Fairytale kiitos kommentistasi.
Kiva, että olet pitänyt tästä.
Ja tosiaan pitää korjata se sana ''itsetunto''. Ja se väkinäisyys on lähinnä sitä mitä sanoitkin, inspiraation puutteessa, kun on hieman hankala kirjoittaa ja koko systeemi alkuperäisestä suunnitelmasta muuttui niin paljon, että niistä sitten tuli tuommoisia ja tässäpä tämä epilogikin tulisi.
A/N1 : No niin vihdoin
I tried to be like everyone on valmis! Tässä tulisi nytten siis tämä epilogi, jota en sitten ole kovinkaan paljoa tarkistellut (joten kirjoitus virheistä ja muista saa huomauttaa). Sen enemmittä puheitta, tässä tämä nyt olisi!
EPILOGI Pilvi peitteen takaa paistavat auringon säteet loistivat kirkkaina ja lämpiminä nuoren pojan kasvoille. Hän piti tiiviisti silmänsä suljettuna, siristäen välillä, jotta saisi katsottua kirkasta ympäristöään. Hän tunsi olonsa raukeaksi kuin monen yön levon jälkeen. Teddy näki sumuisina hahmoina siristettyjen luomiensa alta, että huoneessa, jossa hän makasi epäilemättä sängyllä, oli muitakin ihmisiä. Hetken hän mietti missä mahtoi olla, kunnes sai avattua hieman silmiään kirkkailta auringon säteiltä ja väsymykseltä.
Hän näki koulunsa sairaala osaston, sekä joukon ihmisiä pyörimässä ympäriinsä. Näytti siltä, että hänen lisäkseen oli myös muitakin sairastuneita tai loukkaantuneita. Päätään kohottaen hän halusi nähdä, ketkä muut sinne olivat päätyneet ja mikä tämä hälinä oli, suurin osa oli selvästi oppilaita, joiden joukossa muutama opettaja sekä hoitaja Pomfrey.
Yllättäen nostettuaan päätään Teddy huomasi, että monet ihmisistä olivat ikkunan ympärillä kerääntyneinä jonkin miehen luokse, joka katseli käsillään nojaten ikkunasta kaukaisuuteen. Kuka tuo oli? Tedin herättyä paremmin, hän muisti miksi oli joutunut sairaalasiipeen. Hän tuhahti hiljaa, ja kokeili varovasti ohimoaan ja molempia kylkiään. Ei tuntunut enää kipua, se oli hyvä. Teddy kohotti jälleen päätään sängyltä nousten kyynärpäiden varaan, kukaan ei vaikuttanut edes huomaavan, että hän oli herännyt. Hän tarkkaili ympäristöään toivoen, että joku tulisi hänen luokseen, vaikka toisaalta hän halusi vain olla yksin, hän saisi kuulla vain typeriä kysymyksiä ja varmasti häntä rangaistaisiin ainakin 50 tupapisteen menetyksillä yöllisistä seikkailuista. Kuka hänet oikein oli pelastanut sieltä? Joku professoriko? Ajatukset pyörivät Teddyn pään sisällä hänen katsellessaan ihmisjoukkoa, josta tunnisti muutamia henkilöitä.
Professorit Verso ja McGarmiwa juttelivat keskenään kauempana nurkassa, Kuhnusarvion katsellen heitä hyvinkin pitkään ja hartaasti kahden sängyn luota. Hänen ilmeestään ei voinut lukea oikeastaan mitään, mutta hän oli Tedin silmissä varmasti ärtynyt tai huolissaan. Heidän luonaan pyöri joukko ehkä ensiluokkalaisia, sekä muutama vanhempi oppilas Luihuisesta lähellä Kuhnusarviota, oliko sängyssä Luihuisia?
Katseen kierrellessä sairaalasiipeä Teddy pysähtyi sen miehen kohdalle, joka katseli ikkunasta ulos. Mustat hiukset ulottuivat takaa niskan korkeudelle. Hän oli hoikka, muttei näyttänyt heikolta vaan pikemminkin yllättävän vahvalta kokoonsa nähden. Yllään tuo ikkunassa seisova mies piti pitkää pullonvihreää kaapua. Kuka tuo oli? Teddy yritti nähdä hahmoa tarkemmin, mutta juuri tuon miehen ympärillä ollut ihmisjoukko pyöri ympäriinsä hymyillen ja yrittäen jutella niitä näitä. Näkemistä haittasi myös auringonsäteet, jotka tuijottivat miestä vasten, hän oli takaapäin pelkkää varjoa, joten yksityiskohtien näkeminen ei ollut mahdollista.
Teddy nousi sängyllään istumaan kunnolla, jotta voisi ehkä nähdä paremmin, tuo mies kiinnosti häntä enemmän kuin se, kuka hänet oikein oli pelastanut sieltä luokkahuoneesta. Juuri sopivasti mies näytti kääntyvän, nyt hän näkisi!
Mutta, samalla sekunnilla matami Pomfrey hyökkäsi hänen kimppuunsa, kuten myös muutama Rohkelikko.
”Olet herännyt! Kerro kaikki, mitä tapahtui?!” kuului innostunut ääni hänen vasemmalta puoleltaan.
”En tiennytkään, että olette sukua! Mikset ole koskaan kertonut?” jatkuen oikealta puolelta, innostuneiden joukko kasvoi nopeasti, yksi pyyteli anteeksi ja muut vain katselivat hymyillen. Mitä täällä oikein tapahtuu? Lopulta Poppy kyllästyi innostuneisiin nuoriin häätäen heidät pois potilaan luota ja kääntyi sitten Teddyn puoleen.
”Kuinka jakselet? Ei ole todellakaan normaalia, että luiden kasvatus saa jonkun nukahtamaan kolmeksi päiväksi putkeen. Se on kivuliasta touhua, mutta sinä et herännyt edes siihen, kun jouduimme juottamaan sitä sinulle!…Luulisi kaikkien heräävän siihen kipuun. Näytähän nyt kylkiäsi.” Teddy kuunteli hämmästyneenä matamia, oliko hän murtanut kylkiluita? Hyvin mahdollista, sillä potkut ja kaikki ne lyönnit olivat tuntuneet kuin veitsin iskuilta.
Hän näytti kylkeään matamille, mutta pyörähti itse niin päin, että voisi nähdä ikkunassa olleen miehen. Hän oli poissa! Teddy tunsi pettymyksen valtaavan hänet. Hän vain makasi hiljaa matami Pomfreyn tarkastaessa häntä ympäriinsä todeten lopulta, että kaikki oli hyvin. Ihmisetkin olivat hävinneet lukuun ottamatta muutamia hänen luonaan.
Hänen oli pakko saada tietää, kuka hänet pelasti. Samalla myös kuka se mies oli, vaikka jossain syvällä itsessään Teddy luuli tietävänsä, että he kaksi olisivat sama henkilö.
”Matami Pomfrey? Kuka minut toi tänne, olenko nyt ihan terve?” hän kysyi hoitajaltaan, kun muut olivat taas hajaantuneet hänen käskystään. Teddy odotti vastausta silmät tuikkien.
”Teddy-kulta, kyllähän sinä hänet tunnet. Ja kyllä sinä olet aivan terve, mutta on kuitenkin parempi, että jäät tänne vähäksi aikaa… Tapahtumat varmasti mietityttävät sinua, eikä ole hyvä että lähdet mukaan tuohon hullunmyllyyn, joka kouluaikana pyörii. Saat miettiä kaikkea ihan rauhassa. Tuon sinulle kurpitsamehua.” Poppy vastasi ystävällisesti hymyillen, lopettaen puheensa juuri silloin, kun Teddy aikoi kysyä uudelleen pelastajastaan. Ennen, kuin hän ehti aloittaa edes kysymyksensä, oli matami kadonnut huoneeseensa hakemaan kurpitsamehua.
Teddy tuhahti tyytymättömänä.
” Tylypahkassa apua saavat ne, jotka sitä pyytävät”
Teddy oli varma, että oli kuullut tuon jossain ennenkin, muttei muistanut missä. Hän syventyi miettimään lausetta yrittäen muistaa pelastajansa kasvot. Hän haluaisi vain kiittää, ei mitään muuta. Hän haluaisi myös kysyä, että miksi hän oli pelastanut ihmissuden – no ehkei hän tiennyt, Teddy ajatteli. Hänen miettiessään ovelta kuului narahdus, tällä kertaa Teddy huomasi sen ja kääntyi katsomaan tulijoita. Poppy?
Tulija ei ollut Poppy vaan se sama mustahiuksinen mies, joka oli ollut ikkunassakin. Pyöreät silmälasit, arpi otsassa, ymmärtävä hymy kasvoillaan… sotkuiset hiukset peittämässä puoliksi otsaa. Mies oli Harry Potter.
”Taisit herätä äskettäin, Teddy?” kummisetä kysyi kummipojaltaan, jonka ilme oli hyvinkin ällistynyt mitään ymmärtämätön.
”Mitä helvettiä sinä teet täällä?” Teddyn ei ollut tarkoitus kiroilla tai sanoa pahasti, sanat vain tulivat hänen suustaan kaiken hämmennyksen myötä. Aina töissä, ei kovinkaan usein aikaa kummipojalle, etenkään nyt kun nuorin hänen pojistaan oli kasvamassa isoksi kohta yhdentoista vuoden ikään. James oli Harryn ylpeys.
Harry hymyili reippaasti naurahtaen hieman kummipoikansa hämmennykselle.
”Olet ihan kuin Remus nuorempana. Hiljainen, mutta yllättyessäsi tai muuten vain hämmennyksissä tuollainen varsin hyökkäävä luonne, ehkä se on veressä.”
”Kuin isä? Et vastannut kysymykseeni, kerro mitä sinä teet täällä minulla on paljon kysyttävää.” Teddy sanoi hämmennyksen laannuttua hieman. Kuin arvaamatta hänen luokseen oli saapunut juuri se ihminen, jota hän oli tarvinnut eniten, isän korvike.
”Olen täällä, koska minun piti hoitaa asioita Tylypahkassa. Kävin suosittelemassa yhtä opiskelija toveriani tänne professoriksi.”
”Kahden aikaan yöllä? Luulisi professoreiden olevan nukkumassa…”
”En, saavuin tänne jo illalla juttelemaan rehtorin kanssa, hän ei ollut aluksi ihan varma, että kuinka suhtautua ehdotukseeni, mutta myöntyi sitten. Suosittelemani professori on loistava virkaansa.”
”Tuo ei vielä kerro mitä teit täällä, Harry.”
”Ei niin, ei niin. Minusta on varmaan tulossa vanha, kun selittelen asioita tällä tapaa.” Harry naurahti yksinään vieressään hymyilevälle kummipojalle.
”Niin siis, jäin Tylypahkaan yöksi. Kaksi päivää sittenhän järjestettiin huispauksen loppuottelu, jos satuit muistamaan. Halusin siis jäädä tänne, kun olihan minulla vapaa päivä ja aikaa kierrellä linnassa, samoin tavata sinut.” Harry jatkoi selittäen ja Teddy tosiaan muisti vasta nyt, että Rohkelikko oli pelannut loppuottelussa Korpinkynttä vastaan. Korpinkynnen joukkue oli tänä vuonna todella hyvässä iskussa, en ihmettele yhtään, että Harry halusi nähdä ottelun. Heidän uusi etsijänsä oli myös oikein erinomainen pelaaja kuuleman mukaan.
”Okei, no nyt on tavattu. Minä olen varma, että sinä hait minut sieltä luokkahuoneesta! Miten sinä päädyit sinne?” Teddy kysyi ohittaen Harryn selitykset kokonaan, hän halusi vastauksia.
”Niin hainkin ja vaikka en olisi hakenut niin, joku sinut olisi pelastanut kuitenkin. Vanha kunnon Albus tapasi aina sanoa, että Tylypahkassa apua saavat ne, jotka sitä pyytävät. Nuorempana en sitä vielä huomannut, mutta loppuunsa muistutan jopa paljon Dumbledorea ja opin häneltä paljon. Halusin käydä myös hänen haudallaan ja sinne minä olin yön aikaan menossa.” Teddy katsoi hämmentyneenä kummisetäänsä, joka normaalisti ei puhunut paljoakaan edesmenneestä rehtorista, vaikka Teddy tiesi miehen olleen tärkeä Harrylle. Niin hän oli kuullut.
”Sinä siis pelastit minut.”
”Kyllä, miten sinä jouduit sinne?”
Teddy epäröi vastaamista iseeviot peilistä, mutta päätti kuitenkin olla rehellinen.
”Menin sinne katsomaan yhtä peiliä.”
”Peiliä? Iseeviot peili on siis siirretty takaisin sinne, en huomannut sitä, kun hain sinut.”
”Oletko sinä nähnyt sen peilin?”
”Kyllä, sinua kaksi vuotta nuorempana. Olin kaikki yöt sen peilin luona. Monestiko sinä näit sen?”
”Kävin siellä kolmesti… tai viimeisin oli kolmas kerta. Tahdon mennä sinne vielä uudestaan.”
”Ei, monet ovat seonneet katsoessa sitä peiliä. Minäkin vaivuin horrokseen, halusin aina vain nähdä peilin, en mitään muuta. Se peili ei anna tietoa, eikä totuutta.”
”Mutta se näyttää minulle…”
”Uskoisin tietävän mitä sinä näet peilissä. Minä näin siinä vanhempani ja koko perheeni.”
”Minäkin näin isän ja äidin… sekä jonkun jota en ole koskaan tavannut…” hän luotteli kummisedälleen, toivoen että tämä kertoisi jotain peilistä.
”…ja täysikuun.” Teddy lisäsi epäröiden perään.
”Arvelinkin jotain tuollaista, tiedätkö mitä peili näyttää katsojalleen?”
”Perheen?”
”Ei, muistaakseni peilissä lukee
Iseeviot nämmi vysna avisajo vsak ätyänne?”
”Kyllä, en vain tiedä mitä se tarkoittaa.”
” ”En näytä kasvoja vaan syvimmän toiveesi” sitä se tarkoittaa. Se näyttää sydämesi syvimmän ja tärkeimmän toiveen, meille se näyttää perheen, koska olemme orpoja. Ja luulisin, että se tuntematon henkilö on sinun ystäväsi ja kuu kuvastaa toivettasi olla normaali, ihminen.”
”Se ei siis kerro totuutta.”
”Ei, monet tulevat hulluiksi eläessään peilimaailmassa, he unohtavat elää.”
”Mutta, Harry… minä haluan olla normaali! Haluan ystäviä… olen yrittänyt olla kuin muut.”
”Sinun ei tarvitse yrittää niin paljon, Teddy.” Harry sanoi haroen hänen hiuksiaan.
”Kaikki pitävät minua outona ja nyt he pelkäävätkin minua…”
”Riittää, kun olet oma itsesi. Löydät kyllä ne, jotka pysyvät rinnallasi. Aina.”
”Helppohan sinun on sanoa… Olit varmasti koulun suosituin poika.”
”En ollut, minua epäiltiin Luihuisten perilliseksi ja salaisuuksien kammion aukaisijaksi jo toisena lukuvuonna, sen jälkeen olin monesti hullu tai muuten vain sekaisin.”
Teddy pysähtyi katsomaan kummisetäänsä, hän ei ollut koskaan kuullut Harryn nuoruudesta paljoakaan, tietysti hän tiesi kaikki uroteot sekä muut sankarijutut, mutta ei hänellä ollut hajuakaan siitä millaista elämää hän oli elänyt.
”Olitko syrjitty?”
”Kyllä, kaikki pelkäsivät, että usutan heidän kimppuunsa hirviön, vain koska puhuin kärmeskieltä.”
”Sen jälkeen sinusta tulikin sankari…”
”Silti se aika ei ollut helppoa. Minulla oli vain Hermione ja Ron tukenani, heistä oli paljon apua.”
”Minulla ei ole ketään.” kyynel vierähti Teddyn poskelle.
”Ole oma itsesi. Isälläsikin oli kolme parasta ystävää, vaikka jokainen tiesi hänen olevan ihmissusi. He kaikki tekivät paljon hänen eteensä. Opiskelivat animaageiksi, jotta voisivat karata Remuksen luokse, kun tämä muuttui ihmissudeksi.”
”Miksei kukaan ole koskaan kertonut minulle tällaisesta?”
”Et ole kysynyt ja monesti nuoruudesta kertominen jää vähälle, mutta sinun isäsi oli minun isäni hyvä ystävä samoin minun kummisetäni Sirius.”
”Kuka se neljäs oli?”
”Peter Piskuilan, joka petti meidät.”
”Mutta miksi?!”
”Se ei ole tämän päiväntarina, hän sovitti syntejään pelastamalla minut.”
”Mutta nyt haluaisin puhua sinusta. Miksi luulet olevasi erilainen?”
”Olen ihmissusi, kai se on selvää.”
”Eivät kaikki vieroksu ihmissusia. Jotkut tosin pelkäävät heitä siitä syystä, että niin moni ihmissusi oli Voldemortin puolella sodan aikaan. Mutta kuten tiedämme, on olemassa hyviäkin ihmissusia, kuten isäsi.
”Minun siis tulisi olla oma itseni?”
”Kyllä, mutta voin esitellä sinulle yhden tuttavani, joka varmasti hyväksyy sinut itsenäsi. Kummallista, että te ette ole vielä tavanneet.”
”Kuka hän on?”
”Erään hyvän tuttavani lapsi, hän on sinua vuotta nuorempi.”
”Haluaisin tavata hänet.”
”Tapaatkin, hän saapuu aivan kohta.”
”Tuleeko hän tänne?”
”Kyllä, Teddy.”
”Hän pitää minua varmasti outona, olen erilainen ja makaan tällä hetkellä hakattuna sairaalasiivessä, miksi hän hyväksyisi minut?”
”Hänkin sattuu tuntemaan erään kaltaisesi.”
”Olen silti erilainen…”
Oven kalahdus, joku astui sisään katsoen ensin oven raosta tervehtien sitten Harryä iloisesti.
”Hei Harry! Ja sinä olet varmaan Teddy? Hauska tutustua.” tyttö ojensi kätensä reippaasti Teddylle, joka hätkähti niin suuresta ystävällisyydestä.
”Hauska tutustua.” Teddy sanoi ja hymyili tytölle. Harrykin tervehti tyttöä ja sen jälkeen osoitti tyttöä katsoen Tediin, hän esitteli heidät toisilleen vaihtaen kohteensa puolelta toiselle.
”Teddy, tässä on Victoire Weasley, Ginnyn veljen tytär.”
”Victoire, tässä on minun kummipoikani, Teddy Lupin.”
Molemmat nyökkäsivät vastaukseksi toisilleen ja hetken katsottuaan Teddy tunnisti tytön, hän oli nähnyt tuon kakkosluokkalaisen vaaleahiuksisen tytön aiemmin ainoastaan taivaalla, lentämässä. Tyttö oli Korpinkynnen uusi lupaava etsijä! Siellä hän oli nähnyt hänet aikaisemmin…
”Sinähän pelaat huispausta? Korpinkynnessä.”
”Kyllä, olen etsijänä. Siitä puheen ollen, voitimme mestaruuspokaalin.”
”Onnea, olet hyvä lentämään.”
”Niin ja tosiaan sinähän olet se ihmissusi?”
Teddy hätkähti suoraa kysymystä, joka normaalisti olisi sattunut häntä arkaan paikkaan.
”Olen… tunnet kuulemma jonkun kaltaiseni, siksikö et pelkää minua?”
Victoire nauroi kaunista heleää naurua ennen kuin vastasi hänelle.
”Isääni puri Fenrir Harmaaselkä, se raateli hänen kasvonsa täysin tunnistamattomiksi. Hänestä ei tullut ihmissutta, mutta jotain häneen on tarttunut, olen tottunut siihen, että isä syö pihvinsä mieluiten verisenä ja raakana.” Harry naurahti vieressä ja katsoi hetken uusia tuttavia.
”Te varmaan pärjäätte täällä?”
”Tietenkin.” Victoire vastasi Harryn selälle tämän kävellessä jo ovelle.
Teddy heilautti kättään kummisedälleen ja kääntyi sitten Victoriaan päin.
”Mielestäsi olen siis ihan normaali?”
”Et tietenkään ole!” tyttö puristi huulensa tiukasti yhteen kurtistaen kulmiaan Teddylle. Teddy värähti vastausta eikä tiennyt mitä tuolla vahvaluonteiselle kakkosluokan tytölle pitäisi vastata. Victoire ehätti kuitenkin jatkaa ennen kuin Teddy valitsi vastauksensa.
”Erilaisuus on lahja, sitä pitää kunnioittaa. On minussakin pikkuisen veelaa ja isäni on saanut ihmissudelta jonkinlaisen tartunnan.” Victoire sanoi vakavalla katseella kääntäen katseensa sitten ulos ikkunasta, josta Harry oli aikaisemmin katsonut.
”Ole oma itsesi, sitäkö sinä tarkoitat?”
”Tietysti, joskus on vaikeaa - se on kuin sataisi vettä.” Victoire osoitti ulos ikkunasta, siellä tosiaan satoi hieman vettä, ei kaatamalla, mutta kyllä siellä silti satoi.
”Toisinaan taas elämä hymyilee – se on kuin aurinko.” tyttö jatkoi katsellen edelleen ulos ikkunasta, taivaalla tosiaan näkyi myös rakoilevien pilvien lomasta kirkkaat auringon säteet.
”Kun sade ja aurinko kohtaavat syntyy sateenkaari. Elämä, kuten ihminenkin on värikäs persoona, jokaisen tulee saada olla omanlaisensa hyvinä ja huonoinakin hetkinä, sellaista elämä on.”
Teddy katsoi ulos ikkunasta ja näki kauniin sateenkaaren, joka kaartui linnan tornien takaa kauas järvelle. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä Victoire tarkoitti, mutta selvästi hän puhui totta, jokainen ihminen on erilainen. Huonon ja hyvän kohtaamisesta syntyy vaihtelu – elämän värikkyys.
”No menemmekö, Teddy?”
”Minne?”
”Järvelle, tietysti.”
Teddy hymyili vastaukseksi, hän näki päänsä sisällä peilin, jossa hänen itsensä ja vanhempien rinnalla seisoi vaaleaverikkö tyttö pidellen häntä kädestä.
Hän oli saanut ensimmäisen ystävänsä.
*
A/N2 : Nyt olisi mukavaa, jos kommentoisitte tätä ficciä, johon tosiaan meni aikalailla aikaa ja suunnitelmat muuttuivat useaan otteeseen tätä kirjoittaessani. On käyty taistelua inspiraation puutetta vastaan ja samalla yritetty saada juonesta kiinnostava, en tiedä olenko onnistunut, mutta toivottavasti olen edes jotenkin onnistunut ilahduttamaan lukijoitani. Tätä oli ihan hauska kirjoitta, vaikka ongelmia inspiraation kanssa on ollutkin. Teddy on loistava hahmo saatan kirjoittaa hänestä varmaan joskus enemmänkin, ainakin uskoisin.
Sitten vielä tahdon kiittää teitä kaikkia!
KIITOKSETPaljon kiitoksia Lunellalle, joka antoi aivan loistavan haasteen kirjoittaa Teddystä angstista tarinaa, toivottavasti tämä on kelvannut. Tätä oli hauska kirjoittaa, vaikka matkassa olikin monta monituista ongelmaa, kuten ajan ja inspiraation puute sekä Teddy-hahmon tunteminen. Kiitokset Lunella, tätä oli mukava kirjoittaa toivottavasti pidät! Kiitokset myös kaikille lukijoille, jotka ovat tämän kolmiosaisen fanfictionin jaksaneet lukea ja erityinen kiitos Resonanssille, joka on aina jaksanut kommentoida jokaiseen osaan. Kiitokset myös muille kommentoineille ja lukijoille!
Odoshi kiittää ja kumartaa!
