uneen. Muut juttelivat tapahtuneesta silti vielä myöhempään yöhön, ja kun he olivat saaneet asiat puhutuksi läpi, Peter lähti Remuksen luo nukkumaan lähetettyään viestin vaimolleen, Sirius päätti jäädä Potterien sohvalle jaksamatta mennä vieressä sijaitsevaan kotiinsa ja James leijutti Harryn huoneeseensa.

[Resonanssi]

vau, pidin erittäin paljon.
jännitystä oli ja Siriuksen hengen puolesta pelkäsin tosissani joten plussaa jännityksestä.

Minä kerron Peterille, häneen saa nopeasti yhteyden… hän voi alkaa kasata lisää väkeä.
luulin että hän kutsuu kohta koko Voldemortin armeijan.

pidin siis erittäin paljon ja minusta oli huvittava ajatus Harrysta pomppimassa ympäri taloa sen kirjeen takia

[Luihuinen_89]

Mä pelästyin et Sirre kuolee, mut ei se onneks  . Nyt meni Harryn päivä totaalisen pilalle, mut onneks se sai nukahtaa tutun ja turvallisen ihmisen viereen En osaa sanoo mitään järkevää. Hyvin kuvailtua ja ootan innolla mitä tapahtuu, kun Harry tapaa Dracon... Niistähän ei voi tulla niin pahoja vihollisia kuin oikeesti on... eihän?... mutta juu.. kiitoksia taas...

~L~

[Gussie Mitterrand]

Haa, kaikki luvut luettu!

Pidän ficistäsi paljon, se on mukavaa vaihtelua, ja hyvin kirjoitettu. Lilyn ja Jamesin riita lehdestä oli hauska, sai nauraa.
En oikeasti osaa kommentoida järkevästi (Kuten jotkut tietävät), mutta ilmoitin pitäväni.

Jatkoa odotellen:


~Gus

[Bonnie Smith]

Oonkin aina miettiny, että mitä ois tapahtunu, jos Lily ja James ei ois kuollu. Toi, et teit Nevillestä kuuluisan oli tosi hyvä idea. Ja on muutenkin kiva lukeeLilystä ja Jamesista.  Nauroin tolle Dursley-kohalle. Oli vaan niin hauskaa lukee, kun James taiko sen kaapin ehjäks.
Odotan jatkoa innolla.

[Wonderlander]

Voi, tämä oli todella hyvä. Innolla odotan sitä, että millainen Neville the poika-joka-elää on.

Tosi hyvää tekstiä on ja mielenkiintoinen idea !

Lupaan komemmentoida pidemmin seuraavaan lukuun!

♥:llä Wonderlander.

[Nyyhti]

Ensiksi, anteeksi että luvussa kesti, vaikka se onkin ollut valmiina. Seuraavien lukujen pitäisi tulla vähän fiksumpaan tahtiin, kun ei ole enää mitään supererikoista meneillään

Hehee, Resonanssi, kiitos! Ei nyt sentään mitään koko Voldemortin armeijaa

Luihuinen_89, oli tosi jännä lukea tuosta Dracosta juuri sen jälkeen kun olin kirjoittanut kyseisen ensitapaamisen Kiitos kommentista!

Kiitos, Kiiruna, jälleen aivan ihanasta kommentista! Olet jotenkin ihanan huomioiva, ja tosiaan olit noissa luvuissakin ihan oikeassa - yritän epätoivoisesti ehtiä kirjoitella lisää, mutta en ole onnistunut malttamaan mitään pitempää pätkää vielä istua poissa kesäauringosta niinä harvoina vapaahetkinä, joita on Ja oijoi, en osaa vastata mitään fiksua, vaikka kommenttisi niin ihana olikin (: Kiitos myös virheistä, vaikka luen aina luvut läpi niin silti jotain jää

Gussie Mitterrand, ei järkevyydellä nyt niin väliä ole, jos kommentoi kuitenkin - olen otettu joka tapauksessa! Paljon kiitoksia ja tosi kiva, että olet jaksanut lukea! (:

Bonnie Smith, paljon kiitoksia! Ihanaa, että nauroit Dursley-kohdalle

Kiitos, Wonderlander! Toivottavasti the poika-joka-elää ei ole pettymys (:




Luku 4
Syntymäpäiväjuhlat

Taistelusta oli kulunut muutama päivä, ja Peter oli yhä Remuksen luona. Hänen vaimonsa Aurelia tulisi pian myös paikalle, sillä oli Harryn syntymäpäivä. Eikä mikä tahansa syntymäpäivä, vaan yhdestoista sellainen. Se oli tärkein heti seitsemännentoista jälkeen, ja Harry odotti sitä innolla. Samalla se olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi kaikki hänelle tärkeimmät ihmiset ennen kuin olisi aika lähteä Tylypahkaan. Mutta se ei ollut lainkaan huono asia.
   James koputti Harryn olkapäähän, kun poika istui aamiaispöydässä syöden iänikuista puuroa.
   ”Siivoa huoneesi. Peter ja Aurelia majoittuvat sinne.”
   ”Mihin minä sitten menen?”
   ”Siriukselle tai Remukselle, riippuen siitä, joutuuko Sirius iltavuoroon.”
   ”Mutta sittenhän Tommy voisi tulla myös!”
   ”Kuinka niin?”
   ”Tommyn pitää mennä isälleen heti huomenna, eikä se tule takaisin ennen kuin minä lähden Tylypahkaan.”
   ”Jaa, no – katsos, Sirius tuli.”
   Toden totta, ulko-ovi lennähti auki ja sisään marssi Harryn kummisetä viitta hulmuten.
   ”No?” James kysyi. Siriuksen ilme oli myrskyisä.
   ”Tuplavuoro! Minä eroan jos Rosmerta jatkaa tätä ylityöllistämistäni.”
   ”Se vain tykkää sinusta, ei se muuten sinua siellä pitäisi”, James oli lohduttavinaan.
   ”No jaa. Kunpa kuolonsyöjät järjestäisivät useammin yllätyshyökkäyksiä, niin Rymistyir saattaisi tajuta, että minut kannattaa pitää aurorina.”
   ”Älä viitsi”, sanoi Lily, joka oli tullut keittiöön juuri ajoissa kuullakseen Siriuksen toiveen. ”Harry, siivoa huoneesi.” Sitten Lily pyyhälsi pois.
   ”Niin”, James sanoi, kun Harry oli katsonut häntä merkitsevästi suu täynnä puuroa, ”voisivatko Harry ja Tommy olla sinun luonasi yötä?”
   ”Tietysti, mutta älkää hajottako ihan koko taloa. Ja nyt minun pitää mennä, nähdään päivällä.” Sirius kiirehti ulos ja oli jo ilmiintynyt pois, ennen kuin Harry oli saanut syötyä suunsa tyhjäksi.
   James istui pöydän ääreen odottamaan, että Harry saisi syötyä aamiaisensa. Mutta kun Harry oli tyhjentänyt puurolautasensa, hän ei lähtenytkään siivoamaan huonettaan vaan alkoi voidella leipää. James vilkaisi poikansa kiireetöntä tahtia ja murahti: ”Hyvä on, minä käyn siivoamassa.” Harry virnisti samalla, kun tunki leipää suuhunsa. Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi.

Aamupäivä kului jännittyneen odottelun ja kuumeisen valmistelun merkeissä. Lisäksi Aurelie saapui, ja Harry huomasi, että hän oli yhtä äidillinen kuin aina ennenkin. Eihän Aureliella ja Peterillä lapsia tietenkään ollut, mutta huolehtivaisuudellaan ja ainaisella hössöttämisellään ja avuliaisuudellaan Aurelie vain teki niin äidillisen vaikutuksen kuin oli mahdollista.
   Lily tuli erittäin hyvin toimeen Peterin vaimon kanssa ja käski Harryn ulos keittiöstä, kun naiset alkoivat valmistaa suklaamuffinsseja, ”koska miehet eivät ymmärrä leipomisesta ikinä mitään, mikä on tullut todistettua liiankin moneen kertaan”. Harry vaelteli tylsistyneenä pihalla, kunnes Remus ja Peter pyysivät häntä mukaansa kauppaan, jotta hän saisi syntymäpäivilleen kaikkea sellaista syötävää, mistä itse pitää.
   Sen jälkeen, kun Pottereille oli kuljetettu valtavat lastilliset kaikkea hyvää ja Lily ja Aurelie olivat saaneet leipomuksensa valmiiksi, kello lähestyi kahta päivällä ja juhlavieraita alkoi valua paikalle. Koska ajat olivat levottomat, Potterit eivät olleet edes viitsineet kutsua kovin paljon porukkaa, vain lähiympäristön pojat, jotka Harry tunsi. Lisäksi kaikki, vaikka olisivat olleet jo kahdentoista vanhoja, tulivat yhdessä huoltajansa kanssa, ja jokainen paikalle saapunut aikuinen myös jäi sinne. Tietenkin.
   Suklaamuffinssit, jotka Lily ja Aurelie olivat valmistaneet, olivat kerta kaikkiaan mahtavia. Niitä oli tehty kolme pellillistä mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ne oli kaikki syöty. Koska juhlavieraat olivat täyttyneet muffinseista, kakku tuotiin pöytään vasta myöhemmin iltapäivällä. Silloin Siriuskin oli päässyt töistä ja liittynyt seuraan.
   Koska suurimmalla osalla pojista oli oma luudanvarsi, saatiin pystyyn huispausmatsi. Ne, joilla ei ollut omaa luutaa, vaihtelivat muiden kanssa.
   Harry pääsi valitsemaan oman joukkueensa, ja muutaman talorivistön päässä asuva Morag, joka oli Harryn ikäinen, valitsi toisen joukkueen. Moragin lisäksi ainoa Harryn ikäinen paikalla oli Seamus; muut olivat vuoden tai pari nuorempia tai vanhempia.
   Lily asettui keskelle pelikenttää, jota toimitti Potterien piha ja johon kuului yksi ainoa vanne. Pelissä ei olisi pitäjää, vaan molemmat joukkueet yrittäisivät tehdä maalin samaan vanteeseen.
   ”No niin”, Lily aloitti ja sai lähes huutaa, sillä kymmenestä malttamattomana liikehtivästä pojasta lähti väkisinkin ääntä. ”Kaikki muistavat, että liian korkealle ei saa lentää. Jos joku tekee niin, lopetamme pelin välittömästi. Ja muutenkin reilua peliä, kiitos. En halua joutua töihin tänään.”
   ”Miten niin joutua töihin?” hieman harvemmin Harryn luona käyvä Michael kysyi.
   ”Äiti on parantaja”, Harry selitti. Sitten pallot päästettiin irti ja hänen piti ponkaista Puhtolakaisu kuutosellaan ilmaan siepin perään.
   Peli oli tiukkaa, ja sen aikana kaato tippui pari kertaa maahan. Nick oli jo toisella luokalla Tylypahkassa ja hän selitti aina kaikille, kuinka hän pyrkii viimeistään ensi vuonna Puuskupuhin tupajoukkueeseen. Hän jauhoi siitä kaiken aikaa, ja siksi muita nauratti, kun hän pudotti kaadon vahingossa maahan. Nickin isä oli kuitenkin paikalla, ja oli yleisesti tiedossa, että hän hemmotteli poikaansa piloille, eikä hän pitänyt siitäkään, että hänen pojalleen naurettiin.
   ”Rouva Potter, ettehän te voi hyväksyä moista käyttäytymistä!” Harry kuuli Nickin isän vaahtoavan Lilylle.
   ”Olihan se ilkeää, mutta ihan varmasti täysin tahatonta. Kyllähän tekin varmasti myönnätte, että Nick oli hauskan näköinen – varsinkin, kun hän on niin hyvä huispaaja, joka ei normaalisti – ”
   ”Te käyttäydytte epäaikuismaisesti, rouva Potter, enkä minä voi suvaita tuollaista käytöstä.”
   ”Anteeksi nyt, mutta tietääkseni minä tuomaroin tätä peliä, enkä voi käsittää, mitä minun pitäisi tehdä kyseiselle asialle. Jos teillä on jokin ehdotus, kertokaa se ihmeessä.”
   Siinä vaiheessa sieppi liisi aivan Harryn pään ohitse, ja hän lähti sen perään. Kukaan peliä seuraavista aikuisista ei huomannut tilannetta ennen kuin nuoriso alkoi huutaa kannustusta Harrylle ja Michaelille, joka oli toisen joukkueen etsijä ja aivan Harryn kannoilla. Lily ja Nickin isä jatkoivat kuitenkin väittelyään – tai Nickin isä jatkoi ja Lily yritti sanoa väliin jotain, mutta seurasi todellisuudessa pelin kulkua.
   ”Minusta Nickin joukkueelle pitäisi antaa rangaistusheitto tai kaksi, koska eihän tätä tähän voi jättää.”
   ”Se oli vain pari pientä, epäilemättä tahatonta hihitystä. Sitä tapahtuu jatkuvasti – hyvä, Harry, enää pari senttiä!”
   ”Olen kyllä kerta kaikkiaan sitä mieltä, että – ”
   Kukaan ei kuitenkaan saanut tietää, mitä mieltä Nickin isä kerta kaikkiaan oli, joskin hänen kantansa oli epäilemättä tullut selville, sillä Harry nappasi siepin ja kaikki puhkesivat suosionosoituksiin. Kaato oli pudonnut jo jonkin aikaa sitten maahan ja jäänyt sinne – täsmällisesti sanottuna silloin, kun siepin jahti oli alkanut – ja Peter oli kahmaissut pelissä olleen ryhmyn kiinni ihan turvallisuussyistä, sillä kukaan ei olisi kuitenkaan tajunnut enää väistää sitä.

Juhlat juhlittiin perinteisellä kaavalla, eikä Nickin isäkään enää kakun syömisen, muutamien aktiviteettien ja lahjojen avaamisen yhteydessä jaksanut liiemmin tehdä yksinkertaisista asioista katastrofaalisia, ja sen jälkeen olikin jo tullut pimeä. Pimeä tarkoitti sitä, että niiden vieraiden, jotka eivät joko asuneet aivan naapurissa tai olleet jäämässä yöksi, oli aika lähteä kotiin.
   Ovelta vanhemmat toivottelivat Harrylle hyvää lukuvuotta Tylypahkassa ja kehottivat opiskelemaan ahkerasti. Harry hymyili ja nyökkäili kaikille, ja hän mietti, millaista olisi olla niin pitkän aikaa näkemättä näitä kaikkia ihmisiä. Mutta hän kuitenkin uskoi, että Tylypahka olisi eron arvoinen.
   Tommy ei lähtenyt muiden mukana, mutta hänen vanhempansa, jotka pitivät pientä apoteekkia muutaman kadun päässä, joutuivat poistumaan muiden mukana. Ukrainasta saakka tuleva lähetys jonkin erikoisen olennon isovarpaita tulisi aivan pian, ja heidän olisi oltava vastaanottamassa sitä. Koska kaduilla ei ollut turvallista kulkea yksin, he lähtivät yhdessä ja vannottivat muita toimittamaan Tommyn turvallisesti Siriukselle.
   ”Ilman muuta, ilman muuta”, Remus vakuutteli ja James siirteli erityiskestäviä ilmapalloja pois Tommyn vanhempien kenkien päältä. Tommy oli Harryn kanssa testaamassa Harryn lahjaksi saamaa peliä, jossa piti arvata, mistä reiästä rupikonna kurkistaa ja lyödä sitä nuijalla ennen kuin se sukeltaa taas piiloon.
   ”Tommy!” hänen isänsä huusi. ”Tule tänne sanomaan hyvät yöt!”
   Tommy ojensi nuijan, jolla oli hutkinut pelialustaa summamutikassa, Harrylle ja onnistui vahingossa litistämään hänen sormensa. Sillä aikaa, kun Tommy kuunteli vanhemmiltaan ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä, Harry kävi äitinsä luona parannuttamassa sormensa. Sen jälkeen he molemmat jatkoivat nuijalla hutkimista eivätkä jaksaneet pahemmin välittää, osuivatko rupikonniin vai eivät.
   Kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla, jolloin Siriuksen toinen työvuoro alkaisi. Niinpä Lily, James, Sirius ja Remus valmistivat Harryn ja Tommyn matkaan kohti Siriuksen asuntoa; Peter ja Aurelie jäivät talonvahdeiksi ja Aurelie ryhtyi auttamishaluisena siivoamaan syntymäpäiväkutsujen jälkiä.
   Harry ja Tommy olivat syöneet itsensä ähkyyn jo kaksi tuntia sitten, eli heihin uppoaisi pian lisää herkkuja. Siksi Remus otti kantaakseen korillisen kakkua, jokamaunrakeita, suklaasammakoita ja ksylitolilla makeutettua Drooblen toisiksi parasta purkkapallopurkkaa. Pojilla oli molemmilla mukanaan laukut, joissa oli vaihtovaatteet ja yöpaidat.
   Vaikka yli kymmenvuotiaita harvoin vaaditaan pitämään aikuista kädestä kiinni ulkona liikuttaessa, Harrylta ja Tommylta sitä kuitenkin odotettiin. Tapaukset, joissa kuolonsyöjät olivat pilanneet näkyvyyden täysin yhtäkkiä ja kaapanneet vanhemmistaan eksyneet lapset, eivät olleet tavattomia. Kukaan ei liikkunut yksin enää sen jälkeen, kun aurinko oli laskeutunut ja hyökkääjiä oli vaikeampi havaita kuin päiväsaikaan. Harva liikkui muutenkaan.
   Kun James huomasi liikettä tiellä heidän edessään, hän huomautti asiasta heti, ja aikuiset ryhmittyivät lasten ympärille vetäen taikasauvansa esiin. Lily ja Remus pitivät sauvattomilla käsillään tiukasti kiinni lasten käsistä ja James ja Sirius kulkivat ensimmäisinä valmiina kohtaamaan tulijat. Harry tunsi, kuinka Tommy hänen vierellään vapisi pelosta.
   Tulijat paljastuivat kahdeksi mieheksi, jotka olivat suunnanneet taikasauvansa suoraan kohti Jamesia ja Siriusta. Tommy henkäisi terävästi ja Lily puristi lohduttavasti hänen kättään.
   ”Ernie?” James sanoi reippaasti mutta varuillaan.
   ”Piru vie, Jamesko se siinä!” toinen miehistä huudahti hätkähtäen. ”Minä jo luulin, että te olette joku kuolonsyöjäjoukkio, joka on vähän eksynyt reitiltään!”
   ”Sitä samaa me pelkäsimme teistä”, Sirius naurahti.
   ”No, me jatkamme tästä matkaamme. Jospa niitä kuolonsyöjiä vaikka sattuisi paikalle.”
   ”Ai, oletteko te partioimassa?” James kysyi yllättyneenä.
   ”Jep, sitä juuri. Ja huomenaamuna töissä. Nähdään siellä sitten, oletan.”
   ”Kyllä, nähdään. Älkääkä sitten kirotko meitä, kun kuljemme tästä taas pian”, James lisäsi virnistäen.
   Toinen miehistä voihkaisi, mutta sitten kumpainenkin heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa heidän ohitseen.
   ”Auroreita?” Lily kysyi ja Sirius ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Se on hyvä, sitten täällä on varmaan vähän turvallisempaa ainakin tänä iltana.”
   ”Niin, ellei sitten aleta miettiä sitä, miksi heidät on sijoitettu tänne”, James totesi synkästi ja Harry alkoi välittömästi vilkuilla tien sivuille. Tommy kuitenkin vinkaisi – ilmeisesti pelosta.
   ”Älä viitsi pelotella, James”, Lily ärähti.
   ”Hitto, minä myöhästyn, pakko mennä”, Sirius sanoi siinä samassa. ”Saan kuulemma potkut jos olen kerrankin vielä myöhässä. Kai te pääsette perille ilman minuakin?”
   ”Mene vain, minulla ei ole varaa alkaa maksaa sinun vuokaasi, minkä epäilemättä joudun tekemään jos jäät työttömäksi.”
   ”Kiitti, Sarvihaara.” Sitten kuului vain poksahdus ja Sirius kaikkoontui pois. Harry vilkaisi sivulleen ja huomasi, että Tommy oli aivan kalpea ja puristi Lilyn kättä kuin henkensä hädässä. Harrya ei kuitenkaan pelottanut.
   ”Saanko mennä isin kanssa edeltä?” Harry kysyi Remukselta ja muodosti äänettömästi Tommyn nimen. Remus, vilkaistuaan pikaisesti Tommyn kauhistunutta olemusta, ymmärsi Harryn idean ja tarttui Tommyn toiseen käteen. Nyt Tommylla oli aikuiset molemmilla puolillaan, eikä häntä enää pelottanut niin paljon. Lisäksi Harry, joka ei nähnyt koko tilanteessa mitään erityisen kammottavaa, hypähti iloisena isänsä vierelle.
   James vilkaisi häntä ja tarttui hänen kädestään kiinni.
   ”Tämä on vakava tilanne, poika”, hän ohjeisti, ja Harry yritti olla nauramatta.
   Kun he olivat perillä, aikuiset kävivät keskustelun. Harry ja Tommy istuivat sohvalla ja söivät jokamaunrakeita.
   ”Lily jää tänne teidän seuraksenne”, James ilmoitti hetken kuluttua.
   ”Äiti, ei”, Harry voihkaisi. Jos Lily olisi paikalla, he eivät saisi Tommyn kanssa hyppiä Siriuksen sängyllä, joka oli erittäin joustava ja kuin luotu siihen tarkoitukseen. Harry ja Tommy olivat jo monen vuoden ajan halunneet Siriukselle aina juuri sängyllä hyppimisen takia – ja myös sen, ettei Sirius käskenyt heitä nukkumaan.
   ”Miksi ei?”
   ”No… siksi.”
   ”Sitten minä jään.”
   ”Isi, ei!”
   ”No Remus.”
   ”Ei…”
   ”Te saatte joka tapauksessa kestää Siriusta”, James muistutti.
   ”Niin, mutta ei heti.”
   ”James”, Lily puuttui puheeseen, ”sinä olet aurori, sinä saat luvan jäädä tänne, ja me lähdemme Remuksen kanssa kotiin. Ja ei, Harry, ei vastaväitteitä. Hyvää yötä.”
   Harry murjotti seuraavat kaksi sekuntia, mutta sitten Tommy pyysi häntä hyppimään Siriuksen sängylle niin, ettei James huomannut, koska oli levittämässä sohvaa vuoteiksi.
   He ehtivät pomppia äänettä nauraen melkein kymmenen minuuttia, ennen kuin James tuli häätämään heidät pois.
   ”Tuoko se syy siis oli”, hän mutisi ja patisti poikia syömään iltapalaa. Iltapalaan kuului pienet palat leipää, koska enempää Harry ja Tommy eivät pystyneet millään syömään. Ahdettuaan illan terveellisen osuuden itseensä he söivät suuret lautaselliset täytekakkua.
   Harry ja Tommy päättivät jatkaa peliä, jossa hutkittiin nuijalla, samalla kun James yritti tehdä joitakin paperitöitä. Koska nuijan heiluttaminen oli äänekästä puuhaa, James valitti siitä pojille, mutta päätyi jossain vaiheessa kokeilemaan itse eikä malttanutkaan lopettaa.
   ”Älä varasta meidän peliä”, Harry marmatti ja sai siitä hyvästä nuijaniskun päähänsä. Ei kuitenkaan kovaa, ihan hipaisun vain.
   Kun James kohta malttoi luopua nuijasta, Harry ja Tommy olivat jo hetkellisesti kyllästyneet peliin ja päättivät mennä syömään jokamaunrakeita.

Sinä aamuna koitti Harryn siihenastisen elämän suurin päivä, päivä, jota hän oli odottanut innolla niin pitkään kuin hän saattoi vain muistaa. Aina, kun joku hänen naapurustostaan oli saanut kirjeen ja lähtenyt kohti Tylypahkaa, Harryn odotus oli kasvanut monta kertaa suuremmaksi ja hänestä oli tullut entistä malttamattomampi. Niinpä hän tuskin pysyi nahoissaan, kun hänen oma suuri päivänsa vihdoinkin koitti.
   ”Pue nämä yllesi”, Lily sanoi ja heitti Harryn tuolinselkämykselle hyvin epämääräisiltä näyttävät vaatteet. Harrylla kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, miksi ne olivat niin epämääräiset: ne olivat jästivaatteet.
   ”Ei, äiti, en minä noita halua pistää! Minähän pääsen Tylypahkaan nyt, anna minä pistän koulukaavut, joohan?”
   ”Ei, vasta junassa. King’s Cross on jästiasema, se on täynnä jästejä siis, etkä sinä saa erottua joukosta. Tai no, erotut luultavasti muutenkin, mutta sittenhän sinua vasta hulluna pidettäisiin, jos sinulla olisi joku ihmeellinen kaapu päällä.”
   ”Mutta äiti, sinä olet aina sanonut, että jästeilläkin on muoti, että he pukeutuvat aina välillä mitä erilaisimpiin vaatteisiin. Kai minä nyt voin edes kaavun pistää?”
   ”Et voi. Emme halua herättää huomiota.” Niine sanoineen Lily kääntyi ja lähti pois huoneesta jättäen Harryn mutisemaan itsekseen. Äitinsä lähdettyä Harry ei jäänyt vitkuttelemaan vuoteeseensa, muttei kuitenkaan pistänyt äidin tuolille laskostamia jästivaatteita päälleen. Sen sijaan hän lähti pyjamassaan kohti keittiötä ja meinasi matkalla kompastua valtavaan arkkuunsa, jonka päällä lojui tyhjä häkki.
   ”Isä”, hän sanoi heti ylitettyään mahtavan esteen ja päästyään keittiöön.
   ”Huomenta”, James vastasi lehden takaa ja oli ilmeisesti jatkamassa, mutta Harry alkoi puhua keskeyttäen hänen aikeensa.
   ”Äiti väittää että minun pitää pistää jästivaatteet junaan!”
   ”Äitisi väittää aivan oikein”, James sanoi.
   ”Mutta eihän se käy!” Harry valitti. ”En minä niissä voi mennä Tylypahkan-junaan!”
   ”Ai? Etkö halua siis mennä ollenkaan?” James kysyi, laski lehteään vähän alemmas ja kohotti Harrylle kulmakarvojaan kysyvästi.
   ”No totta kai haluan!” Harry närkästyi. ”Mutta enhän minä voi mennä jästivaatteissa! Kaikkihan luulevat, että olen jästisyntyinen tai jotain!”
   ”Ja sekö muka olisi paha asia?” paikalle saapunut Lily kysyi terävästi.
   ”No ei”, Harry sanoi, joskin hieman epäröiden. Oikeasti hän ei pitänyt sellaisesta ollenkaan, mutta ei hän niin voinut sanoa jästisyntyisen äitinsä kuullen. ”Se vain, että eihän se olisi totta.”
   ”Mutta aina sinä voisit sitten korjata heidän käsityksensä”, Lily tuhahti ja hänen äänensävystään oli selvästi tulkittavissa, että hän ymmärsi vallan mainiosti, mitä hänen poikansa mielessä liikkui. ”Menen pesemään loput sukkasi. Miten sinulla voikin olla niitä niin hirveästi?”
   Harry vain kohautti olkapäitään ja kääntyi jälleen isänsä puoleen. ”Siis ihan oikeasti, et sinä voi pakottaa minua menemään niissä vaatteissa Tylypahkaan!”
   ”Et sinä Tylypahkaan niissä menekään, poika hyvä”, James vastasi. ”Eihän siinä nyt mitään järkeä olisi. Mutta junaan sinä kyllä menet, anteeksi nyt vain.”
   ”Mutta miksi? Miksi ihmeessä pitää mennä jossain niin tyhmissä vaatteissa – ”
   ”Nyt loppui, jooko. En jaksa enää kuunnella. Sinä menet niissä vaatteissa, jotka äitisi sinulle valitsi. Ole vain kiitollinen, että hän tietää jästien muodista jotain. Jos vaikka sattuisit näkemään asemalla kivan tytön, joka on jästisyntyinen, ja olisit pukeutunut ihan typerästi joihinkin velhosyntyisten valitsemiin vaatteisiin…”
   ”Niinkö sinulle kävi?” Harry ihmetteli. ”Kun näit äidin?”
   James nauroi. ”Ei nyt ihan niinkään.”
   ”Miten sitten?”
   ”Kuten sanoin, pistä nyt ne äitisi valitsemat vaatteet päällesi. Jos menisit kaavussa Tylypahkan pikajunaan, erottuisit sieltä, koska kaikilla on jästivaatteet. Niin se on aina ollut ja niin sen myös pitää aina olla, koska asema on täynnä jästejä. Kun juna on lähtenyt liikkeelle, voit vaihtaa kaapuun. Mutta sitä ennen – housut ja paita, Potter!”
   Harry näytti isälleen kieltä. Tämä oli ottanut tavakseen silloin tällöin kutsua Harrya sukunimellä, koska siihen hänen kuulemma pitäisi Tylypahkassa tottua.
   Isän sanoihin oli kuitenkin tyytyminen, eikä Harry voinut muuta kuin lähteä kohti huonettaan pukeutumaan, sillä eihän hän sentään halunnut missään nimessä myöhästyä junasta. Matkalla poispäin keittiöstä hän ei kuitenkaan voinut olla mutisematta: ”Miksi juuri minun täytyy pistää jotain sellaista…”
   ”Hei, älä valita!” James huusi hänen peräänsä. ”Joudun minäkin jästikamoissa menemään!”
   ”Ai joudut?” Harry kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan epäuskoisena isäänsä.
   ”No totta kai joudun, mehän menemme keskelle jästiasemaa.”
   Harry tuijotti isäänsä hetken suu auki, mutta juoksi sitten huoneeseensa pukeutumaan, eikä häntä enää lainkaan haitannut joutua pitämään tyhmiä yksinkertaisia jästivaatteita.

Matka King’s Crossille oli äärimmäisen tylsä ja ylipäätään ihan hirveä. Harry ei olisi enää lainkaan malttanut odottaa – no hyvä on, ei hän ollut muutenkaan malttanut – mutta asiaa ei helpottanut lainkaan se, että he matkustivat sinne jästien taksilla, joka maksoi Harryn äidin mukaan paljon jästirahaa. He istuivat taksissa pienen iäisyyden, ja Harryn oli ihan pakko pariin kertaan kuiskata vieressään takapenkillä istuvalle isälleen valitukset siitä, kuinka typerää oli mennä jollain niin hitaalla kulkuneuvolla, kun taikakeinoin matka olisi sujunut parissa sekunnissa. Hänen isänsä ei kauheasti pitänyt siitä, että hän kuiskasi niin, koska häntä oli monen monta kertaa kielletty puhumasta mitään velhomaailmasta. Niinpä James jätti Harryn kommentin täysin oman onnensa nojaan, ja Harry murjotti koko loppumatkan, joskin hänen oli pakko kurkistella siinä samalla innoissaan ikkunasta ulos. Aivan pian… aivan pian…
   Ja niin he lopulta olivat perillä. He nousivat ulos taksista, Lily maksoi ja taksikuski nosti Harryn matka-arkun alas.
   ”Mihin sitä ollaan matkalla, hautajaisiinko?” taksikuski vitsaili. ”Tämähän painaa kuin synti!”
   James ja Lily nauroivat vähäsen, mutta Harry pysyi vaiti, koska hän ei oikein ymmärtänyt jutua. ”Ei sentään”, Lily sanoi. ”Poika tässä on vain lähdössä taas vuodeksi sisäoppilaitokseen. Matka-arkku on kerta kaikkiaan paras paikka hänen tavaroilleen, muutenhan ne hukkuisivat eikä hän saisi niitä pakattua taas takaisin tullessaan, kun matkalaukut ovat niin epäkäytännöllisiä.”
   ”Aa, niin, aivan, no se selittääkin”, taksikuski sanoi. ”Hyvää kouluvuotta vaan sinulle, poika”, hän toivotti, ja Harry kiitti kauniisti. Sitten taksikuski ajoi pois ja James lähti hakemaan kärryjä, joihin matka-arkun voisi nostaa. Hän palasikin aivan pian, ja ihan yhtä pian arkku oli kärryissä joita James työnsi, ja he olivat kaikki kolme kävelemässä kohti laituria, jolla Harry ei ollut vielä koskaan vieraillut.
   ”Hirmu paljon jästejä”, hän sanoi ja katseli ympärilleen. Kaikilla oli jästivaatteet ja kaikilla näytti olevan kiire jonnekin. Junat tuuttailivat ja pari pillinvihellystäkin kuului, kauheasti huudeltiin eri asioita, jotkut juoksivat, joillain oli monta laukullista tavaraa ja joillain vain ihmeellisiä pieniä salkkuja.
   ”Harry kiltti, ei vielä täällä”, Lily pyysi, ja Harry vaikeni. Hän alkoi nyt hiljalleen ymmärtää, miksi hänet oli pakotettu pukeutumaan jästiksi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt niin paljon jästejä kerrallaan kuin nyt täällä! Hän pohti, kuinkakohan moni oli oikeasti velho ja vain pukeutunut jästiksi, mutta hän ei uskaltanut kysyä.
   Viimein he tulivat laiturille yhdeksän. Harry katsoi laiturin kymmenen suuntaan ja näki paksun pylvään.
   ”Tuostako me menemme?” hän kysyi.
   ”Joo”, James vastasi, ”mutta odotetaan vielä vähän. Sinne taitaa juuri olla joku menossa.”
   Harry tähyili ympärilleen ja huomasi kuin huomasikin viiden hengen porukan, joista yksi työnsi samankaltaista matka-arkun sisältävää kärryä kuin mikä Harrylla oli. Porukassa oli neljä aikuista, jotka tähyilivät valppaina ympärilleen, ja heidän keskellään Harry oli näkevinään pienen pojan. Porukka hölkkäsi kiireisen näköisenä suoraan kohti tolppaa.
   ”Hei, onko tuo Kingsley?” Harry kysyi tunnistettuaan tummaihoisen miehen, joka oli pari kertaa käynyt heillä vierailulla.
   ”Joo, mutta olehan nyt hiljaa. Etkö huomaa, ketä siinä saatetaan?”
   Harry yritti katsoa vielä tarkemmin, ja näki kuin näkikin vilauksen keskellä hölkkäävästä pojasta juuri ennen kuin joukkio juoksi sulavasti pylvään läpi.
   ”Oliko se Neville Longbottom?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei ollut lainkaan hätkähtänyt, vaikka viisi ihmistä oli juuri kadonnut jäljettömiin.
   ”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”
   ”Miten hänet päästetään Tylypahkaan? Eikö se ole aika turvatonta?”
   ”Siellä on Dumbledore”, James sanoi. ”Ja muutenkin todella mittavat turvatoimet. Hänen on varmasti turvallisempaa siellä kuin kotonaan – tai no okei, ehkei ihan, koska salaisuudenhaltijaloitsua ei noin vain murretakaan.”
   ”Eiköhän mennä”, Lily sanoi, ja he lähtivät kävelemään rauhassa kohti tolppaa. ”Muuten, Harry. Älä sitten tuijota Nevilleä junassa ja koulussa pahasti, jooko. Hänelle ei varmasti ole helppoa tulla Tylypahkaan sellaisen taustan kanssa. Hänen isoäitinsä on tiukka kasvattaja, vaikka muuten mukava ihminen onkin, eikä Nevillen tilannetta varmasti helpota se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Joten yritä edes olla kiltti hänelle, jooko?”
   ”Joo, totta kai”, Harry vastasi. Hän ajatteli, että Neville oli varmasti kunnon kusipää, olihan tämä ainoa Voldemortin kirouksesta henkiin jäänyt, oikea julkkis ja sankari. Varmasti hän ei puhunut mistään muusta kuin omasta loistokkuudestaan.
   Juuri silloin he saapuivat tolpan luo. ”Pysähdytään tähän hetkeksi”, James sanoi.
   ”Miksi?” Harry kysyi. Hän olisi jo halunnut päästä laiturille.
   ”Etteivät jästit epäile mitään. Jutellaan tässä ihan vähän aikaa vain.”
   ”Mistä me jutellaan?”
   ”No ei meidän tarvitse mistään varsinaisesti jutella, kunhan nyt vain ollaan tässä hetkinen.”
   ”Mutta sinähän aina sanot, että jästit eivät huomaa mitään!”
   ”Eivät huomaakaan, mutta jos emme ole varovaisia, he alkavat huomata, ja sitähän me emme halua, vai mitä? No niin, eiköhän tämä riitä. Ei, Harry, älä ihan vielä.” James tarttui kiinni Harryn käsivarresta. ”Ei näinä aikoina voi noin vain mennä tuntemattomaan paikkaan. Mistä me tiedämme, vaikka sinne olisi tullut kuolonsyöjiä?”
   ”Anteeksi.”
   ”Okei, Harry, otahan kiinni kädestäni”, Lily sanoi ja ojensi kätensä Harrylle.
   ”Mitä! En varmasti ota! En minä voi mennä tuonne noin ja pitää äitiä samalla kädestä kiinni…”
   ”Äh, voi hyvänen aika…” Lily mutisi ja tarttui kiinni Harryn käsivarresta samalla, kun astui sujuvasti täysin kiinteältä näyttävän tolpan läpi. Harry seurasi perässä, osin koska Lily kiskoi häntä ja osin koska hän ei malttanut odottaa laiturille pääsyä. James tuli aivan heidän perässään Harryn kärryjä työntäen.

[Wonderlander]

Ihanan nopeasti jatkoa. (Ainakin minulle, löysin tämän vasta eilen.)

Ja kuten lupasin, yritän nyt kirjoittaa edes hieman pidemmän kommentin...

Tämä on _erittäin_ mielenkiintoinen fic! Hassua kuvitella Neville-raukka sankarina, toivon, että Neville on kaikesta huolimatta mahdollisimman IC. Ehkä ainoa juttu, mitä voisit parantaa tekstin helppolukuisuuden suhteen olisi jättää 'tyhjä rivi' kun kappale vaihtuu, juunou? Se selkiyttäisi paljon, ja tekisi lukemisesta helpompaa, vaikka eihän tuota nytkään kovin vaikeaa lukea ole, teksti kun on todella selkeää.

Harryn vanhemmat on juuri sellaisia kuin kuvittelinkin, James voisi ehkä olla vielä asteen veijarimaisempi. Remus on tässä ficissä yli-ihana, aws. <3

Mutta nytkö siis Voldemort selvisi hengissä Nevillen tappamisen kanssa, jos kuolonsyöjät ovat noin aktiivisia?

Jaaa, toivon että tämä juoni eroaa mahd. paljon Rown kirjojen juonesta.

Eli todella, todella innokkaasti odotan jatkoa! Tämä on hyvää, virheetöntä tekstiä, good.

♥:llä Wonderlander.