Title: Miljoonarakkauskuvitelma
Pairing: Hermione/Pansy
Rating: K11
Genre: drama/romance/angst/femme
Summary:
Ja pian Pansy tuntee taas uppoavansa, hukkuvansa. Ei ole ketään, jota kiinnostaisi takkutukan kohtalo. Ei Hermione tule enää koskaan takaisin. Miljoonarakkauskuvitelma ei tule takaisin.A/N: Ensisijaisesti tämä on syntymäpäivälahja Artelle, maailman ihastuttavimmalle ihmiselle (ei sillä ettette te olisi, mutta Arte sattuu nyt olemaan mun number one tällä hetkelle), jonka olen tuntenut vasta muutaman hassun kuukauden, mutta joka on aivan verraton ystävä ja ihmisenä mieletön. Viel Erfolg, Arte, du bist süß <3 Tämä osallistuu myös Oi Doris-haasteeseen Fanfarlon kappaleella
Harold T. Wilkins, or how to fait for a really long time, jonka lyriikat löytyvät lopusta. Ja nimestä sen verran, että se syntyi jääkaappimagneettien kautta.
MiljoonarakkauskuvitelmaPelätä katon reunalla seisomista.Miksi maailma tuntui jäätiköltä, joka suli? Suli hiljalleen, kyynel kerrallaan valittaen surkeaa kohtaloaan. Vedenpinta alkoi kohota, jalat eivät ylettäneet enää maahan. Varpaat hipoivat karkeaa sementtiä, harmaata ja kovaa. Silti se tuntui paremmalta kuin sulava jäätikkö, yhä kohoava vedenpinta. Ahdistava, paniikkia aiheuttava ja pyörryttävän tunteen synnyttävä jäätikkö. Jäätyisi takaisin, omaan muottiinsa. Muuttuisi takaisin ennalleen eikä sulaisi. Ei jättäisi ketään tällä tavoin kellumaan, ahdistumaan. Hengitys ei enää kulkenut. Vesi tunkeutui nenän kautta nieluun, täytti keuhkot, henkitorven, ruokatorven ja vatsan. Hyytävän kylmä vesi, täynnä jäähileitä, pieniä kylmiä teräviä piikkejä, jokainen repi ruumiin rikki sisältä päin. Oli pimeää, yhä pimeämpää. Pansy ei kuulunut tänne.
Pelätä heräävänsä väkivaltaan.Ei tuttua hiljaisuutta. Ei pieniä pölyhiukkasia ilmassa, on vain mudan haju ja multakokkareita lattialla. Likaiset kengät, paksut pohjat, valkoiset tennissukat, jotka haisevat. Partasuu virnuilee. Tämä tyttö päästetään käsistä vasta, kun se on saanut maistaa tosimiehen kyrpää.
Olisi helpompaa vain maata paikoillaan, esittää kuollutta. Hento, polkkatukkainen tyttö retuutetaan hiuksista seisomaan. On pakko ulvaista kivusta. Miehet nauravat, erityisesti se, joka virnuili ja jolla on haisevat tennissukat. Vaaleat kädet yrittävät vetää villatakin paremmin päälleen, peitellen, mutta turhaan. Hän on enemmän alaston kuin koskaan aikaisemmin. Miesten silmien alla hänen on turha yrittää salata mitään, hän on kuin avoin kuvakirja. Ja miehet nauttivat.
Mutta onneksi se kaikki on unta. Vielä.
Pelätä muiden tajuavan, ettei kuulu joukkoon.Pansy juoksee kovempaa kuin koskaan aiemmin. Maailma hänen ympärillään on kuin väripaletti, niin kovaa hän juoksee. Tukka hulmuaa tuulessa, silmät huutavat tuskasta, kun kylmä viima kuivattaa ne nopeasti. Mutta ei ole aikaa räpsytellä silmiä. On aikaa vain ehtiä heidän mukaansa.
On vaikeaa ymmärtää maailmaa juuri sillä hetkellä, kun pysähtyy hiekkadyynin korkeimmalla kohdalla. Näkee vain aavan meren, raivopäiset aallot ja rantaan huuhtoutuneet ruumiit. Tai ei ruumiita. Ei. Niitä ei ole. Mutta silti ne näkee, koska tietää, että siinä ne ovat joskus olleet. Tai tulevat olemaan. Hengittäminen on helppoa, hengittäminen on vaikeaa. Hiki kohoaa otsalle, mutta tuuli kuivattaa sen pois. Kun maailma vihdoin asettuu, toivoo, ettei se olisi koskaan asettunutkaan. Värikäs kuumailmapallo ei ole enää niin värikäs, vaan harmaa, nuhruinen. Mutta sen kyydissä on tuttuja, ystäviä. On pellavapäätä, on kiharaa, on millin siiliä. On naurua, on hiljaisuutta. Mutta ei ole ystäviä, ei enää. On vain yksi. Se, joka ei kuulu enää joukkoon. Eikä ole koskaan kuulunutkaan, kukaan ei vain ole ennen tajunnut sitä.
Pelätä odottavansa merkkiä, jonka saaminen tuntuu mahdottomalta.Liian montaa päivää kuluu radion vieressä. Vaaleansininen puutuoli narisee alla. Voihkii, huokaisee, yrittää liikkua ja tiputtaa painolastinsa, muttei voi, koska on tuoli. Eipä sillä olisi edes paljon mitään, mitä tiputtaa. Tyttö painaa enää tuskin mitään. Ruoka on pahaa, se ei maistu miltään. Vesi on ainoa, mikä tuntuu enää miltään. Se muistuttaa siitä, mitä joskus oli. Ja mitä voisi vieläkin olla.
Joskus tyttö nukahtaa tuoliin. Oikeaa radiokanavaa ei löydy, lohdutusta ei löydy, rakkautta ei löydy. Jäätikkö alkaa taas sulaa. Se sulaa nopeammin kuin hajanaiset lattialaudat ehtivät imeä sitä sisäänsä. Ja pian Pansy tuntee taas uppoavansa, hukkuvansa. Ei ole ketään, jota kiinnostaisi takkutukan kohtalo. Ei Hermione tule enää koskaan takaisin. Miljoonarakkauskuvitelma ei tule takaisin. Pansy voi hukkua, nukahtaa omaan surkeuteensa ja olla heräämättä. Ei ketään enää kiinnosta. Menneisyyden unelmat olisivat voineet olla totta tulevaisuudessa, mutta nyt Pansy hukkuu vieden mukanaan unelmat ja onnellisuuden.
Pelätä nukahtavansa.Joku joskus sanoi, että kuoleminen on kuin nukahtaisi eikä ikinä enää heräisi siitä unesta. Pansy ei halunnut nukahtaa. Hän ei uskaltanut, häntä pelotti pelkkä silmien sulkeminen. Mitä jos hän nukahtaisi ja näkisikin painajaista? Mitä jos pienet pölyhiukkaset tunkeutuisivat hänen keuhkoihinsa eikä hengittäminen olisi enää koskaan tuskatonta? Mitä jos pienet jäähilepiikit repisivät hänen suolensa hajalle, hänen sydämensä hajalle, niin että jokainen sekunti olisi kuin helvetillinen sydämenlyönti? Mitä jos jäätikkö sulisi kokonaan, itkisi, koska Pansy oli nukahtanut ja hukuttaisi hänet tuhoisaan syleilyynsä, missä ei saanut enää henkeä? Mitä jos hän näkisi painajaista eikä enää heräisi?
Mutta hetkinen, Pansy avaa silmänsä, tämä kaikki on jo tapahtunut. Mitä hänellä oli enää menetettävänä?
Pelätä näyttävänsä heikkoutensa ja maksaa siitä.Pansy kävelee pölyisellä tiellä. Pikkukivet tunkeutuvat avokkaiden sisään. Avokkaiden, jotka hajoavat askel askeleltaan enemmän, aivan kuin niiden kantajakin. Mikseivät avokkaat voi irtautua takkutukan jaloista, hypätä ojan yli vaimeasti suhisevaan nurmikkoon ja paeta metsään sinne, missä niistä välitetään ja missä veripisarat tai sperma eivät lennä niiden päälle? Missä kyyneleet eivät niitä kastele.
Auton valot näkyvät pitkälle. Renkaat ulisevat yössä, jota vahtivat miljoonia vuosia vanhat tähdet ja kuu, mutta ne ovat liian kaukana suojellakseen pikku takkutukkaa, jonka vaaleat kädet vapisevat vieläkin työkaluvajassa koetuista hetkistä. Pansy kuulee renkaiden äänen hiljaisuudessa, pysähtyy ja tuntee, kuinka sydän jättää yhden lyönnin välistä. Rintakehä tuntuu tyhjältä, onko sydän vuotanut jo kuiviin? Jossain pään sisässä oleva osa lähettää jaloille käskyn hypätä ojaan, joka on riittävän syvä suojatakseen pienen takkutukan. Avokkaat päättävät auttaa jalkoja ja pian Pansy on nilkkojaan myöten mudassa. Kun auto on ajanut ohi, Pansy nousee takaisin tielle ja muta kuivuu hänen persikan värisiin sukkiinsa kokkareiksi. Onneksi yön pimeydessä ei kukaan näe hänen täriseviä käsiään tai itkusta punaisia silmiään. Yö on sokea heikkouksille.
Pelätä tajuta, että on aivan yksin.Katolla on hiljaista. Kadulla jotakuta hakataan, joku kirkuu. Sitten ei kuulu enää mitään. Tällainen maailma on. Tällainen on Pansyn maailma. Maailma, jossa joku aina itkee. Paikka, jossa jotakuta aina hakataan. Paikka, jossa ei ole syytä elää. Paikka, jossa ei ole miljoonarakkauskuvitelmaa.
Jäätikkö sulaa nyt nopeammin kuin koskaan. Aamuisin se jäätyy taas omaan muottiinsa, mutta Pansy ei usko, että se tällä kertaa ehtii. Se sulaa niin nopeasti. Kyyneleitä ei ehdi edes laskea, epätoivon määrää ei voi mitata. Kai on lopetettava tässä ja nyt. Pansy ei halua hukkua, hän haluaa kuolla kipuun.
Harmaa sementti saa jalanpohjat kihelmöimään. Kun lämmin käsi tarttuu häneen hauislihakseensa, Pansy riuhtoo ja rimpuilee. Uskoo, että se on taas se mies, jonka tennissukat haisevat. Se, jonka läsnä ollessa pölyhiukkaset eivät leiju ilmassa. Se, joka oli kaikkein kovakouraisin. Yhtäkkiä hän muistaa, ettei kannata riuhtoa. Ehkä mies päästää irti, antaa hänen hypätä. Mutta käsi ei lähde minnekään. Se lähettää lämpöaaltoja Pansyn jalkoihin ja herättää sydämen sen pitkäaikaisesta unesta. Eikö se ollutkaan vuotanut kuiviin?
”Hermione, minä haluan täältä pois. Minä en kuulu tänne. En halua katsoa, kuinka joku hakataan, en halua sulkea korviani jonkun huudoilta, en halua, että kukaan pakottaa minua enää koskaan mihinkään. Minä en halua olla yksin, mutta en halua olla täälläkään. Minä en halua nukkua, jos en ole varma, että herään aamulla.”
Nyt kyyneleet alkavat valua. Lika lähtee vain sieltä, missä kyynelneste valuu alaspäin punertavia poskia pitkin. Hermionen hiukset kutittavat käsivartta. Pansy astuu askeleen taaksepäin, horjuu, nyyhkyttää, mutta Hermione pitää hänestä kiinni.
”Sinä et ole yksin, Pansy.”
Kun takkutukka kääntää katseensa ruskeisiin silmiin, hän ei näe enää pelkkää miljoonarakkauskuvitelmaa, vaan jotain paljon paljon enemmän.
--------------------------------------
Fanfarlo - Harold T. Wilkins, or how to wait for a really long time
You’ve been packing your bags for the tenth time
You’ve been up on the roof again
And you’re biding your time but it’s all right they’re coming any week now
Left behind by the mothership, they’re our only real friends
And inside, you’ll always feel the same, even when you wake up
Even if you wake up
In a town where everyone will kick and scream
And come to the same conclusion every time
Time to realise you were never on the team
There was always a question hanging over you
In a hot air balloon with a rusty nail
Looking over your shoulder and setting sail
Your dreams will become part of the future and coincide with the past
You spend all your time by the radio waiting for the signal
But inside, you’ll always feel the same, even when you wake up
Even if you wake up
In a town where everyone will kick and scream
And come to the same conclusion every time
Time to realise you were never on the team
There was always a question hanging over you
In a hot air balloon with a rusty nail
Looking over your shoulder and setting sail
They drive the same road drifting over to your side
They drive the same road turn the lights on again
They sail the same strait turn the lights on again
