Title: Sanoinkuvaamaton
Author: Claire
Rating: S
Pairing: James/Sirius
Genre: fluff, oneshot
Summary: Mikään ei ollut enää yksinkertaista.A/N: Höh, tuliko tästäkin nyt ihan tönkkö. Itse alunperin tykkäsin, kun aina kirjottelen niitä synkähköjä ja tää olis nyt pientä vaihtelua, mutta nyt on ehkä vähän epävarma fiilis. Halusin kuitenkin tämän tänne julkaista. Toivoisin kovasti, että saisin kommenttia, koska se kehittäisi mua kirjoittajana. Ja vaikkei kehittäisikään, niin kyllä mä sitä silti haluan.
Kliseistä tämä tulee olemaan, mutta jättäkää silti puumerkkinne.
~
SanoinkuvaamatonEn kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten ihmeessä James oli saanut minut karkaamaan jälleen kerran tänne ulos hyiseen ilmaan; vastahan olimme molemmat poteneet edellispäiväisestä tunteja kestäneestä lumisodasta aiheutunutta keuhkokuumetta Sairaalasiiven lämpimissä vuoteissa matami Pomfreyn valvovien silmien alla. Vaan kun seuraavana päivänä James oli jo kyllästynyt vuodelepoon, oli hän Pomfreyn silmän välttäessä jo houkutellut minut karkaamaan "mokomasta pakkopullasta", kuten hän asian ilmaisi.
Tottakai olin lähtenyt hänen mukaansa. Hän oli minun paras ystäväni, enkä itsekään ollut kummoisemmin kiintynyt Sairaalasiipeen, että olisin sinne yhtään kauemmaksi aikaa jäänyt. Niinpä matami Pomfreyn ottaessa jonkin hätäisen erikoistapauksen vastaan, me viiletimme äänettömästi ulos tuosta osasta Tylypahkaa ja lähdimme juoksemaan pitkin sen käytäviä vaaleat ohueet potilaan vaatteet päällämme. Kunnes saavuimme ulos.
Ainakin 40 senttimetrin korkea lumikerros peitti Tylypahkan maita. Katselin ensin järkyttyneenä ja vastahakoisena tuota yksinkertaisen pelottavan valkoista näkyä, mutta kääntäessäni katseeni Jamesiin, näin hänen vain hymyilevän vastahakoisuudelleni viekkaasti ja silmät tuikkien jännityksestä, ja samassa kaikki epäilykseni katosivat. Katsoessani takaisin lumeen, näin vain puhdasta kauneutta. Mikään ei ollut enää yksinkertaista. Kaikkialla oli kauniita kuvioita ja auringonsäteet saivat ne kimmeltämään sanoinkuvaamattomina. En ehtinyt edes huokaista ihastuksesta, kun lämmin käsi tarttui minuun ja alkoi vetää minua.
Kömmimme vaivalloisen hitaasti lumessa, mutta minua se ei haitannut. Jamesin käsi piti minusta yhä kiinni kuin lämpimänä turvana, ja näin ajatellessani minä puristin hänen kättään vaistomaisesti hieman lujempaa.
Tiesin sanomattakin, minne James oli minua viemässä, ja James tiesi varmasti minun tietävän sen. Taivaalta alkoi hiljattain tipahdella lumihiutaleita, kun viimein saavuimme Tylypahkan kuusen luokse. Sen alle ei lumi ollut päässyt kerääntymään yhtä korkeaksi. James asettui makuulleen vetäen minut samalla mukanaan. Jäin hetkeksi aikaa istumaan hänen viereensä vain katsellen häntä, ja minun kasvojani alkoi kylmästä ilmasta huolimatta kuumottaa hieman. James ei näyttänyt huomaavan, sillä hän tarkkaili kiehtoutuneena yllään lepääviä kuusenneulasia ja käpyjä.
Laskeuduin makuulleni Jamesin viereen hieman toisen käteni varaan kääntyneenä häneen päin. Katselin hänen teräväpiirteisiä kasvojaan, jotka näyttivät täydellisen tasaisilta hentoisen punan värjätessä hänen poskiaan. Kuuntelin lumoutuneena hänen tasaista hengitystään ja näin rintakehän laskeutuvan ja nousevan, yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin, kuinka ulos hengittäessään hänen suustaan vapautui ilmaan huurua, ja hänen tuoksunsa sekoitettuna tähän kuusen raikkaaseen tuoksuun sekoitti pasmani täysin.
Hengitykseni nopeutui, ja James saattoi tuntea sen poskellaan, sillä kasvoni olivat vain muutaman tuuman päässä hänestä. Hän käänsi kasvonsa ja pian huomasin katsovani suoraan hänen tuuheiden ja tummien ripsien ympäröiviin pähkinäsilmiinsä.
Aivotoimintani lamautui täysin ja minä jäin pidättämään hengitystäni. Hän oli lähempänä kuin luulinkaan. Käänsin katseeni hänen punaisiin huuliinsa, jotka olivat hieman raollaan. Hän hengitti hitaasti ulos päästäen huurut kasvoihini ja minä huumaannuin täysin. En voinut itselleni mitään.
Mitään ajattelematta suljin silmäni hurmioissani, kuroin viimeisetkin tuumat väliltämme ja suutelin häntä. Huuleni liikkuivat hänen huuliaan vasten himokkaina ja omistavina, mutta yhtäkkiä totuus tuli kuin isku vasten kasvoja, kun huomasin, ettei James vastannutkaan suudelmaan, vaikkei ollut silti vetäytynyt pois. Totuuden ymmärtäessäni vatsassani muljahti ikävästi, lopetin suutelemisen, vaikka huuleni yhä koskivatkin hennosti hänen huuliaan. Vetäydyin pois suudelmasta ja nousin hitaasti istumaan. Minä inhotin häntä, ja niin ajatellessani häpeän kyyneleet ilmestyivät silmänurkkiini. Pelkäsin niin Jamesin reaktiota. Siinä, suuren kuusen alla istuessani, tunsin itseni heikommaksi ja lyödymmäksi kuin koskaan.
Kuulin, kuinka James nousi myös istumaan, mutta en uskaltanut vieläkään avata silmiäni. Tiesin kyynelteni valuneen poskilleni, tiesin näyttäväni surkealta ja nöyryytetyltä hänen silmiensä edessä. Mutta en uskaltanut avata silmiäni.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua tunsin käden leukani alla. James. Hän varmasti pilkkaisi minua, löisi kasvojani, sylkisi päälleni...
"Sirius", hän sanoi sen sijaan hiljaisella ja tasaisella äänellä. Minua satutti kuulla siitä, kuinka vähän suudelma häneen oli vaikuttanut ja kuinka paljon reaktiota se oli saanut aikaan minussa.
"Katso minuun", hän sanoi, lempeästi mutta käskien. Minä avasin silmäni, mutten uskaltanut kohottaa katsettani.
"Katso minuun", hän toisti uudestaan käskevämmin. Kohotin hitaasti katseeni hänen pähkinäisiin silmiinsä, jotka tuijottivat minua vastaan ilmeettöminä. Tässä tämä nyt oli, hän vihasi minua.
Mutta hänen kätensä kannatteli kasvojani yhä lempeästi. Nyt hän näytti epävarmalta. Sydämeni jyskytti niin, että tuskin kuulin mitään. Hän aukaisi suunsa, mutta sulki sen saman tien, ja hitaasti aukaisi uudestaan.
"Sirius...", hän sai heikosti sanottua.
Ja sitten hän sulki minut intohimoiseen suudelmaansa.