Alaotsikko: Sherlock Holmes, Holmes/Watson, spinoff, oneshot, drama/romance
Ficin nimi: Mitä kerroin Mycroftille jo aikaisemmin
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Sherlock Holmes (yllätys, yllätys)
Genre: spinoff, drama/romance, one-shot.
Ikäraja: S
Paritus: Holmes/Watson
Vastuuvapaus: Conan Doylehan se omistaa, minä en missään muodossa, enkä rahaakaan saa.
A/N: Tästä piti alun perin tulla viimeinen raapale
Baker Sreetin herrasmiesetsivä -ketjuuni, mutta tämä hiukan kasvoi ja tulee julkaistuksi nyt yksistään omana one-shottinaan. Tämän voi aivan hyvin lukea tietämättä raapaleketjustani mitään, mutta en nyt sano siitä mitään haittakaan olevan.
Mitä kerroin Mycroftille jo aikaisemminKoko päivän olen ollut aivan sisällä kemiallisissa kokeissani, mutta havahduin Watsonin nauruun hänen juodessa teetä lukiessa samalla Timesia. Kuitenkaan mikään lehdestä luettu juttu ei tainnut häntä huvittaa, sillä hänen keskittymiskykynsä oli ilmeisesti herpaantunut, eikä hän edes kyennyt lukemaan uutisia käsissään. Laskin kuuman koeputken alas pihdeistäni kysyäkseni mikä oli niin hauskaa.
”Ei mikään. Anna olla.”
”Watson, tiedät hyvin, ettei tuo ole vastaukseksi millään muotoa riittävä”, murahdan matalasti, varsinkin kun olen ärtynyt siitä että uteliaisuuteni heräsi. Watson yritti juoda teetänsä, eikä siitäkään näyttänyt tulevan yhtikäs mitään.
”Todellakin Holmes, tämä nyt oli ihan typerää ajatusleikkiä vain. Ei mitään järkeävää.”
”Sen täytyy olla
mainio ajatusleikki, jos se kerran noin kirvoittaa naurut.”
”
Äh.”
Watson keräsi itsensä taas kokoon ja syventyi lehteensä. Meni noin kymmenisen minuuttia kun hän vain tavalliseen tapaansa käänsi sivuja verkkaiseen tahtiin tutkien kaikkia niitä joutavia poliittisia uutisia ulkomailta, jotka häntä kiinnostivat itselleni käsittämättömistä syistä tavattoman paljon.
Luulen kuitenkin, että katseeni kymmenessä minuutissa porautui kuin porautuikin hänen sielunsa lävitse, sillä Watson laski lehden reunan hitaasti ali silmiensä rajan.
”Pitääkö minun nyt todellakin kertoa ennen kuin lopetat tuon painostamisesi?”
Annoin hymähdyksen toimia vastauksena.
”Voi, kuinka minua nyt hieman hävettää...” ystäväni kangerteli ja kulutti aikaansa keräten tyhjät teekupit ympäri huonetta pöydälle rouva Hudsonia varten. En antanut katseeni herpaantua hetkeksikään. Tiesin kaikki vivut joita käyttämällä saisin Watsonini toimimaan tahtoni mukaan. Tunnen hänet ehkä itseänikin paremmin, eikä hän pitkään keksi itselleen mitään korviketoimintaa pitämään itseään kiireisenä, jos en anna itseni herpaantua. Saan vastaukseni jos vain tahdon.
Ha! Kuten sanoin, ennen pitkää Watson joutuikin taipumaan, hän nimittäin aloitti huokaissen raskaasti:
”Lehdessä oli vain uutinen miten paroni Mariehoff kihlasi lopultakin nuorikkonsa. Häät pidetään ensi kesänä.”
”Jatka toki”, hoputin seuraillessani miten hän pyöritteli teelusikkaa hyppysissään.
”Niin, minä vain tuossa mietin että jos, öh, minä...
olisin ollut nainen... niin kuinka pian sinä olisit minut... um, kihlannut?”
Naurahdin antaen silmieni välähtää kuin kameran salamavalon magnesium.
”Yksinkertaista, rakas Watson, tietysti sinä päivänä kun Stamford esitteli meidät toisillemme”, vastasin etsiskellen piippuani jostain käteni ulottuvilta. Jätin muutaman koeputkellisen kiehumaan keittimeni siniseen liekkiin, mutta en tuhlannut niihin enää ajatustakaan. Watson nojautui minua kohden kuten aina ollessaan hämillään.
”Mutta Holmes, älä ole naurettava. Ei kihloja voi antaa summamutikassa ensimmäisellä tapaamisella. Ei sellainen nyt vain sovi.”
”Jatkan vain aloittamaasi ajatusleikkiä rakas ystävä”, vastasin ohimennen sytyttäessä piippuani. Tiesin katsomattakin ystäväni pyörittävän päätänsä kummeksuen, odottaen milloin aion paljastaa ajatusteni juoksun. Joskus minun tekisi todellakin mieli jättää yhtä sun toista selittämättä, sillä Watsonin ymmyrkäinen ilme hivelee itsetuntoani enemmän kuin mitä päätelmieni paljastaminen koskaan.
”Jos olisi ollut niin, että olisin tavannut sinun naisena, en olisi voinut muuta kuin naida sinut niin pian kuin suinkin.”
”Miksi niin?”
”Watson... käytähän nyt päätäsi kun sinulla sellainen on. Miten muuten olisit voinut muuttaa luokseni asumaan, ellet sitten kunniallisena aviovaimona”, näpäytin Watsonille takaisin. Hän taisi hiukan loukkaantua, olinhan toki ottanut hänen leikinlaskunsa turhankin tosissani. Tai tarkemmin ottaen, niin annoin vain ymmärtää, en nimittäin todellisuudessa ole aivan vailla huumorintajua.
”No en minä sitä nyt niin perusteellisesti miettinyt...” Watson mumisi mutristaen huuliaan ja vetäen otsansa kurtuille.
”Yksi asia jäi kuitenkin askarruttamaan..." pyörittelin kysymystä kielelläni. "Mikä tässä kuvitelmassasi oli niin huvittavaa?” kysyin vältellen suunpielieni vääntymistä pirulliseen hymyyn. Nostin jalkani sohvalle, vaikka jaloissani oli vielä likaiset kengät. Toivoin, ettei rouva Hudson asuisi pian sisään minua ojentamaan, huoneeni oli muutenkin ollut jo aikapäivät siivoamatta ja nyt sotken sotken vielä hänen huonekalujaan. Jonain päivänä ansaitsen vielä itselleni korvatillikan luunapin kera.
”Ei mikään” Watson yritti lopettaa keskustelun, vaikka tietysti tuo oli aivan turha yritys.
Nostin toista kulmakarvaani ja puhalsin ilmaan kaksi savurengasta.
”Sinulta ei sitten auta salailla mitään”, Watson huokaisi sitten ja heitteli ylitsevuotavan dramaattisesti käsiään. Hän otti teelautaselle unohtuneen puoliksi murentuneen keksin syöden sen pois kulkemasta. Kullankeltaisiin viiksiin jäi kiinni murenia, jotka rapisisivat siitä pikkuhiljaa liivin ja paidan väliin. Liikuttelin huvittuneena varpaitani onnellisena siitä, ettei moinen näkynyt kiiltonahkakenkieni suojista, tai viileän varjeltu olemukseni olisi tuhoutunut sen siliän tien.
”No hyvä on, kerrotaan sitten. Mietin veljesi ilmettä kertoessasi hypoteettisista naimisaikeistasi.”
Nyt vasta annoin itseni repsahtaa nauruun, mutta vain teräväksi hetkeksi. Mycroftin järkälemäinen mielikuva tosiaan oli hauska, tosin minulle ehkä täysin eri syistä kuin parhaimmalle ystävälleni. Mycroft nyt tukehtuisi pullaansa käytännössä mistä tahansa epätavallisesta, olihan hänen oma elämänsä tavattoman normatiivista.
”En usko, että se olisi ollut yhtään sen kummallisempi kuin silloinkaan kun kerroin asettuvani tänne Baker Streetille kanssani. Se oli sentään vuosisadan hämmästys, hän kun tuntee minut ja tietää, etten rakastu juuri koskaan.”
Watson oli hetken hiljaa.
”Juuri koskaan?” hän toisti painottuneesti.
”Niinhän minä sanoin”, totesin purren huultani, ettei hymyni olisi levinnyt liiaksi.
”Tarkoitatko... et voi olla tosissasi! Kerroit
veljellesi rakastavasi minua
ennen kuin tunnustit sen
minulle!”, Watson vauhkosi tavoilleen niin tyypillisesti minun vain tuprutellessani piippuani aina yhtä rauhallisesti. Heilutin nilkkaani ja tutkailin kynsinauhojani, enkä myöntänyt mitään.
”Senkin ryökäle!” oli viimeisin asia mitä kuulin ennen kuin sain otsaani lattialta nostetun paperitollon saatteena ystäväni närkästyneitä katseita. Minä olin kuin en olisi huomannutkaan, vaikka kyllä viskasin paperin takaisin. Mahtaakohan rakkain ystäväni mököttää minulle pitkäänkin, vai leppyykö hän pian kuten Mycroftkin aikoinaan leppyi päästyään takaisin tutuille raiteillensa?
Hm, hmm... eikö olekin naurettavaa, että kaikki ihmiset jotka merkitsevät minulle yhtikäs mitään ovat niin helposti järkkyviä? Nyt on minun vuoroni nauraa ja odottaa milloin minulta taasen kysytään sille syytä.
FIN
