// Alaotsikko: Femme, K 11
Author: Noriko
Beta: Arte
Genre: femme, angst
Pairing: Selviää kyllä
Rating: K11
Summary: Pelkään, että jos maistan palan, hän kuihtuu kilon lisää.
Disclaimer: Kaikki on minun.
Warnings: Syömishäiriö, kuolema
A/N: Tämä on ensimmäinen originaalini, jonka julkaisen (toivottavasti ei jää viimeiseksi!). Ei kai tässä muuta sanottavaa ole, mutta haluaisin vielä kiittää Artea, joka betasi tämän ja kertoi rehellisen mielipiteensä, ja se on kaikki, mitä betalta voi vaatia (:
Jauhoista tehtyä
Elena ei kuuntele. Hän kieltäytyy kuuntelemasta, käpertyy omaan huopaan ja nukahtaa ennen kuin ehdin aloittaa. Tiedän, että huutaminen ei auta, hän ei kuulisi sitäkään. Hänen unensa ovat syviä, hän nukkuu kuin vastasyntynyt vauva ja herätessään silmäilee maailmaa kuin ensimmäistä kertaa.
Minä jätän hänet rauhaan. Menen keittiöön, laitan musiikkia päälle ja kaadan kahvia mukiin. Näen Elenan keittiön ovesta. Arvelen, mitä unta hän mahtaa nähdä. Onko hän juoksemassa niityllä, hiukset auki ja huulet hymyssä? Vai onko hän kotona leipomassa mustikkapiirakkaa juuri poimituista mustikoista?
Elena rakastaa leipomista. Hän voisi leipoa päivät pitkät väsymättä hitustakaan. Mutta hän ei koskaan syö. Hän istuu vieressä ja katselee, kun muut lusikoivat viimeiset rippeet piirakasta ja kehuvat emännän taitoja. Elena nauttii eniten, kun muut sanovat hänen piirakoidensa olleen parhaimpia, joita he ovat maistaneet.
Minä en koskaan kehu hänen leipomisiaan. Minä en koskaan syö niitä, koska tiedän, että tuhoaisin samalla hänen maailmansa. Pelkään, että jos maistan palan, hän kuihtuu kilon lisää. Pelkään, että pian hänen reitensä ovat pelkkää luuta ja hänen silmät tippuvat kuopistaan ja silloinkin hän jatkaisi leipomista. Ja joka kerta yritän puhua hänelle, mutta hän ei kuuntele. Hän käpertyy vaaleansiniseen huopaansa, painaa silmät kiinni ja nukahtaa.
Äidiltäni tulee joulukortti, vaikka joulu on jo mennyt. Kortti on ryppyinen ja käsiala huoleton, ikään kuin kirjoittaja olisi halunnut osoittaa kirjoittaneensa kiireessä. Elena kehottaa heittämään kortin saman tien roskiin, mutta minä säilytän sen, kuten kaikki edellisetkin.
”Se ämmä ei ansaitse kiitosta”, Elena tiuskahtaa, kun valitsen äitini numeron lähettääkseni kiitos-viestin. Elena vihaa äitiäni, äitini vihaa Elenaa, minä rakastan kumpaakin.
Lähetän viestin ja jään hetkeksi odottamaan vastausta, vaikka tiedän, ettei sellaista tule. Kello lähestyy jo kahdeksaa ja minulla alkaa olla kiire töihin.
”Jääkaapissa on eilistä maksalaatikkoa”, sanon Elenalle, vaikka hän oli juuri eilen sanonut ryhtyvänsä kasvissyöjäksi. Vastausta ei kulu, minä puen takin päälle ja lähden.
Maksalaatikko seisoo koskemattomana jääkaapin nurkassa, ylähyllyllä on vastaleivottua piirakkaa. Sitten muistan, että Kiki ja Dora ovat tulossa kylään. Elena leipoo heitä varten aina mansikkapiirakoita ja he syövät ne aina viimeiseen muruseen asti.
”Olen aina luullut, että lesbot ovat maskuliinisia”, Kiki oli sanonut vuosia sitten tavatessaan minut ensimmäistä kertaa. Elenalla oli tuolloin lyhyt, vaalea tukka ja poikamaisen pyöreät kasvot. Nykyään hän kasvattaa tukkaansa, se on jo olkapäihin asti ja tummanruskea.
Kun Kiki ja Dora tulevat, Elena istuu keittiössä käpertyneenä huopaan ja minä saatan vieraat sisään. Minä hymyilen Kikille ja Doralle, toivotan niitä heidät tervetulleiksi ja kysyn, ottavatko he teetä vai kahvia, vaikka tiedän jo vastauksen.
Minä syön eilistä maksalaatikkoa, Dora ja Kiki ahmivat piirakan viimeiset palat ja Elena juo vihreää teetä piilottaen
hymynsä mukin taakse. He juttelevat tavallisia juttuja, minä kuuntelen puolella korvalla. Kaikki menee tavallisen kaavan mukaan ja yhdeksän aikaan jompikumpi vieraista kauhistelee aikaa ja he häipyvät jättäen kiitokset perässään.
Kun ovi sulkeutuu Kikin perässä, minä tunnen olevani väsynyt. Elena istuu edelleen samalla paikalla ja hymyilee.
Kun sinulle rakas ihminen joutuu sairaalaan, kaikki muu maailmassa tuntuu arvottomalta. Minulle maailma on arvoton vähintään kerran kuussa. Tällä kertaa Elena löydettiin juoksuradalta.
”Minä vain halusin juosta”, hän sanoo minulle, kun tuon kukkia sairaalaan. ”Aamu oli niin ihanan lämmin ja sinä olit jo lähtenyt…”
Minä puristan hänen kätensä, annan silmien kuivua kyyneliltä ja allekirjoitan hoitajan tuomia papereita. Hän on sama nuori nainen, joka hoiti Elenaa viime kerralla. Hänen nimensä on Jaelika ja hänellä on punaiset kiharat hiukset.
”Minusta olisi parempi, jos Elena jäisi tänne”, Jaelika sanoo minulle, kun Elena nukahtaa. Minä katson Elenan rauhallisia kasvoja, hänen poskissaan on kuoppia ja ne ovat vitivalkoiset, hänen sormensa muistuttavat tikkuja ja käsivarret roikkuvat kuin puun ohuet oksat.
Silti minä pakenen totuutta ja sanon, että Elena kyllä pärjää kotonakin.
”Katso, olen löytänyt uusia reseptejä!” Elena kantaa kasoittain kirjoja pöytään ja selailee niiden rapistuneita sivuja. ”Tänään voisi olla suklaakakun päivä. Kiki käy pikaisella vierailulla ja ylihuomenna Sven lupasi tulla käymään. Sven rakastaa muffinsseja ja täällä on vaikka mitä reseptejä… Katso tätäkin, sitruunamuffinssi kinuskikastikkeella! En ole ennen kuullutkaan sellaisesta…”
Muistelen, koska Elena oli viimeksi itse syönyt leivoksiaan. Siitä on liki kuusi vuotta. Hänellä oli tuolloin ne ihanan pyöreät posket, jotka punehtuivat talvipakkasissa ja pitkien lenkkien jälkeen. Syötyään kolme palaa mustikkapiirakkaa hän sanoi, että se olisi viimeinen kerta, kun hän syö leivonnaisia.
”Jaelika ehdotti, että jäisit vähäksi aikaa sairaalaan”, minä sanon. ”Ei sinun tarvitse kovin pitkää aikaa siellä olla, kunhan varmistetaan, että olet kunnossa.”
Elena pamauttaa kirjan kiinni, käpertyy siniseen huopaan ja painautuu syvälle sohvatuoliin. Hän ei sano mitään, olen varma, että hän ei enää kuuntele.
Sven syö muffinsseja, hänellä on hyvä ruokahalu, mutta silti hän on laiha. Tiedän, että Elena ihailee ja vihaa Sveniä samaan aikaan. Kun Elena poistuu keittiöön tiskaamaan, Sven katsoo minuun ja harkitsee pitkään.
”Miten olet voinut?” Hän lopulta kysyy ja minä nauran. Yleensä kysytään kuiskaten, miten Elena on voinut, kuinka hän on pärjäillyt, joten Svenin kysymys on täysin yllätyksellinen.
Mutta minä en ehdi vastata. Keittiöstä kuuluu kolinaa, samanlaista kolinaa kuin silloin, kun lautaset tippuvat lattialle ja särkyvät.
Elena on aina nukkunut sikeästi. Tällä kertaa hän ei vain näe unta. Onko taivaassa enkeleitä? Onko siellä elämää? Mitä jos Elena ei pääse leipomaan? Miten hän pärjää ilman sinistä huopaansa?
”Åse, tämä ei auta. Tule nyt, kultaseni”, Kiki nostaa minut pystyyn, kosketan vielä viimeisen kerran kylmää kiveä. Olisin halunnut, että kivi olisi sininen, mutta he väittivät, että sellaista väriä ei ole, eikä se sopisi hautuumaalle.
”Minun pitää käydä kaupassa”, sanon Kikille. ”Taikina on loppunut eikä ilman taikinaa pysty leipomaan. Elena suuttuu, jos taikina loppuu kesken…”
Kiki alkaa itkeä, hän pudistelee päätään ja sanoo, että minun täytyy levätä. Mutta minä en halua levätä, sillä Elena saattaa ilmestyä koska tahansa kotiin ja minun pitää käydä ostamassa se taikina.
***
A/N: Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita (:
Star muokkasi ikärajan otsikkoon
