Nimi: Ulkopuolinen
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angstia eli synkistelyä
Fandom: Percy Jackson
Varoitukset: Spoilaa Titaanien kirousta ja Labyrinttitaistelua!Hahmot: Nico di Angelo
Yhteenveto: Nicon ajatuksia leiristä lähdön jälkeen.
Vastuuvapaus: Riordan omistaa hahmot, minä vain annoin mielikuvitukseni lentää ja tässä sen tulos
A/N: No kun olin saanut laitettua ensimmäisen Percy Jackson -ficcini tänne (
Always there for you) (S) ja saanut siitä rohkaisevaa palautetta niin ajattelin laittaa toisen Percy Jackson -ficin tänne. Minulla oli hieman ongelmia tuon Nicon iän kanssa, koska hän ei saanut kuulostaa liian pikkulapselta, muttei miltään aikuiseltakaan, mutta hänestähän tuli varhaiskypsä Biancan kuoleman jälkeen. Ja tiedän, nimi on aika kliseinen.
UlkopuolinenKatsoin puiden varjoista, kuinka he etsivät minua. He huutelivat nimeäni ja katsoivat välillä epätoivoisina toisiinsa. Niin kuin he oikeasti välittäisivät. Varsinkin Percy. Miten se tyyppi edes kehtasi? Hän petti minut ja siskoni hymyssä suin ja sitten lähti etsimään minua muka-huolestuneena. Kuinka alhaalle joku voi vajota? Ilmeisesti alarajaa ei ollut. Ei Percyn kohdalla. Mokoma idiootti. Luuli olevansa mahtavakin kun oli merenjumalan poika, vaikka Poseidonilla olikin vaikuttavat iskuvoimat ja hyökkäyspisteet... Ei! Unohda se typerä peli, komensin itseäni. Tämä ei ollut enää mitään peliä. Tämä oli totisinta totta. Bianca oli kuollut ja se oli kokonaan Percyn vika. Minä vihasin häntä. Minä luulin, että meistä olisi voinut tulla kaverit, mutta ilmeisesti tyypille kaverit eivät merkinneet mitään eikä ihmishenget ylipäätään. Siskoni oli elävä, ei, vaan kuollut todiste asiasta.
Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta pyyhin ne raivokkaasti pois. En aikonut itkeä. En saanut. Itkeminen ei toisi Biancaa takaisin.
Mikään ei toisi Biancaa takaisin. Puristin käteni nyrkkiin ja ne vapisivat kylkiäni vasten. Mieleni teki hypätä Percyn niskaan ja hakata hänet. Hakata oikein kunnolla. Niin, että hän tuntisi edes ripauksen siitä tuskasta, joka raastoi omaa sydäntäni. Hillitsin itseni. Olin vielä liian heikko. Percy ei saisi päästä liian helpolla.
"Nico!" Percy huusi, mutta minä peräännyin varjoihin ja kasvoni synkistyivät entisestään. Lopulta riistin katseeni pois Percystä, mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä mielessäni. Petturi... Petturi, jota pidettiin sankarina. Naurahdin kolkosti. Kutsuttiinko sitä ironiaksi? Bianca oli joskus selittänyt minulle... Kurkkuuni nousi pala kun ajattelin häntä. Olin hetken paikoillani vetäen syvään henkeä. Sitten katsoin pimeään metsään. Hirviöitä ei näkynyt, mutta kuulin ne silti. Ne pysyivät minusta kuitenkin loitolla. En tiennyt miksi.
Lähdin kulkemaan eteenpäin. Ensin hitaammin, sitten nopeammin ja lopulta juoksin minkä jaloistani pääsin. Kauemmas leiristä, kauemmas Percystä, kauemmas kaikesta. Yksinäisyys puristi rintaani ja minä toivoin, että edes joku olisi ollut vierelläni. En halunnut olla yksin... Mutta minä olin. Eikä sille voinut mitään. Lisäksi olin aseeton. Jos jotain olin oppinut puoliveristen elämästä, niin sen, että henki lähti ilman miekkaa tai jotain taikakalua.
Huokasin hieman haikeasti. Jonkinlainen taikakalu olisi niin makea. Niin kuin Annabethilla ja Percyllä... Ei. Heillä ei ollut mitään makeaa. Ei lähimainkaan...
Missä jumalisäni oikein oli? Vai äitini? Kumman kanssa minä olin asunut? Pinnistelin muistiani ja mieleeni tuli mieleen nainen... Eli äidin kanssa... Miten en voinut muistaa äitiäni? Miten en voinut muistaa paljon mitään? Oliko minut hylätty oman onneni nojaan?
Liian paljon kysymyksiä, eikä vastauksia missään. Kaikki oli niin sekavaa, että päätäni alkoi pakostakin särkeä. Elämä oli ollut paljon helpompaa, kun toista maailmaa ei ollut olemassakaan, mutta sitten Percy oli saapastellut kavereineen paikalle ja Bianca oli liittynyt Metsästäjiin. Tämän muistaessani vihasin Percyä entistäkin raivokkaammin. Sen mäntin takia olin menettänyt siskoni jo kahdesti. Miten ihmeessä Percy oli kaikkien suosima sankari? Eikö kukaan muu nähnyt millainen hän oikeasti oli? Ei ilmeisesti. Se oli syvältä. Koko tyyppi oli syvältä meren pohjasta. Siellä ne nytkin varmaan nauroivat minulle ja siskolleni häpäisten hänen muistonsa.
Vereni alkoi jälleen kuumeta enkä ollut enää varma sekaisista tunteistani. Tunsiko nyt raivoa vai surua? Paha olo minulla oli kuitenkin. En ollut ennen edes aavistanut, että sellainen olo oli mahdollinen. Ennen kaikki oli tuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kaikki oli yhtä sotkua. Mistä se johtui?
Ajatukseni keskeytyivät kun huomasin saapuneeni metsän laitaan. Katselin hämmästyneenä ympärilleni. Näin edessäni öiset pellot ja vanhat hiekkatiet. Hengitin yöilmaa eikä pimeys ahdistanut minua. Oikeastaan se oli omituisen rauhoittavaa. En muistanut tunteneeni sellaista tunnetta leirissä. Oliko minun osani sittenkin olla yksin? Ehkä. Jos vain Bianca olisi elossa... Jos Percy olisikin pitänyt lupauksensa... Mutta Bianca ei olisi siltikään jäänyt luokseni. Hän olisi lähtenyt uusien ystäviensä, Metsästäjien kanssa toisenlaisiin seikkailuihin. Miksi tytöillä piti olla kaksi vaihtoehtoa? Miksei leiri ollut kelvannut Biancalle?
Mutta, muistutin itselleni.
Parempi sekin kuin, että hän on kuollut.Kyyneleet vierivät poskilleni. Ne olivat tulleet varkain, enkä ollut ehtinyt pysäyttää niitä. Ne valuivat silmistäni, vierivät laihojen kasvojeni poikki ja putosivat maahan. Suustani karkasi tukahtunut nyyhkäisy ja koko kehoni vapisi.
"Bianca", minä vaikersin, vaikka tiesin, ettei siskoni voisi kuulla minua. Painoin pääni ja olkapääni vavahtelivat muutaman kerran, ennen kuin sain taas kootuksi itseni. Se oli hankalaa, mutta en voinut vain itkeä. Se vain pahensi oloani entisestään.
"Hei, poika", sanoi ääni vierestäni. Olin saada sydärin! Käännyin kasvot hurjana ja nyrkit pystyssä. En nähnyt ketään. Ei, hetkinen. Näinpäs sittenkin. Läpikuultavan mieshahmon, aaveen.
Silmäni levisivät järkytyksestä, kun tuijotin ilkeän näköistä aavetta, joka leijui edessäni. Hän tulkitsi toljotukseni väärin.
"Anteeksi. Herrani", aave korjasi vinosti hymyillen. "Minä olen Minos ja minusta tuntuu, että meillä kahdella on paljon puhuttavaa."
Kommentit on enemmän kuin tervetulleita!
