Ficin nimi: Muuttolinnut
Kirjoittaja: Twaikkari
Beta: NiNNNi
Fandom: Twilight
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa twilightin ja sen kaikki hahmot yms. Minä ainoastaa leikin niillä, juoni on omaa käsialaani.
Tyylilaji: Fluff & Romance
Ikäraja: K-11
Paritus, Päähenkilöt: Alice/Jacob
Summary: "Ehkä, mutta muuttolinnutkin palaavat keväällä kotiin, kun aurinko taas lämmittää. Miksi linnut edes asuvat kylmissä maissa jos ne kerran talven tullen lähtevät lunta pakoon?"
A/N:
En pidä mitenkään erityisemmin Jacobista, joten ei hajuakaan miten päädyin kirjoittamaan tällä parituksella..Osallistuu
Kevättä ilmassa- ja
Happy happy joy joy- haasteisiin, muualle en taida saada tungettua. (:
Muuttolinnut
Pimeä, tähtien valaisema yö alkoi hiljalleen lipua pois kirkkaan kevätaamun edestä. Tummat verhot kuitenkin estivät valonsäteiden tunkeutumisen vaalealle parisängylle, jolla makasi kaksi satuolentoa toisiinsa kietoutuneina. Tummahiuksisen naisen valkea käsi makasi rusehtavan pojan paljaalla rintakehällä. Molempien suut olivat kaartuneet pieneen hymyyn, eikä kummallakaan ollut kiire pois, he molemmat tahtoivat nauttia salaisesta tapaamisesta niin pitkään kuin oli mahdollista. Heillä oli aikaa, toisella ikuisuus, toisella vähemmän, mutta silti molemmilla kylliksi rakastaa.
Hiljainen huokaisu karkasi naisen huulilta hänen tuntiessa kuumien käsien vaeltavan vartalollaan. Pian lihaskimppu painoi polttavat huulensa keijukaisen viileälle otsalle. Sieltä ne lähtivät alaspäin etsien, sileällä iholla mutkitellen, suostumatta pysähtymään. Levoton liike loppui vasta, kun nainen painoi omat huulensa miehen huulille, pakottaen ne hetkeksi rauhoittumaan. "Alice, mmmhh", mies huokaisi hiljaa, kun he vihdoin erkanivat toisistaan. "Shh, ihan hiljaa vain. Älä tuhoa tätä satumaailmaa", Aliceksi kutsuttu vastasi leikkisä hymy huulillaan. Hän oli juuri nousemassa sängyltä, kun vahva käsipari veti hänet yllättäen takaisin.
"Sinähän sanoit, että meillä on aikaa. Aikaa ja kiirettä samaan aikaan, outoa, eikö?" hän mutisi Alicen korvaan saaden tämän päästämään ilmoille heleän naurahduksen. "Voi Jacob, meillä on aikaa, mutta emme valitettavasti voi käyttää sitä näin, halusimme sitä kuinka paljon tahansa. Tämä on väärin, kyllä sinäkin sen tiedät. Olemme kuin lintuja, emme voi pysytellä samassa paikassa ikuisesti. Kylmä sää, tai rakkaus, pakottavat meidät vaihtamaan aina paikkaa", Alice sanoi haikealla äänellä, ja jos itkeminen olisi ollut hänelle mahdollista, olisivat kyyneleet täyttäneet kullahtavat silmät noiden sanojen myötä. "Ehkä, mutta muuttolinnutkin palaavat keväällä kotiin, kun aurinko taas lämmittää. Miksi linnut edes asuvat kylmissä maissa jos ne kerran talven tullen lähtevät lunta pakoon?"
"Koska ne haluavat asua siellä, ne rakastavat sitä paikkaa niin paljon, että jaksavat rakkauden voimalla lentää kauas lämpimään, mutta palaavat heti kun voivat, sillä niille tulee ikävä", Alice puhalsi sanat ulos suustaan nopeaan tahtiin.
Hetken huoneessa oli aivan hiljaista, mutta pian nauru jo halkoi ilmaa. "Mehän puhuimme kuin jotkut ikivanhat runoilijat, eiköhän tuo mennyt hieman yli?" Alice hihitti sisäistäessään äsken lausumansa sanat. "Rakkaus tekee ihmeitä", vastasi Jacob nauraen ja kaatoi rakkaansa hellästi alleen.
Jacobin hellät sanat nakersivat Alicen omatuntoa entisestään. Hän tiesi, että oli kamala pettäessään kultakutrista vampyyria, mutta niin kuin Jacob oli sanonut "Rakkaus tekee ihmeitä." Vielä muutama vuosi aiemmin Alice oli ollut varma ikuisesta onnestaan Jasperin kanssa, mutta nyt melkein kaikki hänen ajatuksensa oli kohdistunut Jacobiin. Lämpimään, turvalliseen Jacobiin. Hänen rakkaimpaansa, jonka sieraimia korventava löyhkä oli hiljalleen vaihtunut maailman suloisimmaksi tuoksuksi.
"Lintujenkaan rakkaus ei ole ikuista", Alice kuiskasi lähinnä itselleen, mutta Jacob kuuli silti, johtuen siitä, että hänen korvansa oli painettuna vasten Alicen poskipäätä. Jacob ei keksinyt lohduttavia sanoja, joten tyytyi vain pusertamaan hennon keijukaisen lujempaa rintaansa vasten. "Ei olekaan, ei kaikkien lintujen", mies vihdoin kuiskasi. Kyllä hänkin tunsi syyllisyyttä rakastuessaan Aliceen, mutta tunteillehan ei mahtanut mikään.
Muuttolinnutkin seuraavat vaistojaan, ne ovat siellä missä on hyvä olla. Ne eivät jää kaatosateessa huojuvan puun oksalle vaan hakeutuvat lämpimään pesäänsä. Rakkaudella on kaksi muotoa, ja se mitä Alice ja Jacob tunsivat toisiaan kohtaan, oli täydellistä. Se oli sitä mahdotonta, rikkomatonta rakkautta, joka kaikista varjopuolistaan oli täydellistä. Täydellistä.
A/N: Kommenttia?
