Kiitän kiitän kiitän kiitän teidän ihanista kommenteista! Kiitos!
Ihana kuulla että kirjoitukseni aiheuttaa lukijoissa erilaisia reaktioita, itkemisestä silmien repimiseen. : D
Jos enempää ei tätä ficciä tule, niin saanko pistää tilaukseen yhden onnellisen lopun muutaman kappaleen sisään? (;
Jotain sen kaltaistahan mä taisinkin lupailla tätä ficciä aloittaessani. ;> (Tai siis täähän olikin oikeastaan korvike sille ikävälle lopulle Rebelissä.)
Oh shit, mulla on inspis
tämän ficin suhteen ihan hukassa. Haluaisin vain päästä kirjoittamaan So absurd!:ia, ja muutenkin alan olla jo kyllästynyt Rosefieldiin. :< Mutta koitan viedä tämän kunnialla loppuun. Todennäköisesti tämä on tokavika luku, ja epilogia ei taida tulla. Äää, en tykkää itestäni. : D
Mutta hei,
vaadin, että laitatte taustalle soimaan Johanna Kurkelan
Rakkauslaulun, kiitos. :>(No ei oo pakko jos ei tykkää ko. artistista, käytin tuota vaatimista tehokeinona.)
Luku 5Bella's PoVKuukausia myöhemminOlin väsynyt, helpottunut ja tietysti onnellinen, mutta näkyvimpänä tunteena vallitsi uupumus. Huoneessani hurisi tuuletin, ja synnytysvaatteeni olivat kevyttä kangasta, mutta hikeä puski yhä hillittömästi. Vaikka pikku Charlieni oli jo syntynyt, nähnyt päivänvalon – joutunut tähän kovaan maailmaan, jossa toisena päivänä kaikki oli loistavasti, mutta seuraavana täysin mullinmallin. Niin, en ollut vieläkään päässyt yli Edwardin lähdöstä. Ehkä olin ansainnut sen; ehkä minunkin kuului tuntea se, kun elämänsä tosirakkauden menettää. Olin itse asiassa jo lopettanut haaveilun hänen paluusta. Päivä päivältä se näytti yhä enemmän epätodennäköiseltä. No jaa, valehtelin näköjään itsellenikin. Päivästä toiseen minä toivoin ja odotin. Tuloksetta.
Tietysti nautin ja rakastin olla pikkuiseni kanssa kaksin vain, mutta minulla oli jo ikävä Nessietä ja Alicea. Nykyään en pärjännyt yksin sitten laisinkaan. Ironista – ennen minulla oli erakon maine kussakin kylänpahaisessa. Ja olisin toki voinut kölliä tässä sairaalasängyssä vailla huolia tulevaisuudesta, Charlie sylissäni, mutta kaipasin myös juttuseuraa. Tosin Alice toisi mieleeni vain hänen veljensä. Aivan kuin
hänen veljensä ei olisi mielessäni joka tapauksessa. Olin ihan sekaisin. Se johtuu hormoneista, koitin väittää itselleni. Uskoo ken tahtoo, pieni ääni päässäni vikisi.
Mahtavaa, nyt kuulin jo ääniä pääni sisältä.
Keskityin parhaani mukaan vain lapseeni, yrittäen unohtaa kaikki toivottomat ajatukset, jotka riesasivat minua nykyään alituiseen. Ei päivääkään, etten olisi Edwardia ajatellut. Ei yhtä ainoaa iltaa, jolloin en olisi nukahtanut hänen kasvojaan miettimättä. Nyt kuitenkin tarkastelin vain pienoista Charlietani. Ainoaa poikaani. Ajatus oli hykerryttävän suloinen; pieni kiharatukkainen poikani, suurilla syvillä nappisilmillä varustettuina. Jotka olin nähnyt vasta kerran, sillä Charlie nukkui. Jotka olivat smaragdinvirheät, aivan niin kuin isällänsä. Vaistosin, ettei Edward näillä näkyminkään häipyisi mielestäni
koskaan. Vain vilkaisu poikani silmiin, ja hän olisi taas mielessäni. Toisaalta ihan lohdullista, että hänestä jäi jotain muistoksi minulle. Toisaalta taas ahdistavan surullista.
Ei päivääkään.Vielä lohdullisempaa olisi, jos juuri nyt Edward olisi kanssamme, jos voisin sanoa
meidän lapsemme.
Haukotus karkasi huuliltani, ja kuten jo sanoin – olin uupunut. Olisin halunnut katsella suloista nyyttiäni ikuisuudet, mutta kun Charlie nukkui, minunkin kannattaisi nukkua. Sen olin Nessien kanssa oppinut. Lapset tarvitsivat saamarin vähän unta. Ja kun lapsi oli hereillä, minunkin täytyi olla. Ei puhettakaan isästä, joka hoivaisi vauvaa silloin, kun äiti levähtäisi. Niin toivotonta.
Huhuilin hoitajaa ponnisteluistani karhealla äänellä, ja hetken kuluttua hän tulikin. Juuri ennen kuin olin lähdössä hiilaamaan sänkyäni rullien varassa kohti käytävää, huutelemaan kärttyisiä komennuksia. Olin myös hyvin ärtyisällä tuulella. Hormonien piikkiin kaikki! Annoin lapseni hänelle, ja tämä asetti Charlien vauvansänkyyn. Haukotellen käperryin parempaan asentoon, ja nukahdin samantien.
* * * *
”Bella?” Nimeni tunkeutui uniini. Tunnistin Alicen heleän äänensävyn, joka tiedusteli minua. Miksi hänen piti herättää minut? Vielä vähän, halusin nukkua vielä vähän. Sairaalan ikkunan sälekaihtimista heijastui valonsäteet silmäluomilleni, ja rypistin puoliunessa ärtyneesti silmäkulmiani. Näin sitä paitsi mukavaa unta. Täydellistä unta. Ja nyt Alice keskeytti sen jostakin vähäpätöisestä syystä. Ehkä Nessiellä on pissahätä, tai hän on keksinyt hyvän asun Charlielle ristiäisiin. Sitten muistin, kuinka paljon Alice on hyväksemme tehnyt. Kuinka kiitollisuudenvelassa olin. Ja kuinka ärsyynnyn pienistä, mitättömistä asioista. Mitä väliä ihanista unista, kun ne ovat vain unta?
”Mitä?” kähisin liki kuulumattomasti.
”Muistatko sen jutun, joka minun piti hoitaa? Silloin eilisiltana, kun saavuimme sairaalaan?”
Mikä niistä? ajattelin mielessäni.
”Mmm”, mutisin myöntyvästi.
”No, sen seuraukset ovat paikalla”, Alice vastasi. Siristin katsettani, ja huomasin hänen hymyilevän vaisusti.
”Mitä?” toistin jälleen.
”Tule”, Alice kehotti jotakin, joka ei ulottunut näkökenttääni.
Embry? Äitini? Ed - - Eihän... ei tietenkään! Mahdotonta!Edward's PoV”Herranjumala”, Bella kuiskasi nähdessään minut. En tiennyt, oliko se hyvä vai huono reaktio. Arvelin, että huono. Itse en ainakaan olisi kovin suopea Bellan tilanteessa. Tosin oli hankala kuvitella, että olisin raskaana.
Bella näytti voivan pahoin, ehkä siltä kuin happi olisi lopussa ja hän pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä. Jösses, tulijahan oli vain minä. Ei mikään brittien kuninkaallinen. Totta puhuen, kyllä minullekin iski huimaus ja ehkä sydämestäkin puristi, kun näin Bellan kasvot jälleen. Muuallakin kuin riesaavissa muistoissa, jotka eivät jättäneet minua rauhaan hetkeksikään, vaikka kuinka olin niin toivonut ja jaksanut uskoa liian monen kuukauden ajan. Bella ei ollut muuttunut yhtään. Tai ehkä kaunistunut entisestään – jos suinkin mahdollista. Vaikka hän oli ilmeisesti juuri synnyttänyt, hänen ihonsa hehkui kummallisella tavalla, ja silmissä välkehti, kuin kipinöitä. Ja hän näytti yhtä täydelliseltä vartaloltaankin, vaikka olikin sairaalakaapujen peitossa. Heräsi vain yksi kysymys – miksi ihmeessä lähdin pois tälläisen ihmisen luota, joka oli vieläpä sisältä kauniimpi kuin ulkoa, niin mahdottomalta kuin se kuulostikin.
”Umm... hei”, mutisin kengänkärkiäni tuijotellen. Bella oli arvaamaton, minulla ei ollut aavistustakaan mitä mieltä hän olisi yllätyspaluustani. Paluusta, jonka olin halunnut tehdä siitä päivästä lähtien kun muutin, ja joka sai alkunsa vasta Alicen soitosta. Olin hänellekin paljosta velkaa; esimerkiksi siitä, että hän ylipäätään suostui ilmoittamaan ”kusipäiselle veljelleen, kun hänen lapsensa putkahtaa maailmaan”.
”Hei”, Bella vastasi hiljaa, matalalla äänensävyllä. ”Haluatko nähdä poikasi?” hän jatkoi sitten, vältellen katsekontaktia.
Hän luuli kai, että tulin vain lapsen takia.
Toinen ajatus;
poikasi. Bella sai pojan. Sain pojan. Saimme pojan.
”Parempi kun puhut pojasta
si. Paras olisi...” mutisin jälleen, jättäen viimeiset sanat roikkumaan ilmaan. Minulla ei vieläkään ollut rohkeutta.
Bella viittoi hoitajalle, joka toi pienen nyytin hänen hennoille käsivarsilleen. Hän näytti niin... jotenkin niin voimattomalta. Miltä hän ei koskaan ennen ollut näyttänyt.
”Poikamme”, Bella totesi, hiukan kuuluvammin mutta yhä hiljaa. Ja hän totesi juuri sen, mitä halusin kuulla. Mitä rakastin kuulla. Astelin hiljaa hänen vierelleen, ja asetin lupia kysymättä käteni väsyneen Bellani olalle.
”Hän on kaunis. Sinun hiuksesi”, sanoin vaitonaisesti. Bellan kermanvalkea iho, suklaanruskeat luonnonkiharat hiukset ja kauniit, punertavan hehkuvat posket.
Bella kutitti lapsensa, tarkoitan lapsemme - nimitys vaatisi totuttelemista - leukapieltä saaden tämän havahtumaan vauvalle ominaisesta horroksenlaisesta olotilasta. Tai katkoilevasta unesta. En ollut oikein hyvä määrittelemään näitä asioita. Ja kun tämä pieni ihme – siltä se todellakin tuntui – avasi silmänsä, sydämeni tuntui jättävän pari lyöntiä välistä. Tietysti olin ollut sitä aiemminkin, mutta näky sinetöi sen pysyvästi. Sen, että minä olin verisukulaisia tämän lapsen kanssa. Sen, että minä olin hänen isänsä. Pojan silmät hehkuivat yhtä vihreinä kuin minunkin. Yhtä vihreinä kuin isänikin silmät. Yhtä vihreinä kuin isoäitini silmät.
Bella tarkkaili reaktiotani, ehkä huvittuneesti, en tiennyt.
”Ja sinun silmäsi”, hän jatkoi lämpimästi hymyillen.
En tiennyt, oliko sairaalan ilmanvaihdossa jotain huumaavaa ainetta, enkä tosiaankaan käsittänyt mistä tämä olotila johtui. Kaikki oli jotenkin raukean pehmoista, suloista ja huoletonta. Onnellista? Kaikki oli tässä ja nyt, enkä kyennyt murehtimaan huomisesta.
Vaikka käsitinhän minä, mistä tämä johtui. Minusta oli juuri äsken tullut virallisesti isä. Lapselle, jonka äiti oli elämäni suurin rakkaus, Bella Swan. Äiti, jonka kanssa viimeiset kuukaudet ovat olleet silkkaa sotkua, vuoristorataa, tuuliviirielämää. Mutta kaikesta siitä huolimatta, en voinut olla huolissani. En muusta kuin siitä, että pieni ihmisenalku, täydellinen lapseni olisi kunnossa. En halunnut enää murehtia tulevaisuudesta – sillä en kyennyt elämään ilman tällaista tulevaisuutta. Otin riskin, en enää pelännyt mahdollisia iskuja ja kolhuja, joita mahdollisesti joutuisin matkan varrella kokemaan, sillä viimein olin sisäistänyt, ettei täydellistä elämää ollutkaan. Olin luullut, että jos saisin sitä ja tätä, jos välttyisin tältä ja tuolta, minulla olisi hyvä olla tässä ja nyt, aina ja ikuisesti. Olin ollut niin itsepintaisesti kiinni pilvilinnoissani, etten ollut rohjennut tehdä mitään hiukankaan epävarmaa. Olin polkenut paikoillani, yrittäen varjella itseäni. Mutta onnea ei voinut kokea ilman vastoinkäymisiä. Iloa ei olisi ilman surua. Kuinka voisin elää onnellista elämää, jos en tietäisi varjopuolista. Epäonnistumiset kuuluivat elämään, siinä missä tällaisetkin hetket. Hetket, jolloin ei kyennyt ajattelemaan järkevästi. Hetket, jolloin kaikki oli tässä ja nyt, eikä murheille ollut sijaa. Valitettavasti en vain koskaan osannut elää hetkessä.
Ei ehkä ollut mikään otollisin hetki alkaa puhua tulevaisuudesta ja omista päätöksistäni, mutta halusin selvittää tilanteemme samantien. Istahdin varoen Bellan sängyn laidalle, ja hain katsekontaktia häneen. Se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi.
”Bella. Miksi välttelet katsettani?”
Hän oli hetken hiljaa, tuijotteli vain lapsemme kasvoja vaitonaisena.
”Minun... minun on helpompi unohtaa tämä hetki, sitten kun lähdet taas, jos en näe silmiäsi. Kasvojasi. Sinua ollenkaan”, hän huokaisi sitten ja lysähti hiukan ryhdittömämpään asentoon vuoteessaan.
Pelkäsimme molemmat samaa asiaa. Ehkä eri syistä, ehkä eri tavalla, mutta ilmeisesti hänellekin ajatus toisen katoamisesta oli yhtä sietämätön. Tai yksinkertaisesti hän ei vain halunnut nähdä naamaani ylipäätään.
”En minä ole menossa minnekään enää. Olen riesanasi niin kauan kuin pysyt luonani. Tai no, luultavasti seuraisin sinua sittenkin”, vastasin kuin se olisi joku itsestäänselvyys. Mitä se olikin, tosin se oli selvinnyt minullekin vasta viime minuuttien aikana.
”Kai minä ansaitsinkin sen”, Bella mutisi sitten.
”Minkä?”
”Kokea, miltä tuntuu tulla hylätyksi.”
En tiennyt mitä olisi
kannattanut tehdä, kun erotin Bellan poskelle vierivän yksinäisen kyyneleen, kun huomasin kosteudesta kiiltävät silmät loisteputkilampun heijastuessa niihin. Ilmeisesti tietämättömyydellä ei ollut mitään yhteyksiä tunnekanaviin, ja toimin ajattelemattoman spontaanisti. Vedin Bellan lähemmäs itseäni – ehkä hiukan kömpelösti, koska varoin vauvaa samalla – tartuin käsilläni häntä niskasta ja painoin huuleni hänen huulillensa. En tiennyt minkälaista reaktiota odottaa. Onnekseni hän vastasi suudelmaan, ja en tiedä kuinka kauan olisimme vain suudelleet ja suudelleet, jos Alice ei olisi ilmaantunut paikalle.
”Oi, anteeksi”, kuului heleä ääni takaani. Äänensävystä erotti omahyväisyyttä, yllättyneisyyttä ja pidäteltyä naurua. ”Taisit keskeyttää jotain. Charlieta tarvitaan tuolla.” Alice viittasi päinvastaiseen suuntaan.
Charlieta?”Alice, hän ei tiennyt vielä”, Bella marisi.
”Hups, olen pahoillani.”
Bella kääntyi puoleeni, ja kohtasin hänen syvän ruskeat bambinsilmänsä kunnolla ensimmäistä kertaa aikapäiviin.
”Luulin päätyväni jälleen yksinhuoltajaksi, joten päätin nimenkin jo. Toki siitä voidaan neuvotella”, hän sanoi sitten, ja viimeinen lause oli selkeästi vain muodollisuus. Tästä
ei neuvoteltaisi.
”Charlie on hyvä”, myönsin.
”Isäni nimi”, Bella muistutti. Vaikka totta kai minä sen muistin. Muistin myös sen keskustelun hämäriä yksityiskohtia myöten, kun hän oli avautunut taustoistaan.
”Tuleeko Embry katsomaan siskonpoikaansa?” tiedustelin sitten. En juuri nyt osannut puhua muutakaan, kuin tyhjänpäiväisiä jaaritteluja.
”En tiedä”, Bella tokaisi vähäpätöisesti olkiaan kohauttaen. ”Hänen mielestä minä olen vain typerä, huolimaton nainen, jonka kuka tahansa voi pamauttaa paksuksi”, hän jatkoi ääni katkeruutta tihkuen. Huono, hyvin huono kysymys. Bellan kyynelkanavat avautuivat jälleen, juuri kun ne olivat hädintuskin tyrehtyneet.
”Älä välitä. En minä ainakaan haluaisi olla mikään
kuka tahansa, kun sinusta puhutaan”, kuiskasin silittäen hänen hiuksiaan. Pyyhkäisin sormenpäälläni karanneet kyynelvanat hänen poskiltaan. Sivusilmällä huomasin, että Alice ja Charlie, jonka Bella oli tälle hiukan vastahakoisesti luovuttanut, olivat kadonneet huoneesta. Ehkä ikävät muodollisuudet pitäisi hoitaa alta pois nyt. Ehkä sitä ei kannattanut viivyttää.
”Bella”, huokaisin. ”Lähdin, jotta voisin selvittää ajatuksiani. Halusin päästä paikkaan, jossa ympäristön tekijöillä ei olisi mitään merkitystä päätökseni kanssa. Minun täytyi päästä pois, jotta kuulisin kunnolla omat ajatukseni. Jotta tuntisin kunnolla omat tunteeni. Olen ollut kirjaimellisesti sekaisin viimeiset kuukaudet. Sinun lähtösi sai minut sekaiseksi, vainoharhaiseksi ja epäileväiseksi. En uskaltanut uskoa enää totuutta, koitin varjella itseäni uusilta pettymyksiltä typerin keinoin. Anna anteeksi, etten uskonut
sinua.”
”Ymmärrän minä. Se, mitä jouduin tekemään, oli törkeää, ja olisi satuttanut varmasti ketä vain samankaltaisessa tilanteessa olevaa. Hyvä vain että palasit”, Bella vastasi hetken kuluttua, kun olin saanut puhetulvani tyrehtymään. ”En pärjäisi ilman sinua”, hän mutisi sitten lähes kuulumattomasti.
Haluaisin elää hetkessä.
