Ikäraja: k11
Tyylilaji: synkistely, oneshot
Yhteenveto: Jumalauta, ulos ulos ulos!
Muuta: Osallistuu FF100 haasteeseen sanalla Loppu.
A/N: Mä halusin kirjoittaa jotain vihaista ja käytin muutaman vuoden takaisia tuntemuksia siekailematta hyväkseni. Silloin mä en olisi pystynyt kirjoittamaan mitään talläistä, se olis tullu liian lähelle, mutta nyt tää oli yllättävän helppoa.
Kirjoitettu osin puhekielellä.
Regulus
Sirius katselee käsiään. Reguluksen hiuksia tuppoina maassa.
Sisään. Ulos.
Käsivarsien pieniä naarmuja kirvelee ja silmäkulmissa polttaa. Minä en itke.
Sisään. Ulos. Sisää-ään. Ja hitaasti ulos.
Sydän jyskyttää rinnassa ja hiki alkaa kuivua otsalle.
“Anteeks, mä… Sori. Mä oon oikeesti…”
Sirius katselee Regulusta ja nieleskelee paloja kurkussaan.
Regulus on maassa kontillaan.
Sisään ulos. Sisään ja ulos.
Reguluksen niska punoittaa. Se pitelee kättään nenänsä alla ja pikkuhiljaa kämmenkuppi täytyy verellä.
Sirius kuulee kuinka Regulus kiroilee hiljaa.
“Sori, oikeesti. Anna mä katon…”
Regulus ei käännä päätään.
“Painu vittuun.” Ääni on hiljainen, mutta luja. Sirius puree huultaan.
“Anna mä nyt katon. Mä voin korjata…”
Regulus kavahtaa pystyyn kun Sirius yrittää laittaa kätensä tämän olkapäälle.
“Älä koske!! Mee helvettiin siitä!”
On vaikea hengittää.
Sirius kohottaa sauvansa ja lausuu loitsun, jolla veri siivoutuisi. Regulus torjuu sen nopeasti omalla sauvallaan.
“Ole sitten ilman apua”, Sirius ärähtää ja harppoo poispäin.
Kyyneleet polttavat ja hänen on nieleskeltävä jatkuvasti. Paine kasvaa rinnassa, on pakko pysähtyä hengittämään.
Hän vilkaisee taakseen, Regulusta ei enää näy. Sirius puree kättään ja silti hänen on itkettävä ääneen.
Oksettaa.
Jumalauta. Ulos. Ulos. Ulos. Ulos.
Hänen on pakko lähteä. Jamesin luo niin kuin he ovat suunnitelleet. Nyt. Hän hakee ainoastaan luutansa ja jotain vaatteita.
Eivät ne häntä kaipaa.
Regulus.
Siriuksen on pakko ajatella, mutta kun ajatus loppuu, hän lysähtää maahan. Hänen suustaan purkautuu lohduton huuto, itku, hallitsematon purkaus, epätoivo.
Mikään asento ei tunnu hyvältä kun kaikkia lihaksia puristaa, paikallaan ei voi olla ja jäsenet ovat liian raskaat liikkumaan. Hän pyörii maassa painaa otsaansa nurmikkoon ja karjuu vasten multaa, puree huuleensa haavan ja veren maku rauhoittaa.
Mutta sitten se loppuu. Aikanaan kaikki loppuu.
Kyyneleet kuivuvat poskille, hengitys tasaantuu, kirvely lakkaa, ajatus turtuu. Hän nousee hiljaa ylös. Ei kehtaa katso eteensä, ettei vahingossakaan kohtaa katseita. Hän vihaa itseään, tuntuu epämiellyttävältä olla tässä kehossa, tämän ihmisen sisällä. Olisipa hän muualla, missä vain kymmenen vuoden päästä.
Jumalauta. Ulos. Ulos. Ulos..
*